Chapter 28

"Tekin kärsitte, herra Claudius", kuulin lääkärin viimein lausuvan kovemmalla äänellä.

"Minä olen satuttanut käsivarteni," vastasi herra Claudius tyvenesti, "ja jätän katurakennuksessa itseni teidän huostaanne."

"Hyvä -- ja silmätkin täytyy meidän joksikin aikaa sulkea pimeään huoneesen, huomaan minä," vastasi lääkäri.

"Vaiti, vaiti -- tiedättekö minun tässä kohdassa olevan aran ja te voitte saada minut peljästymään!"

Sydämeni lakkasi sykkimästä -- jos hän tulisi sokeaksi? Minä luulin, ett'ei niin suuri tuska eikä kurjuus koskaan voisi kohdata ihmissydäntä kuin mitä tänään olin saanut kokea.

Charlotte nousi kiireesti ja meni luotani. Melkein samassa aukeni kammarini ovi äkkiä ja joku mies astui nopeasti sisään.

"Herra Claudius, herra Claudius! Oi, mikä konnan työ!" kuulin vanhan kirjanpitäjän valittavan. Hän tuli näkyviini -- ikäänkuin poisheitetty oli kaikki ulkokultaisuus; tuo hurskauden, sekä Jumalan että ihmisten edessä pyhän vaeltamisen teeskenteleminen oli tykkänään haihtunut hänen tuskasta vääristyneistä kasvoistansa.

Herra Claudius viittasi kädellään häntä hiljentämään äänensä, mutta hän oli liian liikutettu huomataksensa tätä viittausta.

"Ja tämä on tapahtunut minulle, minulle!" huudahti hän kiivaasti ja kovasti suuttuneena. "Herra Claudius, joku kurja konna on käyttänyt tulipalosta syntyneen häiriön hyväksensä, on murtanut itsensä huoneeseni ja ryöstänyt minulta vähät säästörahani. Ah, tuskin voin pysyä seisoalla! Minä olen niin liikutettu -- muistakaa, tämä minut surmaa!"

"Tuo on syntisesti ja epäkristillisesti lausuttu", nuhteli häntä pappi lempeästi. "Muistakaa, että on kysymys maallisesta mammonasta. Paitsi sitä ei ole mahdotonta, että varas saadaan ilmi ja te saatte rahanne takaisin, ja ell'ei, niin lausuu Vapahtaja: helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan" -- minä näin selvästi hänen tässä terävästi katselevan herra Claudiusta. "Eikö tämä ole kallis, suloinen lohdutus sille, jota Jumala koettaa maallisten varojen ryöstämällä?"

"Mutta samassa lippaassa olivat nekin tuhat taaleria lähetysrahaa, jotka juuri näinä päivinä piti pois lähetettämän!" oihkasi kirjanpitäjä epätoivoisesti vieden molemmat kätensä huolellisesti kammattuihin hiuksiinsa.

Nyt oli papin vuoro säikähtyä.

"Oi, tämäpä oli todellakin äärettömän onnetonta, hyvä herra Eckhof!" huudahti hän suurimmassa hämmästyksessä. "Mutta kuinka olittekaan -- suokaa anteeksi -- niin puolustamattoman kevytmielisesti tallettaneet teille uskotut rahat? Te tiedätte kuitenkin, että joka groshenista riippuu toisten autuus! Mitä nyt on tekeminen? Meidän täytyy välttämättömästi lähettää rahat ensi päivinä. Seuraamme mainitaan aina säännöllisyyden esimerkkinä emmekä voi teidän tähtenne kadottaa hyvää mainettamme -- se teidän kyllä pitäisi käsittämän. Minun on teitä sääli, vaan en millään muotoa voi teitä auttaa, teidän täytyy hankkia rahat ennen määrättyä aikaa!"

"Oi, Jumalani, miten on se minulle mahdollista? Olenhan nyt kerjäläinen!" Hän nosti valkoiset, hyvin hoidetut kätensä lampun valoon. -- "Ei minulla edes enää ole timanttisormustani, entisen päämieheni kallista lahjaa, sekin oli lippaassa -- minä riisun aina kaikki kevytmieliset maalliset koristeet mennessäni Jumalan sanaa kuulemaan. Oi, minun taivaallinen Herrani ja Jumalani, miksi olen minä, uskollisin palvelijasi, ansainnut tämän kohtalon?"

Pappi lähestyi häntä ja laski lohduttavaisesti kätensä hänen käsivarrellensa. "No, no, älkää toki epätoivoon langetko, hyvä herra Eckhof. Asia on tosin ikävä kyllä, mutta kellä, niinkuin teillä, on mahtava puolustaja, sen on helppo rohkaista mielensä. Herra Claudius on jalo mies, rikas mies; hänestä on asia vähäpätöinen ja hän kyllä on auttava teidät pulastanne. Eihän hän siinä pane mitään alttiiksi, onhan teidän vuosipalkkanne hänen käsissänsä ja te voitte siitä vähitellen maksaa hänelle rahat takaisin."

"Asia vaatii miettimistä, herra pappi", lausui herra Claudius tyvenesti. "Minä en sekaannu senkaltaisiin asioihin; paitsi sitä väititte äsken Kaikkivaltiaan viisaudessaan ja oikeudessaan sallineen jalojen ihmishenkien kauniimpien muistojen, suuren sivistyksen kukkasien kurjasti hukkua -- no, nyt tahdon minäkin kerran asettautua uskovaisten kannalle, tahdon heidän vaativaisella yksipuolisella tavallansa harkita asiaa ja tulla päätökseen, että Herra viisaudessaan ja oikeudessaan on sallinut rahojen hukkua, joilla pakanan sielu -- tuhat taaleriako semmoinen käännetty maksanee? -- pakotetaan kristinuskoon; pappi on tahtonut opettaa teitä, herra Eckhof, että kirkko, jonka hyväksi olette uhranneet kallihin tavaranne -- perheenne -- on raha-asioissa armahtamattomin velkoja."

Hän katseli ylpeästi olkapäänsä yli pikkuista pappia, joka kiivaasti juoksi hänen tykönsä. "Meidän täytyy olla armottomat -- meidän pyhä velvollisuutemme se on", huudahti hän innoissaan. "Mihin kirkko joutuisi, ell'emme me Sionin uskollisina vartioina kokoilisi, säästäisi tahi tekisi työtä koko päivän. Ja mitä vaivaloisemmin ropo on ansaittu, mitä enemmän sekä työn että köyhyyden hikeä ja verta siinä riippuu, sitä otollisempi on se Herralle. Te, herra Eckhof, joka olette yksi meikäläisistä, te tiedätte minkäkaltaisten sääntöjen alaiset olemme ja olette ponnistava kaikki voimanne hankkiaksenne rahat. Minä pesen käteni! Minä olen tehnyt enemmän kuin mitä velvollisuuteni olisi vaatinut -- minä olen alentanut itseni epäuskoisten edessä!"

Hän meni, niska kankeana, ovelle.

Silloin seisoi rouva Helldorf äkkiä masentuneen isänsä edessä.

"Isä", lausui hän vapisevin äänin. "Minä voin sinua auttaa, tiedäthän, eitä minulla on seitsemän sataa taaleria äitivainajani perintöä, loput saan varmaan langoltani, jolla on vähän rahaa säästössä."

Eckhof säikähti, ikäänkuin olisi hän hänen suloisessa äänessään kuullut kutsumuksen viimeiselle tuomiolle. Hän katseli jähmettyneenä tytärtänsä ja lykkäsi hänet molemmin käsin luotansa.

"Pois, pois! Minä en huoli rahoistasi", huusi hän hoiperrellen papin perässä ulos ovesta.

"Olkaa huoletta, rouvaseni", lohdutti herra Claudius itkevää tytärtä. "Sehän vielä puuttuisi, että tekin heittäisitte viimeisen roponne tähän pohjattomaan syvyyteen. Minä olen pakotettu olemaan kova -- tätä vaativaa uskonlahkoa kohtaan ei voi olla kylliksi ankara. Mutta rohkaiskaa mielenne -- kaikki voi vielä muuttua hyväksi."

Kaikkien suuttuneina moittiessa isän kovuutta tuli Claudius sairashuoneesen, jossa minä puolihämärässä istuin vuoteen vieressä. Hän kumartui kuuntelevaisesti isäni yli, joka, tietämättä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, yhä edelleen mumisi itsekseen.

"Hän on onnellinen hourauksissaan, hän luulee olevansa päivänpaisteisessa Kreikanmaassa", kuiskasi herra Claudius minulle hetken kuluttua. Hän seisoi ihan vieressäni -- silloin tartuin molemmin käsin hänen oikeaansa ja suutelin sitä pahantekoni, entinen raakuuteni häntä kohtaan olivat nyt sovitetut.

Hän oikein horjahti taaksepäin; ei sanaakaan tullut hänen huuliensa yli, mutta hän laski kätensä pääni päälle, kallisti sen taaksepäin ja katseli minua syvästi ja tutkivaisesti silmiin -- ah, kuinka raskaina luomet peittivät hänen kauniit silmänsä!

"Onko meidän välimme nyt kaikin puolin hyvä, Leonore?" kysyi hän viimein tukahutetulla äänellä.

Minä nyykkäsin vilkkaasti päätäni, muistelematta, että tuo synkkä salaisuus vielä erotti meitä.

XXXI.

Monta päivää oli isäni henki vaarassa. Tuo vimma, jonka vaikutuksesta hän tuli syypääksi Karolinenlustin tulipaloon, ei ollut, kuten minä pelkäsin, mielettömyyttä, vaan hänessä jo kauan piileskelleen salaisen hermotaudin alku. Vaara, johon hänen henkensä oli joutunut, ei voinut jäädä minulta tietämättä, ja niin istuin minä yöt päivät hänen vuoteensa vieressä, vanhalla uhkamielisellä tavallani arvellen, ett'ei kuolema minun valvovien silmäini edessä tohtisi sammuttaa tätä heikkoa hengen kipinän. Pelkäsikö tuoni todellakin uhkaavaa tyttöä, en tiedä, mutta hän kumminkin jätti isäni eloon ja sanomattoman tuskallisen viikon kuluttua ilmoittivat lääkärit sairaan pelastuneeksi. Paitsi rouva Helldorfia oli minulla vielä taitava sairaanhoitaja, johon saattoi luottaa, ja herttuan henkilääkäri, jonka hänen korkeutensa itse oli lähettänyt, viipyi tuntikausia Karolinenlustissa huolellisesti valvoen "mainion oppineen kallista elämää". Kunnon pääkaupunki näytti erhettyneen luulossaan, että onnettoman raha-asian välttämättömästi täytyi saattaa isäni hovin epäsuosioon -- ei herttua ollut koskaan ollut armollisempi eikä osanottavaisempi kuin tänä raskaana aikana; hänen lähettiläänsä saapuivat joka päivä pari kertaa kuulustelemaan sairaan tilaa ja niihin yhtyi matelevain hovilaisten enemmän tahi vähemmän nauhoitettu palvelijaparvi.

Katurakennukseenkin oli sairashuone valmistettu -- puolipimeä, paksuilla uutimilla varustettu huone. Herra Claudius oli pudotessansa isäni kanssa pahasti niukahuttanut käsivartensa ja siihen yhtyi vaarallinen tukehuttavan savun sekä häikäsevien liekkien tuottama silmäpolte, joka alussa saattoi lääkärin pelkäämään pahinta. Minä olin sanomattomassa tuskassa, sillä en saanut häntä nähdä. Mutta heti lääkärien väkivaltaisin ajettua minut ulos sairashuoneesta raikasta ilmaa nauttimaan, juoksin eturakennukseen, enkä tyytynyt, ennenkuin neiti Fliedner itse tuli ulos kertomaan minulle hänen laitansa. Omassa kovassa kärsimyksessään ei hän kuitenkaan unhottanut pikku Leonoraansa. Huoneeni ikkunan laudat sekä kukkaispöydät olivat täynnä neilikoita, lehmänkieloja ja hyasinttejä -- minä tunsin aina kevätilman ympäröivän itseäni. Hovilääkäri arveli aron prinsessan runollisesti kuolevan siitä kukkien tuoksusta ja vanha Schäfer uskoi minulle myhäillen kasvihuoneissa olevan kauhean tyhjää sekä ylipuutarhurin siitä kovin nurisevan. Rouva Helldorf, lääkärit, sairaanhoitaja, kaikki, jotka vähän tahtoivat virkistyä hengiteltyänsä sairashuoneen tukehuttavaa ilmaa, pakenivat aina minun kalliisti koristettuun huoneeseni; yksi vaan katseli sitä epäsuosiollisesti ja se oli Kristina tätini.

Niin kauan kuin isäni vielä oli mielen horroksissaan, tuli hän joka päivä minua katsomaan. Minun täytyy myöntää, että aina vapisin kuullessani hänen keveitä askeleitaan; hänen ensimäinen käyntinsä isäni vuoteella liikutti minua syvästi. Mitä viehättävimmin kääntäen kaunista päätänsä, kuiskasi hän nähdessänsä isäni laihat kasvot minulle säälimättömästi: "lapsi, valmistaudu kestämään mitä ikävintä kohtausta -- hänen kuolemansa on jo kovin lähellä". -- Siitä asti pelkäsin häntä; mutta kiukku ja mieliharmi syntyi minussa, hänen eräänä päivänä astuessansa minun huoneeseni. "Jumalani, kuinka taivaallisen viehättävää!" huudahti hän lyöden valkoiset kätensä yhteen. "Sydänkäpyseni, sinulla lienee melkoisen paljo käsirahaa, koska olet noin äärettömän tuhlaavainen!"

"Minä en ole noita kukkia ostanut -- herra Claudius on käskenyt koristaa huoneeni", vastasin minä loukattuna -- minäkö tuhlari!

Hän kääntyi nopeasti ja nyt näin ensi kerran näiden säihkyvien lempeitten silmien voivun luoda tikarin teräviä katseita.

"Onko tämä sinun huoneesi, Leonore?" kysyi hän terävällä äänellä.

Minä myönsin.

"Ah, lapsukaiseni, sinä varmaan erehdyt. -- No, no, se onkin hyvin siedettävä, olethan lapsi vielä!" arveli hän sitten nopeasti hymyillen ja silitti hyväillen poskeani sametinhienoilla sormillaan. "Katsos, vanha Schäfer on suuri kukkashupakko -- hän se on, joka on täyttänyt kammarisi kukilla, että olen tukehtua niiden tuoksusta -- pikku veitikka, näytät olevan hänen suosittunsa! Herra Claudiuksen vertaisen, vakavan miehen, joka on niin vaipunut onnettomiin muistoihinsa -- kuten olen kuullut sekä sinulta että rouva Helldorfilta -- ei varmaan juolahda mieleen tuhlata kasvihuoneittensa kukkasloistoa tuommoiselle -- suo minulle se anteeksi -- tuommoiselle, pienelle, mitättömälle keltanokalle."

Minä olin vaiti ja nielin närkästykseni. Hänen sanansa olisivat voineet kovin masentaa mieleni, en voi sitä kieltää, sillä hänen Junon-vartalonsa rinnalla olin minä ihan pienin, mitättömin olento, minkä voi kuvailla -- mutta kukat olivat _kuitenkin_ herra Claudiuksen lähettämät, sen minä varmaan tiesin, vaikka kätkin sen suloisen visseyden sydämeni pohjaan. Tätini ei enää astunut jalkaansa huoneeseni; hän vakuutti lyhyen olonsa "kasvihuoneen ilmassa" tuottaneen hänelle kauhean päänkivistyksen. Kummallista, ett'ei kaunis lempeä-ääninen, suikeavartaloinen rouva voinut tulla hyvälle kannalle sveitsiläisrakennuksen asukkaitten kanssa! Vanha Schäfer näytti aina nurjalta, minun puhellessani Kristina tädistä, ja väitti soman, puhtaan vierashuoneensa muuttuneen oikeaksi tomupesäksi -- rouva ei muka milloinkaan koskenut tomuttimeen eikä näyttänyt tietävän, miksi vaatenauloja käytettiin, sillä kaikki vaatteet makasivat sikin sokin lattialla; rouva Helldorf eräänä päivänä oikein suuttui, nähdessänsä minun antavan tädilleni rahaa.

"Tuo on oikein syntiä", lausui hän jäätyämme kahden kesken; "siten te kannatatte vapaalla aikomuksella tätinne laiskuutta ja tuhlaavaisuutta. Hänen luonansa ovat pöydät täynnä kaikenlaisia herkkuja ja makeisia -- rouva hävetköön syödä osteroita ja ankeriaita sekä pitää sampanjapulloja sohvan takana ja antaa teidän maksaa kaikki! Sitä ette voi pitkittää! Voisihan hän opettamalla ansaita leipänsä; hänen äänensä on tosin kulunut, mutta hänellä on oivallinen laulutapa."

Omaksi rauhoittamisekseni taisin vakuuttaa hänelle sen varmaankin olevan tädin aikomuksen, sillä olihan hän monta kertaa sanonut aikovansa panna jonkun tuuman toteen, vaan siinä tarvitsevansa miehen apua ja neuvoa, sekä toivoneensa saada sitä isältäni; ja isäni niin kovasydämmisesti hyljättyä hänet, tahtoi hän odottaa, kunnes herra Claudius paranisi. -- Sen mukaan, mitä hän hänestä oli kuullut, luuli hän hänen parhaiten voivan auttaa ja neuvoa häntä. Minulla ei ollut tähän mitään sanomista ja olin vähällä suuttua, kun rouva Helldorf päätänsä pudistaen sanoi luulevansa herra Claudiuksen jättävän rouvan oman onnensa nojaan, kun näkee hänen maalatut kasvonsa.

Nuori rouva oli tänä surun aikana tullut minulle erittäin rakkaaksi, kuinka paljon uhrasikaan hän minun hyväkseni astuessansa taloon, jossa hänen isänsä asui. Ikäänkuin paeten tuli hän aina syvästi hengähtäen ja sykkivin sydämin -- pelko tavata isäänsä riennätti hänen askeleensa. Hyljätty raukka rakasti kuitenkin isäänsä innokkaasti ja oli kovin suruissansa, kun kuuli hänen pantanneen koko omaisuutensa, maksaakseen hänelle uskotut lähetysrahat. Vaikka kaikin tavoin koetettiin saada varasta ilmi, ei kuitenkaan löydetty hänen jälkiänsä. Minusta oli kirjanpitäjävanhus kummallisesti muuttunut; hän tervehti minua nyt aina sekä alentui välistä kysymään isäni vointia. Charlotte vahvisti havaintoni; hän väitti suuttuneena kirjanpitäjän välttävän häntä ja Dagobertia; "vanha hupakko" muka varmaan katui, että oli ilmoittanut isäntänsä salaisuuden ja oli viimein -- sen hän jo ennakolta tiesi -- valhetteleva ratkasevana hetkenä. Intokiihkoinen neito oli kovissa tuskissa. Ruhtinatar oli kipeä eikä ottanut osaa hovielämän häärimiseen. Muurikadun varrella olevaa taloa ei hän enää näkynyt muistavankaan. Mitä nyt oli tapahtuva? Minä toistin ehdotukseni tunnustaa kaikki herra Claudiukselle, mutta Charlotte hylkäsi sen, sanoen kiivaasti ja pisteliäisesti, että kammarini kukkasenlemu oli varmaankin hurmannut minut. Sen jälkeen kuuntelin ääneti hänen valituksiansa.

Viisi viikkoa oli kulunut tulipalon ja kovan koetukseni tapahduttua. Isäni oli jo aikoja sitte jättänyt vuoteensa ja hän virkistyi ihmeellisen nopeasti; lääkäri ilmoitti hänelle varovaisesti kaikki, mitä oli tapahtunut ja hän kesti kaikkein kummastukseksi jotenkin helposti ikävän seikan, että hänen kalliit käsikirjoituksensa olivat muuttuneet tuhaksi, paljoa enemmän tuskastui hän kuullessansa suuren joukon kalleita kirjoja ja käsikirjoituksia jääneen pelastamatta, kauneimpien vanhanaikuisten saviastioitten särkyneen ja ett'ei voitu löytää nukkuvan pojan pientä marmorikättä, vaikka sitä erittäin huolellisesti etsittiin. Hän itki surusta ja voi tuskin rauhoittua syystä, että oli saattanut maailmalle ja herra Claudiukselle semmoisen korvaamattoman vahingon. Herttua tuli sangen usein häntä tervehtimään; niinmuodoin johdatettiin hänen ajatuksensa huomaamatta entiseen kulkuunsa ja hänellä oli jälleen lukemattomia tuumia miettiäksensä. Minua kohteli hän sanomattoman hellästi -- kova onni oli likemmin yhdistänyt isän ja tyttären -- hän ei enää voinut olla ilman minutta; kuitenkin vakuutti hän usein ja vakavasti kevään tullessa lähettävänsä minut kuukaudeksi Dierkhofiin, sillä minä olin muka vaalennut ja tarvitsin lepoa.

Oli sumuinen maaliskuun ilta. Ensi kerran aioin jälleen viiden viikon kuluttua mennä sveitsiläisrakennukseen; tätini oli nimittäin muutamilla rivillä nuhdellut minua, että kovasti laiminlöin häntä, vaikka isäni jo oli terve jälleen. Etehisessä syöksi Charlotte vastaani. Minä peljästyin hänestä -- senkaltaista hurjaa voittoriemua en ollut milloinkaan nähnyt ihmiskasvoissa. Hän tempasi paperin taskustansa ja piti sitä silmäni edessä.

"Katso tässä, lapsi", huudahti hän hengästyneenä. "Viimein nousee minunkin onnen aurinko! Ah! --" Hän levitti käsivartensa, ikäänkuin tahtoisi hän sulkea koko maailman rinnoillensa. "Katsokaa minua, pienokaiseni -- tään näköinen onni on! Tänään tohdin ensi kerran lausua: tätini Margareta ruhtinatar! Oi, hän on kuitenkin hyvä, niin, hän on sanomattoman jalo! _Niin_ voi ainoastaan todellakin korkeasukuinen, jaloverinen nainen voittaa itsensä! Hän kirjoittaa minulle, hän tahtoo minua puhutella; huomenna täytyy minun olla hänen luonansa. Jos vaatimuksemme ovat todenperäisiä -- ah, minä tahtoisin nähdä sen, joka olisi kylliksi julkea kieltääksensä sitä -- niin sitte saatetaan luonnolliset oikeutemme voimaan. Hän on jo keskustellut siitä herttuan kanssa -- kuuletteko herttuan kanssa!" Hän tarttui käsivarteeni ja pudisti sitä. "Tajuatteko, mitä se on? Meidät julistetaan Sidonia ruhtinattaren lapsiksi ja me tulemme herttuallisen perheen jäseniksi."

Minua värisytti -- ratkaseva hetki lähestyi.

"Aiotteko todellakin puhua tästä asiasta, kun herra Claudius vielä on sairas?" kysyin häneltä epäselvällä äänellä.

"Joutavia, hän ei ole enää sairas. Paksut uutimet ovat jo otetut hänen ikkunoistansa; hän käyttää viheriäistä silmävarjostinta ja on tänään ensi kerran minun huoneeni viereisessä, ohuilla akuttimilla varustetussa salissa. Hän on huvittanut itseään antamalla Eckhofille hänen syntymäpäivänään mitä sievimmän pikku kukkaron täytettynä tuhannella taalerilla, että vanhus voisi lunastaa omaisuutensa. Tämä koski niin ukon sydämeen, että minä kovasti pelkäsin hänen lankeevan sedän jalkojen juureen ja tunnustavan, mitä hän oli meille ilmoittanut -- suureksi onneksi ei hän pelkästä liikutuksesta saanut sanaakaan suustansa. Paitsi sitä olen minä tullut kivikovaksi -- minä olen kärsinyt liian paljon näinä viimeisinä päivinä; Dagobertiltakin olen aamusta iltaan saanut kuulla katkerimpia moitteita 'röyhkeästä ilmoitustavastani'. Minulla ei ole enää armahtavaisuutta; ja vaikka setä tänä hetkenä vietäisiin oikeuteen -- en minä liikuttaisi sormeakaan sitä estääkseni."

Hän seurasi minua aina puutarhan portille asti, sitten näin hänen nuolennopeasti rientävän lehdettömään metsään. Rintaa melkein halkaseva onnentunto pakotti hänet nousemaan mäen kukkulalle, josta hän voi riemuitsevaisesti julistaa onnensa avaraan maailmaan, ja minä sitä vastoin olisin mieluisimmin kääntynyt takaisin sekä kätkeytynyt Karolinenlustin pimeimpään nurkkaan, salatakseni pelkoni ja tuskani herra Claudiuksen tähden.

Minä hiivin aluksi Kristina tädin kammarin oven ohitse. Kummastuksekseni kuului sieltä koiran haukkumista. Minä menin ylikertaan. Helldorfin perheessä rauhoittuivat aina levottomasti tykyttävät suoneni. Suuri riemu kohtasi minua siellä. Herra Helldorf ojensi minulle molemmat kätensä, Gretchen syleili polviani ja pikku Hermann istui lattialla sätkytellen jalkojansa ja pyrkien syliin. Rouva puolestansa otti kohta kahvikeittimen kaapista, toi minulle säästetyn torttupalasen syötäväksi ja pian istuimme kodikkaan kahvipöydän ympärillä. Silloin tällöin keskeytti vaikea koloraturilaulu -- hopeanheleitä äänijuoksuja ja lirityksiä -- puheemme -- Kristina täti lauloi tahi oikeammin rallatteli alhaalla; se kuului ihmeelliseltä; mutta heti hänen koetettuaan lujasti laulaa jotakuta pitempää säveltä, kirveli oikein sydäntäni ääni, joka ennen lienee ollut ihastuttavan kaunis, oli tykkänään särkynyt.

"Rouvan tuolla alhaalla täytyy niin pian kuin mahdollista saada jotakin työtä -- hän todellakin viettää oikeata laiskurin elämää", lausui herra Helldorf hieman rypistäen otsaansa. "Hänen laulutapansa on oivallinen ja minä olen tarjoutunut hankkimaan hänelle oppilaita. Hän voisi ansaita paljon rahaa, jos tahtoisi. Mutta ylpeätä katsetta sekä pilkallista hymyä, jolla hän kiitti minua hyvästä suojeluksesta, en milloinkaan voi unhottaa. Sen perästä ei hän enää ole käynyt luonamme."

"Blanche haukkuu -- joku tulee, äiti", sanoi Gretchen.

"Niin, Blanche -- se on sveitsiläisrakennuksen uusi asukas, jota ei vielä ole teille esitelty, Leonore", arveli rouva Helldorf hymyillen. "Tätinne osti toissa päivänä pienen, viehättävän silkki-villakoiran. Schäfer on harmissansa, hän ei siedä sitä häijyä eläintä."

Hän vaikeni äkkiä ja kuunteli: vakavia miehen askeleita kuului portailta, ne astuivat etuhuoneen yli ja viipyivät tuokion aikaa oven takana. Rouva Helldorf oli muuttunut kalmankalpeaksi; hän seisoi siinä hengittämättä, liikkumatta kuin patsas, ikäänkuin olisi hänen mahdotonta astua askeltakaan ovea kohti sitä avataksensa. Nyt laskeusi käsi ulkopuolella avaimen päälle, ovi aukeni ja pitkä, korkea mies astui vitkaan kynnyksen yli.

"Isäni!" huudahti nuori rouva. Se huuto oli melkein sydäntä särkevä voihkaus, melkein suurimman riemun osoitus. Eckhof otti horjuvan tyttärensä syliinsä ja pusersi hänet rinnoillensa.

"Anna, minä olen ollut kova -- unhota se", lausui hän epäselvällä äänellä.

Rouva Helldorfilla ei ollut sanaakaan vastaukseksi, hän vaan kätki kasvonsa syvemmin isänsä syliin, josta hän niin kauan aikaa oli ollut karkoitettu. Vävyllensä ojensi vanhus sanaakaan lausumatta oikean kätensä, Helldorf tarttui siihen voimakkaasti ja pusersi sitä kyynelsilmin.

"Minäkin tarjoon sinulle käteni, vaari", sanoi Gretchen, nousten varpaisillensa ulettuaksensa vanhukseen.

Vieno lapsen ääni saattoi nuoren rouvan viimein katsahtamaan ylös; hän juoksi pikku pojan luo, nosti hänet lattialta ja näytti hänet isällensä. "Suutele häntä, isä kulta!" lausui hän puoleksi itkien, puoleksi nauraen. "Gretchenin tunnet jo entiseltään, vaan et pienokaistani. Katso vaan, hän on perinyt äitivainajani suuret siniset silmät -- oi, isäni!" Hän kavahti uudestaan isällensä kaulaan.

Minä ennätin ovelle, hiivin kuulumatta ulos. Vaikka olinkin kotiutunut Helldorfin perheesen, huomasin kuitenkin nyt, kun tuo suuri aukko isän ja tyttären välillä täyttyi, ett'en kuulunut siihen pieneen seuraan: ei minkään vieraan silmäyksen pitänyt sinä pyhänä hetkenä kohdata katuvaista isää. Mutta minun sielussani vallitsi autuaallisuus ja kirkkaus -- kirkkaus, jommoinen niin kummallisesti valasi yläkerran onnellisia ihmisiä minun ulos hiipiessäni, sillä samassa pilkisti ohut vaalea auringonsäde pilvisestä taivaasta, jakaen loistoaan seinien vanhoille perheenkuville, ikäänkuin kehoittaen heitä ottamaan osaa autuaalliseen sovintoon.

Tätini makasi sohvalla minun huoneesen astuessani. Hurjasti haukkuen hyökkäsi pieni Blanche raivio vastaani, tavoittaen minua hampaillansa. Minä löin häntä vähän päähän, jonka perästä hän muristen pakeni emäntänsä syliin.

"Ei, ei, Leonore, sinä et saa lyödä pikku lemmittyäni!" huudahti täti puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuen. "Katsos, nyt on Blanche vihastunut sinuun ja saat nähdä paljon vaivaa jälleen päästäksesi hänen suosioonsa."

Minä arvelin itsekseni tuskin huolivani nähdä sitä vaivaa.