Chapter 4

"Eikö se ollut mummo?" kysyi hän puoleksi pelästyneenä, puoleksi epäillen omia silmiänsä. Eihän koskaan ollut käytetty sitä ovea, joka nyt räiskähtäen meni kiini -- olivathan sen lukko ja salpa jo aikoja sitten ruostuneet.

Hampaani kalisivat kuin vilutaudissa, mutta minä tunsin itseni samalla pelastetuksi ja minä kerroin hänelle kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Minä huomasin selvästi, kuinka hän pelästyi ja vaaleni; mutta Ilse ei olisikaan ollut Ilse, ell'ei hän sanaakaan lausumatta olisi ruvennut ottamaan turpeita kopasta ja säännöllisesti latomaan niitä toinen toisensa päälle. Vasta Heintzin lähestyessä nosti hän päätänsä -- eipä Heintz syyttä pelännytkään hänen teräviä silmiänsä; ne katselivat musertavalla tavalla hänen kauhistuneita kasvojansa.

"Sinäpä vasta olet oiva poika, Heintz!" lausui hän. "Minä olen monta vuotta pitänyt huolta, ett'ei edes pientä rahaa olisi ollut Dierkhofissa, ja nyt teit sinä viisaudessasi näppärän tempun ja heitit kourallisen hopeataaleria kivilattialle... Oi Herra Jumala! Neljäkymmenvuotias eikä vielä sen viisaampi!"

Kyyneleet nousivat silmiini. Vaikka minä todenmukaisesti olin kertonut asian ja syyttänyt itseäni tapauksesta, sai Heintz kaikki nuhteet, Hän otti ne nöyrästi vastaan sanaakaan lausumatta puolustukseksensa. Minä syleilin häntä ja painoin kasvoni hänen vanhan nuttunsa hihaa vastaan.

"Niin, lohduta häntä vaan, sinun Heintziäsi! Te riiputte nyt aina yhdessä kuin kieru-ruoho!" lausui hän, mutta kaikki ankaruus oli jo kadonnut hänen silmistänsä.

Hän otti lampun pöydältä ja meni luuvaan etsimään rytistynyttä paperia, vaan kuinka tarkasti hän hakikaan, ei hän sitä kuitenkaan löytänyt.

Tähän saakka olin ainoastaan kovin harvoin kuullut mitään ääntä mummon huoneesta, kentiesi sentähden, ett'en laskenut sitä huomiooni. Lisäksi kartin aina vaistomaisesti sen läheisyyttä. Nyt kuului hänen äänensä, peitteellä varustetun ikkunan lävitse, intohimoisesti liikutettuna, ähkämisten ja syvien huokausten keskeyttämänä, käreästi mumisevan jotakin.

"Hän rukoilee," kuiskasi Heintz? minulle.

Mutta hän ei rukoillut, ollen polvillaan. Hän kävi niin voimakkain askelin edestakaisin tuolla sisällä, että ikkunan peite hiljaa heilui ja maa tärisi meidän jalkojemme alla.

"Tuo tänne lamppu!" huudahti hän äkkiä tuskallisesti.

"Lamppu!" toisti Ilse. "Veinhän minä lampun sinne." Hän juoksi kapeaan käytävään, joka, ollen asuinhuoneitten itäpuolella, vei puutarhaan, missä mummon kammarin ovi oli.

Hetken perästä palasi hän takaisin, silminnähtävästi levollisempana. Melkein kohta sen jälkeen kilisi pumpunvarsi ja me kuulimme veden kohisten putoavan kaivon kaukaloon.

"Maa musteni taas hänen silmissänsä," vastasi Ilse lyhyesti minun huolestuneihin kysymyksiini.

"Nythän taasen saamme hauskan yön!" mumisi hän sitte surullisesti itsekseen, korjatessansa vatia ja lautasia ruokapöydältä, ja vei sitte kirjelaatikon takaisin asuinhuoneesen.

Siis sai hän usein kärsiä vaikeita öitä mummoni tähden! Se oli minulle surullinen uutinen; minun syvä rauhallinen uneni esti minut tietämästä, että jotakin erinomaista öisin tapahtui talossa. Nyt muistin tosiaan usein ennen nähneeni Ilsen aamusin alakuloisena ja väsyneenä, mutta silloin syytti hän aina vaivaavan häntä usein pahan päänkivistyksen. Minä laskin käsivarteni ristiin pöydälle ja nojasin pääni niitä vasten. Minä olin murheellinen ja huolestunut, juuri kuin yön tultua jotakin pahaa tapahtuisi Dierkhofissa. Melkein haaveksien kuuntelin minä Heintzin askeleita, hänen vielä kerran käydessänsä talon ympäri. Hän jätti varovaisesti kaivopihan tarkastamatta, sillä vaikka pumpunvarsi olikin liikkumatta, oli mummo kuitenkin kaikissa tapauksissa vielä siellä. Eräällä paikkaa, missä pihan aita muodosti terävän kulman, seisoi hän usein tuntikausia katsoa tuijottaen äärettömään ilmaan.

"Mene sinä levolle, lapseni, sinä olet väsynyt," sanoi Ilse silittäen otsaani.

Minä olin siihen asti lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni ollut mitä huolettomin itsekkäin olento maailmassa -- minä tunsin sen syvästi silloin.

"En, minä en mene levolle!" vastasin minä koettaen lausua sanani vakavasti. "Ilse minä olen tänä päivänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta ja olen kylliksi suuri ja vahva -- minä en salli, että minut lähetetään levolle, sillä aikaa kun mummo saattaa sinulle niin paljon tuskaa ja vaivaa."

Minä olin kavahtanut seisomaan ja menin hänen viereensä.

"Vai niin, sehän vielä puuttui, että sinäkin olisit minun tielläni," vastasi hän lyhyesti, sivulta katsellen minua kiireestä kantapäähän. "Hm, nyt tiedän siis, minkä näköinen suuri ja vahva nainen on! Hän ulettuu juuri pöydän yli ja piipittää kuin munasta vasta ulos hiipinyt kananpoika..."

"Ilse, niin heikko ja kurja olento en toki liene," keskeytin häntä liikutettuna ja surullisena -- hän ei liioitellut.

"Paitsi sitä en ollenkaan ymmärrä mitä tahdot," lisäsi hän antamatta keskeyttää itseään. "Tämä on oikein naurettavaa. Mummo seisoo rauhallisesti pihalla ja nukkuu tunnin kuluttua yhtä makeasti kuin me kaikki muutkin. Mutta sen sanon sinulle, hän tulee aina levottomaksi nähdessänsä kynttilän palavan aivan kauvan täällä."

Enempää lausumatta otti hän lampun pöydältä -- ja siihen loppui minun urhoollinen päätökseni, tahtoisinpa nähdä, ken olisi koettanut vastustus Ilsen viimeisiä sanoja, liiatenkin kun niitä seurasi ponteva pään nyykkäys.

Minä huusin "hyvää yötä" Heintzille, joka juuri sulki portin ja seurasin Ilseä kuuliaisesti kulmakammariin, missä me molemmat makasimme.

V.

Huoneessa oli hikistä ja kuumaa. Ilse oli pannut luukut ikkunain eteen ja jos hänellä olisi ollut uutimia, olisi nekin läpinäkymättömäksi vedetty eteen.

"Tässä, ajattelematon lapsi, ovat uudet kenkäsi," lausui hän osoittaen sormellaan vuoteeni vieressä olevan tuolin alle. "Ell'ei Heintziä olisi ollut, olisivat ne vielä ulkona ja sade veisi ne yöllä jokeen."

Minä tunsin, kuinka poskeni punehtuivat nähdessäni rautanaulaiset, rumat kumppanini. Samassa valasi lamppu kirkkaasti vanhan, savustuneen, seinällä riippuvan vaskipiirroksen, joka oli olevinaan Kaarlo suuren kuva. Se näytti lakkaamatta katselevan minua -- minä käänsin sille selkäni ja lykkäsin ikäänkuin huomaamatta jalallani kengät kauas tuolin alle. Minä en enää tahtonut nähdä niitä, en muistella vieraita, joitten tulo oli matkaan saattanut niin paljon mielipahaa ja herättänyt tuskallisia tunteita yksinäiseen, viattomaan sieluuni.

Ilse ei lähtenyt huoneesta, ennenkuin näki minut vuoteella. Mutta ei edes nuorukainenkaan nuku, kun sydän on liikutettu ja täynnä pahoja aavistuksia. Minä hiivin jälleen hiljaa vuoteeltani, pukeuduin vaatteisiin, nostin pois luukun läntisestä pihanpuolisesta ikkunasta ja istahdin sen viereen vuoteeni toiseen päähän. Syvä pimeys väheni huoneesta ja minä rauhoituin; ainakin äskeinen aaveitten pelkoni katosi.

Hiljaa avasin minä ikkunan. Matalan puun korkeimmat oksat ulettuivat ikkunan ruutujen yli. Sen puun takana olin minä hyvässä piilossa ja taisin puutarhan ja niityn yli nähdä yön pimeyden peittämään avaraan maailmaan. Ilse oli äsken puhunut uhkaavasta myrskystä, mutta tähtitaivas ei milloinkaan levinnyt kirkkaampana aron ylitse kuin nyt! Suloinen, lämpöinen yöilma hiipi hiljaa minua vastaan tuskin huomattavasti hengähdellen; ei pieninkään lehti liikahtanut, ei kuiskauksellaan keskeyttänyt kuolon hiljaisuutta. Minusta oli kuitenkin vielä eloa ilmassa -- vaikka en enää kuullutkaan jättiläis-hevosen jälkiä sen kantaessa vanhaa haudattua kuningasta seurueineen aron yli, sillä sen kullasta ja purpurasta kiiltävän unelman olivat säälimättömät kuokat juuri äsken perin pohjin hävittäneet; mutta minä tiesin, että mehu kuohui joka kanervan oksassa ja muodosti lukemattomia nuppuja, jotka pian olivat puhkeavat, antaaksensa vielä vaaleain kukkainsa välkkyä päivän paisteessa. Ja samana päivänä olin minä ollut tammen korkeimmissa latvaoksissa ja lukenut neljä munaa vanhassa harakanpesässä! sielläkin oli eloa ja kehitystä eikä kysytty, oliko yö vai päivä, kunnes pikkuinen nokka oli nakuttanut läven munaan ja hankkinut tilaa ja valoa kahdelle uudelle älykkäälle silmälle. Minä tiesin myöskin metsäeläinten kaukaa metsän rinteestä hiljaisin askelein tulevan halullisesti hengittämään aron raitista ilmaa, joka myöskin ympäröi Dierkhofia, tuoden mukanansa tuhansien kasvien ja kukkien hyvää tuoksua.

Veren juoksu hiljeni vähitellen suonissani. Tietämättäni kulkivat ajatukseni jälleen tavallista tasaista ja rauhallista suuntaansa ja minä mietin taasen asioita, jotka siihen asti olivat perin pohjin tyydyttäneet vaatimattoman sieluni.

Talossa vallitsi yhä vielä syvä hiljaisuus, että kuulin Mieken kytkyen kalinan seinän lävitse. Ilse olikin ollut oikeassa vakuuttaessansa kaikki olevan hiljaista, ja hän voi nyt koska hyvänsä astua sisälle lamppu kädessä. Ah, kuinka äkkiä saattoikaan se ajatus minut kavahtamaan seisaalle! Minä olisin luultavasti muutaman minuutin kuluttua kadonnut korkeaan höyhenvuoteesen, ell'ei oven äkkiä sulkeutuminen olisi saattanut kaikkia ovia ja ikkunoita Dierkhofissa tärisemään.

Minä olin juuri sulkemaisillani ikkunan, kun joku syvästi hengähtäen riensi kulman sivutse ihan ikkunani alitse. Mummon voimakas pelottava pää kulki kauhean liki ohitseni.

"Tuossa palaa, tuossa!" ähkäsi hän juosten ohitseni, molemmat kädet likistettyinä otsaa vastaan.

Minä en tohtinut kumartua ulospäin katsomaan hänen jälkeensä, mutta kuulin hänen heti sen perästä seisahtuvan, ja huomasin hänen levitettyjen käsiensä ulettuvan niin lähelle minun näköalaani, että ne voin nähdä.

"Sillä tuli on vihani sytyttämä," lausui hän korkealla äänellä ja juhlallisen innokkaasti, "ja on palava aina syvimpään helvettiin asti ja sytyttävä koko maan kasvineen ja polttava vuoret pohjia myöten!"

Hitaasti kulki hän eteenpäin tammien välitse ja seisahtui pihan kulmaan. Hän ei ollut aivan kaukana minusta, ja ilma oli kylliksi kirkas, voidakseni nähdä hänet selvästi, sillä taivaan kullan kirkkaus oli yksin pohjana tälle kookkaalle olennolle. Hän oli heittänyt pois päällysvaatteensa; leveät liinaiset hihat roikkuivat ulos hartioilta ja loistivat valkoisina minun silmissäni, jo selässä killuivat pitkät palmikot puoleksi hajallaan.

Minä en ymmärtänyt mitä hän lausui, kääntynynnä hiljaiseen aroon päin. Minusta oli kuin olisin kuullut kaikki vanhan professorin vieraat sanat toisen toisensa perästä, vaan kummallisen laulavalla äänellä... Äkkiä keskeytti puoleksi tukehtunut huuto mumisemisen; mummo kääntyi ja levottomat jalat alkoivat jälleen kahta vertaa nopeammin astuntaansa. Minä luulin hänen rientävän kaivon luokse, hän juoksi umpimähkään tammea kohti, horjahti takaisin, juoksi uudestaan, mutta lankesi äkkiä, koreasti, ikäänkuin näkymättömien käsien maahan heittämänä.

"Ilse! Ilse!" huusin minä, mutta siinä seisoi hän jo ja koetti Heintzin avulla nostaa langennutta. Molemmat olivat pihan ovesta vartioineet ja pitäneet mummoa silmällä. Minä juoksin ulos ikkunasta.

"Hän on kuollut!" kuiskasi Heintz, minun tultuani heidän luoksensa. Hän antoi nulosti raskaan ruumiin vaipua alas takaisin, sillä se hengettömänä oli sanomattoman painava.

"Ole vaiti!" käski Ilse puoliääneen. "Kas niin, käytä voimiasi -- eteenpäin!" Ja hän tarttui mummoon käsivarsien alle ja nosti hänet ylen-inhimillisellä voimalla maasta, ja Heintz kantoi jaloista.

En milloinkaan unhota sitä kauheata näköä, kun he raskaasti hengittäen kuormansa alla palasivat huoneisin ja hengettömän harmaat hapset laahasivat kivilattiaa, missä hän mieletönnä vielä tunti sitten oli hurjasti potkinut rahakappaleita sinne tänne.

Minä riensin edellä ja avasin mummon kamarin oven. Minun täytyi kuitenkin, ennenkuin voin astua huoneesen, siirtää pois ovea puoleksi piirittävä varjostin, joka oli siinä estämässä vieraita silmiä katsomasta sisälle. Minä en itse koskaan ennen saanut astua siihen huoneesen, en edes pienenä lapsenakaan.

Vaikka sinä päivänä olin kokenut niin paljon sieluntuskaa ja olin niin syvästi liikutettu, tuntui minusta sinä hetkenä juurikuin olisin pelkäävin silmin katsellut uutta, mutta sanomattoman synkkää maailmaa. Ainoastaan yhden ainoan kerran on sittemmin sama tunne valloittanut minut; se tapahtui kerran, kun astuin ikivanhaan hämärään marttiirain kuvilla runsaasti koristettuun kirkkoon, missä koristeet olivat puoleksi kuluneet, ja ilma kylmän tummehtunut sekä suitsutuksista tukahuttava.

Mummo laskettiin nurkassa olevalle vuoteelle, jonka edessä oli vanhanaikuiset viheriäiset kankeat silkkiuutimet. Kuinka ne kahisivat, kun ne vedettiin syrjään, ja kuinka pelottavat olivatkaan siniset kasvot ja sulkeutuneet silmät synkän, tummanviheriäisen värin ympäröiminä!

Heintz oli pettynyt. Mummo ei ollut kuollut. Raskaasti hengittäen makasi hän siinä, liikuttamatta ainoatakaan jäsentä, mutta kun Ilse lempeällä äänellä, niin lempeällä kuin en milloinkaan ennen ollut häneltä kuullut, lausui hänen nimensä, aukenivat sairaan silmät hetkeksi ja hän loi Ilseen järkeä osoittavan silmäyksen. Ilse pani tyynyjä hänen selkänsä alle; tämä teki hänelle silminnähtävästi hyvää ja heikko kammottava ääni, joka kuului hänen hengittäessänsä, tuli yhä heikommaksi.

Sillä aikaa oli Heintz lähtenyt noutamaan lääkäriä. Hänen täytyi sitä varten rientää likeisimpään kylään ja siellä lähettää vaunut vielä peninkulman päässä olevaan kaupunkiin, saadaksensa lääkäriä Dierkhofiin. Siis oli luultava, että kolme tahi neljä tuntia kuluisi, ennenkuin voisi saada apua.

Minun avun yritykseni hyljättiin. Ilse lykkäsi ääneti pois käteni, levottomasti katsellen sairasta, vaan salli minun jäädä huoneesen.

Minä hiivin puolittain uutimien suojassa vuoteen jalkapäässä olevalle topatulle penkille ja katselin alakuloisesti ympärilleni kummallista huonetta. Se oli suurin huone koko talossa, melkein salin suuruinen. Kentiesi oli mummo antanut hakata pois seinän, saadaksensa sen niin tavattoman suureksi. Seinillä riippui villakangasta, johon kuvat oli sidottu; minun silmäni kääntyivät alinomaa luonnollisen lapsen kuvaan, jonka ihanat kasvot osoittivat surua ja hurskasta kärsivällisyyttä -- se oli nuori Iisakki, uhriksi sidottuna. Seinäverhot olivat kovin vanhat ja koin vahingoittamat, niin että Abrahamin jäntevästä ruumiista puuttui toinen silmä sekä nostettu, uhraukseen valmis käsi... Äreitten, mykkäin ukkojen kaltaisina olivat tuolit taivaankorkuisine selkälautoineen ja suurikukkaisine samettipäällyksineen tyrmeässä järestyksessä pitkin seiniä. Vasta jälkeenpäin opin arvostelemaan näitä kalliimmista puulajista veistettyjä, tumman ruskeita nojatuolia; ensi katsannolla tuijottivat nauhoilla ja lehtiseppeleillä koristetut eläimen päät ja aaveentapaiset, ympärillä oleviin kaappeihin sekä laatikkoihin veistetyt kuvat minua vastaan sekä uhkaavasti että pelottavasti.

Tummat värit ja syvät nurkat kaikkialla imivät ahnaasti valon kahdesta pöydällä kirkkaasti palavasta lampusta. Tumma oli matto jalkojeni alla ja melkein musta oli ikävän matala lautakatto, ainoastaan seinäverhon, aikojen kuluessa kolmen värisiksi vaalenneet kuvat loistivat siellä täällä kuin valopilkut, ja yksi ainoa valkea esine roikkui sovittavan, valkoisen kyyhkysen kaltaisena synkässä huoneessa, -- se oli monihaarainen, valkoisilla vaksikynttilöillä varustettu, kattohirsistä riippuva kynttiläkruunu.

Sairas näkyi hieman toipuvan sen tunnin kuluessa, jonka vietin hänen vuoteensa vieressä. Hän katseli avosilmin ympärilleen, joi vähän raikasta vettä ja sai äkkiä puhevoimankin takaisin.

"Kuinka minun laitani on?" kysyi hän sortuneella, vallan muuttuneella äänellä. Ilse kumartui vastaamatta hänen ylitsensä -- minä luulin surun vieneen häneltä äänen -- ja siirsi hyväillen ja lempeästi hiukset hänen otsastansa.

"Uskollinen Ilseni!" mumisi sairas. Hän yritti nousta, vaan ei onnistunut. Kummallisen kankeasti ja kysyväisesti katseli hän vasenta käsivarttansa.

"Kuollut!" huokasi hän, antaen päänsä vaipua takaisin vuoteelle.

Se sana kauhistutti minua. Minä liikahdin ehdottomasti, pieni penkki narisi ja uutimet liikahtivat.

"Kuka täällä vielä on?" kysyi mummo kuunnellen.

"Lapsi, armollinen rouva -- Lenore," vastasi Ilse hidastellen.

"Willibaldin lapsi -- niin, minä tunnen hänet; hän juoksentelee pienin paljain jaloin aroa pitkin ja laulaa tuolla ylhäällä kukkulalla. Minä en voi kärsiä laulua, Ilse."

Sen minä hyvin tiesin; Dierkhofissa ei saanut milloinkaan kuulua laulun ääntä huulieni yli -- ah, ja minä lauloin niin mielelläni! Minusta tuntui kuin sieluni olisi lentänyt kauas rinnastani kohoilevien sävelten mukana. Senpätähden lauloin Heintzin savimökissä, että vehreät ikkunaruudut kilisivät, tahi hautakummun päällä, mutta en minä milloinkaan olisi uskonut mummon sitä kuulevan.

Minä nousin ja astuin vavisten askeleen likemmäksi.

"Yhtä pieni kuin hänen äitinsäkin," mumisi hän itsekseen, "ja hänellä on samankaltaiset suuret silmät ja kylmä, ahdas sydän -- hänenkin otsalle on kaadettu vettä."

"Ei, mummo," vastasin minä tyvenesti, "minulla ei ole kylmä sydän!"

Mummo katseli minua niin kummastuneena, kuin olisi hän siihen asti luullut minun, pienen olennon, voivan ainoastaan laulaa eikä puhua, vielä vähemmin puhutella jotakuta. Ilse vetäytyi uudinten taakse ja viittasi levottomasti minulle, että olisin vaiti; hän pelkäsi, että minun äkkiarvaamaton ilmestymiseni jälleen saattaisi sairaan hourupäiseksi. Mutta mummo pysyi ihan levollisena ja hänen silmänsä kiintyivät liikkumatta minun kasvoihini. Nämät silmät, joita olin siihen saakka niin kauheasti pelännyt, niiden sattumalta epäselvästi ja hurjasti katsellessa minua, olivat sangen kauniit. Niiden synkkää loistoa peitti tosiaan kamala varjo, mutta niissä oli älyä ja järkeä.

"Tule tänne vähän luokseni," keskeytti hän minuutin pitkän vaitiolon.

Minä astuin vuoteen viereen.

"Tiedätkö mitä on rakastaa jotakuta?" kysyi hän ja hänen sortunut, soinnuton äänensä muuttui lempeäksi.

"Kyllä, mummo, sen tiedän. Minä rakastan Ilseä niin sanomattomasti, niin paljon, ett'en voi sitä kertoa -- ja Heintziäkin."

Hänen huulensa vapisivat hieman, ja sanomattomalla vaivalla ojensi hän minulle peitteen päällä olevan oikean kätensä.

"Pelkäätkö minua?" kysyi hän vielä.

"En -- en enää," aioin sanoa, mutta nielin molemmat viimeiset sanat ja kumarruin hänen ylitsensä.

"Anna minulle siis kätesi ja suutele minua otsalle."

Minä täytin hänen pyyntönsä ja kummallista! Samassa kun huuleni tarttuivat pelättyihin kasvoihin ja hänen suuret kylmät sormensa lempeästi pudistivat minun kättäni, syntyi uusi suloinen tunne rinnassani. Minä tunsin nyt yht'äkkiä, että kuuluin siihen paikkaan, tunsin veren salaisen yhteyden mummon ja lapsenlapsen välillä, ja innostuneena tästä tunteesta istahdin minä vuoteen syrjälle ja laskin hiljaa käsivarteni hänen päänsä alle.

Onnen hymy välähti hänen suurissa, vahvoissa kasvoissansa; hän asetti päänsä käsivarrelleni väsyneen lapsen tavalla, joka tahtoo nukkua.

"Lihaa minun lihastani ja vertä minun verestäni -- Ah!" kuiskasi hän ummistaen silmänsä.

Mutta Ilse seisoi vuoteen uutimien takana. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Taasen vallitsi kuolonhiljaisuus, ainoastaan sairaan heikon ähkimisen ja vanhan aaveentapaisesti kiiltävän kellon tikittämisen keskeyttämänä.

Niin kului taasen pitkä, ikävä hetki. Kello oli jo lyönyt yksi. Silloin aukeni portti ja Heintz tuli kotiin miehen seurassa. Hän oli siis ennenkuin aavistimmekaan, tuonut lääkärin mukanansa.

Ilse hengitti silminnähtävästi huokeammin ja viittasi minua jättämään sijani vuoteen vieressä. Minä vedin varovaisesti pois kangistuneen käsivarteni ja annoin sairaan pään hiljaa vaipua tyynylle. Hän näkyi yhä vaan nukkuvan, eikä huomannut, että ovi hiljaa aukeni ja molemmat miehet astuivat sisälle.

Siinä seisoi äkkiä lähimmäisen kylän vanha kirkkoherra täydessä virkapuvussa keskellä huonetta, sillä välin kun Heintz hattu kädessä kunnioittavasti jäi seisomaan oven luo... Kunnianarvoinen vanhus papinkaapussaan ja käsikirja kädessä näytti liikuttavan juhlalliselta. Mutta Ilse kavahti pystyyn, ikäänkuin olisi hän nähnyt aaveen; hän syöksi eteenpäin viitaten pappia peräytymään, mutta aivan myöhään. Samassa avasi mummo silmänsä, juurikuin olisi hän tuntenut sisään astuneen silmäyksen.

Minä vetäydyin takaperin, sillä niin pelästyin hänen äsken rauhallisten kasvojensa kauheasta muuttumisesta.

"Mitä mustakaappu tahtoo?" oihkasi hän.

"Lohduttaa teitä, jos lohdutusta tarvitsette," vastasi vanhus lempeästi, pelästymättä kovasta kysymyksestä.

"Lohdutusta?.... Sitä sain jo viattomasta lapsensydämestä, siitä rakkaudesta, joka antaa kysymättä: ketä uskot ja mitä minulle annat siitä?... Leonore, lapsi kultani, missä olet?"

Minun sydäntäni liikutti hänen surumielinen äänensä. Minä astuin nopeasti päänalustan tykö, niin että hän taisi nähdä minut.

"Te ette voi lohduttaa minua, te, jotka olette syösseet minut siihen hirveään erämaahan, missä auringon säteet ovat polttaneet aivoni!" lisäsi hän hengelliseen herraan päin kääntyneenä. "Te ette ole ojentaneet minulle ainoatakaan virkistävää pisaraa sillä matkalla, joka, niinkuin saarnasitte, on päättyvä helvetissä!... Te, kärsimättömät, te kehutte, että kaikessa nöyryydessä vaellatte Jumalan edessä, ja kuitenkin on teillä aina kivi kädessä heitettäväksi lähimmäisenne päälle, ja anastatte itsellenne oikeuden haudan partaalla häväiseväisesti tuomita kuolleita, jotka jo seisovat Herransa tuomioistuimen edessä!... Te, väärät profetat, te kerskaatte siitä, että muka rukoilette armollista, sanomattoman laupeata Jumalaa ja teette hänet murhien ja surmien johtajaksi, ankaraksi sekä vihaavaksi Jumalaksi, niinkuin Hebrealaiset, joita te kutsutte kirotuksi kansaksi. Te kiitätte häntä täydelliseksi ja teette hänet kuitenkin kaiken syntisen ihmisluonteenne rikoksen alaiseksi, te annatte hänelle kostonhimonne, vallanhimoisuutenne, ja teidän säälimättömyytenne... Teidän Vapahtajanne on antanut teille palmunoksan käteen, vaan te olette muuttaneet sen ruoskaksi!"

Pappi nosti kätensä, ikäänkuin keskeyttääksensä häntä, mutta hän jatkoi vielä kiivaammin:

"Ja sillä ruoskalla olette lyöneet minua ja karkoittaneet minut taivaastanne, kun kirositte: Sinun isäsi, juutalainen, joka sinut on siittänyt, äitisi, juutalaisvaimo, joka sinut on synnyttänyt, ovat ijankaikkisesti kirotut!... Tiedä, minun isäni oli yksi viisahimmista miehistä. Hän kokosi sieluunsa äärettömän tiedon aarteen -- ja hänenkö pitäisi auttamattomasti kadota helvettiin -- ja pääsisivätkö ne kuitenkin, jotka eivät milloinkaan ole miettineet, vaan _ainoastaan_ uskoneet, pääsisivätkö ne vaivatta taivaasen, missä tutkijalle on luvattu selvä totuudesta?... Ja minun isäni," lisäsi hän, "on taittanut leipäänsä nälkäiselle ja auttanut niin, ett'ei oikea käsi tietänyt mitä vasen teki. Hän vihasi valhetta, ahneutta, hirveyttä ja ylpeyttä ja antoi anteeksi vihollisillensa, eikä koskaan kostanut mitä muut häntä vastaan rikkoivat. -- Hän rakasti herraa Jumalatansa kaikesta sydämestänsä, kaikesta sielustansa ja kaikesta mielestänsä, ja täytyykö hänen kuitenkin ijankaikkisesti nääntymän helvetissä, sentähden ett'ei vettä ole vuodatettu hänen otsallensa?... Olkoon menneeksi, minäkin tahdon joutua sinne, missä _hän_ on. Minä annoin teille kasteenne takaisin! Pitäkää taivaanne. Te myytte sen kalliisen hintaan, te mustakaaput!"

Mitä syvin sääli kuvautuneena lempeissä kasvoissansa, astui vanha pappi likemmäksi häntä; vaan siinä ei sovinto enää ollut mahdollinen.

"Antakaa olla -- minä olen valmis!" lausui sairas katkerasti ja käänsi kasvonsa seinään päin.

VI.

Yhtä hiljaa läksi pappi huoneesta, kuin hän oli tullutkin. Ehdottomasti täytyi minun seurata häntä. Yhtä varmaan kuin mummon käytös ilmoitti minulle, että joku suuri vääryys oli hänelle tehty, yhtä paljon suretti minua hänen käytöksensä vanhusta kohtaan, joka kirkossa siunaten oli laskenut kätensä minun otsalleni. Hän oli lempeä ja hyvä; hän ei olisi ajanut juutalaisen onnetonta tytärtä mielettömyyden synkkään yöhön; hän, rakasmielinen ukko, oli kernaasti ja uutterasti lähtenyt ulos myöhään iltasilla antamaan sairaalle uskonnon lohdutusta.