Chapter 6

"Oi, herra Jesus, minä en enää voi kuulla tätä ääntä!" ähkäsi hän.

Hän meni sisälle takaisin ja vaipui tuolille, peittäen kasvonsa esiliinallansa. Vaan se ei kestänyt kahta minuuttiakaan.

"Mikä hupsu minä olenkaan!" lausui hän kiivaasti, nousi seisomaan ja silitti esiliinansa. "Minä en kuitenkaan enää tahtoisi nähdä rouvaani seisomassa tuolla kaivolla, missä hän aina virkisti kuumaa otsa raukkaansa, vaan kiitän Jumalaa, että hän makaa rauhallisesti tuolla sisällä vapautettuna kaikista suurista suruistansa."

"Ilse, oliko Kristiina syypää suureen suruun?" kysyin minä häneltä ujosti.

Hän katsoi minuun terävästi. "Oli niin!" vastasi hän kotvasen mietittyään; "sinäkin olet kuullut sen viime yönä. Tiedä siis, että hän on tuottanut niin paljon surua mummollesi, kuin ainoastaan pahantapainen tytär voi matkaan saada."

"Vai isälläni on siis sisar!" huudahdin minä kummastuen.

"Sisarpuoli, lapseni... Mummosi oli ensin ollut naimisissa eräällä juutalaisella, joka kuoli nuorena, kun Kristiina vielä oli kapalolapsi. Kahden vuoden kuluttua antoi mummosi kastaa itsensä ja lapsensa ja tuli neuvoksetar von Sasseniksi. Nyt tiedät kaikki."

"Ei Ilse, en vielä kaikkia. Mitä pahaa on Kristiina tehnyt?"

"Hän pakeni salaisesti kotoa ja rupesi näyttelijättäreksi..."

"Oliko se niin pahaa?"

"Oli pakeneminen tietysti, se pitäisi sinun itsesi tietämän. Vaan mitä näyttelijöihin tulee, niin en tunne niistä ainoatakaan, enkä siis voi sanoa, ovatko he hyviä vai pahoja. Oletko nyt tyytyväinen?"

"Ilse, älä suutu, mutta minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle, Kristiina on äärettömän onneton, hän on kadottanut äänensä", lausuin minä epäileväisesti.

"Vai niin, oletko löytänyt ja lukenut hänen kirjeensä, Lenore?" kysyi hän minulta niin jääkylmästi kuin suinkin.

Minä nyykäytin ääneti päätäni.

"Etkö häpeä?" torui hän. "Minua sinä nuhtelet, että minä vaikeissa hetkissä teen velvollisuuteni, ja heti kohta sen jälkeen kurkistelet sinä vieraisin kirjeisin, jotka eivät ollenkaan koske sinuun. Se on yhtä pahaa kuin varkauskin, tiedätkö sen?... Älä usko sanaakaan niistä liiallisista laverruksista, ja tyydy siihen."

"En, sitä en tee! Minun on häntä sääli. Etkö todellakaan aio lähettää hänelle rahaa?"

"En äyriäkään!... Hän otti muassaan ennakolta enemmän kuin perintönsä sinä yönä, jolloin hän pakeni kotoa... Sekin on vaivannut tuota pääraukkaa, joka on tuolla sisällä."

"Mummo on antanut anteeksi, Ilse!"

"Niin, sen voi tehdä äiti, liiatenkin kuolinhetkenänsä. Mutta ken, niinkuin me, monta vuotta on nähnyt ja rehellisesti kärsinyt hänen tähden kurjuutta, sille se on vaikeata... Uskotko kaikki todeksi, mitä on tuossa kirjeessä?... Niin, niin, polvillaan hän todellakin tulee, vaan ei pyytämään anteeksi; kyllä kai, sillä sitä ilman on hän elänyt monta vuotta ja on kyllä menestynyt -- ei, ainoastaan rahaa hän tahtoo. Rahakullat, ne ansaitsevat kyllä, että niiden edestä lankee polvillensa!"

Kuinka syvästi olikaan se seikka häneen koskenut, kun hän, harvapuheinen Ilse, nyt puhui siitä niin paljon.

"Koska niin nyt soveltuu, niin voit myöskin saada kuulla, mistä syystä mummosi ei kärsinyt rahan helinää," jatkoi hän syvästi huoahtaen... "Ei haittaa vaikka saatkin kuulla, kuinka paljon onnettomuutta riippuu rahoissa, niissä, joita eilen ensi kerran näit... Mummosi oli Hannoverin rikkahin rouva -- hänen ensimmäiseltä mieheltään jäi hänelle täysinäiset raha-arkut... Mutta toisen kerran mennessänsä naimisiin -- hän rakasti liian syvästi sitä miestä -- teki hän suurimman uhrin minkä taisi, hän uhrasi uskonsa. Hän ei saanut ottaa sitä mukaansa -- juutalaisista rahoista sitä vastoin ei ollut väliä. Eipä viipynyt kauan, ennenkuin hän pääsi selville, ett'ei hänen miehensä huolinut hänen rakkaudestansa, vaan rahat hävisivät aikaa myöten joka ilman haaralle. Niitä hän ymmärsi käyttää."

"Hän oli minun isoisäni, Ilse."

Kaunis, tumma puna näkyi äkkiä hehkuvan Ilsen poskissa.

"Niin, sinunpa kysymyksiltäsi ei kukaan saa olla rauhassa, ja siten tulee sanotuksi senkaltaisia asioita!" torui hän minua suuttuneena ja nousi. "Mutta sen sanon sinulle, Kristiinasta et saa enää puhua sanaakaan. Hän on kuollut minulle, muista se, lapseni!... Ei sinun sitä paitsi pidä ajatteleman menneitä asioita, -- se ei sovi niin nuorelle tytölle kuin sinulle!"

Hän antoi Heintzille, joka ääneti ja nöyränä oli istahtanut tuolillensa, kupin kahvia, vaan ei vielä katsonut häneen. Sitten meni hän jälleen ulos kaivolle. Minä näin, kuinka hän puri hampaitansa nostaessaan pumpunvartta. Vaan täytyihän sen tapahtua, vesi virtasi lakkaamatta sankoon, kunnes se täyttyi.

Ei, vaikkapa Ilse olisikin oikeassa, niin en voinut kuitenkaan totella häntä. Minun täytyi muistella onnetonta laulajatarta! Olihan hän minun tätini -- minun tätini! Se soi niin suloiselta ja hyvältä, mutta kuitenkin liian vakavalta sille lumoavalle kuvalle, jonka näin mielikuvituksissani... Ja kuitenkin -- hän oli isääni vanhempi, siis enemmän kuin neljäkymmentä kaksi vuotta -- huh! kuinka äärettömän vanha!... Mutta se ei auttanut, mielikuvituksissani minä alinomaa koristelin sitä miellyttävää olentoa -- olihan hän laulajatar.

Minä pakenin ylen täysin sydämin yksinäiselle kukkulalle ja katselin kyynelsilmin ihanaa, sinistä taivasta... Näkikö minun armas vanha mummoni, miten siinä istuin surullisena? Varmaan hän ei ollut suuttunut siitä, että minä muistelin Kristiinaa -- olihan hän antanut hänelle anteeksi!...

VIII.

Neljä viikkoa oli kulunut mummoni kuolemasta. Minä olin saapuvilla, kun hänet haudattiin lähimmäisen kylän kirkkomaahan. Vanha, lempeä kirkkoherra rukoili niin innokkaasti rauhaa poismenneelle kuin olisi hänen rakkahin rippilapsensa maannut siinä hänen jalkainsa edessä, ja Heintzkin näkyi unhottaneen, että nuot neljä lautaa sisälsivät kastetun, vaan kristinuskon yhteydestä jälleen eronneen juutalaisvaimon -- hän itki katkerasti... Nyt kukoistivat jo kesän kirjavat kukat vasta tehdyn hautakummun päällä. Ne nousivat keveästi ja vapaasti vaan mustasta mullasta, kuin niiden alla lepäävän suloiset unelmat ja katselivat kirkkain silmin päivänloistoiseen maailmaan.

Se oli yksinäisen, keskellä persikanväristä pengertä olevan Dierkhofin kaunihin aika, -- aro rupesi kukoistamaan ja mehiläisparvet, jotka siihen asti olivat ahmineet elatuksensa rapsaatti-maista ja tattaripelloista, lensivät hurmaantuneina hunajarikkaalle tasangolle... Ne hyrisivät jälleen ikivanhaa yksimuotoista lauluaan vanhan katon ympärillä! Ilmassa liipoittelivat minun pienet lemmikkini, siniset perhoset, niin suurin joukoin, että olisi luullut kirkkaan kevättaivaan pienissä palasissa putoilevan alas maan päälle; hiedalla juoksivat kullankiiltävät kuoriaiset, niitty- ja puutarhakukkien päällä levähtivät perlemo-, komea amiraali- ja kaunis pilkkusiipiperhonen. Ennen ajoin minä aina perhosia takaa, sain niitä kiinni, ihailin heidän siipiensä ihmeellistä väririkkautta ja päästin ne sitten vapauteen -- niin olin minä usein kulkenut puolen päivää pitkin aroa; Nyt oli kaikki ihan toisenlaista. Minä oleskelin paljon mummon huoneessa, joka vanhanaikuisine juutalaiskodista tuotuine huonekaluineen vaikutti minuun kummallisesti. Siinä oli kaikki entisellä paikallaan, ei ainoatakaan kalua ollut muutettu, suuri kello vedettiin taasen säännöllisesti ja ett'ei mitään puuttuisi, joka vaan voisi saattaa uskomaan, että vainaja vielä asui huoneessansa, oli Ilse pannut uusia vahakynttilöitä hopeaisiin kynttiläjalkoihin palaneitten sijaan.

Hän avasi minulle milloin minkin arkun taikka kaapin; laatikot olivat enimmiten tyhjät; mummoni oli paetessaan maailmasta heittänyt kaiken tyhjän painon laivastaan. Sentähden oli minusta jok'ainoa kirjoitettu paperipalanen, jokainen kuihtunut kukanjäännös kallis löytö.

Muutamassa kaapissa roikkui vielä joitakuita vaatteita, joita ei mummo ollut arolla milloinkaan käyttänyt. Eräänä päivänä otti Ilse mustan villaleningin kaapista, ratkoi sen ja rupesi leikkaamaan -- hän oli kaupungissa oppinut ompelemaan, ja siitä oli hän hyvin ylpeä... Minä pelästyin kovin, kun hän vaati minua koetteeksi pukemaan leninkiä ylleni. -- Se oli minusta haarniskan näköinen.

"Ilse, ai päästä minut tästä!" vastustelin minä väristen ja venytin levottomasti kaulusta, joka kiristi kurkkuani ja kyynäspääni koetti salaisesti kaikin tavoin halaista ahdasta hihaa.

"Vieläpä mitä -- siihen kyllä pian totut," vastasi hän kylmäkiskoisesti, yhä vaan ommellen.

Me istuimme pihalla tammien alla, johon minä olin kantanut pöydän ja muutamia istuimia. Arolla paistoi kuuma, kiiltävä ilta-aurinko; mutta siinä oli kalvetta, vilpoista ja hiljaista; ainoastaan mehiläiset hyrisivät, ja ylhäällä huusivat harakanpojat. Minulla oli tavattoman suuri olkihattu käsissä, jonka Ilse noin viisi vuotta sitte oli tuonut kaupungista; siitä ratkoin pois ruusunvärisen silkkinauhan, joka ennen oli ollut silmäteränäni.

Samassa palasi Heintz kylästä ja antoi Ilselle kirjeen.

Sähkösanomalla olimme antaneet isälleni tiedon mummon kuolemasta ja hän oli kirjallisesti vastannut, ett'ei hän voinut tulla hautajaisiin, sillä hän oli kovasti sairastunut. Siitä asti oli kirjeenvaihto hänen ja Ilsen välillä ollut jotenkin vilkas; minä en tietänyt mitä he keskustelivat, sillä minä en saanut nähdä riviäkään kirjeistä, mutta niin paljon tiesin kuitenkin, että Ilsen viimeisen kirjeen ja isäni vastauksen välillä, jota hän nyt minun nähteni luki oli kulunut viisi päivää.

"Siitä ei tule mitään!" lausui Ilse pistäen kirjeen taskuunsa, "ylihuomenna lähdemme -- se on päätetty!" Hattu ja sakset putosivat käsistäni.

"Lähdemme!" toistin minä ja ääneni tukehtui. "Lähdetkö sinä pois Heintzin kanssa?... Jätättekö minut ypö-yksin tänne Dierkhofiin?"

"Kas, silloinpa vasta Dierkhof raukka tulisi hyvin hoidetuksi!" sanoi hän, ja ensi kerran mummon kuoltua näin heikon hymyn hänen huulillansa. "Hupsu tyttö, sinun pitää lähtemään!"

Minä nousin seisomaan ja lykkäsin tuolini niin äkkiä taaksepäin, että se kolisten kaatui.

"Minäkö? -- mihin sitten?" kysyin minä.

"Kaupunkiin," kuului vakava vastaus.

Koko päiväpaisteinen aro ja vanhat, mahtavat, kumisevat tammet katosivat äkkiä silmistäni -- hirveä synkkä pihanpuolinen huone otti minut vastaan ja minä luulin näkeväni kostean puutarhan neljän viheriän, homeisen seinän välissä.

"Ja mitä minulla on kaupungissa tekemistä?" kysyin häneltä.

"Oppiminen."

"Mutta minä en lähde, Ilse, ole varma siitä!" selitin päättäväisesti, vaikka taistellen kyyneleitteni kanssa. "Tee kanssani mitä tahdot -- mutta saat nähdä, että minä tartun kiinni portinpieliin... Hennotko ajaa pois minut?" Minä pudistin epätoivoisesti hihasta Heintziä, joka seisoi siinä avosuin.

"Etkö kuule -- minut lähetetään pois!... Voitkos sallia sitä, Heintz?"

"Onko se siis totta, Ilse?" kysyi hän alakuloisesti ja pani kätensä ristiin.

"Katsokaapas vaan noita lapsia, eivätkö he valita, juuri kuin leikkaisi joku kurkkua tuolta tytöltä!" torui hän; mutta minä huomasin aivan hyvin, ett'ei hän ollut hyvillä mielin kiivaudestani.

"Luuletko siis kaiken voivan käydä ijankaikkisesti tällä tavoin, Heintz, luuletko lapsen päivät päästänsä voivan juoksennella ympäri kuin pieni villi ja iltasin palata sukat ja kengät kädessä?... Hän ei taida eikä ymmärrä mitään ja juoksee tiehensä kuin villi kissa, kun hän vaan näkee vieraita kasvoja tiellä!... Mitähän siitä syntyisi?"...

"Ole järjekäs, lapseni!" jatkoi hän ottaen minut polvellensa kuin pienen lapsen. "Minä vien sinut isäsi luokse -- ainoastaan kaksi vuotta täytyy sinun viipyä siellä oppimassa monta asiaa, ja jos et menesty siellä, niin saat jälleen palata Dierkhofiin, ja sitten olemme aina yhdessä."

Kaksi vuotta! Olihan se oikea ijankaikkisuus!... Kaksi kertaa kukoistaisi sill'aikaa aro, muuttaisivat haikarat ja jälleen palaisivat, enkä minä olisi Dierkhofissa. Sen sijaan täytyisi minun istua neljän seinän sisällä, kiusallinen sukan kutomus käsissä, tahi harjoitella kirjoitusta ja oppia uusia raamatun lauseita ulkoa!... Minä raapisin kauhusta ja jok'ainoassa jäsenessä tunsin halua kovaan vastarintaan.

"Ilse hautaa minut ennemmin kirkkomaahan!" lausuin minä uppiniskaisesti. "Siihen kauheaan pihanpuoliseen huoneesen et koskaan minua saa..."

"Joutavia!" keskeytti hän minua. "Luuletko siis isäsi vieneen sen mukanaan matkalaukussansa?... Onhan hän muuttanut toiseen paikkaan ja kaikki on paljon muuttunut -- asuuhan hän K:ssa."

Herranen aika! taasen olin näkevinäni ruskeakähäräisen ja valkeaotsaisen pään Ja katselevan minua pilkallisesti. Se ilmestyi aina niin äkkiarvaamatta ja peljätti minua joka kerta niin kovasti, että punastuin hiuksiin saakka.

"Mutta eihän isäni minusta huoli," lausuin minä kätkien kasvoni Ilsen kaulahuiviin.

"Sen saamme nähdä!" vastasi hän salaisesti huoaten; mutta samassa heitti hän uhkamielisesti päänsä taaksepäin ja laski minut luotansa.

"Täytyykö sen siis todellakin tapahtua? Oi Ilse!... Sen _täytyy_ tapahtua, lapseni!... Ja ole nyt hiljaa äläkä tee elämääni raskaaksi! Muistele mummoasi -- hänkin tahtoi sitä!"

Sitte ompeli hän kahta vertaa kiireemmin toista hihaa mustaan leninkiini; mutta Heintz pisti sammuneen piippunsa taskuun ja hiipi pois. Illalla näin hänen istuvan suurella hautakummulla; hän piti kädet polvillansa ja katseli lakkaamatta ilmaan... Minä juoksin hänen luoksensa, istahdin hänen viereensä ja silloin valuivat kyyneleet virtanansa, silla Ilsen nähden en tohtinut itkeä. Niin syvää surua ei sininen taivas luultavasti moneen aikaan ollut nähnyt.

Seuraavana päivänä näytti huone erittäin siivoomattomalta. Suuri arkku oli keskellä lattiaa ja Ilse sulloi siihen vaatteita.

"Katso tässä!" lausui hän näyttäen minulle suuren kasan paksuja ruudullisia lakanoita. "Eivätkö ne ole oivallisin?... Ne vasta vahvoja ovatkin!... Minä en milloinkaan kärsinyt niitä hämähäkin verkkoja, joita mummosi aina käytti."

Hän lykkäsi ylenkatseellisesti sivulle kimpun erittäin hienoja, pitsillä koristettuja lakanoita. "Uudet lakanat saat mukaasi; minä olen vähitellen hankkinut ne Dierkhofiin tultuamme -- pidä niitä hyvästi!"

Kokonainen rykmentti paksuja, karkeita villasukkia marssi sitten arkkuun ottaen siitä sangen suuren tilan. Ilse oli monta vuotta koonnut niitä minulle melkoisen varaston, ja semmoisina minun nyt piti "komeilla" ulkona maailmassa... Sitte solmittiin äärettömän suuria, pehmeitä höyhenpolstaria pakaksi ja ommeltiin säkkivaatteesen -- sepä vaan oli koko jättiläisläjä!

Kaikki nämät valmistukset saattoivat minut äärettömän alakuloiseksi, ja kuitenkin oli hetkiä, jolloin minun nuori sieluni äkkiä ikäänkuin paisui, jolloin joku iloinen aavistus, joku suloinen toive sitä ihastutti; mutta se syntyi ja kuoli nopeasti kuin salama, ja -- kummallinen ajatuksenjakso -- minun silmäni vilkasi joka kerta ujosti ja tarkastellen kenkiini. Ne olivat jo hyvin venyneet ja sallivat jalkani liikkua niissä mitä vapaimmalla tavalla. Minä poljin jalkaani niin kovin kuin suinkin voin ja koetin rauhoittaa levotonta sydäntäni vastustamattomalla totuudella, ett'eivät naulanpäät enää likimainkaan kalisseet niin kovin kuin neljä viikkoa sitten. Mutta se ei aina auttanut, ja niinmuodoin rohkasin kerran hädässäni mieleni ujoon rukoukseen, että Ilse matkalla ostaisi minulle uudet kengät. Vaan siinä vasta jouduin pulaan. Hän veti toisen kengän jalastani ja piti sitä päivän valossa.

"Täänkaltaisia saumoja ja anturoita saa etsiä!" lausui hän. "Näissä kengissä voit sinä vielä kahden vuoden perästä tanssia!... Sinä et tarvitse uusia!"

Siihen se asia päättyi.

Ja viimein koitti aamu, jolloin minun täytyi lähteä rakastetusta Dierkhofistani... Varhain aamulla, ennen kello neljää, juoksin minä kosteisen aron yli, ojennetuin käsin jätin hyvästi lukemattomilla kukilla koristetuille kanervikoille ja sumuiselle suolle ja pudistin ikävissäni vanhaa honkaa niin kovin, että viimeiset edellisen talven kuivat neulaset karisivat liehuviin hiuksiini... Spits oli tullut minun kanssani ja iloitsi kuin narri -- hänestä olivat kaikki minun innostuneet liikuntoni ainoastaan liekkiä. Minä sidoin kirjavan seppeleen ja laskin sen Mieken sarviin, hän vaan katsahti ylös ollen unisena liian laiska edes heikolla ammunnalla kiittämään minua tahi sanomaan minulle jäähyväisiä.

Sitten puki Ilse uuden, mustan leningin päälleni ja solmisi leveän, lumivalkoisen, rypytetyn kauluksen mummon liinavarastosta kaulaani -- minun ruskea pääni makasi siinä juuri kuin pudonnut pähkinä pienen lumikinoksen päällä. Sen yli levisi suunnattoman suuri ruskea olkihattu, johon Ilse oli pannut mustan nauhan. Luultavasti olin kummallisen näköinen matkustaja, suurihattuisten sienten kaltainen, jotka minusta olivat niin naurettavia.

Kahvin jälkeen, jonka minä itkien join, toi Ilse laatikon ja otti siitä juhlallisesti sinertävän silkkihatun.

"Tämä oli minun kirkkohattuni Hannoverissa," lausui hän astuen peilin eteen ja pani kummallisen silkkirakennuksen päähänsä. "Kaupungissa ei voi käydä hatutta -- muoti on semmoinen!" --

Minä katselin häntä ujosti. "Muoti" sanaa en minä tietysti käsittänyt. Minä en aavistanut, että aron toisella puolella vallitsi voima, jonka alaiseksi ihminen usein vastustamatta vaipuu ja joka muodostaa hänen ulkonaisen näkönsä kaikkien oikkujensa mukaan. Sentähden ei minun kunnioitukseni tuota eriskummallista rakennusta kohtaan ensinkään vähentynyt; mutta se oli kaksikymmenvuotisessa levossaan laatikossa silminnähtävästi kauhtunut. Ilse ei näkynyt sitä huomaavan. Hän järesti kauhtuneet orvokit kähäräisten, kultaisten hiustensa yli, heitti solmiamattomat nauhat niskaan, puki mustan villaviitan yllensä ja oli valmis lähtemään.

Heintz ynnä renki lähimmäisestä kylästä veivät matkakalumme. Lempeästi, vaan vakavasti lykkäsi Ilse minut ovesta, jonka kynnyksellä jalkani viivähtivät ikään kuin siihen kiintyneinä. Minä kuulin avaimen vääntyvän ympäri, sitte peljätti Ilse pois ankat ja kanat, jotka tahtoivat meitä seurata; ne kaakottivat kaikki ja ometasta kuului Mieke ammuvan... Porttikin suljettiin takanani ja niin läksin minä paratiisistani samaa tietä kuin neiti Streitkin oli käynyt...

Minä en muista, kuinka erosin Heintzistä. Koko sitä päivänpaisteista eroaamua peittää vieläkin kyyneleinen varjo. Minä muistan ainoastaan, että kiersin molemmat käsivarteni tämän hyvän, itkevän vanhuksen ympäri ja että kätkin kasvoni, vaikka hattuni oli niin suuri, syvälle hänen vanhaan nuttuunsa, ja että hän, uteliaitten kyläläisten ympäröimänä, otti siniruutuisen nenäliinan taskustaan ja piti sitä silmiensä edessä, kun minä kylässä astuin vaunuihin, jotka veivät meidät ensimmäiselle rautatien asemalle.

IX.

Puolipäivän aikana saavuimme väsyneinä ja kankeina K:n rautatien asemalle, matkustettuamme puolen edellistä päivää ja koko yön. Vieraat, kaikkialla kohtaavat vaikutukset olivat vähällä uuvuttaa minut. Päivä paistoi suoraan päämme yltä, juurikuin olisi se tahtonut polttaa poroksi niin meidät ja kohisevan junan kuin edessämme olevan kaupungin suuret talorivit.

"Tohtori von Sassenin luo!" sanoi Ilse käskeväisesti kahdelle miehelle, jotka laskivat matkakalumme pienille käsirattaille.

"Emme tunne häntä!" vastasi toinen heistä.

Ilse ilmoitti talon numeron.

"Vai niin, suureen siemenkauppaan -- Claudiuksen kauppahuoneesen, hyvä!" lausui mies kunnioittavasti ja kärryt pyörivät pois.

Tukehuttava tomupilvi kohtasi meitä kaupungin ja aseman välillä olevassa huvikujassa, peittäen leveät ruohokentät ja pienet sievät kastanjapuut päittemme yllä tuhkan tapaisella harmaalla kuorella... Siinä tuuli kumminkin heikosti, mutta kaduilla, joita myöten meidän oli kulkeminen, vallitsi lyijynraskas, tukehuttava kuumuus. Siellä täällä aukeni joku kapea katu ja aukea tori levisi yksimuotoisen, kimeltävän levyn kaltaisena, -- minun mielestäni olisi kuumenneiden katukivien pitänyt oikein höyrytä ja säkenöidä... Ah, punakukkainen tasanko kotona virkistävine aroilmoineen ja vilpoisine humisevine tammineen Dierkhofin ympärillä! "Voi tämä on kauheata kuin kuolema, Ilse!" oihkasin minä, samassa kun hän tarttui käteeni ja veti minut salin vierustalle -- vaunut tulivat juuri ratisten kulmassa.

Siihen asti olimme kohdanneet ainoastaan muutamia ihmisiä; puolipäivän kuumuus teki kadut tyhjiksi ja hiljaisiksi. Mutta silloin alkoi kaukaa kuulua rumpujen ja torvien ääniä.

"Vahtiparaati!" lausui Ilse kuunnellen ja tyytyväisesti hymyillen -- vanhoja, viidenkolmatta vuotisia muistoja Hannoverista oli luultavasti virinnyt hänessä.

Melu läheni lähenemistään ja äkkiä virtaili ihmisjoukko yht'aikaa kadulle.

"Heih! -- katsokaas tuota! Hän on roikkunut sata vuotta vaatekaapissa!" huudahti katupoika seisahtuen Ilsen eteen. Hän pani molemmat nyrkkinsä toinen toisensa yli päänsä päälle, sillä tavalla näyttäen hatun muotoa ja nauroi pilkallisesti. Kaikki huusivat ja nauroivat sekaisin, ajomiehemmekin hymyilivät.

"Katupoikia!" lausui Ilse ylenkatseellisesti ja ojentaen ylpeästi päätänsä, samassa kun me minun suureksi lohdutuksekseni poikkesimme hiljaiselle sivukadulle. "Hannoverissa on kansa kuitenkin sivistyneempi -- siellä ei koskaan minulle tämmöistä tapahtunut!"

Joka jäseneni vapisi ja syvä alakuloisuus valtasi minut. -- Ilseä -- minun pyhimyksenä kunnioitettua Ilseäni pilkattu!... Minä nostin hänen kätensä lohduttaen ja hyväillen poskelleni ja laahasin kuumia, väsyneitä jalkojani koneentapaisesti eteenpäin.

Vahtiparaadin melske väheni vähitellen ja viimein seisahtuivat vetomiehemme syrjäiselle, vaan suurilla komeilla rakennuksilla ympäröidylle kadulle... Me seisoimme kolkon kivimuurin edessä. Ylikerroksen kaikissa ikkunoissa oli rautaristikot ja korkealla olevalle ovelle vei kauniilla rautaisilla käsipuilla koristetut portaat. Vanha rakennus, jonka leveä rintapuoli oli pohjoiseen päin, näytti sangen mahtavalta; mutta minua kauhistuttivat rautaristikot, mustat muurit, joihin ei päiväpaiste ulettunut; ja runsaasti veistoksilla koristetut, raskaat ovet tavattoman suurine, kiiltävine vaskikolkuttimineen katselivat minua synkkänä peloittavana arvoituksena.

"Katsopa, Ilse, minä olen oikeassa pihanpuolisen huoneen suhteen?" huudahdin minä epätoivoisesti. "Palatkaamme takaisin!"

"Odota kuitenkin!" lausui hän ja veti minua rappuja ylös. Kantajat ottivat matkakalumme olalleen ja seurasivat meitä. Ilse soitti.

Kohta aukeni ovi hitaasti ja vanha mies laski meidät sisään. Sanattoman leveä ja korkea etehinen oli edessämme. Me seisoimme kiillotetulla kivimosaikkilattialla -- leveät, kiviset portaat olivat perällä ja keskellä kaksi mahtavaa kivipylvästä, jotka katossa muodostivat kauniita kaareja. Ne levittivät suloista viileyttä, mutta samassa synkkää pimentoa, kirkontapaista hämärää, jota ei edes rappuja valaseva päiväpaistekaan voinut poistaa.

"Tässäkö kauppahuone Claudius?" kysyi Ilse.

Mies nyykäytti kankeasti päätään ja samassa silminnähtävän vastahakoisesti astui syrjälle jättääksensä sijaa sisään astuville kantajillemme.

"Eikö tohtori von Sassen asu täällä?"

"Ei täällä!" vastasi hän pikaisesti, ojennetuin käsin astuen molempien miesten tielle. "Herra von Sassen asuu Karolinenlustissa -- teidän täytyy mennä kadunkulman ohi oikealle. --"

"Oi Herra Jumala, täytyykö meidän siis taasen mennä tuonne hirveään helteesen?" valitti Ilse, syrjästä katsellen minua.

"Minä teitä säälin," vastasi vanhus kylmästi, "vaan tämän talon kautta ei sinne käydä -- ja teidän pitäisi tietämän, että tuonkaltaista tavaraa varten on suuri portti sivukadulta!" jatkoi hän kantajille osoittaen kapineitamme.

Samassa kun hän toruen kohotti äänensä, rupesi pieni koira kiukkuisesti haukkumaan etehisen peräpuolella. Siellä oli alaspäin portaat, joilla seisoi vanha rouva puettu mustaan silkkileninkiin ja kirjavilla nauhoilla koristettuun myssyyn, pyyhkien ulkoa tulleen pienen sylikoiran jalkoja varovaisesti pyyhinliinalla.

"Laske kuitenkin ihmiset pihan kautta, Erdmann!" sanoi hän ystävällisesti vanhalle palvelijalle.

"Mutta, neiti Fliedner, ettekö huomaa pölyä!" vastasi hän innokkaasti, juurikuin olisi Vesuviuksen kaikki tuhka kiintynyt vaatteisimme ja kenkiimme. "Ja jos herra Claudius sattuu olemaan pihahuoneessa ja näkee heidän menevän pihan yli, niin syntyy siitä rettelöltä."