Chapter 7

"Minä lähetän heti Dörten alas lakasemaan, ja mitä rettelöihin tulee, niin otan syyn päälleni. Sitä paitsi ei herra Claudius ole pihakammarissa -- parin minuutin kuluttua lähtee hän Dorotheenthaliin."

Hän avasi itse meille pihan oven ja viittasi meitä tulemaan etehisen lävitse. Hieno, veitikkamainen hymy lensi hänen kasvojensa yli, kun Ilse ohi mennessänsä kiittäen nyykäytti tornimaista päätänsä; sitten kääntyi hän äkkiä ja astui, muriseva koira sylissään, jälleen ylös portaita myöten.

"Hän on ymmärtäväinen nainen," lausui Ilse tyytyväisesti itsekseen, kun ovi ratisten sulkeutui takanamme.

"Piha" sana oli kokonansa innostuttanut minut. Minä luulin näkeväni Dierkhofin koko siipikarjan iloisesti lentelevän edessäni; vaan mitään semmoista ei ollutkaan suuressa tyhjässä nelikulmiossa, mihin tulimme, Sen ympärillä oli katurakennus, kaksi siihen ulettuvaa sivurakennusta ja neljännellä sivulla korkea muuri. Vasemmalla puolella oli suuri avonainen portti, josta ohitse kulkevan kadun toisella puolella olevat talot näkyivät. Suuri joukko uusia laatikoita oli päälletysten la'aistulla pihalla ja uutimien sekä muitten koristeitten puute ikkunoissa ilmoitti niiden kuuluvan toimistohuoneisin.

Kun astuimme pihalle, talutti ajaja juuri kahta virkkua hevosta ulos tallista ja vei ne somien vaunujen luo, jotka olivat vaunuliiterin edessä.

Kantajamme riensivät keskellä muuria olevalle portille ja me seurasimme heitä.

"Mihin aiotte?" kuului äkkiä jotenkin jäykkä ääni.

Minä vedin hattuni syvemmä kasvoilleni ja varoin tarkasti, ett'en kääntänyt päätäni -- tunsinhan minä heti vanhan, ruskeahattuisen herran äänen, vaikk'ei se nyt sujunut yhtä pehmeältä kuin arolla neljä viikkoa sitten... Hän oli siis kuitenkin peräkammarissa ja nyt "syntyi rettelöitä", kuten vanhus porstuassa oli ennustanut. Molemmat miehet seisahtuivat myöskin ikäänkuin komennosta, eivätkä tohtineet liikahtaakaan, ainoastaan Ilse kääntyi säikähtämättä.

"Me aiomme tohtori von Sassenin luo -- saammeko käydä tätä tietä?" kysyi hän kohteliaasti.

Me emme saaneet vastausta, mutta herra viittasi luultavasti myöntäväisesti kädellään, sillä Ilse avasi enempää viipymättä portin ja kantajat astuivat edelleen... Siinäkin täytyi hänen, samaten kuin edellisenä aamuna Dierkhofissa, vetää minut mukaansa, sillä minä seisoin kuin kivettyneenä paikallani... Minun, aron ruskeanharmaasen väriin ja yksimuotoisiin punakukkiin tottuneet silmäni levisivät, ensin ihan hämmästyneinä, leveää kenttää peittävän kukkajärven yli. Minusta oli mahdotonta käsittää, ett'eivät ne kaikenväriset leveät virrat olleet muuta kuin monenmuotoisia kukkia...

Siinä vasta tulin selville siitä, kuinka inhimillinen kuvitusvoima oli voinut keksiä satujen ihmeitä -- yksinäisen, tuntemattoman, loihditun saaren kaltaisena uiskenteli ihmeen kaunis kukkakenttä keskellä uutta maailmaa, joka ennen oli minusta ollut niin ruma, harmaa ja pölyinen.

Minun jalkojeni juurella levisi sinertävä päivänkukkapenger; raskas vaniljan tuoksu täytti ilman ja saattoi minut jonkinlaiseen huumehdukseen... Unhotetut olivat pölyiset kadut ja väsyttävä matka; unhotettu kauhea vahtiparaati, pilkkaavat katupojat ja pihakammarin-pelkoni! Minun hattuni ei enää ollut kuin naulattuna päässäni -- minä heitin sen korkealle ilmaan.

"Ah, Ilse, minä tahtoisin mielelläni heittäytyä keskelle kukkia, että ne peittäisivät minut!" riemuitsin minä.

"Niin, sen sinä kyllä voisit," vastasi hän tuimasti ja katsoi sopivaksi pitää minua kiini hameesta.

Suuressa puutarhassa oli sangen hiljaista, sillä paitsi mehiläisten lakkaamatonta suhinaa ei sieltä kuulunut mitään ääntä. Pikku linnut olivat vaieten vetäytyneet pensaitten viileään siimekseen ja ihmiset lepäsivät päivällisen jälkeen. Ainoastaan vanha mies, puvustaan päättäen puutarhuri, tuli meitä vastaan kasvihuoneesta ja osoitti kantajille lyhimmän tien Karolinenlustiin. Ilse kiitti häntä neuvosta.

Me saavuimme pienelle joelle, jonka yli vei soma rautasilta. Siinä oli tavattomien kukkakenttien raja; toisella rannalla kasvoi tiheä pensasto ja aukkoja välistä kohtasivat kauniit ruohokentät ja vaaleita hietakäytäviä varjoovat tuuheat puut katsojain silmiä.

Minä säpsähdin ja pakenin pelästyneenä äkkiä Ilsen taakse, sillä mentyämme sillan ylitse kuului nauru, jonka neljä viikkoa sitten kuulin hautakummun tykönä ja jota, minä tiesin sen, en ollut niin lainkaan unhottava... Kuitenkin pakenin minä, sillä siellähän pilkalliset silmätkin olivat, joita minä niin hirveästi pelkäsin. Ilsen leveä, jäntevä vartalo peitti minun pienen olentoni täydellisesti ja niin menimme eteenpäin varjoisten kujien ja vilpoisten lehtimajojen lävitse -- kovaäänisiä huutoja; naurua ja juttelevia naisääniä kuului yhä selvemmin ja äkkiä näimme kirjavia vanteita liitelevän aukean, ympyräisen hietakentän yli, jolle juuri olimme saapuneet.

Yksi vanteista oli eksynyt ja putosi lehtimajaan. Nuori, solakka neiti ja hoikka mies valkeissa kesäpuvuissa etsivät sitä nostetuin käsivarsin ja kepit pystyssä; he tunkeusivat kauas pensaitten väliin, mihin se oli kadonnut. Hoikka mies oli herra Claudius, ja tyttö, joka oli juossut hänen kanssansa, pienet keveät jalat sievissä kengissä, vaaleat hiukset vapaasti liehuen, oli minusta hopeanheleöine nauruineen oikein inhottava, vaikk'en voinut nähdä hänen kasvojansa... Minä olin kummallisella tuulella; olin suuttunut, vaan tietämättäni mistä syystä, ja hengitin kuitenkin vapaammin ja iloisesti, että pääsin heidän ohitsensa nuoren herran näkemättä.

Minä kurkistin esiin Ilsen takaa ja huomasin vielä muitakin neitiä seisovan siellä täällä; yksi heistä oli kaikkia muita pitempi, vahvavartaloinen nainen valkoisessa puvussa, jonka ylle hän oli heittänyt tulipunaisen, kullalla koristetun, pienen nutun... Hänen liikunnoissansa oli jotakin uljasta, vaan hän osoitti myöskin välinpitämättömyyttä, joka syntyy voiman tunnosta ja mielen lujuudesta.

"Kaikki hyvät enkelit!" huudahti hän, lyöden muka naurettavalla ja pelättävällä liikunnolla kätensä yhteen, kun kantajamme, Ilse etupäässä, tulivat näkyviin; sitten purskahti hän hillitsemättömään nauruun. Ilse kääntyi katsomaan sänkyvaatekuormaamme, joka niin uhkaavaisesti ja naurettavasti häilyi kantajien päitten päällä.

Silmänräpäyksessä olimme ympäröidyt.

"Oi, Herra Jesus, Lenore, mitäpä pidät minua hameesta kuin pieni lapsi?" torui Ilse suuttuneena; hän irroittihe minusta ja veti minut käskeväisesti jälleen luoksensa.

Kuinka minä häpesin! Toisessa kädessäni oli hattu ja toisessa suuri valkoinen kaulus, joka, Jumala tiesi kuinka, oli pudonnut kaulastani... En kaakissakaan olisi hävennyt enempää kuin kaikkien näiden uteliasten vieraitten naissilmien edessä.

"Ah, pieni mustalaistyttö!" huudahti kaksi ääntä yht'aikaa, kun minä tuskissani nostin päätäni ja katsahdin ylös.

"Mustalaistyttökö -- vielä mitä?" vastasi Ilse syvästi loukkautuneena.

"Hän on tohtori von Sassenin laillinen lapsi --"

"Mitä, onko sillä kuivettuneella lapsia?" keskeytti suuri, nuori nainen kummastuneena, ja hänen huulissansa leikki vieläkin pidätetty naurun halu. Toiset sitä vastoin vetäytyivät hieman taaksepäin ja katselivat minua ihan toisilla, voisin melkein sanoa ystävällisen kunnioittavilla silmillä.

Samassa tuli nuori herrakin luoksemme. Minä katselin kenkiäni, joitten rumat käret uljaasti pistivät esiin vaaleasta hiedasta ja ehdottomasti vein ja venytin mustaa pukuani, saadakseni sitä edes puolta tuumaa pitemmäksi.

Herra heitti käydessään vannettansa ja otti sen aina sievästi liikkuen keppiinsä, vaikka nuori nainen hänen vieressänsä kuinka olisi koettanut saada sitä valkoisiin käsiinsä... Silloin sattui hän katsahtamaan minuun: hän säpsähti ja rypisti tutkistelevaisesti suuria ruskeita silmiänsä. Vihdoin tuli hän äkkiä minun luokseni.

"Mitä hullua -- onhan tuo aron prinsessa!" huudahti hän kummastuneena.

"Kuka?" kysyi pitkä suurisilmäinen nuori neiti.

"Niin, etkö muista, Charlotte -- aron prinsessa! Kerroinhan minä sinulle pienestä, avojalkaisesta olennosta, joka sisiliskon kaltaisesti juoksi aron yli -- todellakin, prinsessan-kruunuinen sisilisko!" Hän nauroi ääneen. "Mutta mitä hullua on helmen myyjä tullut tänne?"

Tunnottomuus, millä nuori herra arvosteli minua ihan silmieni edessä, ja hänen sanomaton kummastuksensa, kun näki minut puutarhassansa, masensi minun viimeisen rohkeuteni; mutta "helmenmyyjä" sana saattoi myöskin vereni kuohumaan.

"Se ei ole totta!" tiuskasin minä. "Minä en ole myynyt teille helmiäni -- te tiedätte aivan hyvin, että heitin taalerinne hiekkaan!"

Charlotte nauroi ja astui säihkyvin silmin nopeasti minun luokseni.

"Ah, kuinka viehättävä -- hän on ylpeä -- tuo pienokainen!" huudahti hän.

Hän kumartui ja silitti hiuksiani valkoisella kädellään, melkein samalla tavoin kuin hyväillään sievää, pientä koiraa.

"Mitä sanot kummallisesta uutisesta, Dagobert?" sanoi hän nuorelle herralle. "Muumialla on perhettä -- tuo sievä olento on tohtori von Sassenin tytär --"

"Mahdotonta!" huudahti hän rajattomasti kummastuen.

"No, mitä äärettömän kummallista siinä on?" vastasi Ilse tuimasti. "Luuletteko siis, ett'ei tyttö voi olla ylhäisten ihmisten lapsia, sen tähden ett'ei hänellä ole tuonkaltaista satulalointa yllänsä?" lausui hän osoittaen Charlotten somaa nuttua.

Nuori neiti nauroi kuin mieletön, pistävä moite näkyi huvittavan häntä äärettömästi.

"Mutta minkä näköinen sinä olet, Leonore!" torui Ilse. "Puuttuu vielä vaan, että myöskin riisut sukat ja kengät!" Hän pani kauluksen jälleen kaulaani, silitti molemmin käsin hiukseni ja pani hatun päähäni. Minä katselin levottomasti ympärillä seisovia naisia; huomasinhan minä äkkiä olevani heidän rinnallansa sangen naurettava olento -- he varmaankin nauroivat; vaan kaikki olivat niin vakavat, kuin olisi todellinen prinsessa järestänyt pukuansa heidän edessänsä. Ainoastaan Charlotten suu vetäytyi nauruun.

"Uhri raukka!" lausui hän sääliväisellä äänellä. "Mutta tuleeko prinsessan nyt jäädä isänsä luo," lisäsi hän vilkkaasti.

"Tietysti!" vastasi Ilse päättäväisesti. "Kenen tykö sitten joll'ei hänen?... Mutta nyt pyytäisin, että laskisitte minut -- me olemme väsyneet... Onko tuo tuossa viimeinkin Karolinenlust, tahi mikä nimi sillä lienee?" kysyi hän osoittaen vaaleata viivaa, joka kimelsi puitten latvojen yli.

"Minä tulen teitä saattamaan," tarjoutui nuori mies sangen kohteliaasti -- hän oli tykkönään muuttunut; silmätkin, jotka ensin erhettymättömällä ilolla olivat katselleet Ilsen naurettavaa päähinettä, kielsivät itseltään jok'ainoan pilkallisen katseen.

Minun sydämeni paisui. Mikä mainio mies minun isäni onkaan, koska jo hänen pelkkä nimensä tuottaa Ilselle ja minulle niin paljon kunnioitusta, -- arvelin itsekseni.

Neidit jättivät meidät hyvästi, ja me menimme nuoren herran seurassa hiekkakentän yli punakatajien välitse Karolinenlustiin päin.

Meillä oli enää vaan vähän matkaa astuttava viheriäisten puitten virkistävää siimestä, mutta minä kävin sen sykkivin sydämin. Ilse astuskeli vilkkaasti eteenpäin meidän edellämme, eikä katsahtanut kertaakaan taaksensa. Tuskin olivat nuoret neidet kadonneet tiheän pensaston taakse, kun nuori herra nopeasti kumartui minun puoleeni, katseli minua syvään ja veitikkamaisesti viattomiin silmiini.

"Oletteko vielä suutuksissanne minuun, prinsessa?" kysyi hän puoliääneen.

Minä pudistin päätäni -- kummallista, että joku puoleksi kuiskattu sana voi saattaa minut vapisemaan aina sydämeni pohjaan asti... Karolinenlust näkyi äkkiä edessämme!... Minua ei ensinkään olisi kummastuttanut, jos haltiattarien kuningatar olisi nyykäyttänyt minulle päätään korkeista ikkunoista ja kutsunut minua järestämään vuodettansa ja lakasemaan huonettansa... Minä olin kuin lumottu, eikä edessämme oleva rakennus ensinkään ollut semmoinen, että se olisi voinut herättää minut siitä tilasta... Mitäpä minä siihen aikaan tiesin renessansi- tahi rokoko-rakennustavasta! Lumoavaa näköä ei ankarien rakennussääntöjen tieto siis voinut vähentää. Minä näin ilmaan kohoavan ainoastaan kauniita viivoja, niin hienoja ja pehmeitä, kuin olisivat ne olleet vahasta eikä kivestä. Minä näin pylväitä, patsaita ja reunuksia, ihastuttavan kauniisti yhdistettyinä tuhlaavaisen monilla kukka- ja hedelmäköynnöksillä, sekä niiden välissä ikkunoitten kiiltävät, isot peililevyt -- kauniin, pienen rokoko-linnan, niin koristettuna kuin viime vuosisadan rakennustapa vaan voi matkaan saada. Se kuvastui hopeankirkkaasen veteen, joka reikäisen kiviseinän ympäröimänä virtaili sen jalkojen juuressa. Pieni lammikko ynnä viuhkantapaiset valkoisilla kivillä ja kankeilla kuusilla koristetut ruohokentät täyttivät jotenkin ahtaan leveän tien ympäröimän tilan; mutta sen toisella puolella levisivät taasen puitten synkät varjot. Kuin helmi viheriäisissä aalloissa oli se pieni linna kätkettynä keskellä metsää, joka kohosi korkealle sen takaa. Melkein jalkojemme yli pakeni arka hopeafasaani pensastoon ja siimeksessä pylväskäytävän edessä käveli riikinkukko, komea, loistava pursto levitettynä, samalla kun tuhanharmaa kurki seisoi toisella jalallaan lammikon rannalla, pitäen paljasta punaista päätänsä miettiväisesti alhaalla -- se tuli arvokkaasti meidän luoksemme, rupesi tanssimaan, kumartaen mitä naurettavimmalla tavalla, juuri kuin olisi se linnan juhlallisuuksien ohjaaja -- ihme toisensa perästä minun kokemattomissa silmissäni!

Kantajat laskivat takkansa alikerroksen avonaiseen etehiseen, he saivat kantopalkkansa, ja sitte astuimme me ylös. Ensimmäisessä kerroksessa kuljimme monen oven ohitse, jotka, kummallista kyllä, olivat varustetut suurilla, ympyräisillä, pölyisillä oikeuden sineteillä -- leveitä valkoisia paperi-kaistaleita oli rakojen päällä, muistuttaen äänettömyyttä vaativasta, huulille lasketusta sormesta.

Vasta kolmannessa kerroksessa seisahduimme. Nuori herra avasi oven ja me astuimme sisälle, samalla kun hän ystävällisesti kumartaen peräytyi ja äänettä sulki oven meidän jälkeemme. Kauhea tuska ja pelko valloittivat minut äkkiä. Minä olin kotona Dierkhofissa sangen oikein tuntenut, ett'ei isäni minusta huolinut, että minä olin hänelle rasituksena, jonka hän mielellään olisi ijäksi päiväksi jättänyt arolle; kummastuksesta, jonka täällä kaikkialla herätin, tulin selville siitä, ett'ei hän ollut ainoallakaan sanalla puhunut minusta... Ja nyt olin kuitenkin tunkeutunut hänen huoneisiinsa ja katselin arasti sitä maailmaa, missä hän eli ja oleskeli... Kuinka vieraalta ja käsittämättömältä se kaikki näytti! Seinät suuressa salissa, johon olimme tulleet, olivat lattiasta kattoon asti kirjojen peitossa; "peitetyt niin monilla kirjoilla kuin kanervan kukkia oli arolla," arvelin minä. Siinä oli tilaa ainoastaan neljälle viheriäisillä villavarjostimilla peitetylle ikkunalle ja kahdelle ovelle. Vasen ovi oli selki selällään -- siitä pääsi toiseen suureen huoneesen, niihin valo tuli ylhäältäpäin. Korkeasta, avarasta kupulaesta valasi kimeltävä päivän paiste valkoista veistokuvaa: nuijaa kantavaa, uhkaavan näköistä olentoa ja vielä muitakin ihanien, hienopukuisten naisten kuvia. Kirjaston ikkunan luona kirjoituspöydän edessä istui herra kirjoittamassa. Hän ei huomannut meidän tuloamme, sillä kun epäileväisesti seisahduimme hetkeksi kynnykselle, kuulimme kynän lakkaamatta vaan rapisevan -- se oikein vaivasi hermojani... En tiedä, oliko siihen syynä huoneen tavattomuus tahi ahdistava tunne -- isäni pelkääminen -- samapa se, Ilse, aina vireä, päättäväinen Ilse epäili silmänräpäyksen, mutta otti sitte minua vakavasti kädestä ja vei minut ikkunan luo.

"Hyvää päivää, herra tohtori, tässä olemme nyt!" lausui hän. Minusta kuului hänen heleä, hieman vapiseva äänensä ukkosen jyrinältä hiljaisia seiniä vastaan.

Isäni säpsähti paperiensa keskellä ja katseli meitä; sitten kavahti hän pystyyn kuin sähkön vaikutuksesta.

"Ilse!" huudahti hän silminnähtävästi kauhistuneena.

"Niin Ilse, herra tohtori!" vastasi Ilse tyvenesti. "Ja tässä on Leonore, ainoa lapsenne, joka ei neljääntoista vuoteen ole nähnyt isäänsä... Se on pitkä aika, herra tohtori, eikä olisi kummaa, jos ette enää tuntisikaan toisianne."

Isäni oli ääneti ja pyyhki monta kertaa otsaansa, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea saada ajatuksiansa selville ja käsittää läsnäoloamme. Keveästi lykkäsi hän hattuni taaksepäin ja katseli minua silmiin. Minä ajattelin itsekseni hieman peläten, että laihempia ja kuihtuneempia kasvoja kuin isäni tuskin oli olemassa; mutta hänellä oli mummon kauniit silmät.

"Vai niin, oletko sinä siis Leonore?" lausui hän hyvin lempeästi ja suuteli minua otsalle. "Hän on pieni vartaloltaan, Ilse, vaimovainajatanikin pienempi, luulen." Hän huokasi. "Kuinka vanha lapsi on?"

"Seitsemäntoista vuotta, herra tohtori. Olenhan sen jo kahdesti maininnut kirjeessäni."

"Ah, vai niin!" lausui hän taasen silittäen otsaansa; sitte pani hän kätensä ristiin ja väänsi ne ulospäin että luut luskivat -- hän oli syvistä unelmista täyteen todellisuuteen äkkiä heränneen ihmisen kuva.

"Sinä olet väsynyt, lapseni, suo anteeksi, että sallin sinun seisoa niin kauan," lausui hän sangen kohteliaasti, käveltyään ensin kerran edestakaisin pitkin lattiaa.

Keskellä lattiaa seisoi kirjoilla ja papereilla peitetty pöytä. Isäni lykkäsi meille kaksi sen vieressä olevaa nojatuolia.

"Ole varovainen, Ilse, minä pyydän, ole varovainen!" huudahti hän tuskallisesti, kun Ilse, istuutuessaan, viattomasti asetti pienen korinsa avatun paperivihon päälle. Hänen laihat kätensä vapisivat, kun hän varovaisesti nosti pois koria, eikä hellä äidinsydän voisi levottomammin tutkia sairaan sydänkäpysensä kasvoja kuin isäni ikivanhaa kellastunutta paperia, vapautettuansa sen vieraasta painosta.

Minä katsoin Ilseä. Hän ei ollut siitä millänsäkään; kentiesi tunsi hän jo ennakolta isäni omituisuudet.

"Tule levähtämään vähän!" lausui isä huomattuaan, että epäilin istua. "Sitten menemme ravintolaan..."

"Ravintolaanko, herra tohtori?" kysyi Ilse tyvenesti. "Mitäkä lapsella siellä olisi tehtävää? Se maksaisi vaan suuria summia kahtena vuotena..."

Isäni vetäytyi äkkiä taaksepäin. "Kahtena vuotena! Mitä sanot, Ilse?"

"Minä sanon vaan, mitä jo kymmenen vuoden kuluessa olen teille jok'ainoassa kirjeessä sanonut. Me olemme nyt täällä ja jäämme tänne!... Minä en voi kärsiä, että tyttö villiytyy arolla! Katsokaa Leonorea! Hän osaa tuskin lukea; ja kirjoittaminen -- varjelkoon meitä -- teidän pitäisi nähdä hänen harakanvarpaitansa! Puihin osaa hän kyllä kiivetä kurkistamaan linnunpesiin, vaan ommella säännöllistä saumaa tahi kutoa kantapäätä sukkaan, sitä ei hän taida -- minä en ole millään tavoin voinut opettaa hänelle sitä, ja hän juoksee käpälämäkeen nähdessänsä vieraita kasvoja, juurikuin olisivat he rosvoja. Ettekä te voisi saada häntä tervehtimään edes hyvää päivää! Ja tämä on tohtori von Sassenin ainoa lapsi!... Teidän rouva vainajanne kääntyisi haudassaan, jos hän sen tietäisi!"

Isälleni ei joutunut mieleen Ilsen kiitettävän kertomuksen jälkeen edes katsellakaan minua, pientä, mitätöntä olentoa.

"Herra Jumala!" huudahti hän repien molemmin käsin epätoivoisesti päätänsä, "se voi kaikki olla ihan totta; mutta mitä minä teen tällä lapsella?"

Siihen saakka olin levottomasti ja ääneti kuunnellut heidän puhettansa, vaan silloin nousin seisomaan.

"Oi, kuinka kauheata tämä kaikki on!" huudahdin minä tuskasta vapisevalla äänellä. "Ole huoletta, isä, minä en enää tule silmiesi eteen! Minä palaan heti, ja jos en muuten pääse, niin menen vaikka jalkaisin takaisin arolle. Onhan Heintz siellä, ja hän varmaankin iloitsee siitä... Ja minä rupean myöskin ahkeraksi, isä; voit olla varma siitä -- minä tahdon oppia ompelemaan ja kutomaan... Saat nähdä, minä en milloinkaan enää, en koskaan tule sinulle kiusaksi!...

"Hiljaa, lapsi," varoitti Ilse nousten seisomaan; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä.

Mutta silloin ympäröi minua kaksi kättä, minä lepäsin isäni sydäntä vasten. Hän riisui pois hattuni, heitti sen lattialle ja painoi pääni lempeästi rintaansa vasten.

"Ei, ei, lapsi kultani, pikku Leonore raukkani, sitä minä en tarkoittanut!" lohdutti hän minua liikutettuna.

Kummallista -- oli ikäänkuin sanani vasta täydellisesti olisivat saattaneet hänet käsittämään, miten asia oikeastaan oli.

"Nyt juuri pitää sinun jäämän minun luokseni. Ilse, eikö tytöllä ole samankaltainen ääni kuin vaimo vainajallanikin? Eikö se ole yhtä hopeanheleä?... Minun luokseni täytyy lapsen jäädä, arolle hän ei enää saa palata, se on selvää!... Mutta Ilse hyvä, kuinka nyt tehdään?... Tämä ei edes ole minun oikea kotini; minä olen itse vieras tässä talossa, määrättömäksi ajaksi... Niin, kuinka nyt tehdään?"

"Kyllä minä pidän siitä huolta, herra tohtori," lausui Ilse vakavasti ... ja hän oli jälleen oikeassa mielityössään. "Minä voin huoletta viipyä viikkokauden poissa Dierkhofista, vaikka Heintz sillä aikaa tekisikin muutamia tyhmän töitä... Kyllä minä järestän kaikki... Eikä tyttö sitä paitsi tule tyhjin käsin."

Hän otti paperin koristansa ja ojensi sen isälleni; se oli mummon perukirja.

Minä nostin pääni isäni rinnalta ja lausuin hänelle kuolleen viimeisen tervehdyksen.

"Eikö äiti kuollut mielipuolena?" kysyi isä.

"Ei." vastasi Ilse. "Hän oli täydessä järjessään kuin terveimpinä päivinään ja määräsi kaikki, ennenkuin nukkui viimeiseen uneen... Lukekaa vaan. Laillista todistajaa ei ollut läsnä, mutta hän arveli teidän pitävän hänen viimeisen tahtonsa tämän kaltaisenakin arvossa --"

"Se on tietty."

Hän avasi paperin ja silmäili ensimmäisiä rivejä. "Tämä ilahuttaa minua teidän tähtenne, Ilse!" lausui hän. "Dierkhof on laillisesti teidän omanne."

"Luuletteko todellakin niin, herra tohtori?... Mutta, jos olisin teidän sijassanne, ajattelisin minä: Ahaa, Ilse on pysynyt vanhan rouvan luona, ainoastaan saadaksensa periä hyvän tilan --"

"Se ei joutuisi mieleeni --"

"Mutta minun... Minä en ota Dierkhofia omakseni; se kuuluu, jos suvaitsette, tytölle, hänellä täytyy olla suojapaikka, oma koti, mihin voi jäädä, jos ei maailma häntä miellytä... Jos minä saan asua Dierkhofissa ja te sallitte minun hoitaa sitä kuolemaani asti, on se minulle kylliksi. Minä olisin heti emäntäni kuoltua repinyt paperin palasiksi; vaan minulla ei ollut oikeutta siihen, sillä siinä on vielä enemmänkin."

Isani luki eteenpäin. "Kuinka, siis oli vielä rahojakin jälellä?" huudahti hän kovin kummastuneena. "Olettehan te aina kirjoittaneet äitini eläneen ainoastaan eläkerahastansa ja Dierkhofin pienistä tuloista."

"Se onkin ollut pelkkää totta, herra tohtori... Alussa saapui muutama kerta rahaa muualta, vaan minä en ymmärrä senkaltaisia asioita ja kun armollinen rouva lakkasi itse kirjoittamasta kirjeitänsä, ei enää ainoatakaan groschenia saatu ulkomaailmasta. Tohtori selitti minulle nyt vasta, että pienet painetut paperit ovat poisleikattavat ja lähetettävät pankkiin, joka niistä maksaa korkoa."

"Onko teillä paperit muassanne?"

"On", lausui Ilse äkkiä hämillään ja viipyen. "Mutta, herra tohtori, sen sanon teille", lisäsi hän päättäväisesti, "niitä ei saa käyttää samalla tavalla kuin" -- hän osoitti merkitseväisesti päällään läheistä salia -- "kuin olette käyttäneet ne suuret rahasummat, joita armollinen rouva alinomaa lähetti teille Hannoverista."

Isani laihat, kuihtuneet posket punoittivat ja hänen katseensa oli niin epävakava, juuri kuin olisimme tavanneet hänet jotakin pahaa tekemästä.

"Ei, ei!" vakuutti hän elävästi. "Olkaa huoletta -- rahat ovat Leonoren."

"Ja tallennatteko ne huolellisesti? Ja säännöllisesti neljästi vuodessa --"

"Ei, Ilse, sitä minä en voi!" keskeytti isä oikein kauhistuneena. Raha-asioihin en minä millään tavoin voi ryhtyä! Minun työni vie minulta kaiken aikani --"

"Olkaa huoleti, siihen kyllä saamme neuvoa, herra tohtori!" rauhoitti Ilse -- minulta ei jäänyt huomaamatta, että se suuresti rauhoitti häntä. "Mutta kuinka täällä nyt järestetään? Tuohon suureen huoneesen emme toki voi jäädä... Eihän täällä näy pesukaappia eikä muitakaan kaappia --"

"Minä saatan teidät heti alas asuinhuoneisiin -- malttakaa hiukan, silmänräpäys vaan! Minä lasken ensin käsikirjoituksen talteen."