Chapter 3

Siinä seisoi punakasvoinen rouvakin. Hän ojensi neiti Streitille käden ja suuteli minua itkien, josta minä kauheasti pelästyin. Mutta minä unhotin pian pelkoni. Pihalla juoksi vasikka kömpelösti ja seisahtui ammuen sekä naurettavan leveä-jalkaisena miehen eteen. Talon päällä istui haikara, ja Ilse -- tummasilmäinen Ilse -- näytti minulle pienen elävän, jonka silkinhienolle karvalle minä epäileväisesti laskin käteni -- se oli naukuva kissanpoika... Ja kaikkialla oli päivänpaistetta ja lehdet suhisivat lakkaamatta aron yli rientävän tuoksuvan tuulen heiluttamana. Minä riemuitsin ja kirkasin ilosta, sillä välin kun neiti Streit, sydäntä särkeväisesti nyyhkien ja horjuen astui sisälle.

Niin tapahtui tuloni Dierkhof'iin, Heintzin sylissä, ja siitä hetkestäpä vasta voin sanoa elämäni alkaneen. Minä tulin äkkiä onnelliseksi lapseksi, sillä välin kuin ihmiset surkutellen itkivät minua... Hei vaan! miten päivä päivältä Heintzin selässä lähdin hauskaa vauhtia aron yli! Ja siellä oli kaikkein yksinäisimmässä paikassa pikkuinen, matala olkikattoinen savimökki. Pitkän Heintzin täytyi syvästi kumartua päästäksensä sisälle ovesta: mutta sielläpä vasta kodikasta! Pöydät ja tuolit kiilsivät lumivalkoisina ja kahden suuren kaapin välillä oli höyhenillä täytetyitä kirjavia makuuvaatteita. Heintz ja Ilse olivat luudansitojan lapsia. Vanha luudansitoja oli rakentanut mökin omilla käsillänsä; molemmat lapset olivat siinä syntyneet ja sinne Heintz tahtoi kuollakin. Joka vuosi heinäkuussa vei hän ympäri olevien kylien mehiläisjaot arolle, missä hän sitten hoiti niitä; sen lisäksi teki hän muutaman päivän vakasen rengin työtä Dierkhofissa.

Minä kotiunnuin yhtä pian savimökissä kuin mummoni talossa. Minä autoin Heintziä tattaripuuron syönnissä, ja olin hänen kanssansa heinällä ja niitä korjaamassa Dierkhofiin. Hän nosti minut korkealle vanhoihin, ladon katossa riippuviin mehiläis-pesiin, joihin kanat tavallisesti munivat, ja minä annoin ihastuneena sileät valkoiset munat vieressämme seisovalle Ilselle.

Neiti Streit istui sillä aikaa koko päivän itkien suuressa asuinhuoneessa neulomustyö sylissä. Hänestä lienee tämä vanha huone kyllä näyttänyt naurettavan yksinkertaiselta, sillä seinät olivat vaan valkoisiksi maalatut; muurin vieressä oli ruskea, kulunut puupenkki ja seiniä ja pöydät seisoivat suurina ja jykeinä pitkin seiniä. Mutta neiti Streitin mukavuudeksi oli mummo toimittanut pehmeän sohvan kaupungista ja Ilse oli ripustanut siniraitaisia uutimia ikkunoitten eteen. Neiti Streit piti enimmiten ne edessä ja valitti pelkäävänsä ääretöntä, hiljaista aroa; päivänpaisteessa ja kuutamossa rupesi hän opettamaan minua lukemaan ja kirjoittamaan. Hän oli viisitoistavuotiaana tullut kaupunkiin palvelukseen mummolleni, ja tämä oli opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Kuitenkin alkoi hän uudestaan minun kanssani. Usein, kun olin väsynyt juoksusta ja leikistä, hiivin iltasin hänen syliinsä, jossa nojasin pääni hänen rintaansa vasten, ja silloin tuli Heintz luoksemme, tietysti _sammunut_ piippu suussa, ja siitä neiti Streitkin virkeni. Hänen ohuet poskensa punoittivat ja vaaleat kähäränsä liehuivat levottomasti kasvojen ympärillä. Silloin kertoi hän vanhemmistani ja kodistani sekä oloista siellä ja minä sain niinmuodoin tietoa siitä. Minä sain tietää isäni olevan kuuluisan miehen ja että äiti vainajani oli ollut oppinut ja runoilija. Monta kuuluista ja ylhäistä miestä oli usein käynyt heillä, ja kun neiti Streit huoaten lisäsi: "Minä olin puettu valkoiseen leninkiin ja minulla oli ruusupunaisia nauhoja hiuksissa, sillä armon luona oli luku-ilta," heräsi kaikenlaisia ikäviä muistoja himmeästi lapsellisessa sielussani. Minä kuulin taasen kammarin oven takaa levotonta astumista ja kävelemistä edestakaisin -- iltamaito annettiin minulle jääkylmänä ja kun säikähtyen heräsin äsken nukuttuani, olin ypö yksin suuressa, synkässä huoneessa. Minä pelästyin ja rupesin itkemään ja silloin tuli neiti Streit valkoisessa puvussaan lentäen huoneesen kuin aave, torui minua, torui minua, pisti konsehtipalasen suuhuni, levitti peitteen nenänikin ylitse ja hiipi jälleen ulos.

Paitsi sitä koskivat kasvattajattareni, "taivaalliset muistot", joiksi hän niitä nimitti, minua sangen vähän. Minä enimmiten nukuin niitä kuullessani ja heräsin vasta tuntiessani, että minua säälimättömästi revittiin hiuksista. Yhtä johdonmukaisesti kuin vaaleat valkenevat kähärät, avattiin minunkin pitkät mustat palmikkoni ja sitte täytyi minun rukoilla kaukana minusta asuvan isäni puolesta, jonka kasvoja en voinut muistaa, vaikka kuinka sitä koetin.

Niin kului muutamia vuosia ja neiti Streit kävi yhä levottomammaksi ja itki vielä katkerammin. Hänellä oli tapana väliin seisoa pihalla ja siellä huutaa lempeällä ohuella äänellään, silmät taivaasen luotuina:

"Ah, rientävät pilvet, oi ilman purjeet. Jos pääsisin kanssanne lähtemään pois!" -- ja kun eräänä päivänä hammas putosi hänen suustansa -- se putosi päivällisellä hänen lautasellensa eikä ollutkaan, verrattomaksi kummakseni, luonnollinen hammas vaan tekohammas -- pesi hän kätensä, sulloi kiireesti vaatteensa laukkuun ja lähti matkaan.

"Tämä on velvollisuuteni itseäni kohtaan, Ilse kulta --, eihän täällä ole mitään toimeentulon toivoa!" kuuluivat hänen sanansa hänen erotessaan Ilsestä, samalla kun runsaat kyyneleet vierivät alas hänen vanhoja kasvojansa myöten.

"Ei mitään toivoa laajan lavealla arolla!" Minä olin kuin jähmettynyt siitä hirmuisesta jumaloitun kotini syytöksestä. Heintz kuljetti matkalaukun lähimmäiseen kylään ja minä saatin heitä kappaleen matkaa. Jätettyäni heidät hyvästi, pysähdyin katselemaan meneviä, kunnes hänen heiluva leninkinsä katosi näkyvistäni kaukana metsän rajassa. Sitte otin hatun päästäni ja heitin sen korkealle ilmaan ja riisuin ahtaan puristavan nuttuni, jota ilman ei neiti Streit milloinkaan sallinut minun mennä ulos. Ah, kuinka viehättävästi lämmin tuuli suuteli niskaani ja käsivarsiani!... Sillä lailla tulin kotiin... Siellä oli Ilse jo muuttanut sohvan toiseen huoneesen ja, suojellaksensa sitä, peittänyt sen vaatteella, ja par'aikaa pani hän uutimia kokoon ja laski ne sitte laatikkoon.

"Ilse, leikkaa nämät poikki!" pyysin minä, ojentaen hänelle pitkät, hankalat hiukseni. Ja hän leikkasi heti ne pois, että kihisi ja oli iloista kuulla. Kähärät heitettiin valkeaan, nuttu koristi kaappia ja siitä hetkestä kävin minä samalla tavalla puettuna kuin Ilsekin.

Kaikkea tätä muistelin minä seisoessani hongan alla, lakkaamatta katsellessani kolmea menevää miestä. Jo oli hämärä ja minä voin töintuskin eroittaa heitä tummista pensaista. He olivatkin jo ehtineet niin kauas, ett'en enäa huomannut, kuinka he astuivat eteenpäin. Mutta tiesinhän minä, että heidän oli yhtä kiire kuin neiti Streitinkin mitä pikemmin sitä parempi jättää ylenkatsottu aro taaksensa... Mitäpä nuori herra olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt Dierkhof'in vanhan, punakasvoisen rouvan kerran jättäneen väekkään kaupungin lähteäksensä arolle ja jäädäkseen sinne ainiaaksi.

Neiti Streit arveli tosin, että mummo oli haaveksivainen ja pelkäsi sanomattomasti hänen arkaa silmäystänsä; mutta minusta oli vanhan rouvan kummallinen käytös eroittamaton koko hänen olemuksestansa, ja jos hän viime aikoina oli muuttunut jäykemmäksi ja äreämmäksi, niin oli se tapahtunut yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin minä olin kasvanut -- minä luulin kaikkien mummojen olevan samankaltaisia. Mutta mistä se tuli, että minä silloin rupesin miettimään asioita, jotka siihen saakka olivat näyttäneet ihan luonnollisilta? Vieraitten ääretön ihmetteleminen "sitä kummallista vanhaa rouvaa, joka ei kärsinyt rahaa talossansa," oli herättänyt huomiotani. Ja eikö se ollut kummallista, että mummoni vuosien kuluessa oli tullut ihan mykäksi, että hän karttoi kaikkia talolaisiansa ja että hän katseli minua peloittavan rankasevaisesti joka kerta, kuin sattumalta jouduin hänen lähellensä? Mistä syystä ei hän milloinkaan nauttinut palaakaan siitä ruoasta, jonka joku muu hänelle antoi. Hän otti itse munat, joita hän enimmiten söi, kanojen pesistä; hän lypsi itse lehmän, ett'ei vieras koskisi maitoastiaan, eikä hengittäisi liki sitä juomaa, jota hän nautti. Hän ei milloinkaan syönyt lihaa eikä leipää ... ainoastaan ensimmäisinä vuosina oli hän silloin tällöin hyväillyt minua -- myöhemmin näytti hän peräti unhottaneen, kuka olin.

Minun isäni ei lähettänyt minulle toista opettajatarta, mummoni ei pitänyt minusta lukua eikä kaukana meistä asuva kylän koulumestari ollut mikään loihtija. Sepä oli liian pahasti, arveli Ilse. Hän ei lähettänyt minua kouluun, vaan ryhtyi itse opettajatoimeen. Se oli hänestä vaikea asia. Enimmiten luki hän minulle pyhästä Raamatusta erityisiä lukuja, mutta aina vaan puoliääneen, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että hän usein seisahtui levottomasti kuuntelemaan eikö mitään kuulunut mummon huoneesta. Seurakunnan vanha pappi laski minut ripille ja Ilse oli opettanut minulle sitä varten äärettömän paljon ulkoa. Kirkkoon läksimme salaa, oikein varkain; Heintz oli sillä aikaa kotivartiana ja minä notkistuin polvilleni pienessä kyläkirkossa ja lausuin uskontunnustukseni mummoni sitä aavistamattakaan.

Niin olin minä kasvanut vapaana ja iloisena kuin pajupensaat joenrannalla, ja siinä hongan alla seisoessani avojaloin, lyhyessä, karkeassa hameessani iltatuulen leikkiessä hiuksissani, nauroin minä, nauroin täyttä kurkkua nuorta herraa, joka niin huolellisesti etsi pehmeää ruohokenttää hienoille anturoilleen ja kantoi suojelevaa nahkaa kädessänsä -- ja se oli minun kostoni.

IV.

Sitä takalla varustettua huonetta, joka alisaksilaisissa taloissa aina on asunnon ja ometan välissä kutsutaan _Fleet'iksi_. Dierkhofissa kohosi tämä ikivanhan tavan mukaan ainoastaan muutamaa tuumaa korkeammalle ometan savilattiaa, muuten ei mikään seinä, ei edes lauta-aita eroittanut niitä toisistansa; sillä tavoin voi siitä paikasta nähdä koko ometan ja sen molemmin puolin säilytettyjä heiniä ja muita eläimen ruokia. Asuinhuoneesta vei yksi ikkuna sekä kaksi ovea sinnepäin. Siinä huoneessa oli kivilattia sekä, kuten jo olen maininnut, kaksi ulos vievää ovea. Mielestäni oli se koko talon hupaisin osa. Kesäiseen aikaan olikin ruokapöytä siellä lähellä takkaa.

Istuessani Ilsen kanssa, sisälle palattuani myrskyiseltä iltakävelyltäni, paloi lamppu pöydällä, vaan näytti suuressa pimeässä huoneessa ainoastaan pienen säkenen tapaiselta. Avatusta ovesta valasi hämärän heikko valo hieman lähimmäisiä hinkaloita. Ne olivat tyhjiä, sillä Dierkhofissa viljeltiin maata ainoastaan omaksi tarpeeksi. Lähellä meitä makasi Mieke märehtien ja ojensi minulle sarvensa -- yökoristeiksi eivät heiluvat seppeleet ja kukkakimput kuitenkaan olleet mukavia.

Ilse loi silmäyksen juhlallisesti koristettuun eläimeen, sitte löi hän keveästi minua olkapäälle kääntyen toisaalle; sillä eihän minun pitäisi saaman tietää, että "alinomaiset hullutukseni" häntä väliin naurattivat.

Ilse ja Heintz olivat jo ilman minutta syöneet illallisensa. Suuresta perunankuorikasasta huomasin minä, missä Heintz oli istunut. Ilse lykkäsi tällä kertaa torumatta jäähtyneet perunat syrjään minun lautaseltani ja asetti eteeni kaksi kuumaa kokonaista munaa. Minä luulin Heintzin järjestävän ulkona pihalla kaikenlaisia kaluja, sillä välin kun Ilse vielä täydessä toimessa kiiruusti kävi edestakaisin, Se ei tosiaankaan ollut sopiva tilaisuus, mutta siitä huolimatta kysyin minä sitä, joka jo pitkän hetken oli ollut mielessäni:

"Ilse, missä isäni nyt asuu?"

Hän oli juuri mennä ohitseni pihalle. "Tahdotko kirjoittaa hänelle?" kysyi hän seisahtuen kummastuneena.

Minä nauroin ääneen.

"Minäkö? Minäkö kirjoittaisin kirjeen? Ah Ilse, sepä vasta on naurettavaa!... Ei, ei, Ilse, minä vaan haluaisin tietää niiden henkilöitten nimet, joitten tykönä isäni nyt asuu."

"Täytyykö sen tapahtua juuri nyt?"

Minä en tohtinut myöntää siihen, mutta kentiesi huomasi Ilse kasvoistani, kuinka maltiton minä olin. Hän meni äänettä asuinhuoneesen ja antoi minulle sitte pienen lippaan.

"Katso tuossa, etsi osoite itse, minä en sitä muista. Vaan älä hukuta mitään, älä pane paperia liian suureen epäjärjestykseen."

Hän meni ulos. Miten sievästi ja järjestettyinä ne muutamat paperit, jotka yhdistivät Dierkhofin ulkonaisen mailman kanssa, olivat siinä pienessä lippaassa! Siinä oli isäni kirjeitä sisältävä pakka. Jok'ainoan päällekirjoitus oli Ilselle ja kaikki sisälsivät ainoastaan muutamia kohteliaita riviä, tervehdys mummolle ja jyrkkä kielto Ilsen rukouksiin, että isä ottaisi minut Dierkhofista, ja lähettäisi minut kouluun. Kaikki kirjeellinen yhteys tapahtui Ilsen kautta ja joka kirjeesen vastasi hän suurella vaivalla, tottumattomasti piirtäen kookkaat kirjaimensa paperille niin lyhyesti kuin mahdollista. Minä en milloinkaan niistä huolinut, sillä yhtä tottunut kuin olin lukemiseen ja yhtä hartaasti kuin minä kerta toisensa perässä luin neiti Streitin jättämät lastenkirja-joukot alusta loppuun, yhtä vaikea oli minusta kirjoittaminen ja yhtä paljon minä sitä vihasinkin.

Isäni kirjeitten joukossa oli toinen, jonka tiesin vähää ennen saapuneen Dierkhofiin. "Neuvoksetar von Sassen'ille, Hannoveriin" kuului sievä, hieno päällekirjoitus; joku muu oli kömpelösti piirtänyt siihen sen kylän nimen, joka oli Dierkhofia lähinnä.

Kirje oli mummolleni -- ainoa, joka minun muistaakseni oli saapunut hänelle. Kun Heintz muutama viikko sitte toi sen mukanansa ja antoi sen Ilselle, katselin minä ohitse mennen päällekirjoitusta ja menin välinpitämättä tieheni, huolimatta sen sisällyksestä. Aron toisella puolella oleva maailma ei minua vähintäkään viehättänyt. Silloin oli kuitenkin kaikki muuttunut; särjetty sinetti houkutteli minua tutkimaan sen sisällystä, vaan sitä en kuitenkaan tohtinut tehdä Ilsen luvatta ja laskin senvuoksi kirjeen vastaiseksi pöydänkulmalle.

Isäni osoitteen, jota tahdoin tietää, olin pian löytänyt. Nopeasti avattuani viimeisen kirjeen luin juuri hänen nimensä alta: "Kauppahuone Claudius, n:o 64, K----ssa." Minä säpsähdin äkkiä ja tunsin kasvoni kuumenevan ja punehtuvan nähdessäni nyt kirjoitettuna sen nimen, jonka professori tänään usein oli maininnut. Miten helposti taisin lukea isäni epäselvää käsialaa! Hänen nimensä oikein häikäsi silmiäni... Minä tunsin ennakolta kirjeen sisällyksen; Ilse oli kertonut sen minulle ja kuitenkin rupesin uudestaan tutkimaan sitä. Ah! tämäkin oli yhtä välinpitämätön ja kylmäkiskoinen kuin isäni edellisetkin kirjeet! Hän ei kysynyt: mitä lapseni tekee? Oliko hän terve ja muisteleeko hän minua?... Silloin tunsin ensikerran, vaikka hämärästi, että isäni käyttihe väärin minua kohtaan.

Välinpitämättömät rivit loppuivat tällä lauseella: "Neapelista lähetettävään kirjeesen ei saa vastata, ja että se on pidettävä salassa äidiltäni, on luonnollista." Sillä tarkoitettiin ihan selvästi sitä kirjettä, joka oli vieressäni pöydällä. Siinä oli Neapelin postitemppeli ja se herätti nyt kahta vertaa enemmän uteliaisuuttani.

Ohuen kädessäni olevan kirjeen taitoin minä sitä vastoin yhteen, pettyneenä toivossani. Siinä ei ollut mitään isäni uudesta asuinpaikasta, ei sanaakaan isäni oloista, Claudius-nimisistä ihmisistä, eikä isäni ja heidän keskinäisestä välistänsä. Minä kavahdin seisomaan ja heitin kirjeen lippaasen. Ah! mitähän minä huolin vieraista ihmisistä! Siinä mietiskelin minä ihmisiä ja seikkoja, jotka eivät ensinkään kuuluneet minuun ja Heintz työskenteli vielä ulkona pihalla, vaikka jo oli pilkkopimeä. Kun hän muuten työskenteli tavallista työaikaa myöhemmin, löin minä häntä sormillani, tartuin hänen käsivarteensa ja vedin hänet sisälle luoksemme paksun ja paljaan puutuolin, hänen kiistämättömän istuinpaikkansa, luokse. Siellä tarjosin minä hänelle palavan pärepalasen ja heti sen jälkeen häilyivät savunkiehkurat hänen autuaan näköisten kasvojensa ympärillä. Ilse tuli sinne ompelutöilleen ja minä luin vähentymättömällä innolla kertomuksia, jotka jo tunsin puoleksi ulkoa. Jos oli pakkanen tahi satoi ja myrsky vinkui, pantiin enemmän turpeita pesään ja Ilse keitti teetä. Silloin oli suloista istua sisällä suojassa, silla aikaa kuin sadepisarat lakkaamatta putoilivat katolle; sitä lisäsivät valkean valo takasta ja viehättävä hiljaisuus pitkässä ometassa, johon savupilvet lensivät. Silloin tällöin kalisivat kytkyet Mieken kaulassa, korkealla orsilla liikkui uninen kana tahi käänsihe Spits mielihyvin valkean edessä. Kaikki, mitä rakastin, oli koossa näitten neljän seinän sisällä.

Silloin oli rauha sielussani; minulla ei ollut mitään toivetta eikä halua; nuori sydämeni oli ainoastaan täytetty hellyydellä molempia kohtaan, joitten välillä minä istuin... Nyt tunkeutui yht'äkkiä ulkonaisia kasvoja meidän joukkoomme ja minä punastuin kovin muistellessani, minkä kaltaiseksi heidän vaikutuksistansa olin tullut. En sitä voinut kieltää -- sen sijaan että olisin turvaunut vanhaan ystävään, johon nuori mies oli luonut niin halveksivan silmäyksen, olin kehnosti hävennyt häntä. Minä olin ollut äärettömän kiivas, polkenut jalkaa hänelle, hänelle, joka aina kohteli minua rajattomalla kärsivällisyydellä ja hellyydellä, sekä kutsunut hänet typeräksi, sentähden että hän oli rasittanut yksinkertaista ymmärrystään vastataksensa oikein minun mieleni mukaan. -- Ja miksi olin tehnyt kaiken sen? Siksi että äkkiä pisti päähäni ylpeillä mainiosta isästäni, joka oli minut tykkönään unhottanut, sillä aikaa kuu olin kasvanut suureksi Heintzin sylissä. Minun täytyi pyytää anteeksi, katuvaisesti rukoilla anteeksi saamista ja se heti paikalla. Minun oli helppo täyttää se päätös, sillä samassa aukeni ovi Heintz Spitsin seuraamana astui sisään.

Minä riensin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen leveälle rinnallensa. Korkeammalle en ulottunut.

"Heintz, sinä olet hirveän suuttunut minuun, se on varma!"

"Ah, siitähän minunkin pitäisi tietämän jotakin, prinsessani," mumisi hän, piippu suussa. Hän seisoi ujona ja liikkumatonna kuin muuri edessäni.

"Sinä _tiedätkin_ sen, Heintz," lausuin minä. Kas niin, toru minua nyt vaan kovasti... Minä olen ollut äärettömän häijy!... Sitähän et sinä milloinkaan olisi voinut uskoa minusta?... Polkea jalkaa sinulle --"

"No, olihan se vaan vähän leikintekoa --"

"Leikintekoa! Älä usko sitä. Uhallani sen tein ja se oli oikein hävytöntä!... Älä vaan ole niin hyvä minua kohtaan, Heintz kulta! Minä en ansaitse sitä, ja sinun täytyy minua rangaista. Minä olen lapsellinen, kiivas ja kauhean kiittämätön olento!"...

"Vai niin -- ja mitä kaikkia vielä."

"Ja pelkuri, Heintz!... Niin, näetkö, sehän se juuri oli, joka saattoi minut niin raivoon! Kaikki nuot päät olisivat epäilemättä kääntyneet minun puoleeni, jos sinä olisit ilmoittanut heille minun olevan --"

"Mutta minä en ole mitään ilmoittanut, ha, ha, ha! En ainoata sanaakaan." -- Hän osoitti merkitseväisesti otsaansa. -- "Niin älykäs kyllä ollaan! He olisivat saaneet kysellä kauan." Kömpelösti pisti hän kätensä nuttunsa rintataskuun. "Mutta tavattoman suuria rahoja, jotka putosivat ruohoon, eivät herrat tahtoneet ottaa takaisin, ei millään muotoa!... Minun täytyi ottaa ne ylös, ja tässä ne nyt ovat, prinsessani!"

Hän laski kiiltävät taalerikappaleet riviin oikealle kämmenellensä. Hänen pienet silmänsä säihkyivät ihastuksesta, kun hän katseli niiden loistoa.

"Viisi hopearahaa! Yksi jokaisesta helmestä!"

Sehän oli tarkoitus. Vanhan herran lause: "Katso tässä lapseni" oli kuulunut niin luonnolliselta, kuin olisin minä pyytänyt rahaa, ja kuitenkin oli aikomukseni ollut lahjoittaa helmet. Se suututti minua nyt vasta tavattomasti.

"Minä en huoli niistä, Heintz," lausuin minä lykäten pois hänen kätensä.

Rahat vierivät taasen maahan. Kuinka nuot raskaat hopeapalaset helisivät pudotessansa kovalle kivilattialle. Minä en ollut milloinkaan, eikä Dierkhof moneen vuoteen kuullut senkaltaista kilinää.

Tahtomattani käännyin äkkiä ja katsahdin arasti ometan puolista ikkunaa. Puoleksi kuulakan ikkunan takana riippui paksu kirjava samettiuudin, jota minun muistaakseni ei käsi ollut kertaakaan sisäpuolelta nostanut. Nyt siirtyi se sivulle ja mummon silmät säihkyivät aukosta.

Se näkö olisi kauhistuttanut rohkeintakin. Vavisten kumarruin kokoamaan rahoja, mutta silloin aukeni ikkunan vieressä oleva ovikin -- minä kuulin kuin tuulenpuuskan -- minua lyötiin olkapäähän ja lykättiin luuvaan päin.

"Älä koske niihin!" kaikui mummon ääni korvissani. Mikä hirveä kaiku olikaan hänen äänessään, jota en vuosikausiin ollut kuullut! Minä katsahdin ylös vavisten kauhusta.

Siinä seisoi kookas, vanha vaimo, raivoisasti puristaen nyrkkiään Heintziä vastaan: "Sinä" -- kuului kähisten hänen huulistansa.

"Älkää suuttuko!" änkytti Heintz rukoillen. "Kannanhan minä kohta, heti paikalla pois koko turhuuden ja heitän sen jokeen."

Hän vapisi kuin haavanlehti. Ensi kerran huomasin minä tuon terveen näköisen värin taitavan vaaleta aina huuliin saakka.

Mummo käänsi hänelle selkänsä äkkinäisellä liikunnolla. Pitkät, harmaat palmikot löivät hänen kupeitansa ja minä odotin, veri jähmettyen pelosta suonissani, että hän taasen syöksisi minun kimppuuni. Samassa sattui hänen jalkansa yhteen rahaan; hän säpsähti, kuin olisi hän tallannut käärmettä. Ja nyt seurasi tapaus, jota en koskaan, koskaan voi unhottaa. Hengähtäen potkasi hän varpaillansa pois rahan, että se lensi korkealle ilmaan ja helisten putosi kivelle takaisin, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, ja niin astui hän edestakaisin huoneessa... Minun täytyi ehdottomasti muistella kissan armotonta leikkiä hiiren kanssa. Oh, kuinka äkkiä muuttuikaan osoite hänen veripunaisissa kasvoissansa! Minä näin hänen vihan vimmassa potkivan pois rahat ja kuitenkin kuunteli hän niiden putoillessa, kaula kurotettuna, silminnähtävästi ihastuneena, vieläpä halullisestikin, hopean kirkasta kilinää, kunnes viimeinenkin väräjäminen oli tauoinnut.

Minä en liikkunut paikaltani ja tohdin tuskin hengittää; Spitsikin, tavallisesti äkeä Spits, hiipi häntä koipien välissä takan tyköä Heintzin luokse, joka liikkumatonna, ikäänkuin kiinnimuurattuna seisoi samalla paikalla ja hirveän kauhistuneena katseli muutaman kerran minuun... Ah, missähän Ilse olikaan? Ainoastaan hänellä oli valtaa mummon yli. Eikö hän ollenkaan kuullut sitä meteliä, joka niin kammottavasti ja sydäntä koskevasti kuului Dierkhofin vanhojen seinien väliltä?

Yhä vaan potkittiin hopearahoja ja yhä ne kilisivät. Vanha rouva ei ensinkään näkynyt enää tietävän, että kaksi ihmistä seisoi patsaantapaisilla hänen lähellään. Hän juoksi yhä hurjemmin edestakaisin, viuhtoen käsiään ja puhutellen jotakuta näkymätöntä olentoa... Silloin yht'äkkiä ikäänkuin värähtivät kaikki hänen jäsenensä; hän tuli juuri ruokapöydän luokse ja jäi milt'ei jähmettyneenä katsoa tuijottamaan pöydän kulmaa... Siinä oli turmion tuottama kirje, joka isäni ehdottoman käskyn mukaan, ei milloinkaan saisi tulla mummoni käsiin.

"Rouva neuvoksetar von Sassenille," keskeytti hän viimein haudan hiljaisuuden, otsaansa kädellään pyyhkien. "Rouva neuvoksetar von Sassen olin minä -- minä."

Minä mietin itsekseni, juoksisinko ottamaan häneltä kirjeen, jolle hän juuri laski kätensä. Mutta mitähän minä heikko olento olisin voinut hänen käsissään! Hän olisi liioitta tempuitta lykännyt minut takaisin ja kaikissa tapauksissa ottanut onnettoman paperin. Minä viittasin niin selvästi kuin mahdollista Heintzille, mutta hän vaan katseli minua sitä ymmärtämättä, ja nyt tapahtui juuri se, mitä olin pelännyt -- mummo otti kirjeen kuoresta.

"Katsokaamme," lausui hän, levittäen hitaasti paperin.

Hän ei lukenut mitään, hän katseli vaan allekirjoitusta... Mikähän nimi lieneekään häneen niin kovasti vaikuttanut? Raivoisasti huutaen rutisti hän kohta kirjeen sormillansa. "Sinun Kristinasi," ulvahti hän kimakasti nauraen, heitti muodottoman paperin kauas luuvaan ja juoksi, hurjasti estäväisesti liikuttaen kättänsä, takaisin huoneesensa. Kohta sen jälkeen kilisi salpa, joka sisäpuolelta lykättiin eteen.

Ilse tuli samassa pihalta kantaen turvekoria ja jäi kummastuneena seisomaan kynnykselle.