Chapter 8

Hän meni pöydän luo ja käänteli hajamielisesti, pää kumarruksissa, paperiansa. Sillä välin hivutti hän lakkaamatta otsaansa, sitten ohutta harmaata partaansa ja vaipui viimein hitaasti nojatuoliinsa. Äkkiä tarttui hän kynään ja rupesi kirjoittamaan.

Ilse oli sillä aikaa mennyt lähimmäiseen saliin ja minä seurasin häntä... Miltä me molemmat näytimme keskellä kaikkia muinaisteoksia, voin nyt vallan hyvin kuvailla, ja millä silmillä minä silloin katselin taideaarteita, joitten nimiä en tietysti tuntenut, muistan sangen selvästi. Että kaikki oli sikin sokin odotellen järestävää kättä, voi helposti huomata. Arkuista kiilsi marmori heinien ja pahnojen väliltä; pompeiolaisia vaskikaluja olivat pöydät täynnä ja muinaisia terrakotta-teoksia -- puoleksi särkyneitä, kauhtuneita savikoristuksia, joita en viitsinyt katsellakaan -- oli hajallaan lattialla. Siellä oli ylipään paljon särjetyitä ja heikkoja kaluja; suljetun arkun päällä makasi vielä käsitön ja jalaton naisen kuva -- mitähän minä "torsosta" tiesin!

"Voisiko uskoa tätä mahdolliseksi!" mumisi Ilse tyytymättömästi, melkeinpä suuttuneena. "Täänkaltaisessa särjetyssä rojussa on melkein Jakobsohnin koko rikkaus!"

En minäkään voinut sitä käsittää, mutta jäin kuitenkin viehätettynä seisomaan, ja tietämättäni koitti minussa aavistus taiteen ihmeistä ja niiden valloittavasta voimasta. Puuta vasten makasi siinä poika. Vasemman käsivartensa oli hän kiertänyt taitetun oksan ympäri ja jäsenet osoittivat semmoista välinpitämättömyyttä, joka ilmoittaa unen lähestymistä. Minä katselin liikahtamatta hetkisen aikaa kauniita kasvoja; hieman avatuista huulista kuului hänen hengityksensä, puoleksi ummistuneet silmät taistelivat unen kanssa ja alas riippuvassa, laihassa, mutta jäntevässä kädessä näkyivät paisuneet suonet kellertävän nahan alta: siinä oli elämää -- pelottavaa elämää. Minä säpsähdin.

"Älä pelkää, lapsi!" lausui Ilse. "Kylläpä tämä kuitenkin on pelottavaa!... Katsohan vaan isääsi! Luulenpa hänen kokonaan unhottaneen, että me olemme täällä."

Samassa kolkutettiin ulko-ovea; isäni ei sitä kuullut, vaan jatkoi kirjoitustansa. Toiseen kolkutukseen huusi Ilse voimakkaasti: "astukaa sisälle!" Samoin kuin meidän tullessamme, kavahti isä pystyyn ja katsoa tuijotti hajamielisesti tulijaa, kalliisen pukuun vaatetettua palvelijaa, joka nöyrästi lähestyi kirjoituspöytää.

"Hänen korkeutensa herttua, lähettää sydämelliset tervehdyksensä ja pyytää teitä, herra tohtori, puheillensa viheriäiseen huoneesen kello viisi," lausui hän syvästi kumartaen.

"Vai niin! -- Minä olen aina valmis noudattamaan hänen korkeutensa käskyä!" lausui isäni molemmin käsin venyttäen hiuksiansa.

Palvelija meni ääneti ulos.

"Täällä me vielä olemme, herra tohtori," huudahti Ilse kynnykseltä, kun isäni taasen aikoi käydä istumaan.

Minä en voinut olla oikein makeasti nauramatta; mutta minusta tuntui myöskin, kuin olisi raskas kuorma nostettu rinnaltani -- minä rupesin ymmärtämään isääni. Hän ei ollut sydämensä kylmyyden eikä kovuuden tähden unhottanut minua ja äitiäni -- hän eli vaan toisessa maailmassa. Minä olin varma siitä, että hän rakastaisi minua, jos vaan olisin hänen luonansa eikä mitään tunkeutuisi välillemme... Ensiksi täytyi minun voittaa ujouteni, ett'en enää säpsähtäisi omasta äänestäni.

"Isä," lausuin minä yhtä reippaasti kuin esikuvani Ilsekin ja osoitin nukkuvaa lasta, kun isä melkein naurettavan hämmästyneenä, käsiänsä väännellen tuli meidän luoksemme, "ethän naura minulle? Eikö tuo lapsi herää tai irroita kättänsä oksasta? Onhan se ihan elävä?"

"Minäkö nauraisin sinulle, pikku Leonoreni, sentähden että heti huomasit helmeni, aarteeni?" huudahti hän silminnähtävän iloisesti. Hän silitti kellertävää marmoria vielä hellemmin kuin äsken poskeani. "Niin katselehan oikein tarkoin, lapseni! Tämä on kaunis teos Jumalan kaunihinten luotujen kappalten vertainen!... Semmoista on ainoastaan yhdessä maailman paikassa, ainoastaan tässä, tässä!... Mikä löytö!... Jumala tiesi, kuinka kauppias on saanut sen käsiinsä!... Tässä talossa piilee äärettömiä aarteita, ja mistä olen minä ne löytänyt, ell'en juuri sieltä, mistä eilen vasta vedin tämän verrattoman kalliin taideteoksen päivän valoon? Tuolta kellarin nurkista, missä ne ovat olleet vähintään neljäkymmentä vuotta arkkuihin pakattuina, unhoituksiin jääneinä -- ryöstö tieteeltä, jota ei milloinkaan voi anteeksi antaa!... Oi tuota kauppiaan mieltä!"

Se ei tosin kuulunut siltä, kuin olisi hän puhunut minulle, arolta tulevalle lapselle, joka vasta ensi kertaa sain mitään ymmärtämättä kurkistaa taiteen ja tieteen valtakuntaan; mutta hänen puhettansa ymmärsin kuitenkin paljon paremmin kuin professorin vierassanaista pakinaa tuolla kukkulalla, ja äkkiarvaamaton löytö "kauppahuoneessa" oli minusta yhtä miellyttävä kuin hautakummun salaisuus.

Ilse katseli minua sivulta, juurikuin olisi hän tahtonut sanoa: "vai niin, nyt alkaa tuokin;" vaan hän pidätti kaikki muistutukset ja lausui, kuten ainakin, suoraan ajatuksensa. Hän osoitti pölyisiä jalkimiansa.

"Anturat polttavat jalkojani ja minä olisin iloinen, jos saisin lasillisen raikasta vettä, herra tohtori!"

Isä hymyili, lukitsi kirjoituspöytänsä laatikon ja vei meidät alikerrokseen. Me näimme ohitse mennessämme avatusta ovesta vähäiseen huoneesen; siellä seisoi sievä palvelusneiti, valkoinen esiliina edessä, tomuttamassa huonekaluja.

"Neiti Fliedner käski avata kaksi huonetta armolliselle neidelle," lausui hän kunnioittavasti isälleni.

Minä nauroin hänelle vasten silmiä. "Armollinen neiti" oli viimeksi edellisenä aamuna lähtiessänsä Dierkhofista juossut avojaloin aroa pitkin.

"Herra tosin läksi Dorotheenthaliin," jatkoi tyttö, "eikä neiti Fliedner tiedä, kuinka hän tahtoo asettaa kotiin tultuansa; vaan hän tahtoi kuitenkin ennakolta pitää huolta välttämättömimmistä tarpeista. Minä olen kattanut pöydänkin kolmelle hengelle ja tuonut ruokaa kahdelle lisää ravintolasta."

Isäni kiitti häntä ja avasi meille sangen komean asuinhuoneensa oven.

Kerronko, kuinka voimallisen aistin ihmeet melkein kohta heräsivät yksinkertaisessa lapsessa; sen ihmeen, joka saattoi tuhat hellää huolenpitoa heti syntymään lapsellisessa sielussani, kun rakkaita velvollisuuksia minua kohtasi? Minun "äärettömän taitamattomiksi" moititut käteni kuorivat perunat ja laskivat ne, vaikka vielä ujosti ja kömpelösti, isän lautaselle; minä riensin vetämään akuttimen eteen, kun aurinko rupesi kuumasti paistamaan isälleni otsaan, ja kun hän hetken perästä jälleen meni rakastettuun kirjastoonsa, huusin minä hänen peräänsä, että hänen kello viisi täytyi mennä herttuan luokse, ja kysyin, saisinko tulla ylös häntä siitä muistuttamaan.

Hän kääntyi säihkyvin silmin ovessa.

"Minä kiitän teitä, Ilse," huudahti hän. "Te olette lapsessani tuoneet minulle sen onnellisen ajan takaisin, jolloin minulla oli vielä vaimo vainajani elossa!... Leonore, juuri kello viisi tulet ylös! Minä olen usein vähän hajamielinen ja, paha kyllä, on jo usein tapahtunut, että olen ihan unhottanut koko kutsumuksen."

Hän meni ulos.

"Käyhän kaikki hyvin!" arveli Ilse tyytyväisesti ja lykkäsi nuttunsa hihat kyynäspäittensä yli.

XI.

Isäni asuihuoneitten vieressä oli se huone, jonka neiti Fliedner toistaiseksi oli määrännyt minulle, ja sen takana pieni makuukammari. Ne olivat rakennuksen lounaisessa kulmassa ja ensimmäisessä oli kaksi ikkunaa, joitten edessä riippui raskaat, vaikka vähän kauhtuneet tamasti-uutimet. Siinä oli keltaisella silkkipeitteellä katettu vuode, pehmeitä, puhtaisin liinapäällyksiin pistettyjä tyynyjä, sievä, keltaisilla poimuksilla koristettu peilipöytä, ja toisella seinällä kierrejalkainen, kalliilla puulajilla muovattu kaappi.

"Makuuvaatteita ei tarvita," sanoi Ilse, vetäen vahvoilla käsillään meidän säkkivaatteesen ommeltua, jättiläisen kokoista tavaraläjäämme kynnyksen yli. "Makuuvaatteita on meillä itsellämme, ja minkä kaltaisia lisäksi!" Hän otti hienot vaatteet vuoteesta ja punnitsi ylenkatseellisesti käsissänsä keveitä tyynyjä. "Mutta tämä on pahasti!" huudahti hän äkkiä, kädet puuskassa tarkastellen pientä huonetta. "Tuossa, missä vuode nyt on, makaat puoleksi kylmän ikkunan alla, ja tuolla seinällä on kaappi suotta suojassa. Kas niin, auta minua vähän, tyttäreni -- se otetaan siitä pois!"

Me siirsimme kaapin syrjälle; Ilse löi kätensä yhteen. "Jumala varjelkoon meitä, silkkiä ikkunain edessä ja sormen paksulta hämähäkinverkkoa ja tomua kaappien takana -- sepä vasta hyvää järestystä!" Minun täytyi ehdottomasti muistella neljäkymmentä vuotta kellarin pimeydessä olleita arkkuja; niin pitkään aikaan ei luultavasti kaikkialla kiiteleviä hämmähäkkiä ollut häiritty. Paitsi vanhuuttansa mustaa tomun ja pitkäjalkaisia pakenevia seinälukkia tuli vielä pieni, tuskin huomattava sala-ovi näkyviin. Ilse avasi sen kursailematta; tuskin kahta jalkaa leveät, jyrkät portaat vievät ylös toiseen kerrokseen.

"Ei kaappi siis ole siinä suotta aikojaan", lausui Ilse, sulkien oven jälleen.

"Meidän täytyy nostaa se paikalleen takaisin!"

Hän meni ulos luutaa ja rikkaviskuria hakemaan.

Hiljaa avasin minä jälleen oven... Kuka asui tuolla ylhäällä? Kentiesi kaunis Charlotte?... Minä astuin portaan toisensa perästä ylöspäin... Äkkiä näin omien silmieni tasalta heikon valon -- raon kynnyksen ja molempia kerroksia yhdistävän oven välillä. Hiljaa, kutea aijoin, avasin sen -- oi taivas! mikä hirveä melu syntyi: vahva kahiseminen kuului ja tuo hirveä ovi kirisi, ikäänkuin ei sitä olisi vuosikymmeniin avattu! Käteni putosi lukosta ja minä olin vähällä kaatua takaperin. Ovi aukeni hitaasti sisälle päin -- siellä ei ollut ketään -- musta silkki nuttu oli puoleksi riippunut oven edessä ja siitä se melu syntyi.

Minusta tuntui, kuin olisi ensimmäinen vaalea aamurusko, jolle niin usein olin riemuinnut arolla, virtaillut ympäri seiniä -- ne olivat ruusunpunaiset. Ruusuvihkoja näkyi kaikkialla, mihin vaan katseli, harmaapohjaisessa matossa, pienissä selkälaudattomissa tuoleissa ja alaslasketuissa akuttimissa -- ne kyllä olivat vaan ruusun jäännöksiä, sillä auringon paisteessa olivat ne vallan kauhtuneet. Ikkunan vieressä oli peilipöytä täynnä hopeakapineita; muita huonekaluja ei ollut...

Minä astuin varovaisesti sisään... Hyi -- eihän sielläkään ollut pitkään aikaan puhdistettu... Tämäpä hyvää järestystä! olisi Ilse taasen sanonut. Menestyikö Charlotte todellakin senkaltaisessa tukehuttavassa, tomuisessa ilmassa? Vasemmalla puolella oli ovi auki, ja minä huomasin kaksi rinnakkain olevaa vuodetta tumman sinertävän päällystimen peitossa; niiden vieressä oli kehto, täynnä pieniä tyynyjä, joitten yli viheriäinen harso oli heitetty... Kummallista, kuka asunee täällä?... Hiljaisuus, syvä, aaveentapainen hiljaisuus vallitsi hämärissä huoneissa; rulla-akuttimet olivat alaslasketut, vieläpä uutimetkin eteen vedetyt, ja kaikki näytti niin autiolta... Ah, nyt tiesin sen! Asujat olivat sieltä lähteneet pois!... Silmänräpäyksen aikaa varoitti minua muuten sangen vapaamielinen omatuntoni enempää urkkimasta -- eihän minun nenäkäs olentoni kuulunut tänne... Joutavia! oli niin viehättävää kurkistaa salaa ventovieraasen, aavistamattoman komeaan kotiin!... Olinhan minä todellakin haltiattaren luona hänen omassa samettisessa ja silkkisessä, kultaisessa ja hopeisessa kodissansa. Tomua oli kyllä laistakseni ja vuoteitakin järestääkseni... Minä kävelin ypöyksin hänen huoneittensa ja salinsa lävitse -- ypöyksin! Mutta en pelännyt -- en ollenkaan. Vaan jos haltiatar todellakin istuisi lähimmäisessä huoneessa korkeassa nojatuolissansa -- silloin astuisin rohkeasti hänen eteensä ja kumartaisin hänelle, siihen ei tarvitsisi aivan paljon uskallusta -- ei suinkaan, mutta -- minä huudahdin äkkiä, että seinät kajahtivat, ja peitin kasvoni käsilläni. Avasin juuri oven. Minä en ollut yksinäni, mutta ei haltiatarkaan siellä istunut -- pieni, musta olento tuli vastaisesta ovesta minua kohti.

Sykkivin sydämin odotin minä vieraan lähestymistä; luulin hänen ensin ottavan kädet kasvoistani ja vaativan selitystä, miten olin tullut vieraisin huoneisin, mutta haudan hiljaisuus vallitsi yhä, ei ketään tullut lattian yli, ei mitään oveakaan suljettu -- päättäväisellä liikunnolla lopetin tuskallisen tilani, minä katsahdin ylös. "Musta" seisoi yhä vielä kynnyksellä, antaen ruskeiden käsiensä hitaasti vaipua alas kasvoiltansa ja heitti sitte vallattomat mustat kähäränsä niskaan -- no, mutta niinhän minäkin tein!... Minä nauroin, nauroin täyttä kurkkua. Huoneessa oli peiliseiniä; aina kattoon asti ulottui lasi -- luultavasti näytti siitä kokonaan kuvastuva olento sangen kummalliselta!... Minä pudistin kähäröitäni, nauroin kuin hullu ja astuin edessäni olevaan saliin.

Se huone ulottui koko rakennuksen leveyden yli ja siinä oli etelän ja pohjan puolella liki toisiaan kolme tavattoman suurta, ulos vievää lasi-ovea. Ne olivat varustetut sinisillä silkkiuutimilla, joissa väri ainoastaan pohjan puolella oli säilynyt, eteläpuolella oli se kauhtunut likaisen harmaaksi... Siellä ikäänkuin virtaili elämä vastaani seinistä. Pienillä lihavilla, lentävillä lapsilla oli seppeleitä käsissään, ne nauroivat minulle veitikkamaisesti, ja katosta ripottelivat ihanat naiset oikeita kukkakiehkuroita ympärilleen, Kullatuita koristeita näkyi maalausten välillä, ympäröiden ne tuhansilla pauloilla ja köynnöksillä. Huonekalut olivat loistavan valkoiset, reunukset kullatut ja päällystyynyt sinisestä silkistä.

Se oli juhlasali, vaikka sitä silminnähtävästi oli käytetty hupaisena arkihuoneena. Sievissä ryhmissä täyttivät huonekalut kaikki neljä nurkkaa ja pohjanpuolisen kaksinaisen oven edessä oli suuri kirjoituspöytä, peitetty posliinikuvilla ja kaikenlaisilla sievillä kaluilla, joitten käytännöllisyyttä en tuntenut... Minä näin siinä myöskin hopeiset kirjoitusneuvot; ne olivat taiteellinen teos: oksista kudottu pieni matto, jonka päällä musteastia ja hietatolkki pilkistivät esiin kahdesta ruusunupusta -- yhdelle lehdelle oli vaakuna ynnä ruhtinaallinen ruunu piirretty... Kirjoitusneuvojen edessä oli vaakunalla koristettuja paperilevyjä. Hieno, keveä naisen käsi oli silminnähtävästi koetellut kynää; lukemattomia kertoja seisoi siinä ristiin rastiin: Sidonia, K----n ruhtinatar, ja välistä oli aina nimet Claudius ja Lothar.

Minä säpsähdin. Kuinka, olisivatko nämä ruhtinaallisia huoneita?... Ruhtinatarko on istunut tämän pöydän edessä ja kirjoittanut tuolla kultaisella välinpitämättömästi paperien sekaan heitetyllä kynällä!... Hänen hienot jalkansa ovat liidelleet kiilloitettua lattiaa pitkin, jota minun paksut villasukkani nyt naarmoittavat, ja olivathan ihanat kasvot katselleet ulos lasiovesta?... Ujous valtasi minut -- minä en enää tarttunut lähimmäiseen oveen, epäileväisesti siirsin pienen vaskilevyn avaimenreiän edestä ja kurkistin siitä -- ulkoa näkyi kauniit portaat, joita aamusilla Olsen ja nuoren herran seurassa olin astunut ylös... Ah, seisonhan minä niiden ovien takana, joissa oli suuret sinetit!... Niin lujasti oli prinsessa siis tahtonut suojella huoneitansa kaikilta uteliailta silmiltä, kunnes hän palaisi -- hän oli oikein varustanut ovet sinetillä. Eikä sekään auttanut; olinhan minä siellä sisällä ja katselin uteliaasti kaikkia, mitä ei vieraan silmän pitänyt näkemän. Mutta siitä minä en ensinkään huolinut -- päinvastoin oli erinomaisen viehättävää, että sinetit olivat siinä ja ett'ei sinne voinut tunkeutua ainoatakaan elävää olentoa, paitsi nenäkästä, jostakin avaimen reiästä hiipivää kärpästä, -- ja minua, minua yksin!

Ja minun täytyi tulla selville, miltä ihanasta ruhtinattaresta tuntui, katsellessansa ulos lasiovesta. Minä siirsin uutimen hieman syrjälle -- kuin pieni, kodikas, ulos ilmaan pistävä huone, katotta ja seinittä, liittyi palkkonki oviin -- minä en milloinkaan ennen ollut nähnyt palkkonkia -- ah, kuinka ihastuttavaa lieneekään saada kuumasta huoneesta astua suorastaan ulos raittiisen ilmaan.

Kentiesi voisi puitten välitse nähdä maalle! Minä olin kylläksi kevytmielinen ja rohkea vääntääkseni avaimen ja avatakseni oven ravolleen; raikas kesäilma tuuli minua vastaan tuoden mukanansa kukkapengerten suloista tuoksua -- kyllähän kaiketi tohdin pistää päätänikin ulos silmänräpäykseksi -- taivas! siellä astui Ilse nopein voimakkain askelin vastapäätä olevasta pensastosta kantaen pitkää luutaa olallansa! Minä löin oven kiinni ja juoksin kuin hullu huoneitten lävitse, vedin kengät jalkaani ja hiivin portaita alas. Olin juuri ehtinyt sulkea salaoven ja mitä viattomimman näköisenä istahtaa tuolille, kun Ilse astui sisään.

"Minun täytyi mennä aina pihalle asti, löytääkseni luutaa!" lausui hän. "Tämä talo on kuin loihdittu -- suljetuita ovia, mihin vaan katselee, eikä ainoatakaan ihmistä näkyvissä... Ja vastuksia minulla vielä oli sen lisäksi -- palvelustyttö ei tahtonut antaa minulle luutaa, paljaasta kunnioituksesta ... mutta se suututti minua!... tuo ilkeä kirkkohattu on syypää kaikkeen! -- jättäisin sen mieluisimmin täst'edes käyttämättä."

Hän lakasi huolellisesti kaiken tomun ovesta, väänsi avaimen kaksikertaa ympäri ja lykkäsi kaapin entiselle paikalleen. Sitten ratkoi hän säkkivaatteen auki ja pinosi tavattoman suuret sänkyvaatteet korkealle vuoteelle... Miten hävyttömästi punaraitainen päällys koki kilpaa loistaa keltaisen silkkitamastin rinnalla, ja miten pieniltä ja mitättömiltä hienot, ylenkatseellisesti poisheitetyt liinalakanat näyttivät minun paksun vaatteeni vieressä, jonka langat minä melkoisen kaukaa voin lukea!

Mutta Ilse tarkasteli tyytyväisen näköisenä työtänsä -- olihan kaikki vahvaa ja kestävää, eikä silloin ollut syytä valituksiin.

"Huomenna varhain menemme katurakennukseen," lausui hän minulle, otti puhtaan, sileän kauluksen matkalaukusta ja pani sen peilipöydälle. "Siitä päättäen, mitä isäsi tänään sanoi, näkyvät he siellä olevan sangen järkevää väkeä."

Minä koetin turhaan muistella senkaltaista lausetta; isäni oli vaan suuttuneena puhunut kellariin unhotetuista arkuista ja laatikoista ja kutsunut "järkevää väkeä" kauppiaiksi.

"Kentiesi saan tilaisuutta puhua herran kanssa sinustakin", lisäsi hän.

"Herran tähden ei, ei, Ilse!" huudahdin minä tuskastuneena. "Minä juoksen paikalla sieltä pois, etkä sinä näe minua milloinkaan enää!"

Hän katseli minua kummastuneena.

"Eihän vaan olisi vikaa?" kysyi hän osottaen merkitseväisesti otsaansa.

"Usko mitä tahdot, vaan minä en kärsi, että puhut ainoatakaan sanaa minusta tuon nuoren herran kanssa --"

"Kukapa nyt muistelee tuota keikaria -- tuota teeskentelevää nuorta herraa, joka vanteita heittelee?... Sehän vielä olisi puuttunut --!"

Minä tunsin, kuinka poskeni punottivat -- kiukusta, tuskasta ja häpeästä... Ei, Ilse oli kuitenkin liian tunnoton, kova ja törkeä!

"Minä tarkoitan sitä herraa, joka eilen huusi meidän takanamme," jatkoi hän tyvenesti.

"Häntäkö," vastasin minä, "minun puolestani saat puhua hänen kanssansa, kuinka paljon tahdot -- hän on vanha, ikivanha!"

"Vai niin -- ja oliko hän todellakin yksi niistä, jotka neljä viikkoa sitten olivat arolla?"

Minä nyykäytin hänelle.

"Ja tuo vanhako antoi sinulle ne onnettomuuden taalerit?"

"Niin, Ilse!"

Minä menin ikkunan luo ja katselin ulos. Olin vähällä käyttäytyä naurettavasti -- kyyneleet nousivat silmiini. Ilse tiesi tosin, että minä itkin, kun hän oli liian ankara Heintziä kohtaan; mutta se oli ihan toista, häntä rakastin minä ensimmäisestä lapsuudestani saakka -- vaan mitä vento vieras mies minuun koski? Mitä se minuun koski, että Ilse kutsui häntä keikariksi ja teeskenteleväksi nuoreksi herraksi?... Se oli todellakin naurettavaa -- mutta Ilsen mielipide suututti minua kuitenkin vielä enemmän ja ihan toisella tavalla kuin hänen toruessaan vanhaa hyvää Heintziäni.

XII.

Seuraavana aamuna herätessäni olin sangen kummallisella tuulella... Uudet vaikutukset olivat edellisenä päivänä niin äkkiarvaamatta karanneet päälleni, että menin levolle kuin päihtyneenä; aamusilla, kirkkaana selkeänä aamuna, oli levähtänyt sieluni selennyt, ja minä olin taasen arka sisilisko, joka koetti paeta ihmissilmiä johonkin synkkään turvapaikkaan. Ikäänkuin lohduttajana lauloi ja visersi äkkiä pieni lintu minulle, keskeyttäen alakuloiset mietteeni. Luultavasti istui se ikkunalaudalla ja minä surumielisesti hymyten arvelin, että se kentiesi oli tullut Dierkhofista, suoraan sen pihalla kasvavasta pihlajasta... Syvä aamuhiljaisuus keskeytyi suureksi kummastuksekseni toisellakin tavalla. Seinän takana, missä kaappi seisoi, alkoi äkkiä syvä miehen ääni hitaasti veisata virttä. Samalla aukesi ovi ja Ilse astui kuunnellen kynnykselle. Hän nyykäytti ääneti minulle hyvää huomenta ja jäi kädet ristissä seisomaan.

"Hurskas mies," lausui hän mielihyvin, kun ensimmäinen värssy oli loppunut, ja astui vuoteeni luo. "Tässä talossa asuu siis muitakin ihmisiä paitsi isäsi, ja vieläpä tämän miehen kaltaisia!... Eilen illalla näytti koko talo minusta niin pakanalliselta ja loihditulta --"

Hän vaikeni, sillä ääni alkoi toisen värssyn -- suloinen liiritys ulkona ikkunalaudan päällä oli lakannut. Ihmisääni oli karkoittanut pois pienen aran laulajan. "Niin, nouse ylös nyt, lapseni!" lausui Ilse, hurskaasti kuunneltuansa toistakin värssyä. "Tämä havainto on minulle aarretta rakkaampi. Mikä kaunis aamurukous!... Alottakaamme nyt työmme!"

Sitte veti hän ylös rulla-akuttimen ja meni ulos.

Minä hyppäsin vuoteestani. Ulkona säkenöivät kultasäteet vedenpinnalla; puista ja pensaista tippui kimeltävä aamukaste, riikinkukot ja fasaanit juoksentelivat ruohokentillä.

Minun pukeutuessani lauloi naapuri yhä edelleen.

"No hyväinen aika, laulaako tuo maksosta?" kysyi Ilse kummastuneena ja otsa vähän rypyssä, kun kuudennen värssyn loputtua seitsemäskin vielä alkoi. "Tuonkaltaiseen laulamiseen suuttunee pian Jumala!... Sitä varten hän ei varmaankaan ole luonut ihanaa kallista aamuhetkeä!"

Ilse oli jo ollut ahkera. Hän oli saanut kyökin oven avatuksi ja, huolimatta palvelusneidon kaikista tarjoutumisista, itse laittanut aamiaisemme -- Ilse "ei millään muotoa voinut juoda vieraan keittämää kahvia". Huone oli jo laistu, vuode, jonka hän oli valmistanut itsellensä sohvalle, oli poissa ja pöydälle oli sievästi järjestetty neiti Fliednerin lähettämät kahviastiat.

Minä koputin ujosti isäni ovea.

"Astu sisälle, Leonoraseni!" kuului sisältä... Jumalan kiitos! isä muisti vielä kuitenkin minun olevan täällä eikä minun siis tarvinnut ilmoittaa nimeäni! Hän veti minut kynnyksen yli, suuteli minua otsalle ja puolusti eilistä poissaoloaan sillä, että hänen täytyi viipyä herttuan luona kello yhteentoista saakka. Ilse ilmoitti hänelle aikovansa "hetken perästä" keskustella neiti Fliednerin kanssa siitä, mitä minun kanssani olisi tekeminen, ja siihen isä mielellään myöntyi. Neiti Fliedner oli erittäin kunnioitettava nainen, arveli hän, ja se olisi hänelle mieleen, jos Fliedner pitäisi vähän huolta hänen pienestä tyttärestään; myöhemmin lupasi hän itse käydä hänen luonansa sitä pyytämässä, vaan silloin oli se mahdotonta, kun hänellä oli kiireitä töitä ja hänen täytyi kirjoittaa joka hetki.

Hän ei ollut likimainkaan niin hajamielinen kuin ylhäällä kirjastossa, ja vaikka hän muutaman kerran kutsui minua äitivainajani nimeltä ja hyvin huolellisesti kysyi ikääni, huomasin kuitenkin kaikesta siitä hänen jo tottuneen minun jäämiseeni. Se rohkasi mieleni jälleen. Hän piti minua yhä edelleen kädestä ja minä saatoin hänet kirjastoon asti, sillä hän oli tottunut juomaan aamukahvinsa siellä.

Etehisessä astui pitkä, vanha herra ohitsemme. Hänen hiuksensa ja kaulahuivinsa olivat lumivalkeat ja musta puku kiilsi kuin atlaska päiväpaisteessa. Hän tervehti tosin sangen kohteliaasti, mutta hyvin jäykästi, ja hänen vaalean siniset silmänsä tarkastelivat oikein ylenkatseellisen ylpeästi isäni huolimatonta ulkomuotoa.

"Kuka se on?" kysyin minä hiljaa, hänen nopeasti ja erinomattain arvokkaasti mennessänsä lammikon ohitse; kun hän äkkiarvaamatta ilmestyi, tunsin kuin terävän pistoksen sydämmessäni.