Chapter 29
"Katsos, eikö hän ole viehättävän kaunis eläin?" Hän silitti lempeästi silkin hienot karvat todellakin ihmeen kauniin elukan älykkäiltä silmiltä, "Ja ajattelepas, minä sain sen oikeasta polkuhinnasta. Myöjä oli varmaankin rahan puutteessa; neljä taaleria minä vaan siitä maksoin; enkö saanut sitä melkein ilmaiseksi?"
Syvässä hämmästyksessäni en saanut sanaakaan huulieni yli. Nykyään olin rehellisesti tasannut rahani Kristinan ja itseni välillä, ja hän sai kahdeksan taaleria.
"Minulla oli jo ennenkin tuommoinen pikku silkkikoira, oikein pulskea elävä -- minä sain sen kreivi Stettenheimiltä ja se maksoi useampia Louisd'oria kuin tämä taaleria. Ei voitu kauniimpaa elävää nähdä, kuin tuota pikkuista, vaaleankeltaista kiiltävää, sinisellä silkkityynyllä makaavaa koiraa. Poloinen tukehtui viimein syödessänsä metsäkanan siipeä."
Niin laverteli hän hymysuin. Vieläkin näkyi siitä hymystä kauneimmat kuopat hänen poskissansa ja silmäni riippuivat ehdottomasti noissa kauneissa, tasaisissa, lumivalkoisissa hampaissa, jotka loistivat esiin hänen purpurapunaisten huuliensa väliltä. Kauniin rouvan hiukset olivat moittimattomasti kammatut, mutta hänen pukunsa minua oikein peljätti. Kulunut, sinertävä, likainen aamupuku täynnä tahrapilkkuja riippui löysästi hänen hartioillansa, rinta-aukosta sekä lävistä kyynäspäässä kurkisti epäiltävän valkoinen yöpaita rohkeasti esiin. Puvun mukaan oli koko huone. Keskellä lattiaa oli kaksi likaista rikki-poljettua valkoista atlaskenkää, jotka varmaan olivat arvossaan alentuneet sekä tohveleiksi että Blanchen leikkikaluiksi. Tavallisesti kiiltäviä pöytiä ja pesukaappia peitti läpitunkematon pöly ja vuoteen uudinten takana oli tyynyjä ja pitovaatteita mullin mallin; ilma sitä vastoin oli täytetty hienoimmalla ja viehättävimmällä neilikkahajulla.
"Eikö totta, sinä tapaat huoneeni äärettömässä epäjärjestyksessä?" sanoi hän kysyväisesti huomatessaan minun katselevan ympärilleni. "Minä en tahtonut valittaa siitä luonasi käydessäni, ett'en liiaksi surettaisi sinua. Onhan sinulla sitäkin paitsi kyllä raskas taakka hartioillasi. Mutta nyt ilmoitan sinulle, että tunnen itseni äärettömän onnettomaksi tässä kurjan köyhässä pesässä. Schäfer on oikea narri -- senkaltaisella ihmisellä ei ole vihiäkään, minkä kaltaisiin oloihin minun vertaiseni, Jumalan ja koko maailman hemmoitettu rouva on tottunut. Sen sijaan, että hän, kuten aina on tavallista vuokrahuoneessa, pitäisi huolta kamarini puhdistamisesta, vaatii hän naurettavasti, että minä pölyttäisin hänen huonekalujansa ja koskisin luutaan -- sitä hän saa odottaa."
Hän otti pikkuisen rusinoilla ja kuorimanteleilla täytetyn vadin pöydältä ja rupesi syömään.
"Ota sinäkin", lausui hän tarjoten Blanchelle makean rusinan. "Tosin on minulla vaan vähän sinulle tarita, mutta veitikka se, joka antaa enemmän kuin on annettavaa. Kerran koittaa minulle parempi aika ja silloin saat nähdä, minkälaisia viehättävän hauskoja pitoja minä taidan valmistaa. Mutta palatkaamme Schäferiin! Tuo vanha lempeä ulkokullattu voi myöskin olla jotenkin raaka. Ajattelepas vaan, kaksi päivää sitten, ostaessani Blanchen ja maksaessani miehelle rahat varoitti hän minua hävyttömästi ja vaati minulta ensin viime kuukauden hyyryä ja mitä hän vielä oli maksanut puista ja valosta puolestani täällä asuessani. Eikö totta, se ei kuulu _minuun_, sydänkäpyseni? _Sinähän_ se olet, joka olet toimittanut minut tänne."
Tuskan hiki valui otsastani -- kuinkahan tämä päättyisi? Jos kirjoittaisin aamusta iltaan herra Claudiukselle, en kuitenkaan voisi elättää tätiäni. Ilse muistui mieleeni -- kuinka usein olinkaan moittinut sydämessäni tuota vanhaa rehellistä sielua kovaksi ja järkähtämättömäksi, syystä että hän kaikin voimin koetti estää minua yhtymästä Kristina tätiin -- nyt olin kauniissa pulassa.
"Täti, minun täytyy vilpittömästi tunnustaa sinulle, että varani ovat sangen vähäiset", lausuin hänelle punastuen, mutta kuitenkin lujamielisesti: "Minä tahdon olla suora sinua kohtaan ja kertoa, mitä ei edes isäni tiedä; melkein kaikki talousrahat ansaitsen minä kirjoittamalla kukkien nimiä herra Claudiuksen siemenkoteloihin."
Ensin tuijotti hän minuun ällistyneenä ja epäillen, vaan sitte purskahti hän hillitsemättömään nauruun. "Siis on keskinäinen välimme niin runollista laatua? Sepä on taivaallista! Ja minä kuin olin niin lapsellinen, että hetken aikaa pelkäsin -- no, pienokaiseni," keskeyttihe hän iloisesti; "se työ on loppuva sinä päivänä, jolloin kohtaloni muuttuu, siitä voit olla varma! Sitten en enää kärsisi sitä! Hyi, kuinka poroporvarillisen halpaa! Saat nähdä, miten minä menettelen hänen kanssansa! Kopioiminen on todellakin raskas työ, enkä minä sentähden millään tavoin enää tahdo elää sinun varoillasi. Mutta mitä tehdä? Lapseni, minä luen minutteja, kunnes sanottaisiin herra Claudiuksen olevan terveen ja jälleen voivan laskea ihmisiä puheillensa."
"Hän on tänään ensi kerran lähtenyt sairashuoneestansa."
"Taivas! Ja sen sanot minulle nyt vasta?" Hän kavahti ylös puoleksi makaavasta asemastaan. "Etkö tiedä jokaisella turhaan kuluneella silmänräpäyksellä viivyttäväsi elämäni onnea? Enkö kylliksi usein ole sanonut sinulle tahtovani laskea tulevaisuuteni onnen tämän kunnon miehen käsiin sekä antaa onneni ja onnettomuuteni riippua hänen neuvostansa ja päätöksestänsä?"
"Minä en luule hänen voivan neuvoa sinulle muuta kuin herra Helldorfkaan, täti kulta", vastasin hänelle. Herra Claudius ei huoli ottaa osaa seuroihin, kun sitä vastoin Helldorfille opettajana ovat ylhäisintenkin ovet auki. Hän kertoi minulle taannoin, että sinä voisit ansaita paljon rahaa, jos --"
"Pidä tietosi itseksesi, ole hyvä", keskeytti hän minua jääkylmästi. "Minun asiani se on, millä tavalla raivaan itselleni tietä, ja minä tunnustan sinulle suoraan, ett'en ollenkaan tahdo tekemistä ylikerran asukkaitten kanssa, ole siis pakottamatta minua vahimpäänkään yhteyteen heidän kanssansa. He ovat tuommoisia tuttuja, jotka sitten riippuvat kiinni takiaisen tapaan ja -- niin, lapseni, he pysyvät aina kaukana niistä seuroista, joihin minä olen tottunut kuulumaan! Ja nyt pyydän sinua hartaasti koettamaan parastasi hankkiessasi minulle lupaa puhutella herra Claudiusta."
Minä nousin ja hän kumartui alas sohvasta sekä puki kiireesti atlaskengät jalkaansa ja nyt näin minä lihankarvaisten sukkien ympäröivän hänen hienoja jalkojaan.
"Ah, sinä, pikku hiiri!" nauroi hän iloisesti korottaessansa hoikan vartalonsa ja ojentaen käsivartensa ylitseni. Me seisoimme juuri peilin edessä ja ehdottomasti katsahdin siihen; minun valkea ihoni, vaikka se olikin moitteettoman sileä ja nuorekas, oli kuitenkin ruma tätini persikan-väristen poskien ja lumivalkoisen otsan rinnalla; mutta tänään näin myöskin ensi kertaa tuota inhottavaa maalia, joka paksulta peitti hänen neljänkymmetä-vuotiset kasvonsa. Minä häpesin kaikesta sielustani ajatellessani, että herra Claudiuksen terävät, ankarat silmät huomaisivat sen; mutta vaikka kuinka useasti avasin huuleni, pyytääkseni häntä nenäliinallaan pyyhkimään pois enimmän osan siitä, en kuitenkaan saanut sanaakaan suustani, sitä vähemmin kun hän samassa kutsui minua pieneksi ruskeaksi hasselipähkinäksi ja äärettömästi ihmetteli tuota "samettimaista mustalaisihoa", vaikka Jakobsohnit, kuten hänestä selvästi näkyi, aina olivat olleet lumi-valkoisia.
Minä vetäydyin pois hänen hyväilevistä käsistänsä ja läksin huoneesta, vakuuttaen kohta meneväni neiti Fliednerin luo keskustelemaan hänen kanssansa tuon puheen mahdollisuudesta.
Sydämmellisesti suudellen minua jätti täti minut hyvästi.
XXVII.
"Pikku Leonore kultani, paras olisi, jos itse keskustelisitte asiasta herra Claudiuksen kanssa", keskeytti minua Fliedner hymyillen, kun ehdin puoleksi lausua asiani.
"Saako häntä siis puhutella?" kysyin ujosti.
"Tietysti, kuka vaan haluaa. Menkää vaan ylös ensimäiseen saliin, jossa Lotharin kuva riippuu -- siellä on jo monta käynyt tänään -- sali on vastaiseksi toimitushuoneena."
Minä menin ylös. Oven edessä viivyin hetken aikaa ja pusersin kädet sydäntäni vasten -- minä luulin sen kovan tykyttämisen minua tukahduttavan. Sitte astuin hiljaa sisälle. Huone ei ollut niin hämärä, kuin minä luulin. Ikkunoita peitti viheriät uutimet, jotka levittivät lempeän, viehättävän valon huoneesen. Herra Claudius istui nojatuolissa seljin minuun päin ja nojasi päätänsä selkälautaa vastaan; viheriä varjostin peitti hänen silmänsä. Hän ei näkynyt huomaavan kenenkään astuneen huoneesen, tahi luuli minua kentiesi neiti Fliedneriksi, sillä hän ei liikahtanut paikaltansa.
Ah, nyt oli syvin hartahin toivoni täytetty -- minä näin hänet jälleen!
En voinut puhua -- minä pelkäsin äärettömästi omaa ääntäni tässä hiljaisessa huoneessa. Melkein kuulumattomasti astuin lähemmäksi ja tartuin epäileväisesti hänen vasempaan, tuolin käsilaudalla riippuvaan käteensä. Vieläkin pysyi vaaleahiuksinen pää samassa asemassaan, mutta nuolennopeasti tarttui hänen oikeansa minun käteeni ja minä olin äkkiarvaamatta vangittu.
"Ah, minä tiedän, kenenkä oma tämä pikku ruskea kätönen on, joka niin pelokkaasti värähtelee sormissani kuin arka linnun sydän!" huudahti hän yhä vaan liikahtamatta. "Enkö kuullut jotakin hypähtelevän rappuja ylös ja askeleitten eri vikkelyydestä kuulin selvästi: menenkö sisälle vai enkö? Voittaako sääli tuon vanki raukan suhteen tahi entinen uhkamielisyys, joka odottaa kunnes _hän_ jättää vankilansa ja tulee _minun_ luokseni?"
"Oi, herra Claudius", keskeytin häntä, "uhkamielinen en ole ollut!"
Silloin käänsi hän kiireesti kasvonsa puoleeni, laskematta kättäni irti.
"Ei, ei, sitä ette ollutkaan, Leonore", sanoi hän puoli ääneen, "minä tiedän sen. Lähiseurani ei aavista, miksi minä juuri hämärässä aina tulin niin kärsimättömäksi ja käskeväisesti vaadin syvintä hiljaisuutta. Näinä hetkinä kuuntelin minä hengellisellä korvallani tahi ainoastaan sykkivällä sydämellä, sillä tiesinhän minä varmaan, mihin aikaan nuot leveät tytönjalat läksivät Karolinenlustista, minä seurasin jokaista askelta puutarhan lävitse sekä rappuja ylös ja odotin hartaasti tuota puoleksi kuiskattua: kuinka hänen laitansa on? Kärsiikö hän paljon tuskia? Se ei kuulunut uhkamieliseltä. Ja sitte luulin näkeväni, miten nuot hurjat kähärät tuolla tutulla liikunnolla heitettiin niskaan ja suuret, armaat, pahat silmät riippuivat neiti Fliednerin kertomissa huulissa."
Minä unhotin kaikki, mitä vielä erottavaisesti oli välillämme ja antauduin vastustamatta hetken valtaan. "Ah, _hän_ ei käsittänyt minua niin hyvin", lausuin nopeasti ja ajattelemattomasti. "Minä toivoin hartaasti, että hän kerran, ainoan kerran vaan, olisi vienyt minut teidän luoksenne. Olisin rauhoittunut, jos olisin saanut katsella teitä silmäraukkoihin ja te olisitte sanoneet minulle: Minä näen teidät! Minä rukoilen teitä, nostakaa kerran vaan varjostintanne!"
Hän kavahti seisomaan, otti pois varjostimen ja heitti sen pöydälle. Hän seisoi siinä niin korkeana, notkeana ja taipumattomana kuin ennenkin.
"No niin, minä näen teidät!" lausui hän hymyillen. "Minä näen, ett'ei pikku Leonora näinä viitenä viikkona ole linjaakaan kasvanut ja yhä vaan ulettuu juuri sydämelleni asti. Minä näen myöskin päänne heittäytyvän yhtä tuittupäisesti taaksepäin kuin ennenkin -- vaan mitä te siihen voitte, että luonto kerran tahtoi nähdä tuommoisen ihmeen pienen keijukaislapsen luotuinsa seassa! Minä näen vielä, että nuot ruskeat kasvot ovat vaalenneet pelosta, huolista ja valvomisesta. Leonora parka, meillä on paljo sovittamista -- isällänne ja minulla!"
Hän tarttui käteeni ja aikoi lempeästi vetää minut luoksensa! se saattoi minut äkkiä jälleen tointumaan ja täytti sydämeni pahan omantunnon kaikilla tuskilla.
Minä irrotin itseni hänestä. "Ei", huudahdin, "älkää olko niin hyvä minua kohtaan -- minä en ole sitä teiltä ansainnut! Jos tietäisitte, mikä inhottava olento mä olen, kuinka viekas, katala ja häijy mä voin olla, niin ette kauemmin kärsisi minua talossanne."
"Leonore --"
Minä pakenin oven luokse. "Älkää kutsuko minua Leonoraksi. Tuhat kertaa mieluummin kuulisin teidän sanovan minua hurjaksi, tuittupäiseksi ja taipumattomaksi sekä toruvan minua epänaiselliseksi; älkää vaan lausuko nimeäni niin hellästi ja lempeästi. Minä olen tehnyt teille sanomattoman pahaa -- vahingoittanut teitä, missä vaan olen voinut. Minä olen loukannut kunniaanne ja auttanut vihamiehiänne -- te ette koskaan voi antaa minulle anteeksi, ette koskaan! Minä tiedän sen niin varmaan, ett'en edes tohdi sitä teiltä pyytää!" --
Horjuen tartuin ripaan. Hän seisoi heti vieressäni.
"Luuletteko todellakin minun laskevan teidät noin liikutettuna luotani? Noin vaalein, vapisevin huulinko, jotka tuskastuttavat minua?" lausui hän hellästi siirtäen pois käteni lukosta. "Koettakaa tyyntyä ja kuulkaa minua. Te tulitte tänne puhtaana, maailmasta saastumattomana ja katselitte viattomimmin silmin uutta, edessänne häärivää maailmaa. Minä kadun kovasti, ett'en heti puhdistanut taloani kaikista pahoista jäsenistä, vaikka heti ensi tuntina tulin selville siitä, että muutos oli tapahtuva elämässäni ja että kaiken täytyi tulla toisenlaiseksi. Selvästi osoitetun inhonne minua kohtaan kärsin minä tosin maltillisesti, sillä minä olin ylpeä ja tyydyin varoittamiseen -- minä viivyin liian kauan tekemättä sitä, joka olisi näyttänyt kovalta, mutta joka kuitenkin olisi ollut oikein: ei Charlottelle ja teille olisi pitänyt olla tilaa yht'aikaa minun talossani -- hänen olisi pitänyt väistymän! Olkoonpa mitä hyvänsä tapahtunut, vaikkapa mitä olisitte tehnyt minulle, väärin käsittäessänne asiain oikean laidan, niin ei siihen tarvita anteeksiantamista, sillä olenhan minä yhtä syyllinen siihen kuin tekin. Te voitte ylipään ainoastaan yhdessä suhteessa oikein surettaa minua, nimittäin, koska tylysti ja kylmästi kuten jo usein on tapahtunut -- käännytte minun luotani -- ei, ei, sitä en voi kestää!" keskeyttihe hän syvästi liikutettuna minun purskahtaessani katkeraan itkuun. -- "Jos teidän välttämättömästi täytyy itkeä, niin tehkää se ainoastaan tässä." Hän veti minut puoleensa ja painoi pääni rintaansa vastaan. "Näin, -- tunnustakaa nyt huoletta -- minä luon silmäni tuohon uutimeen ja kuuntelen vaan puolella korvalla."
"Enhän saa puhua," lausuin hiljaa, "kuinka iloinen olisin, jos voisin ilmaista teille kaikki! Mutta tuleehan sekin aika kerran ja sitten... Voitte kuitenkin jo nytkin tietää, sillä sen olen yksistään tehnyt -- minä olen parjannut teitä hovissa, minä olen kutsunut teitä jääkylmäksi numeromieheksi -- itserakkaaksi --"
Minä huomasin, miten hän hymyili itsekseen. "Ah, minkäkaltainen häijy kieli tuolla pikku Leonoralla on."
Minä kohotin pelokkaasti päätäni, lykkäsin pois hänen minua ympäröivän käsivartensa ja huusin: "Älkää luulko tehneeni kaikkea tätä pelkästä lapsellisuudesta!"
"Sitä en luulekaan", vakuutti hän yhä edelleen hymyillen. "Minä tahdon kärsivällisesti odottaa, kunnes kaikki nuot kauheat salaisuudet tulevat ilmi -- sitten rupean tuomariksenne; rauhoittaako se teitä?"
Minä myönnyin siihen.
"Mutta sitte täytyy teidän myös tyytyä minun lausumaani tuomioon."
Syvästi hengittäen vastasin hänelle:
"Sen tahdon mielelläni."
Sitte pyyhin kyyneleeni ja aloin puhua tädistäni.
"Minä olen jo kuullut neiti Fliednerin kertovan tuosta kummallisesta vieraasta, joka on etsinyt suojaa ajattelemattoman pikku aron-leivon siipien alla", keskeytti hän minua hetken perästä. "Sama rouvako se on, jolle rahaa lähetitte?"
"Niin."
"Hm -- se ei ole minun mieleeni. Minä luotan rajattomasti Ilseen ja hän puhui kovin ankarasti siitä tädistä. Mistä tuo kummallinen ajatus on juolahtanut hänen mieleensä puhutella juuri _minua_ -- mitä tahtonee hän minulta?"
"Pyytää teiltä neuvoa. Oi, herra Claudius, olkaa hyvä häntä kohtaan! Isäni hylkäsi hänet --"
"Ja kuitenkin tahtoo hän oleskella samalla paikkaa hänen kanssansa ja aina elää pelossa tavata häntä, joka on hänet hyljännyt? Siitä en minä pidä! Mutta minun täytynee tahtomattanikin ottaa häntä vastaan, sillä minä en millään muotoa salli aron prinsessan seurustella ihmisten kanssa, jotka eivät kestä tarkastelevain silmieni edessä. Rouva ... mikä hänen nimensä on?"
"Kristine Paccini."
"Siis saa rouva Kristine Paccini tänä iltana juoda teetä minun luonani. Menkää nyt häntä noutamaan! No, eikö myöntyväisyyteni ansaitse edes käden pudistustakaan?"
Minä palasin hänen luoksensa, laskin mielelläni käteni hänen ojennettuun oikeaansa. Sitten riensin pois.
Luulenpa, ett'en edes arolla, missä kuitenkin olin yhtä vapaa ja suruton kuin lintunen ilmassa, koskaan rientänyt niin iloisesti ja riemuisesti eteenpäin kuin nyt polkiessani puutarhan hiekkakäytäviä. Olinhan nyt varma, ett'en milloinkaan eksyisi suuressa avarassa maailmassa, sentähden, että _hän_ piti suojelevaisesti kättänsä ylitseni, mennessäni vaikka mihin. Ei mikään vaara voinut minua enää kohdata, sillä minä pakenin hänen syliinsä ja olin turvassa. Kuinka ujosti vetäydyinkään takaisin hänen syleillessään minua ja mikä autuaallinen rauha minussa silloin syntyi -- samalla tavalla tuntui minusta lapsena, kun peljästyin, että rupesin itkemään ja Ilse levitti kasivartensa suikeaksensa minut syliinsä.
Jälleen saapuessani Kristina tädin luo, askaroitsi hän par'aikaa suklaan keittämisessä. Blanche hyppi suuren ympyriäisen pöydän päällä, nuoli pienennettyä suklaata ja söi torttuja. Taivas miten tätini heitti Blanchen, suklaan sekä tortut mullin mallin, minun kertoessani herra Claudiuksen kutsuvan häntä juomaan teetä katurakennukseen! Silloin vasta huomasin, kuinka hartaasti hän oli sitä hetkeä toivonut. Puoleksi riemuiten, puoleksi haaveksivaisesti hymyillen avasi hän kahden vaiheella laatikon toisensa perästä -- minä olin tilaisuudessa nähdä vaalenneita kukkia, nauhoja ja hopeaneuloksia kauheassa sekasorrossa.
"Sydänkäpyseni, minun täytyy tietysti ensin pukeutua paremmin enkä siinä voi saada sinulta apua -- huone on niin ahdas -- voithan viipyä Helldorfin luona sen aikaa", sanoi hän kiireesti. "Mutta yhtä pyytäisin sinulta vielä; mene Schäferin luo -- minä en enää tahdo sitä hävytöntä miestä puhutella -- hänellä on komeita keltaisia ruusuja kukoistuksessaan -- käske hänen leikata ne sinulle ja maksa niistä, kuinka paljon hän niistä pyytää, vaikka kaksi taaleria -- sinä saat ne jo kentiesi huomenna takaisin. Mutta mene toki!" huudahti hän kiivaasti ja lykkäsi minut ulos ovesta, kun minä kummastuneena häntä katselin. "Minä olen tottunut aina kantamaan kukkia kädessä, astuessani kutsuttuna vieraana sisään."
Schäfer lahjoitti minulle ruusut ja minä vein ne tädille. Sitte menin isäni luo pyytämään lupaa juoda teetä katurakennuksessa.
Tunnin perästä astuin Kristina tädin rinnalla puutarhan lävitse. Palatessani tätini luo tapasin hänet jo päällysviitta yllä, hattu päässä ja harso silmien edessä. Jo hämärsi ja sadetta rupesi ripsumaan astuessamme sillan yli vievää tietä.
"Mihinkä aiotte?" kysyi ääni takanamme. Charlotte palasi vasta silloin metsästä.
"Minä menen esittelemään tätiäni herra Claudiukselle", vastasin hänen kysymykseensä.
Nuori neito ei lausunut sanaakaan, Kristina-tätikin oli vaiti, ja niin kävivät he ääneti rinnakkain. Minua rupesi kummallinen tuska valloittamaan. Tuossa astuivat he sillan yli; kummallista, näyttivätpä he melkein aaveentapaisilta, sillä niin saman muotoiset olivat he molemmat, kummallakin sama ylpeä, halveksiva pään nyykkäys, samankaltaiset, pyöreät hartiat, sama käynti ja luulenpa, ett'ei ollut laisinkaan erotusta heidän pituudessansa -- he olivat erehdykseen saakka toisensa näköiset ja kuitenkin niin jäykät toisiansa kohtaan. Charlotte kumminkin näytti jääkylmältä.
"Riisukaa päällysvaatteenne minun huoneessani", lausui Charlotte minulle ylhäällä käytävässä.
Me astuimme huoneesen, joka oli viehättävästi valaistu ja lämmitetty. Neiti Fliedner järjesti par'aikaa teepöytää ja tervehti meitä sangen vieraasti.
"Missä on herra Claudius!" kysyi minulta tätini hiljaa; ne olivat hänen ensimäiset sanansa lähdettyämme sveitsiläisrakennuksesta.
Minä osoitin äänettä salin ovea.
"Ah, Herra Jumalani, piano!" huudahti hän innostuneena sekä riensi soittimen luo, jonka kansi oli avattu. "Kuinka äärettömän kauan olen saanut sitä kaivata! Oi, sallikaa minun ainoastaan hetkiseksi laskea käteni koskettimille! Oi, minä olisin onnellinen jos vaan saisin soittaa muutamia ääniä!"
Silmänräpäyksessä olivat viitta ja hattu lähimmäisellä tuolilla ja sanomattomaksi ihmeekseni seisoi Kristina tätini edessämme täydellisessä konserttipuvussa: Paksu maidonkarvainen atlaspuku laahasi pitkään matolla ja syvästi kaarretun uuman pitsikoristuksista kohosivat kauniit, hurmaavat marmorintapaiset hartiat, jommoisia tuskin löydettiin Karolinenlustin muinaistaidekokoelmien joukosta. Ah, miten nuot pitkät kähärät aaltoilivat pitkin rintaa ja niskaa ja kuinka haaveksivaisesti nuo tuoreet, vaaleankeltaiset ruusut kurkistivat esiin sinertävän mustista kiharoista!
"Mutta tämäpä melkein liian hullua!" lausui Charlotte kuivasti ja välinpitämättömästi. Tätini vaan vaipui alas tuolille, piano humisi hänen sormiensa alla ja heti kajahti soinnuton, mutta vahva ääni seinissä "_Già la luna il mezzo al mare_ --"
Samassa heitettiin salin ovi seljälleen ja herra Claudius seisoi kalmankalpeana kynnyksellä -- hänen takaansa näkyivät Dagobertin kummastuneet kasvot.
"Diana!" huudahti herra Claudius sanomattoman kauhistuneella äänellä.
Kristina täti syöksi hänen tykönsä ja heittäytyi polvilleen. "Suokaa anteeksi, Claudius, anteeksi!" rukoili hän. kumartaen päänsä melkein mattoon asti. "Dagobert, Charlotte, te armaat, kauan kaivatut lapseni, auttakaa minua rukoilemaan häntä taasen rakastamaan minua entisellä innollaan!"
Charlotte huudahti vihasta. "Viekkautta", mumisi hän. "Kuka maksaa teille tästä oivallisesti esitetystä näytöksestä, rouvani?" kysyi hän ivallisesti. Sitte syöksi hän luokseni ja pudisti kiivaasti käsivarttani ja huusi huikeasti: "Leonore, te olette pettäneet meitä!"
Herra Claudius seisoi kohta välillämme ja työntäsi hänet takaisin. "Viekää ulos neiti von Sassen", käski hän neiti Fliedneriä -- ai, ai miten soinnuttomalta ja vapisevalta hänen äänensä kaikui, vaikka hän koetti näyttää tyveneltä!
Neiti Fliedner laski käsivartensa ympärilleni ja vei minut saliin, jossa Lotharin kuva riippui -- takanamme suljettiin ovi. Vanha neito vapisi kuin haavanlehti ja jonkinlainen hermoinväristys saattoi hampaat kalisemaan hänen suussansa.
"Te toitte pahan vieraan tähän taloon, Leonore", kuiskasi hän levottomasti kuunnellen, mitä salissa tapahtui; siellä kuului Kristina tädin sointuva, heleä ääni melkein keskeyttämättä. "Te ette tietysti voineet aavistaa hänen olevan tuon kamalan, uskottoman Dianan, jonka tähden herra Claudius on niin kovin saanut kärsiä. Varjelkoon Jumala tuon naisen enää saamasta valtaa hänen ylitsensä! Hän on vielä innostuttavan kaunis!"
Minä likistin päätäni molemmin käsin; pelkäsinhän koko maailman kaatuvan ylitseni!
"Kuinka viekkaasti hän on sommitellut kaikki!" jatkoi neiti Fliedner syvästi kiivastuneena. "Kuinka äkkiarvaamatta hän hyökkää kaikkien päälle odottamattomassa ensimäisessä hämmennyksessä! Yht'äkkiä muistelee hän 'armaita, kauan kaivatuita lapsiaan', jotka hän niin häpeällisesti jätti --"
"Onko hän todellakin Dagobertin ja Charlotten äiti?" puhkesin sanomaan.
"Lapsi, voitteko epäillä sitä kuultuanne sekä nähtyänne tätä kaikkea?"
"Minä luulin heitä hänen" -- minä osoitin Lotharin kuvaa -- "ja ruhtinattaren lapsiksi", oihkasin viimein.