Chapter 5

"Herra kirkkoherra," lausui Ilse hänelle etuhuoneessa, "älkää lukeko tätä hänen syyksensä. Hän antoi kastaa itsensä, ja se pappi, joka sen teki, oli hyvä ja kristillinen kuin tekin ja emäntäni pysyi rehellisesti Kristuksessa... Mutta sitte tuli toinen -- joka itse vastatkoon työstänsä -- joka oli suvaitsematon eikä koskaan herennyt kiroomasta eikä tuomitsemasta. Niin, hänen silmissänsä olivat tämän perheen kaikki vahingot ainoastaan Herran rangaistuksia! Se vei sairaalta ymmärryksen -- vastatkoon pappi itse siitä!"

"Minä en syytä sairasta siitä," vastasi kirkkoherra lempeästi. "Minä tiedän, paha kyllä, aivan hyvin, että väärä palvelus herran viinitarhassa on turmellut paljon jaloa hedelmää!... Vanha rouva on kärsinyt paljon -- Jumala on häntä armahtava. Minua surettaa, ett'en saanut lohduttaa tässä, missä iloisin sydämin olisin voinut sen tehdä; mutta minusta on vastenmielistä pyytämättä, pakoittaen tarjota viimeistä, vaikeaa taistelua taistelevalle sielulle kirkon apua."

Hän siveli hyväillen kädellänsä päätäni.

"Mene sisälle," lisäsi hän; "hän kaipaa sinua... Minä soisin, että voisin laskea kaikki uskomme lohdutuksen sinun huulillesi, että kiusattu sielu saisi oikean levon."

Minä palasin kohta sisään; kirkkoherra joi lasillisen vettä ja levähtämättä läksi Dierkhofista.

"Missä lapsi on," kuulin jo käytävässä sairaan kysyvän.

"Tässä olen, mummo!" huudahdin minä sisään astuessani ja riensin hänen vuoteensa luo. Hän oli yhä yksin. Heintz, jonka jätimme hänen luoksensa, oli mennyt tiehensä, niinkuin luulin, pelosta, kun hän Ilsen tietämättä omin päin oli tuonut papin tänne.

"Niin, niin, sinähän se olet, tumma kyyhkyseni!" lausui hän lempeästi ja huolten huojennuksesta. "Minä luulin jo sinunkin vihoissasi ja ylenkatsoen menneen luotani!"

"Sitä et saa uskoa, mummo!" sanoin minä innokkaasti. "Pappi lähetti minut takaisin, hän on niin sanomattoman hyvä ja minä -- minä en edes tiedä, mitä viha ja ylenkatse on."

"Se on, sinä rakastat koko maailmaa!" lausui hän hieman hymyillen.

"Niin, olenhan jo sanonut sinulle! Ilseä ja Heintziä, Spitsiä ja Miekeä sekä vanhaa honkaa tuolla kukkulalla ja sinistä taivasta --"

Minä vaikenin äkkiä häpeästä. Enhän minä puhunut totta. Semmoista harrasta, puhdasta rakkautta koko maailmaa kohtaan ei minulla enää ollut. Juuri tänään olin minä ollut häijy, hurja olento. Sanoisinko minä hänelle sen?

Minä istuin taasen vuoteen syrjällä ja mummo piti minua kädestä kiinni, kuin eivät ne milloinkaan enää irtautuisi. Sillä aikaa vaipuivat hänen silmänsä hitaasti kiinni. Hän oli siihen saakka puhunut niin voimakkaasti ja pontevasti, ja minä olin niin perin kokematon, ett'en enää ollenkaan ajatellutkaan voimien uupumista. Mutta nyt laskin toisen käteni hänen ranteellensa. Minä tiesin aivan hyvin, että veren siinä täytyi tykyttää lakkaamattomasti ja säännöllisesti. Sanomattomaksi hämmästyksekseni tulin vähitellen selville siitä, että kamala hiljaisuus vallitsi kylmän nahan alla; ainoastaan harvoin, sydäntäni huolestuttavien seisahdusten perästä tunsin suonen tykähtävän kerran ja kovasti sormeani vastaan.

"Me olemme kuin savea ruukuntekijän kädessä," kuiskasi mummo äkkiä. "Mitä me olemme, mitä on elämämme ja kaikki ylevyytemme?" Oihkaseva ääni kuului hänen rinnastansa. "Mutta sinä olet meidän isämme ja me olemme sinun lapsesi; armahda meitä kuin isä armahtaa lapsiansa!"

Hän vaikeni taas. Mutta minä jouduin sanomattomaan tuskaan; minä olisin uhrannut kaikki, nähdäkseni nämät ummistetut silmät jälleen avoinna, ja koskin hiljaa hänen otsaansa huulillani.

Sairas säpsähti, mutta katseli minua hellästi ja lausui lempeällä vaikka heikolla äänellä: "Mene kutsumaan Ilseä tänne!"

Minä kavahdin ylös. Samassa kuului sanomattomaksi lohdutuksekseni vaunut pihalla. Heti sen jälleen astui Ilse erään herran seurassa huoneesen.

"Lääkäri on täällä, armollinen rouva!" lausui hän antaen lääkärin astua vuoteen viereen.

Mummon kasvot muuttuivat jälleen vakaviksi ja lujiksi. Hän ojensi lääkärille oikean kätensä, että hän voisi koetella hänen suonensa tykytystä, ja katseli häntä tarkasti.

"Kuinka pitkä elon aika minulla vielä on?" kysyi hän lyhyesti ja vakavasti.

Lääkäri oli tuokion aikaa ääneti ja vältti hänen katsettansa.

"Koettakaamme," lausui hän epäillen.

"Ei, ei! Ei siitä ole mitään hyötyä!" keskeytti sairas ja katseli aaveen tapaisesti hymyillen vasenta sivuansa. "Tämä on jo kuoleman oma. Kuinka pitkä elonaika minulla vielä on?" toisti hän ihan vakavasti ja kovalla äänellä.

"No niin, korkeintaan tunnin aika," kuului vastaus.

Kyyneleet valuivat alas poskiani myöten; Ilse pakeni ikkunan luo ja painoi kasvonsa ruutua vasten. Mummo yksin pysyi vallan tyynenä, hänen silmänsä katselivat katosta kynttiläruunua. "Sytytä kynttilät, Ilse!" lausui hän, ja kun Ilse astui tuolille ja liekki toisensa perästä syttyi, kääntyi sairas lääkäriin päin.

"Minä kiitän teitä tulostanne," lausui hän, "ja pyytäisin teiltä viimeistä rakkauden työtä, tahtoisitteko kirjoittaa, mitä minä sanelen?"

"Aivan mielelläni, hyvä rouva, mutta kun kysymys on jälkisäätöksestä, niin tahdon muistuttaa, ett'ei se laillisitta todistajitta ole laillinen --"

"Minä tiedän sen," keskeytti sairas häntä... "Mutta niiden hankkimiseen ei ole aikaa. Minun pojalleni on viimeinen tahtoni tämmöisenäänkin kylliksi."

Ilse toi kirjoitusneuvot ja mummo saneli:

"Minä määrään Ilse Wickelille Dierkhofin talon ynnä kaikki, mitä siihen kuuluu, niin kiinteät kuin irtaimet --"

"Ei, ei," huudahti Ilse tuskissansa ja peloissansa, "minä en salli sitä."

Mummo loi häneen ankaran ja nuhtelevan silmäyksen ja jatkoi mistään huolimatta: "kiitollisuuden osoitteeksi hänen rajattomasta hellyydestänsä ja alttiiksi antamisestansa... Minä säädän vielä poikani lapselle, Leonore von Sassenille, kaikki jälellä olevat valtiopaperit, älköönkä kukaan vaatiko niitä itsellensä."

Ilse oli noussut seisomaan ja katseli häntä hämmästyneenä. Sairas katseli kaappia.

"Tuolla sisällä täytyy olla läkkilaatikko," lausui hän. "Anna se tänne, Ilse. Minä olen vallan unhottanut, kuinka paljon siinä on."

Ilse avasi kaapin ja toi matalan läkkilippaan pöydälle. Pieni ruostunut avain oli laatikon ulkolukossa.

"Luultavasti on pitkä aika kulunut siitä, kun viimein koskin siihen," mumisi sairas ja nosti heikosti kättänsä otsaan päin. "Minussa on kaikki ollut pimeää, minä tiedän sen. Mikä vuosi meillä nyt on?"

"1861," vastasi lääkäri.

"Ah, sitte on kentiesi monta korkolippua jo langennut ja tullut arvottomaksi," valitti hän lääkärin avatessa lippaan kantta. Sairaan pyynnöstä luki hän kaikki paperit.

"Yhdeksäntuhatta taaleria," lausui hän.

"Yhdeksäntuhatta taaleria," toisti mummo tyytyväisenä. "Siinä kylliksi suojelemaan hädästä... Paitsi sitä täytyy arkkusessa olla pieni kotelokin."

Minä näin, miten Ilse pudisti päätänsä tälle odottamattomalle sielun selkeydelle, joka niin helposti solmisi yhteen kauan sitte katkenneen ajatuksen sileän langan. Lääkäri otti pienen mitättömän rasian. Siinä oli helminauha.

"Jakobsohnin rikkauden viimeinen jäännös!" kuiskasi sairas surumielisesti itsekseen. "Ilse, pane helmet tuohon pieneen, ruskeaan kaulaan!... Ne kuuluvat sinun kasvoihisi, lapseni", sanoi hän minulle, jota niiden kylmä koskeminen värisytti.

"Sinulla on äitisi silmät, vaan Jakobsohnin kasvojen piirteet... Nämä helmet ovat nähneet paljon perheen onnea ja kauniita rauhallisia, loistavia aikoja; mutta ne ovat myöskin paenneet roviota ja muita suvaitsemattoman kristin uskon kauheita kidutuksia."

Hän hengitti raskaasti hiukan aikaa.

"Nyt tahdon kirjoittaa alle," oihkasi hän, oltuansa hetken uuvuksissa ja silmin nähtävästi suuressa tuskassa.

Lääkäri laski paperin vuoteenpeitteelle ja pisti kynän hänen kankeaan käteensä... Tämä viimeinen maallinen teko oli hänelle sanomattoman vaikea; mutta nimi: Klothilda von Sassen, syntynyt Jakobsohn, oli kuitenkin viimein suurilla, jotenkin selvillä kirjaimilla asiakirjan alla, jonka alle tohtorikin muutamilla sanoilla kirjoitti todistajaksi nimensä.

"Älä itke, sydänkäpyseni!" lohdutti sairas minua. "Tule vielä kerran luokseni!"

Minä heittäydyin sanatonna vuoteelle ja suutelin hänen kättänsä. Hän käski minun viedä tervehdyksiä isälleni ja loi sitten suuret silmänsä vakavasti ja paljon sanovasti Ilseen.

"Lapsi ei saa villiytyä täällä yksinäisellä arolla," lausui hän merkitseväisesti.

"Ei, armollinen rouva, siitä minä kyllä pidän huolta!" vakuutti Ilse tapansa mukaan lyhyesti, vaikka hänen huulensa vähän vavahtivat ja silmänsä kyyneltyivät.

Vielä kerran silitti kylmä, voimaton kasi hyväillen päätäni ja sitte lykkäsi mummo lempeästi, mutta niin kiireesti kuin ainakin hätäinen, joka ahneesti tahtoo temmata jokaisen sekunnin, minut pois luotansa ja katseli ikkunaa kankeasti, vaan niin kummallisen tunnokkaasti, kuin olisi sielu tahtonut lentää siitä ijankaikkisuuteen.

"Kristiina, minä annan anteeksi!" huudahti hän vaivaloisesti kaksi kertaa ulos avaruuteen. Silminnähtävästi rauhallisempana laski hän päänsä jälleen tyynylle, loi silmänsä ylöspäin ja alkoi juhlallisen hartaasti ja sammuvalla äänellä: "Kuule, Israel, Herra meidän Jumalamme on ijankaikkinen ja ainoa Jumala!... Kiitetty olkoon hänen nimensä, hänen valtakuntansa ja kirkkautensa --" ääni loppui hiljaiseen huokaukseen; hänen päänsä kallistui hitaasti syrjälle.

"Ijankaikkisesti, amen," lopetti tohtori lauseen, sen suun sijasta, joka ijäiseksi oli vaiennut. Hän painoi lempeästi kuolleen silmät kiini.

VII.

Minä menin ulos. Ensimäinen suuri suru oli kohdannut minua. Ikäänkuin kangistuneena seisoin minä tuon järkähtämättömän "ijäiseksi" edessä, joka elämän loppua nähdessä näyttää niin perinpohjin käsittämättömältä.

Minä olin kiintynyt jälleen saatuun mummooni niin innokkaasti ja hellästi kuin nuori, rikas sydän vaan voi. Olinhan saanut kokea sanomattoman suloista tunnetta, joka ilmoitti minulle jonkun ikävöivän lapsellisen sydämeni rakkautta ja nyt kidutti minua ajatus, ett'en antanut kylliksi, ett'en likimainkaan vakuuttavasti sanonut, kuinka syvästi tahdoin rakastaa häntä. Minun olisi tarvinnut vakuuttaa hänelle, että kantaisin häntä käsissäni, jos hän paranisi; -- -- sen sijaan olin huolettomasti kuluttanut kalliin ajan, lapsellisesti lörpötellen rakkaudestani koko maailmaa kohtaan... Sitä tahtoi hän vähimmän kaikista kuulla, hän, jolle maailma oli tehnyt niin äärettömän paljon pahaa... Ja nyt oli hän kuollut, enkä minä enää voinut häntä lohduttaa. Liian myöhää! koko meidän voimattomuutemme ja avuttomuutemme ilmautuu siinä sortavassa sanassa!

Minä menin ulos. Kostea ilma virtaili voimakkaasti aron yli. Suuri höyhenen tapainen valkoinen yömyssy nousi nousemistaan sammalsuosta ja muuttui ohueksi harso-esiripuksi, jonka takaa auringon tulisäteet rupesivat hehkumaan. Humisevat tammen latvat kävivät punaisiksi ja kullanvärisiksi ja Dierkhofin pieni päänpuoleinen ikkuna rupesi kimeltämään.

Ikäänkuin päihtyneenä horjui heinä raskaitten kastepisarain alla, mutta ruoho oli noussut jälleen siinä paikassa, missä mummo edellisenä iltana oli viimeisen kerran käynyt. Kuolinhuoneen ikkunat, joita minä en muistanut nähneeni muuten kuin puoleksi verhottuina, olivat nyt selki selällään. Minä kiipesin ikkunalaudalle ja katsoin sisään. Huone oli tyhjä. Sängyn uutimet, jotka nyt vinosti sisääntunkevassa päivän paisteessa hohtivat smaragdivehreiltä, olivat syrjään vedetyt, että raitis ilma pääsi vapaasti vuoteen yli. Niin hiljaa ja rauhallista oli luultavasti harvoin ollut suuressa huoneessa. Voimakas ruumis, jonka veri niin kuumana juoksi suonissa, makasi siinä kuolleena valkoisen peitteen alla, niin muuttuneena, että sen voi ainoastaan tuntea paksuista harmaista palmikoistaan, jotka olivat jääneet peitteen päälle ja killuivat alas vuoteen laidalta.

Pelästynyt suuri kärpänen lensi suhisten ohitseni ja hopeisessa kynttiläkruunussa liehui vahakynttilän liekki levottomasti sinne tänne. Siinäpä olikin kaikki mitä liikkui suuressa huoneessa. Kellokin seisoi.

Pihalta sitä vastoin kuului jälleen heräävien eläimien äänet. Kukot lauloivat; Spits juoksi haukkuen kotkottavien kanojen joukkoon ja Mieke kutsui mylvivällä ammumisella laitumelle laskijaansa. Kissa tuli hiljaa kattoa myöten ja hyppäsi kuulumatta alas ruohoon, mistä se säihkyvin silmin hiipi pihlajan alle väjymään pientä lintua, joka huoletonna viserteli oksalla. Minä tulin samassa nurkan ohitse ja ajoin sen pois. Ja ylhäällä pesässä pudistelivat haikarat itseään, ahkerasti läiskytellen nokillansa, ja lentää räpyttivät sitten korkealta pääni ylitse suolle aamiaista hankkimaan -- kaikki oli entisellään! Etehisen edessä peljätti minut kuitenkin outo ja tavaton seikka -- hevonen hirnui raittiissa aamuilmassa ja pihan matalan aidan vieressä seisoi tohtori, kädet selän takana, katsellen kasteesta ja auringon kullasta oikein hohtavaa aroa.

Pienet pölyiset vaunut, joissa hän oli tullut, olivat oven edessä, ja sisällä näin Ilsen kävelevän lujana ja suorana kuten tavallista. Hän oli kattanut pöydän, järestänyt kupit ja pannut leipää valkoiselle ruokaliinalle ja keitti siinä kahvia tohtorille.

Minä menin liikutettuna hänen luoksensa.

"Ilse, kuinka voit niin tehdä? Kuinka se on mahdollista täänkaltaisena hetkenä?" huudahdin minä suuttuneena ja toruen.

"Täytyykö muitten kärsiä janoa ja nälkää sen tähden, että minä olen suruissani?" kysyi hän kiivaasti ja nuhtelevaisesti. "Sinä näit tänä yönä mummosi kuoleman, etkä kuitenkaan häneltä oppinut, ett'ei edes vaikeimpanakaan hetkenä saa joutua pyörälle."

Suuresti häveten tartuin hänelle kaulaan, sillä hänen kasvonsa, jotka hän silloin vasta käänsi minuun päin, olivat ikäänkuin kangistuneet surusta, ja terveyttä ilmoittava puna, joka tavallisesti näkyi hänen poskillansa, oli tykkänään kadonnut. Ja kuitenkin askaroivat hänen kätensä kuten ennenkin, eikä vähintäkään velvollisuutta saatu laiminlyödä.

Tohtori astui sisään ja renkikin, joka häntä oli kyydinnyt. Minä siirryin heidän tieltänsä ja menin jälleen ulos.

Talon ankat seisoivat kaikki suljetun aitaportin edessä, nokat käännettyinä arolle päin. Ne ikävöivät hetkeä, jolloin portti aukenisi ja ne saisivat juosta ulos sekä päistikkaa heittäytyä jokeen. Yksi ainoa käveli vielä ympäri pihaa, valkoinen, raskas paperi suussa. Se oli sama kirje, jonka mummo edellisenä iltana oli heittänyt pois ja jota Ilse sitte niin ahkerasti oli etsinyt; se oli lentänyt avonaiseen oveen saakka. Minä avasin ankan nokan ja otin pois paperin. Sepä oli aivan kauniina: likainen vaununpyörä oli kierinyt sen yli ja ankka oli repinyt sen puoleksi rikki.

Kiirehtien pihalla olevan istuimen luo rupesin minä silittämään paperia ja yhdistelemään revittyjä palasia. Yksi osa puuttui ja sitä paitsi oli käsiala kovin epäselvä. Suurella vaivalla sain selon seuraavista riveistä.

"Minä en koskaan ole vaivannut sinua, kun minä, meidän keskinäisen välimme tähden, olen pitänyt kunnian asiana itsenäisesti vaeltaa elämän tietä, jonka omavaltaisesti valitsin... Tuo 'kadonnut' on voimiansa myöten koettanut estää minkään varjon lankeamasta sinun päällesi, en ole milloinkaan muitten kuullen lausunut oikeaa sukunimeäni, en milloinkaan tiedustelemalla sinua tahi entistä kotoani herättänyt epäluuloa, että olisin sukua von Sassenille, vaikk'ei se olisi ollutkaan mikään häpeä, sillä, ajattele mitä hyvänsä, niin lausun sen sittenkin ylpeästi, minua sanotaan yksimielisesti nykyajan ihmeeksi, sen loistavimmaksi tähdeksi..." Siitä kohdin oli pala paperisia poissa, mutta toiselta puolelta luin: "Nyt on suuri onnettomuus kohdannut minua, ja mihin kääntyisin, ell'en sinun puoleesi? Minä olen kadottanut lauluääneni, kalliin ääneni! Lääkärit vakuuttavat, että minä kylpemällä Saksanmaalla jälleen paranisin. Mutta minä olen tyhjin käsin; muitten epärehellisten hoidon kautta olen menettänyt omaisuuteni viimeiseen äyriin asti... Polvillani rukoilen sinua, jolla on yllin kyllin -- joka et milloinkaan ole kokenut, mitä hätä, kova hätä on -- minä voisin kertoa sinulle paljon unettomista tuskallisista öistä... Unhota ainoastaan kerta, tunnin aika vaan, että olin tottelematon ja anna minulle varoja pelastuakseni! Mitä ovat muutama sata taleria sinulle, joka -- --" Seuraavat rivit peitti leveä musta pyörän viiva ja muutenkin vaalea kirjoitus oli tykkänään revitty ja sotkeutunut. Toiseen lehteen kuuluvassa palassa näkyi kirjoittajan posti-osoite vielä jotenkin selvästi ja toisessa ne kaksi sanaa, jotka saattoivat mummoni semmoiseen raivoon, nimittäin allekirjoitus: "Sinun Kristiinasi."

Kuka oli se Kristiina? se nykyajan ihme, sen loistavin tähti?...

Lause: "Polvillani olen sinun edessäsi" vaikutti minun yksinkertaiseen, viattomaan sydämeeni äärettömän kuvaavasti. Heti kohta luulin näkeväni vallasnaisen kuvakirjastani lankeevan polvillensa ja rukoilevaisesti ojentavan valkoisia käsiänsä. -- Ja nyt oli hän kadottanut äänensä, kalliin äänensä!... Pelästyneenä nostin käteni ehdottomasti kaulaani. Kuinka kauheata lieneekään huomata, kun vetää henkeä antaaksensa laulun kaikua, silloin kurkun kieltäytyvän toimittamasta virkaansa ja jäävän mykäksi!

Ei neiti Streit eikä Ilsekään olleet ainoallakaan sanalla maininneet tätä "kadonnutta", joka kuitenkin lienee ollut sukua mummolle, sillä hänhän oli mummon viimeinen ajatus. Nyt vasta liikutti minua sydämeni pohjaan asti juhlallinen huuto: "Kristiina, minä annan anteeksi!" Ehdottomasti muistelin kertomusta tuhlaajapojasta, joka kuitenkin salaa asui lempilapsena isänsä sydämen pohjassa.

Minä panin katkonaisen kirjeen taskuun ja menin sisälle. Samassa ajoivat vaunut peloittavasti täristen ulos portista vasemmalle päin vievää huonoa tietä myöten. Toiselta puolen tulla nahjusti Heintz Dierkhofiin. Minä menin Ilsen luo, joka oli saattanut tohtoria portille asti ja seisoi kynnyksellä... Minusta näytti Heintz ystävä lähestyessänsä jotenkin epävakavalta; hän seisahtui vallan suotta korjailemaan porttia, ennenkuin tuli meidän luoksemme. Nähdessänsä meidän kyyneleiset silmämme, jäi hän hämmästyksestä seisomaan.

"No, mitä hän ajatteli?" kysyi hän, ujosti sammaltaen ja peukalollaan yli olkapäänsä osoittaen lähtevää tohtoria.

"Herra Jumala, Heintz! Etkö sitä tiedä!" kysyin minä, mutta Ilse keskeytti minua tuimasti.

"Missä olet ollut?" kysyi hän veljeltänsä lyhyesti ja käskeväisesti.

"Kotona!" vastasi hän uppiniskaisesti. Heintz uppiniskainen! Minä en uskonut silmiäni enkä korviani, mutta siinä seisoi hän kuitenkin, tuo aina miettiväinen Heintz, silminnähtävästi rohkaisten mieltänsä omalla uhkamielisellä äänellään, sillä hän oli niin mahdottoman rohkea, että hän uskalsi katsoa Ilsen teräviin ja vihaisiin silmiin.

"Vai niin! mitä tärkeätä työtä sinulla oli kotona kello yksi yöllä? -- Ruokitko kanojasi?" kysyi hän pilkaten.

Heintz katsahti ylös levottomasti ja epätietoisesti. "Vieläpä mitä -- kello yhden aikaanko kanoja ruokkisin! Kuinka minä olisin niin tyhmä? Neljän seinäni sisällä olen ollut!" lausui hän sitten kiivaasti. "Isäni on rehellisillä käsillänsä rakentanut ne ja oven päällä on raamatun lause... Kuinka minä sitten olisin voinut olla Dierkhofissa, kun juutalaissielu menee suoraa tietä helvettiin!... Ilse, jos isäni tietäisi, että sinä olet palvellut juutalaisrouvaa..."

"Heintz, jos isäni tietäisi, että sinä olet palvellut kristittyä, jonka luona olet vähällä ollut kuolla nälkään ja viluun, kristittyä, missä joka päivä on uhattu antaa sinulle korvapuustia ja selkääsi," matki Ilse häntä suuttuneena. "Tuopa vasta on ihka uusi tieto ja sen olet saanut tuolta..." Hän osoitti sormellaan sitä suuntaa, missä suuri kylä oli metsän takana ja jossa Heintz nuorempana oli ollut palveluksessa.

"Niin, sinä olet oikeassa, sieltä olen sen saanut," vastasi hän yhtä uppiniskaisesti nyykäyttäen paatunutta, kankeata niskaansa. "Juutalaiset ovat sentähden ijankaikkisesti kirotut, että he ovat ristiinnaulinneet Vapahtajan. Minun isäntäni on sanonut sen, ja hän oli rikas mies tilanhaltia, ja kirkkoherra on saarnannut sen kirkossa ja hän kaiketi tietää sen parhaiten -- sillä hänhän on pappi."

Ilse katseli puhujaa terävästi silmiin. "Kuuleppas," lausui hän lyhyesti ja päättäväisesti, sormi ojennettuna mennen niin liki veljeänsä, että hän peloissaan astui taaksepäin. "Ei ole ollenkaan totta, että Jumala ijankaikkisesti tahtoo kostoa Vapahtajan puolesta! Jos hän sen tekisi, olisi minunkin uskoni mitätön, sillä hän on sanonut meille 'siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat', ja sen teki hän itsekin. Kun luen Kristuksen kärsimyksen historiaa, vihastun minäkin kuin pakana juutalaisiin, mutta huomaa tarkoin, veli Heintz, niihin juutalaisiin, jotka silloin elivät!... Kuinka minä voisin olla senkaltainen hirviö, että olisin vihoissani ihmisille, jotka, aina tähän saakka, ovat syntyneet maailmaan viattomina lapsina, ja joita vanhemmat kasvattavat omaan vanhaan uskoonsa... Olisiko se sinusta oikein, Heintz, jos joku tekisi minulle pahaa ja minä sentähden tahtoisin rangaista hänen viattomia lapsiansa?"

"Ne ovat hyvin viisaita asioita," vastasi Heintz hämmästyneenä ... "sen olet oppinut vanhalta rouvalta."

"Sitä en ole oppinut samalla tavalla kuin oppii raamatunlauseita koulussa. Sen on omatuntoni ja --" hän osoitti otsaansa -- "selvä ihmisjärki minulle opettanut... Alussa puhuin tosiaan paljon emäntä raukkani kanssa ja toinen sana synnytti toisen. Usein lohdutin häntä, kun 'mustatakit' saattoivat onnettomuutta aikaan... Juutalaiset ovat ennen ristiinnaulinneet Vapahtajamme, -- mutta semmoiset kuin kirkkoherra tuolla" -- hän osoitti vielä kerran metsän takana olevaa kylää -- "ristiinnaulitsevat hänet vieläkin joka päivä. Ei tuli, miekka eikä kirous kehoita ihmisiä pyrkimään Kristuksen valtakuntaan, emmekä me saa moittia heitä, ell'eivät he sentähden tahdo sinne! Se on minun mielipiteeni asiasta ja nyt lausun sinulle: Hyi, häpeä sydämessäsi, sinä kiittämätön olento! Etkö monta pitkää vuotta ole saanut leipääsi Dierkhofista -- ja minä luulen juutalaisleivän maistuneen sinulle hyvin -- ja nyt jätät vanhan rouvan yksinään kuolinhetkellänsä. Mene kotiisi ja lue laupiaasta samarialaisesta!"

Hän kääntyi ja meni sisälle.

Ilse oli oikeassa! Jok'ainoasta hänen sanastansa tuntui sydämeni keveämmältä, juuri kuin itse olisin lausunut ne antaakseni vihalleni valtaa. Minä olin kovin liikutettu ja kuitenkin oli minun sääli Heintziä, neuvotonta raukkaa, kun hän vallan sortuneena jäi siihen seisomaan kynnykselle rohkenematta astua sisälle... Kuinka se oli mahdollista? Heintz, joka oli hellätuntoinen kuin lapsi, joka ei voinut nähdä pikku elävänkään kärsimistä, hän ilmasi meille äkkiä pahan kohdan mielessänsä, selittämättömän kovuuden ja sydämettömyyden ja luuli vielä lisäksi olevansa siihen vallan oikeutettu -- kristittynä ihmisenä. "Heintz, tuo oli kovin pahasti tehty!" toruin minä häntä ankarasti.

"Ah, prinsessani, ketä on uskominen?" huokasi hän kyynelsilmin. "Se on kuolemansynti hyvää Jumalaa vastaan, jos ei tottele kirkkoherraa, ja nyt sanoo Ilse minua sentähden huonoksi ja pahaksi ihmiseksi, että noudatan hänen käskyänsä."

"Ilse on oikeassa, se olisi sinun todellakin pitänyt tietämän," lausuin minä.

Ei onnistunut minulle enää oikein pysyä yhtä ankarana kuin alussa. Vaikka olinkin tottumaton miettimään, käsitin aivan hyvin, ett'ei kovuus ensinkään ollut juurtunut hänen sieluunsa, vaan oli järestöllisesti sinne istutettu. Inhoittavaa!

Ajattelematta katselin taivasta. Runsas valo ei enää pelättänyt minua. Se oli lempeä lohdutus sortuneelle sydämelleni ja minä ymmärsin ylösnousemisen ihmeellisen evankeliumin silloin katseltuani kuolemaa synkkiin silmiin.

Minä tartuin molemmin käsin Heintzin oikeaan käteen.

"Tänne pihalle et voi jäädä seisomaan," lausuin. "Tule vaan sisälle minun kanssani. Ilse kyllä pian leppyy jälleen. Ja minun rakas mummokultani, -- hän antoi jo kohta sinulle anteeksi -- hän on nyt taivaassa."

"Jumala tietää, kuinka minä surkuttelin vanhaa rouvaa," mumisi hän ja antoi kuin lapsi minun taluttaa itseään sisälle.

Samassa tuli Ilse pihalle, laski sangon kaivolle ja nosti pumpunvarren. Mutta hän ei ehtinyt nostaa sitä tarpeeksi korkealle, ennenkuin hän kalman kalpeana sen kitisemisestä antoi sen jälleen painua alas.