Chapter 30

Hän säikähti ja katsoa tuijotti minuun. "Ah, nyt selkenee kaikki minulle!" huudahti hän. "Siinä siis selitys Charlotten kummalliseen käytökseen! Hänkin uskoo samaa! Luuleeko hän syntyneensä Karolinenlustissa? Eikö niin? No, saanhan sitte selkoa, kuka on ottanut tämän huolellisesti kätketyn salaisuuden jälleen puheille sekä selittänyt sen niin väärästi. Kuitenkin voin sanoa teille, että kaksi lasta todellakin syntyi Karolinenlustissa -- toinen kuoli muutaman tunnin perästä, toinen puolenvuotisena hampaankivusta -- he olivat paitsi sitä molemmat poikia. Dagobert ja Charlotte sitä vastoin ovat katteini Méricourtin lapsia, hänen, joka oli nainut tätinne ja sitten kaatui Marokkossa. Lapsi raukka, hyvä enkelinne jätti teidät ottaessanne tämän rouvan suojaanne. Hän tuottaa onnettomuutta meille kaikille!"

Minä kätkin kasvoni käsiini.

"Erkin tutustuessa hänen kanssansa oli hän jo leski ja ensimäinen laulajatar Parisin suuressa operassa", jatkoi vanha neiti. "Hänen lapsensa kasvatettiin erään rouva Godinin luona. Erkki rakasti niitä omina lapsinaan ja vaikka äiti äärettömästi loukkasi häntä, oli hän kuitenkin jalo kyllä pitämään huolta hyljätyistä pienokaisista, jotka kunniaton ja velvollisuutensa rikkova äiti jätti kaikitta varoitta kasvatuslaitokseen. Rouva Godin kuoli vähän aikaa sen jälkeen ja minulta, ainoalta, jolle hän uskoi lasten syntyperän, on hän vaatinut vait'oloa asiasta. Hän tahtoi säästää veljeltä ja siskolta masentavan tunteen olla lapsia äidille, josta heidän täytyisi hävetä. He kiittävät häntä huonosti siitä!"

Hän hieroi hiljaa käsiänsä kävellen edestakaisin. "Kuulehan vaan tuota!" mumisi hän. "Tuolla äänellä on todellakin hurmaava valta -- minä kuulen sen! Oi miten imartelevaisesti, lempeästi ja hellästi hän rukoilee -- hän virittää hänelle uusia pauloja --"

"Setä, setä -- minä olen äärettömässä tuskassa! Oi, minua kurjaa kiittämätöntä olentoa!" huudahti Charlotte syvästi liikutettuna.

Minä syöksin ulos, rappuja alas ja puutarhan lävitse. Minä olin omasta syystäni sysätty paratiisista, omasta syystäni. Vastoin Ilsen pontevaa varoitusta, vastoin isäni lujaa kieltoa olin salaa ollut yhteydessä tämän tädin kanssa. Minä olin tuottanut miehelle, jota kaikesta sielustani rakastin, hänen nuoruutensa pahan enkelin takaisin, enkelin, jonka valtaan hän uudestaan oli joutuva ja joka oli myrkyttävä hänen koko elämänsä.

Etehisen kirkkaassa lampunvalossa hiljensin hurjan vauhtini -- ei, tässä tilassa en voinut näyttäytyä isälleni -- hiukset, kasvot sekä vaatteet läpimärkinä sateesta; koko ruumiini vapisi ja poskeni punottivat, ikäänkuin kuumeessa. Minä menin makuukammariini, muutin vaatteita sekä join lasillisen raikasta vettä. Minun täytyi olla levollinen, ihan levollinen, jos pääsisin muka ainoan pelastukseni perille.

Isäni istui kammarissaan, mukavassa nojatuolissaan, vuorotellen lukien tahi kirjoittaen ja hänen vieressänsä seisoi höyryävä teekeitin. Hän näytti niin iloiselta ja terveeltä, jommoisena harvoin näin hänet ennen sairastumistansa ja tuo tuttu, vanha hymykin oli palannut hänen huulillensa. Asuinhuoneissa valmisti rouva Silber, hoitaja, hänelle voileipiä, järjesti huoneen lämmön mittarin jälkeen ja viittasi minulle ystävällisesti olla aivan nopeasti sisään astumatta -- hän oli itse huolenpito inhimillisessä muodossa, parempiin käsiin en voinut isääni uskoa.

Minä istahdin isän viereen pienelle jakkaralle, kuitenkin niin, että kasvoni jäivät varjoon. Hän kertoi minulle iloisesti herttuan henkilääkärin käyneen hänen luonansa ja luvanneen hänen huomenna ensi kerran lähteä ulos ajamaan, herttua oli itse tuleva noutamaan häntä vaunuissansa -- sitte silitti hän hyväillen päätäni ja lausui iloitsevansa, ett'eivät Claudiuksen teepidot kestäneet niin kauan ja että taasen olin hänen luonansa.

"Kuinka sitte käy, isä, jos minä kuukaudeksi palaan arolle?" kysyin häneltä vetäytyen vielä syvemmin taaksepäin varjoon.

"Minun täytyy tyytyä siihen, Leonoraseni", vastasi hän. "Sinun täytyy välttämättömästi vähäksi aikaa palata oikeaan koti-ilmaasi vahvistuaksesi. Kumpikin lääkäri sanoi sen välttämättömäksi. Heti kuin ilma lämpiää --"

"Nyt on lämmin, suloinen ilma", keskeytin häntä kiireesti. "Ajattelepas, aro oikein pyörii päässäni -- minusta tuntuu, kuin sairastuisin ja voisin tuon pahan vieraan karkoittaa ainoastaan hengittämällä aron ilmaa. Isä, jos sallit minun lähteä sinne, miksi ei se voisi tapahtua jo tänä iltana?"

Hän katseli minua kummastuneena.

"Se kuuluu sinusta kummalliselta, eikö niin?" kysyin häneltä, pakottaen hymyn huulilleni. "Mutta se on järkevämpää, kuin luuletkaan. Ilma on lämmin; minä lähden yöjunassa, olen huomisiltana rakkaassa, rakkaassa Dierkhofissa, juon neljä viikkoa maitoa, hengitän aron ilmaa ja palaan terveenä tänne takaisin kun täällä on kaunista, kun puut kukoistavat ja silloin -- on kaikki, kaikki hyvä -- eikö niin, isä? Voinhan nyt lisäksi lähteä ihan huoletonna; jäähän rouva Silber sinun luoksesi, parempaa hoitoa et voi saada. Minä rukoilen sinua isä, anna minun lähteä!"

"Mitä te siitä arvelette, rouva Silber?" kysyi hän kahden vaiheella.

"Oi, sallikaa te vaan neiti Leonoran lähteä, herra tohtori!" lausui hyvä vanhus astuen ovelle. "Ihmisen ei pidä pakottaman luontoansa ja jos neiti luulee tulevansa sairaaksi ja ainoastaan arolla parantuvansa, niin älkää Jumalan tähden sitä vastustako. Tunnin jälkeen lähtee yöjuna, sullokaa matkalaukkunne, neiti, minä tulen auttamaan ja saatan teidät rautatien asemalle."

Pakolaisen tapaan lähdin Karolinenlustista. Oli pilkkosen pimeää eikä saattajani voinut nähdä, miten kyyneleet valuivat alas silmistäni ja miten minä kädelläni viittasin jäähyväiset kasvihuoneelle, jossa olin viettänyt monta onnellista hetkeä. En tahtonut katsoa katurakennuksen ikkunoihin mennessämme pihan yli -- ah, mitä minun tahtoni voi rinnassani kuohuilevaa eron ikävyyttä vastaan? Silmäni riippuivat Charlotten ikkunoissa, joista kirkas valo virtasi ulos -- he olivat unhottaneet laskea alas uutimet, Kaikki olivat vielä siellä, se näkyi selvästi katossa liikkuvista varjoista. _Hän_ antoi kavalalle anteeksi, jonka tähden hän ennen oli epätoivoisena, ikäänkuin raivion takaa ajamana öisin syössyt puutarhan lävitse -- hän sopi jälleen hänen kanssansa -- niin olihan tänään sovinnon päivä -- sillä välin kuin "ajattelematon pikku aron-leivo" hänen sydämeltänsä peljätettynä lensi pois ulos pimeään, kolkkoon yöhön.

XXXIII.

Mikä jälleennäkeminen! Jalkasin kävin viimeisestä kylästä Dierkhofin haudan hiljaisen, paljaan metsän lävitse. Jo hämärsi tiheikössä ja kuivia lehtiä tarttui kiinni pukuuni. Ne olivat reippaasti suhisseet aamutuulessa minun vaeltaessani ulos maailmaan ja nyt seurasivat ne minua aaveentapaisesti pitkän matkan, kahinallaan kertoen minulle kuolostansa. Ja ennätettyäni avaralle arolle, jossa hautakummut kohosivat iltahämärässä, jossa yksinäinen valo kaukaa Dierkhofista loisti ja Spitsin tuttu haukunta kuului, heittäydyin tuskasta itkien jäätyneelle maalle. Minä palasin onnettomana, sortuneena takaisin kotiini.

Ja tammet kohosivat yhä korkeammalle edessäni. Minä selitin tumman pilkun keskellä latvaa, vanhan tutun harakanpesän -- nuoret linnut, jotka taannoin niin iloisesti ottivat osaa erontuskaani, olivat aikoja sitte eronneet pesästään ja ainoastaan vanha pari istui tuolla ylhäällä Dierkhofin torninvartiana katsellen älykkäin silmin yksinäistä arolla kävelevää ihmisraukkaa. Syvän portin lakeen loisti hämärästä heikko valo, takassa paloi turpeita ja rakas katto, josta savu nousi keltamaisissa kiehkuroissa suoraan taivasta kohti, näytti ikäänkuin kasvaneen maasta, niin matala ja pieni oli minusta nyt Dierkhof. Samassa näin Spitsin hurjasti juoksevan pihan yli -- portilla seisattui se hetkeksi, ikäänkuin hengästyneenä korvat pystyssä; mutta syöksi sitte luokseni -- hyppäsi ilosta vinkuen minua vasten pystyyn nuollaksensa poskiani -- minun oli vaikea pysyä jaloillani.

"Mikä koiraa vaivaa? Onhan se kuin hullu!" lausui Ilse astuen ulos ovesta. Ah, tämä ääni! Minä juoksin pihan yli ja heittäydyin hänen uskolliseen syliinsä. Siinä arvelin viimein pääseväni kaikista tuskistani, jotka raivioina ajoivat minua takaa hiljaiselle arolle asti. Ilse ei huudahtanut eikä lausunut sanaakaan; mutta hänen käsivartensa kiertyivät lujasti ympärilleni. Minua hyväiltiin enemmän kuin koskaan lapsuudessani ja minä huomasin heti hänen äärettömästi ikävöineen minua ja astuttuamme sisään valkean valoon, huomasin hänen vaalenneen.

Mutta Ilse ei milloinkaan sallinut tunteiden päästä valloille. Hän lykkäsi minut äkkiä luotansa. "Leonore, sinä olet karannut!" lausui hän samalla pelottavalla äänellä, jolla hän muinoin torui minua vioistani.

Kaikessa tuskassani täytyi minun nauraa. Minä istahdin Heintzin tuolille ja kerroin hänelle tulipalosta ja isäni sairastumisesta, josta hän kerta kerralta löi kätensä yhteen kummastuksesta. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä korjaamasta valkeata, panemasta teekattilaa kiehumaan ja vasten tahtoani syöttämästä minulle voileipää.

"Niin, niin, tämä olikin viisain keino", arveli hän viimein, kun kerroin lääkärien lähettäneen minut Dierkhofiin. Sitte katosi hän asuinhuoneisin heti sen perästä viedäksensä minut taivaankorkeaan vuoteesen.

"Kas niin, lapseni -- nyt sinun täytyy mennä levolle ja seljateetä tuon sinulle heti paikalla. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä huomaa selvästi sinun vilustuneen matkalla -- ovathan kasvosi oikein kuumeentapaiset. Nyt emme juttele enää -- huomenna saat kertoa lopun."

Pontevasta vastustuksestani pääsin kaikeksi onneksi seljateestä, mutta levolle minun armotta täytyi mennä. Siinä katseli Kaarle suuren savustunut kuva taasen minua lakkaamatta. Minä kavahdin ylös, otin sen naulastansa ja käänsin kuvan seinään päin. Kuinka minä vihasin noita kasvoja. Kuinka paljon kevytmielisyyttä, valhetta ja petosta peitti tuo valkoinen otsa, joka hautakummulla minua oikein hurmasi! Kirkkaana valona oli se valaissut minua tuntemattomaan maailmaan. Puoleksi tietämättäni olin seurannut sen petollista valoa ja hänen tähtensä luopunut vanhasta kodistani. Nyt käsitin selvästi, mitkä tunteet minua silloin valloittivat. Ne olivat soaisseet minut ja saattaneet minut tielle, joka oli täynnä hairauksia ja valhetta.

Minä istahdin taasen, kuten mummoni kuolonyönä, vuoteen jaloksiin ja katselin ulos loppumattomaan avaruuteen. Ei, -- en Dierkhofissa saanut rauhaa ja mitä suurempi hiljaisuus vallitsi ympärilläni, sitä kovemmin valitti yksinäinen sydämeni. Nyt käsitin, miksi mummoraukkani tuntikausia taisi seisoa tuossa pihankulmassa ja lakkaamatta tuijottaa avaraan maailmaan. Soaistut silmät etsivät jotakuta tuolta sumuisesta taivaanrannasta -- kadonnutta, turmeltunutta tytärtä, jota ei syvästi loukattu äidinsydän kuitenkaan voinut unhottaa. Ja minusta kohosi miljoonilla tähdillä valaistu taivaanlaki ainoastaan yhden ainoan paikan -- vanhan kauppahuoneen yli.

Ulkona heräsi tuuli ja saattoi pihlajan paljaat oksat hiljaa lyömään ikkunaa vasten; minä peräydyin ja laskin käteni silmieni eteen -- ikkunan allahan seisoi penkki, jossa istuin ensi kerran lukiessani Kristina tädin kirjeen. Nyt olin todellakin nähnyt tuon kauniin olennon makaavan polvillansa paljoa ihanampana ja saduntapaisempana kuin kauneimpien kirjojen liljoista ja ruusuista nousevat keijukaiset. Ja valkoisista silkkiaalloista ojensihe kaksi käsivartta hyväillen sulkeaksensa ennen niin julmasti petettyä miestä syliinsä. Minä löin itseäni ehdottomasti nyrkilläni rintaan -- minä olin heikko ja pelkuri tuona kauheana hetkenä, minun olisi, kuten muutama tunti ennen, pitänyt nojata pääni hänen rintaansa vastaan -- hän oli itse osoittanut minulle sen paikan ja minä tiesin sen tapahtuneen hellyydestä; minä tunsin sen hänen sydämensä sykkimisestä, hänen kätensä vapisemisesta, joka varovaisesti ja hyväillen, minun tunnustaessani pahaa käytöstäni, silitti hiuksiani. Minun ei olisi pitänyt kärsimän, että nämät hienot valkoiset kädet häneen koskivat, ett'ei hän taasen joutuisi hänen lumouksensa alaiseksi.

Nyt oli varmaan katurakennus valastu niin kirkkaasti kuin ruhtinattaren siellä käydessä. Ja _hän_ istui soittokoneen edessä -- unhotettu oli aika jolloin hän pettäjä-lemmittynsä tähden ei koskenut koskettimiin, nyt lauloi lemmitty itse hänelle hurjaa tarantellaa. Ja muutaman viikon kuluttua oli uusi emäntä kävelevä Claudiuksen kauppahuoneen käytävissä ja saleissa, ei puettuna läpinähtävään harsoon, vaan pitkään kahisevaan silkkipukuun, kukkia hiuksissa ja laulu huulilla -- ja sitte vietettiin iloista elämää hiljaisissa vierashuoneissa, vieraat menivät edestakaisin, samppanja-pullojen korkit pamahtelivat, eikä kukaan kummastellut, että herra Claudius valitsi hänet rouvakseen, sillä olihan hän vielä "ihmeen kaunis."

Nyt oli hän tullut sedäkseni -- minä kavahdin ylös ja juoksin epätoivoisena edes takaisin. Ei, minä en ollut mikään enkeli, minä en voinut hymyillä; kuumat katkerat kyyneleet silmissäni, vastustelin minä ääneen huutaen sitä tikaria, joka armahtamatta syöstiin rintaani! Minä en koskaan palaisi K:hon, minä aioin rukoilla isääni valitsemaan toista asuinpaikkaa -- kuinka saisin minä "setä" sanaa huulieni ylitse? En koskaan, koskaan!

Sade-pisarain hiljainen ripsuttaminen muuttui nyt ankaraksi hakkaamiseksi ikkunan ruutuja vastaan. -- Kevät-myrsky vinkui aron yli. Taasen kuulin vanhojen orsien paukkumisen, myrskyn ulvomisen ja vinkunan nurkissa, ja tammien latvoissa ratisivat kuivat lehdet, jotka, vaikka jo kauan aikaa surkastuneina, kuitenkin aaveentapaisesti säristen tuskallisesti riippuivat kiinni elävissä oksissa. Vanha Dierkhof tärisi vahvoista tuulenpuuskista, ullakon aukon pielet huokasivat ja ikkunanruudut kilisivät, ikäänkuin olisi myrsky kuljettanut hienoja heliseviä hopeavitjoja niiden ylitse.

Ilse astui sisälle lamppu kädessä.

"Arvasinpa juuri, ett'et saanut unta", lausui hän nähdessänsä minut täysissä vaatteissa istuvan vuoteen syrjällä. "Lapsi, sinä et enää ole tottunut aromyrskyn vinkunaan. Siellä ylänkömaalla on tuuli kesy, vaan minä en pidä siitä puoltakaan yhtä paljoa. Mene sinä vaan levolle -- myrsky ei sinua vahingoita!"

Todellakin, se ei minua vahingoittanut; siitä suojeli minua uskollinen Dierkhof!

Kolme päivää olin jo ollut arolla ja myrsky lensi levähtämättä vinkuen yöt päivät avaran lakeuden yli. Mieke, Spits ja siipikarja pysyivät ometassa ja katselivat avatusta ovesta hirviön elämöimistä. Mutta se toi jo mukanansa lämpöä ja minä luulin huomaavani hienon kukkasen tuoksun leviävän sen siivistä. Heintz viipyi yöt Dierkhofissa, Ilse ei sallinut hänen lähteä semmoisessa rajuilmassa mökkiinsä. Ah, kuinka kaikki oli muuttunut! Minä en enää lukenut heille, istuessamme luuvassa. Sadut eivät enää viehättäneet minua -- eikä kaupungin kertomuksetkaan sujuneet. Ilsen mainitessa Claudius nimeä -- ja se tapahtui kauhukseni useasti kyllä -- ikäänkuin rypistyi kurkkuni; minä tiesin, että jos ainoankin kerran lausuisin sen nimen, murtaisivat vaivaloisesti pidätetyt kyyneleeni auttamattomasti itsellensä tien ja minä ilmoittaisin tuskani kaiken maailman ääriin. Heintz katseli jo muutoinkin minua salaa sivulta päin, hän ei enää käsittänyt minua oikein ja Ilse kertoi minulle nauraen hänen sanoneen minun nyt tulleen oikeaksi prinsessaksi ja että hän ei ymmärtänyt, miksi ei Ilse ripustanut uutimia ikkunain eteen ja nostanut hienoa sohvaa sisälle, kuin neiti Streitinkin aikana.

Kolmantena iltana laimeni tuuli; kuitenkin syöksi se vieläkin sangen voimakkaasti aron ylitse; mutta kauemmin minä en voinut kestää sisässä. Minä riensin ulos ja annoin tuulen viedä itseni hautakummulle. Ah, niin, seisoihan tuo armas vanha honka vielä paikoillaan ja minun kiertäessäni käsivarteni sen ympärille ripoitteli se hienoa neulasadetta päälleni. Ja ginst-pensaat takertuivat vaatteisini; mutta paikka, josta hauta viime vuonna avattiin, oli paljas ja hiekka vieri vähitellen alas, johon ihmistuhka ripahtui särkyneestä tomuastiasta. Taivaan rannalla näkyi leimuava iltarusko ennustaen myrskyä huomeneksikin; näyttipä siltä, kuin ilman haltiattaret tahtoisivat erottaa minut ulkonaisesta maailmasta. Ja tuossa suikerteli pieni joki, jota myöten kolme herraa taannoin rientoaskelin lähti arolta. Siellä näin korskean, solakan "vanhan herran" vakavasti astuvan pensaitten välissä, kauniin Tancredin huolellisesti etsiessä sametinhienoa nurmipolkua aroille jaloillensa.

Nyt vallitsi siellä kuolonhiljaisuus -- ei -- minä varjosin silmät kädelläni paremmin nähdäkseni yksinäisellä arolla ilmestyvää ihmettä. Liikkuihan jotakin tuolla kapealla tiellä, jota Heintz kunnioitti "maantien" nimellä. Taivas, Ilse oli täyttänyt uhkauksensa ja lähettänyt tohtoria noutamaan! Peloittivathan minun kalpeat kasvoni ja alakuloisuuteni häntä sanomattomasti. Tumma pilkku lähestyi lähestymistään! punainen iltarusko valasi sen tykkönään -- oikein, nyt tunsin samat vanhat vaunut, joissa lääkäri tuli mummoni kuolinvuoteelle. Ne kääntyivät vähän, varjokuvan tapaiselta näyttivät hevonen ja vaunut taivasta vasten; ikkunoittenkin näin kiiltävän ja minä voin erottaa kutsinlaudalla istuvan hartehikkaan ajajan. Äkkiä seisahtuivat vaunut ja herra hyppäsi ulos -- ja vaikka tuo vaaleanhiuksinen vartalo olisi ollut huolellisesti verhottu kiireestä kantapäähän, olisin kuitenkin tästä ainoasta liikunnosta tuntenut hänet tuhansien joukosta! Suoneni lakkasivat tykkimästä, minä purin hampaitani ja tuijotin tuskallisesti vaununoveen -- pitihän nyt valkoisella kärpän nahalla päärmettyyn, mustaan samettiviittaan puetun naisenkin astuman ulos -- "setä" ja täti tulivat karkulaista kotiin noutamaan -- mutta ovi sulkeutui, vaunut kääntyivät ja lähtivät takaisin metsään. Herra Claudius tuli aron yli suoraan hautakumpua kohti; leveä viitta riippui hänen hartioillaan ja siniset silmälasit kiilsivät ilta-auringossa. Minä hellitin hongan, levitin käsivarteni ja aioin rientää alas kukkulalta; mutta minä annoin niiden jälleen vaipua alas -- eihän _setää_ niin innokkaasti tervehditä -- horjuen tartuin taasen honkaan ja likistin otsani sen rousteista kaarnaa vastaan.

Nyt lähenivät askeleet yhä enemmän -- minä en liikahtanut, minusta tuntui, kuin olisin sidottuna kidutuspaaluun ja minun täytyisi äänetönnä kestää siinä äärettömiä tuskia.

Kukkulan juurelle seisattui hän. "Leonore, ettekö tule askeltakaan minua vastaan?" huudahti hän ylös.

"Setä!" kuului vaivaloisesti huulieni ylitse.

Muutamalla askeleella seisoi hän vieressäni -- hymy leikki hänen suunsa sopissa.

"Kummallinen tyttö, kuinka äärettömästi olettekaan erehtynyt! Luuletteko todellakin oikean sedän niin intomielisesti ja tuskastuneena rientävän paenneen pikkuisen veljentyttären luokse?"

Hän tarttui lempeästi molempiin käsiini ja vei minut alas kukkulalta. "Näin, tässä olemme myrskyn suojassa. Minä en ole setänne, vaan minä olen käynyt isänne luona pyytämässä häneltä toista oikeutta teihin; hän on iloisesti antanut minulle luvan tuoda teidät kotiin -- mutta ei Karolinenlustiin. Leonore! jos tahdotte seurata minua, niin on meillä molemmilla ainoastaan yksi tie. Leonore, teitä ja minua erottaa enää ainoastaan teidän oma tahtonne -- eikö teillä vielä ole muutakin nimeä minulle?"

"Erkki!" riemuitsin kiertäen käsivarteni hänen kaulansa ympäri.

"Paha lapsi", sanoi hän lujasti minua syleillen. "Minkä tuskan sä minulle tuotit! En milloinkaan unhota hetkeä, jolloin neiti Fliedner palasi Karolinenlustista ja kertoi sinun olevan poissa, lähteneen yöjunassa -- minun arka arolintuseni yksin ulkona yöllä vieraitten joukossa. Minä surin katkerasti, ett'et edes tietänyt, mitä tuskaa minulle pakenemisellasi tuotit! Leonore, kuinka oli sinun mahdollista luulla minun sulkevan hellästi rakastetun tytön sydämelleni, heti hyljätäkseni hänet hirveästi maalatun synnin tähden?"

Minä irtauduin hänen sylistänsä.

"Katsele minua vähän!" huudahdin puoleksi itkien, puoleksi nauraen antaen hänen tarkastella itseäni. "Kristina tädin rinnalla olen kuitenkin pieni, mitätön olento, joksi Charlotte minua aina sanoo. Minä näin tätini teidän jalkojenne juuressa; hän rukoili anteeksi -- ah, ja kuinka hellästi! Tiesinpä vielä teidän rakastaneen häntä niin sanomattomasti --"

Tumma puna lensi hänen kasvoillensa -- minä en ole koskaan nähnyt häntä niin punaisena.

"Neiti Fliedner on kertonut, minä tiedän sen", vastasi hän. "Hän väittääkin nyt itseänsä syypääksi sinun pakenemiseesi, kummallisesti kyllä lausuessaan pelkäävänsä taasen joutuvani entisen lumouksen alaiseksi. Pikku lemmittyni, minä en anna sinun katsahtaa sitä aikaa, jota seurasi monivuotinen katumus -- sinun pitää säilyttämän viattomuutesi, se on minun ylpeyteni ja virkistykseni. Minä erehdyin kovasti enimmiten itsestäni, minä pidin kurjan intohimon petollisen loiston sinä kirkkaana valona, joka ensin sinut kohdatessani rupesi valasemaan elämääni. Aina tähän hetkeen asti olen saanut kärsiä nuoruuteni rikoksista; mutta nyt olen myöskin tehnyt kylliksi sovittaakseni kaikki -- nyt vaadin minäkin onneni osan!"

Hän suuteli minua -- sitte verhosi hän suojelevaisesti manttelinsa ympärilleni. "Paljon on muuttunut saapuessamme kotiin, lapseni", lausui hän tuokion perästä puoli ääneen. "Schäferin vierashuone on tyhjä jälleen -- muuttolintu on lentänyt takaisin etelään --"

"Mutta hän oli köyhä -- mihin hän nyt on ryhtyvä?" intin minä alakuloisesti.

"Siitä on huolta pidetty -- onhan hän sinun tätisi, Leonoraseni."

"Entä Charlotte?"

"Hän pettyi hirveästi toiveissansa; mutta minä en ole erehtynyt hänestä -- hänessä on hyvä siemen. Alussa oli hän syvästi liikutettu, mutta on nyt tointunut ja oikea ylpeys, todellinen arvo puhkeaa nyt hänessä ilmi. Hän häpee käytöstänsä kasvatuslaitoksessa; hän ei ole paljoa oppinut, vaikka hänellä oli oivalliset luonnonlahjat; sentähden ei hän oppinut, että luuletteli syntyneensä suurisukuisena, joten hänen ei muka tarvinnut tehdä työtä. Nyt tahtoo hän opettajalaitokseen. Minä en millään tavoin vastusta tätä päätöstä -- hengellinen työ on hänet tykkänään parantava; minun taloni on aina oleva hänen kotonsa. Dagobert tahtoo jättää sotapalveluksensa ja lähteä Amerikkaan. Veljen ja sisaren turha luulo syntyperästänsä sekä totuuden äskeinen ilmisaaminen on tunnettu kaupungissa. -- Kuka siitä lienee puhunut, en tiedä. Dagobertin asema täällä tutisi luultavasti tuskalliseksi, sentähden ottaa hän vapaaehtoisesti eron. Muutama tunti ennen lähtöäni kotoa kävin ruhtinattaren luona..."

Minä kätkin kasvoni hänen helmaansa. "Nyt saan minäkin rangaistukseni!" kuiskasin pelokkaasti.

"Niin, niin, nyt tiedän kaikki!" vahvisti hän teeskentelevän ankarasti. "Aron prinsessa pisti jo ensi päivänä uteliaan nenänsä Karolinenlustin salaisuuksiin ja on uljaasti auttanut muitten salavehkeitä onnetonta miestä vastaan --"

"Eikä hän anna minulle anteeksi --"

Hän katseli minua hymyillen.

"Olisiko hän siinä tapauksessa suudellut noita pieniä huulia, jotka niin uljaasti voivat kätkeä salaisuuden?"

Me läksimme kukkulan suojasta. Tuuli hyökkäsi raivoisasti päällemme. "Jos myrskyss' sinut näkisin!" lauloin riemuiten myrskyn vinkunaan. Olihan se tosi, kävinhän hänen kätensä suojelemana hänen vieressänsä, ja vasen käsi piti huolellisesti viitasta, jonka hän suojelevaisesti oli käärinyt ympärilleni. Ja tuuli syöksi kevättuoksuineen ylitseni, huutaen minulle pilkallisesti: vangittu, vangittu! Minä vaan nauroin sille ja hiivin likemmäksi suojelijaani -- nyt saivat tuuli, mehiläiset ja perhoset vapaasti lentää eteenpäin -- minä en enää heitä seurannut!

Ilse istui luuvassa perunia kuorimassa ja Heintz tuli juuri pihasta, tupruava nysäpiippu suussa, meidän astuessamme sisään. En milloinkaan ole nähnyt uskollista hoitajaani niin hämillänsä kuin herra Claudiuksen nostaessa viitan kulman päästäni ja minun hymyilevien kasvojeni kurkistaessa esiin, puukko ja puoleksi kuorittu peruna putosivat hänen käsistänsä. "Herra Claudius!" huudahti hän ällistyneenä. Näistä sanoista otti Heintz peljästyneenä piipun suustansa ja kätki sen selkänsä taakse.

"Terve, rauha, Ilse rouva!" tervehti herra Claudius. "Te olette pitänyt luonanne pientä karkuria; minä olen tullut häntä kotiin tuomaan -- hän on _minun_ omani!"