Chapter 26

"Niin, se oli pieni tyhmyys, älkää paheksuko, että sen sanon!" torui Charlotte laskien nuotit telineille. "Minä en vaadi, että suoraan valehtelisitte, en _minäkään_ sitä tee; mutta täänkaltaisissa tapauksissa on paras pysyä keski kohdalla ja -- olla vaiti."

Dagobert alkoi säestystä ja kohta sen perästä kaikui Charlotten vahva ääni seinissä.

Mitä olikaan tapahtunut? Kaikki kauniin Tankredin huolimattomat, ivalliset, äänijuoksujen seuraamat sanat, kaikuivat niin epäselviltä ja hämäriltä korvissani. Äärettömän karvasmielisesti katselin tuota kurjaa miestä; "muinaistutkinnon huimaukseksi" kutsui hän isäni vaikutuksen; hän, joka nöyränä "apulaisena" oli tunkeutunut mainion miehen niskoille ja usein ollut hänelle rasitukseksi; kuinka usein olin kuullut isäni valittavan tunkeilevasta häiritsijästä! Niin paljon käsitin kuitenkin, että isäni asema hovin suhteen oli heikommalla kannalla ja että kehno imartelijajoukko nyt kääntyi hänen puolestansa ruveten häntä kivittämään.

Ruhtinatar ei milloinkaan ennen ollut niin hyvä ja hellä minulle kuin sinä iltana; vaan ei minulla kuitenkaan ollut uskallusta taasen lähestyä häntä. Minä hiivin läheiseen saliin ja istahdin hämärään nurkkaan, Charlotten ääneen laulaessa. -- Istumapaikastani oli minun helppo nähdä koko teepöytä. Ruhtinatar istui vähän sivulla päin Lotharin kuvan alla, vaan ei kuitenkaan tahtonsa mukaan, sillä minä näin hänen huomaamatta koettavan saada kokonaan sitä katsella. Vasemmalla puolella hänestä istui herra Claudius. Yksi ainoa silmäys näihin jaloihin, tyveniin kasvoihin rauhoitti suuttumuksesta ja huolista sykkivän sydämeni. Mikä kirkas loisto näkyi hänen otsassansa! Kehyksissä oleva kaunis pää tunnokkaine silmineen oli kentiesi kauniimpi ja hienompi sekä näytti uljaammalta, mutta mitäpä hyötyä tästä uhkarohkeudesta? Elämän taistelua ei hän kuitenkaan voinut kestää; rikoksellinen itsemurhaaja oli uupunut, jota vastoin tuo hiljamielinen mies, samaa taistelua taistellessaan, vahvasti ponnistaen mieltänsä, tarttui peräsimeen ohjataksensa hukkuvan laivan satamaan ja niin muodoin pelastuaksensa.

"Teillä on kaunis ääni, neiti Claudius", lausui ruhtinatar, kun Charlotte, lopetettuaan laulunsa, jälleen lähestyi teepöytää. "Erittäinkin väliäänissä muistuttaa se minua elävästi Sidonia-sisareni matalasta sopraanosta. Teidän tulinen laulamisennekin herättää mieleeni aikoja sitte tapahtuneita seikkoja -- sisareni piti aina hurjan omituisia lauluja parempina kuin yksinkertaisia ja surullisia."

"Jos, teidän korkeutenne vaan sallitte niin laulan tuommoisen hurjan ja omituisen laulun", vastasi Charlotte kiireesti. "Minä rakastan tarantellaa, se hurmaa minua."

"Minä pyydän sinua olemaan laulamatta tarantellaa, Charlotte", keskeytti isäntä herra Claudius vakavasti. Hänen äänensä ei vavissut, mutta syvä kalpeus peitti hänen kasvonsa ja kulmakarvat olivat ankarasti sekä uhkaavasti rypistetyt.

"Te olette oikeassa, herra Claudius", lausui ruhtinatar elävästi. "Minäkin tunnen samaa vastenmielisyyttä. Tämä tarantella oikein riehui minun nuoruudessani. Se oli kaikkien laulajatarten mielikappale ja Sidoniakin lauloi sitä harmikseni sanomattoman mielellään. Minusta on se liian irstas ja hurja!"

Hän laski kuppinsa pöydälle ja nousi seisomaan. "Luulenpa, että nyt lähdemme pienelle löytömatkalle", sanoi hän hymyillen. "Minä tahtoisin kerran oikein perinpohjin tarkastella tätä ihmeellistä, vanhanaikuista taloa; minusta on kuin lukisin ikivanhaa kirjaa. Herra von Wismar, katsokaa tuota harvinaisen kaunista hirvenpäätä!" Hän osoitti sormellaan ta'immaista huonetta. -- "Siinäpä jotakin katsottavaa metsästäjälle!"

Kammariherra riensi pois ja samaten hovineiti, sillä tahtoihan hänen korkeutensa jäädä yksin. Samassa käänsi Charlotte päänsä, että voin nähdä häntä vasten silmiä; nähdessäni hänen kiihtymyksensä ja silmiensä säihkyvän tulen, ymmärsin heti hänen aikovan tänä iltana rohkeasti ryhtyä salaisuutensa selittämiseen. Hän seurasi tosin veljeänsä ja molempia imartelijoita herttuallisen sormen osoittaman hirvenpään luokse, ruhtinattaren jäädessä yksin salin viereiseen, pienempään huoneesen, kuten näytti, huomiollisemmin tarkastelemaan villaisiin seinäverhoihin kuvattua Genovevan kärsimyshistoriaa.

"Ettekö tiedä, mihin neiti von Sassen on jäänyt?" kysyi herra Claudius kiireesti neiti Fliedneriltä, joka juuri oli astumaisillansa huoneesen, jossa minä olin viivyskellyt.

"Tässä olen, herra Claudius", lausuin hänelle nousten seisomaan.

"Ah, pikku sankarini!" huudahti hän, kiireesti astuen luokseni, huolimatta siitä, että se tavaton tuli niin äänessä kuin liikunnoissa, kummastuttaisi toisia. Neiti Fliedner vetäytyi heti takaisin saliin ja rupesi askaroimaan teepöydän luona.

"Pimeimmässä nurkassa olette piileskelleet tänään, jolloin olen tahtonut kaiken valon, minkä tämä vanha talo voi hankkia, valasemaan aron pikkuista prinsessaa!" lausui hän puoliääneen. "Tiedättekö, että minä tänä kalliina iltana olen viettänyt jonkinlaista uudestisyntymistä? Minä olin vielä sangen nuori, kun tuomitsin itseni vaeltamaan vanhuuden hiljaista tietä, ankarasti ja taivuttamattomasti olen pakottanut nuoruuden innostuksen pysymään kuohuvassa sydämessäni -- minä en tahtonut enää olla nuori ja nyt, kun en oikeastaan enää ole nuori, kuohuilevat tunteeni vastustamatta ylös, vaatien oikeutta, ylivuotista oikeuttansa, ja minä antaudun vapaaehtoisesti niiden valtaan, minä olen sanomattoman onnellinen jälleen tunteissani olevani nuori, juurikuin olisivat pahat kokemukset sekä aika jättäneet tämän kalliin sydämeni aarteen koskematta vaan eikö 'tuo vanha, ikivanha mies, jonka ensiksi näitte arolla, tässä kohden ole turhamainen?'"

Minä kallistin pääni kovasta hengähdyksestä kohoilevaa rintaani vastaan. Huoli isästäni, pelko, että Charlotte täyttäisi uhkauksensa, ympärillämme liikkuvat ihmiset, kaikki, kaikki haihtui kuullessani hänen värisevän äänensä. Ja hän, tarkalla silmällään kyllä käsitti minun tunteeni.

"Leonore", lausui hän kumartuen ylitseni, "otaksukaamme, että me molemmat ypö yksin olisimme tässä vanhassa kauppahuoneessa, eikä meillä olisi mitään tekemistä kaikkein noitten kanssa --" hän osoitti sormillaan toisia huoneita. "Minä tiedän kenen tähden tänään lausuitte uljaan tunnustuksenne ja otan sen hetken autuaallisen tunteen omakseni, minä yksin, ja puolustan aarteeni koko maailmaa, teitäkin vastaan, jos tunnetulla entisellä uhkamielisyydellännekin koettaisitte kieltää sen. Meidän sielumme löytävät toisensa, vaikka te kovasydämisesti kieltäisittekin minua koskemasta käteen, joka kerran ylpeästi heitti rahani jalkojeni juureen."

Lausuttuansa nämät sanat meni hän kiireesti pianon luokse ja heti sen jälkeen kaikui korvissani säveleitä, jotka melkein hurmasivat minut. Nämä ihmeelliset säveleet olivat aiotut yksistään minulle, minulle, mitättömälle olennolle -- niillä "ei ollut mitään tekemistä noitten kanssa", joitten lörpötys nyt epäselvästi kuului äärimmäisestä huoneesta! Niin nuoruuden tunteet kuohuilivat ylös tämän syvästi loukatun miehen sydämestä, hänen, joka täydellisellä elämän, onnen ja nautinnon kieltämisellä oli tahtonut sovittaa lyhyen ajan äärettömän innon. Ja kädet, jotka "eivät sittemmin milloinkaan enää kajonneet koskettimiin", soittivat nyt, hänen vahvaa henkeänsä ja minun heikkoa horjuvaa lapsen sieluani salaperäisesti yhdistyttävää säveltä:

Jos myrskyss' sinut näkisin Synkässä erämaass, Mun viittan' sulle tarjoisin Suojaksi tuulessa.

"Taivaan Jumala, herra Claudiusko soittaa!" huudahti neiti Fliedner hyökäten sisään viereisestä salista; hän löi iloisessa hämmästyksessä kätensä yhteen, nähdessään soittimen edessä istuvan.

Minä menin hänen ohitsensa, silla mahdotonta oli minun antaa hänelle tilaisuutta katsoa silmiini. Pakenin salin syvään ikkunankomeroon, paksujen silkkiuutimien taakse, jotka vedin kiinni, että vaan kapea rako jäi auki. Siellä saivat poskeni vapaasti hehkua ja silmäni säihkyä autuaallisista tunteistani; ei kukaan minua muistanut, ei edes neiti Fliednerkään, joka, pää alas vaipuneena, kädet ristissä helmassaan, oli istahtanut pimeään nurkkaan sekä liikkumatta kuunteli soitantoa.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi hiljaisuus tyhjässä salissa. Jok'ainoa sävel, heikoinkin, lensi luokseni ja huoneesta, jossa hirvenpää koristi seinää, kuului väliin naurua tahi kovemmin lausuttuja sanoja.

Silloin astui ruhtinatar äkkiä kynnyksen ylitse; minä näin hänen rintansa ikäänkuin vapautettuna suuresta painosta, kohoilevan tietäessään viimein olevansa yksinään. Hän otti pois varjostimen teepöydällä seisovasta suuresta lampusta, että sekin valasisi Lotharin kuvaa. Vielä kerran katseli hän kiireesti ja epäileväisesti ympärillensä sekä sivuiseen huoneesen, astui sitte kuvan eteen, otti pienen kirjan taskustansa ja alkoi mitä kiiruimmin piirustaa -- hän koetti silminnähtävästi sinä vartioitsemattomana hetkenä piirtää paperille kauniin pään haahmoviivat, kentiesi sielua kuvailevat silmätkin.

Minä peljästyin, sillä minä voin piilopaikastani lukea ylpeän herttuattaren sydämestä, että hän varmaan antaisi vuosia elämästänsä, jos vaan voisi omanaan ottaa alas kuvan seinältä. Ei kukaan varmaan sinä hetkenä ollut suuremmassa salayhteydessä hänen kanssansa kuin minä -- minä onnen lapsi, jolle "toinen sielu" par'aikaa ilmoitti tunteitansa mitä liikuttavimmilla sävelillä! Minusta oli, ikäänkuin täytyisi minun ehdottomasti juosta esiin, repiä kirja ja kynä hänen kädestänsä ja kätkeä ne; sillä hän ei kuullut toisista huoneista läheneviä askeleita; hän ei nähnyt Charlotten hiljaa hiipivän salin lävitse ja äärettömän kummastuneena säikähtävän huomatessansa soittajan olevan herra Claudiuksen. Ennenkuin tiesinkään oli hän hiljaa sulkenut oven, että soitto ainoastaan epäselvästi tunkeutui saliin, ja seisoi muutamin askelia ruhtinattaren edessä.

Se pieni melu saattoi viimein ruhtinattaren katsahtamaan ylös; purpuran värisenä kohosi peljästyksen puna hänen koko kasvojensa yli; mutta hän tointui arvaamattoman nopeasti, ummisti kirjansa ja katsahti häiritsijään olkapäänsä yli närkästyneesti ja ylpeästi.

"Teidän korkeutenne, minä tiedän käyttäytyväni anteeksi antamattoman taitamattomasti", lausui Charlotte. Minä kuulin vahvan, päättäväisen naisen äänen vapisevan liikutuksesta. "Tämä on sopiva tila, jota rohkenen käyttää, voidakseni luvatta puhutella teidän korkeuttanne; sillä en tiedä, koska muuten saisin siihen tilaisuutta! Jos, teidän korkeutenne, antaisittekin koska hyvänsä minulle tilaisuutta päästä puheellenne, en saisi rohkeutta kylliksi lausuakseni, mitä näitten silmien suojassa" -- hän osoitti Lotharin kuvaa -- "pelkäämättä rohkenen."

Ruhtinatar kääntyi äärettömän kummastuneena hänen puoleensa. "Ja mitä teillä on minulle sanottavaa?"

Charlotte lankesi polvilleen, tarttui ruhtinattaren käteen ja suuteli sitä. "Teidän korkeutenne, auttakaa veljeäni ja minua luonnollisiin oikeuksiimme!" rukoili hän puoliääneen. "Meiltä riistetään oikea nimemme, meidän täytyy syödä armoleipää, vaikka meillä on oikeus melkoisiin varoihin ja jo kauan sitte olisimme voineet päästä lentoon. Suonissamme tykyttää ylpeä, jalo veri, ja kuitenkin kiinnitetään meidät todellakin kahleilla tähän porvariperheesen ja pakotetaan väkisin poroporvarillisiin oloihin."

"Nouskaa ja tyyntykää, neiti Claudius", keskeytti häntä ruhtinatar eikä siinä arvokkaassa, vakavassa liikkeessä, jolla hän viittasi rukoilijaa nousemaan, ollut mitään mieltä rohkasevaa. "Sanokaa ennen kaikkia, _kuka_ pettää teitä?"

"Ah, sanat eivät tahdo päästä huulieni ylitse, sillä ne näyttävät mitä suurimmalta kiittämättömyydeltä. Maailma tuntee meidät ainoastaan jalomielisen miehen ottolapsiksi --"

"Niin minäkin --"

"Ja hän se kuitenkin on, joka meitä pettää!" lausui Charlotte epätoivoisena.

"Seis -- herra Claudiuksen vertainen mies ei petä eikä ryöstä ketäkään! Minä luulisin sitä pikemmin suureksi erehdykseksi teidän puoleltanne!"

Minä olin vähällä syöstä esiin ja halata ruhtinattaren polvia siitä hänen mielipiteestään.

Charlotte kohotti päätänsä. Hän näkyi selvästi kokoelevan kaikkea rohkeuttansa. Nopealla liikunnolla sulki hän oven, jonka lävitse Dagobertin äänekäs leikinlasku hovineidon kanssa kuului korviimme. "Teidän korkeutenne, tässä ei ole puhetta rahasta -- ne ovat tykkänään sivuseikkoja", sanoi hän lujasti, "Herra Claudius kyllä rakastaa rikkautta, mutta minä olen itsekin varma, että hän ankarasti ylenkatsoo jokaisen väärän rahan voiton. Kuitenkin myöntänette, teidän korkeutenne, että moni oivallinen luonne, jonkin aatteen tahi kovakiskoisen, soaistun mielipiteen innokkaasti täyttäessä hänen ajatuksensa, ensin on pettänyt itseään ja sitte rikkonut toisia vastaan!"

Hän pusersi, syvästi hengittäen, kätensä rintaansa vasten ja ihmeen kauniit sävelet kaikuivat korvissamme. Herra Claudius avasi tuolla, ensi kerran moneen vuoteen, ankarasti valloitetun sielunsa mitään pahaa aavistamatta, antaen tunteensa säveleinä virtailla ulos, ja täällä häväistiin hänen puhdasta, virheetöntä nimeänsä; enkä minä voinut edes varoittaa häntä, minunkin täytyi kärsiä tätä kidutusta! Kuinka vihasinkaan tänä tuskallisena hetkenä tuota päällekantajaa!

"Herra Claudius halveksii aatelissäätyä, niin, hän sitä oikein vihaa!" jatkoi Charlotte. "Hänellä ei tietysti ole voimaa muuttamaan maailman oloja; mutta missä hänellä vaan on valtaa estää aateliston voimaa, siinä hän sen tekee, eikä hän siinä kohdassa pelkää rikostakaan. Teidän korkeutenne, veljessäni ja minussa astuu uusi aatelissuku elämään ja, minä mainitsen ylpeästi, uusi vahva tuki sanomattoman kadehditulle aatelille; sillä me, veljeni ja minä olemme ylin määrin kiintyneet aatelisvaltaan. Mutta juuri siitä syystä ei meidän koskaan pidä saaman tietää, ketkä vanhempamme ovat -- herra Claudius ei voi sietää aatelista vaakunaa vanhan kauppiasnimen päällä."

Ruhtinattaren kasvot muuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi. Hän kohotti kiireesti keskeyttäen kätensä ja osoitti Lotharin kuvaa. "Ja minkä tähden tahdoitte sanoa kaikkea tätä juuri noitten silmien suojassa?" oihkasi hän ihan muuttuneella, sortuneella äänellä.

"Sentähden, että ne ovat armaan isävainajani silmät -- teidän korkeutenne, minä olen hänen tyttärensä!"

Ruhtinatar horjahti taaksepäin ja tarttui pöydänpeitteesen.

"Valhe, inhottava valhe! Älkää toistako sitä!" huudahti hän. Kuinka kauheasti värähtelivät lempeät kasvot, kuinka kovasti ja jäykästi kohosikaan uhkaava käsivarsi! -- "Minä en salli häpeäpilkkua hänen nimeensä! Claudius ei milloinkaan ollut nainut, sen tietää koko maailma! Hän ei edes rakastanut, ei koskaan rakastanut -- oi, Jumalani, älä riistä minulta tätä ainoata lohdutusta!"

"Teidän korkeutenne --"

"Vaiti! Tahdotteko todellakin väittää hänen, ylpeän, umpimielisen miehen niin hairahtuneen? Mutta jos -- oi, Jumalani, se ei voi olla totta -- mutta jos niin olisikin, tahtoisitteko te todellakin vaatia uhalla oikeutta, josta saatte kiittää hetken hairausta, vaan ei _rakkautta_?"

Miten sortavan ivallisesti lausuivat tuskallisesti vapisevat huulet nämät sanat. Charlotte oli mykkänä säikähdyksestä vaipunut alas; loukkaus sattui häneen, ikäänkuin lyönti vasten silmiä sekä saattoi hänet hämmästyksestään.

"Eikö hän milloinkaan olisi rakastanut?" kysyi hän. "Eikö teidän korkeutenne tiedä, mistä syystä hän vapaaehtoisesti meni kuolemaan?"

"Äkkinäisestä mielensynkeydestä -- hän oli sairas -- kysykää kaikilta, jotka ovat hänet tunteneet," mumisi ruhtinatar, peittäen silmänsä kädellään.

"Niin, hän oli sairas, hän oli mieletön surusta ja epätoivosta lemmittynsä kuolemasta --"

"Kenen kuolemasta, ha, ha, ha!"

Charlotte vaipui taasen lattialle ja halasi itkien sekä sanomattomasta tuskasta ruhtinattaren polvia.

"Teidän korkeutenne, minä rukoilen teitä, kuulkaa minua vaan silmänräpäyksen aika tyynemmin!" rukoili hän. "Minä olen jo käynyt liian pitkälle taitaakseni peräytyä. Minun _täytyy_ sanoa teille totuus veljenikin tähden, sillä minä en voi kestää teidän pysyvän uskossa, että me olemme laittomia lapsia. Lothar von Claudius oli nainut -- salaisessa, mutta kirkon siunaamassa avioliitossa eli hän Karolinenlustissa -- siellä olemme syntyneet."

"Ja kuka oli tuo onnen oma, jota hän niin rakasti, että hänen tähtensä kuoli?" kysyi ruhtinatar teeskennellyllä tyvenyydellä. Marmoripatsaan kaltaisena seisoi hän siinä ja sanat pujahtivat soinnuttomina hänen huuliltansa.

"Minulla ei ole rohkeutta lausua hänen nimeänsä," sammalsi Charlotte, ikäänkuin väsyneenä. "Teidän korkeutenne on liian epäsuosiollisesti kuullut kertomustani -- minä en tohdi jatkaa! Tuon miehen tuolla," hän osoitti sormellaan huoneesensa, "ei pidä vielä saaman tietoa salaisuudestamme -- me olemme sitä paitsi kadottaneet toivomme ankkurin, kun teidän korkeutenne kääntyy meistä, poljetuista ja sorretuista raukoista. Minä olen nytkin vavissut pelosta, että jokainen kiivaammin tahi korkeammin lausuttu sana tunkeutusi hänen korviinsa. Minä tiedän, ett'ette voi tyveneesti kuulla äitimme nimeä --"

"Kuka sen on teille sanonut, neiti Claudius?" keskeytti ruhtinatar häntä ylpeästi nousten. Charlotten viimeksi lausutut sanat olivat herättäneet hänen ruhtinaallisen ylpeytensä. -- "Te olette ihan väärässä, jos uskotte äskeisen kiivauteni muuksi kuin sanomattomaksi kummastukseksi! Mitä se minuun oikeastaan koskeekaan, kuka tuo rouva oli? Minä vapauttaisin teitä mainitsemasta hänen nimeänsä, ell'en juuri tahtoisi näyttää teille, että sangen tyvenesti voin kuulla sen; ja sentähden käsken minä teitä lopettamaan tunnustuksenne hänen nimensä mainitsemisella!"

"No niin, teidän korkeutenne, minä tottelen! Hänen puolisonsa oli Sidonia, K:n herttuallinen ruhtinatar."

Hän luuli itsensä vahvemmaksi, tuo ylpeä ruhtinatar! Hän luuli voivansa pitää huulensa hymyssä, käskeväisesti pakoittaa veren pysymään poskissa, olipa se nimi mikä hyvänsä -- mutta se lankesi ukonnuolen tapaisesti hänen päällensä ja hän vaipui ääneen valittaen sammuvin silmin seinää vasten, ikäänkuin tikari olisi sattunut hänen rintaansa.

"Tämä on kamalin petos, mikä naisen sydäntä voi kohdata," kuiskasi hän. "Hyi, hyi, kuinka musta ja kamala!"

Charlotte tahtoi tukea häntä.

"Pois! Mitä te tahdotte?" lausui ruhtinatar suutuksissaan lykäten nuoren naisen luotansa. "Joku piru on saattanut juolahuttaa mieleenne valita juuri minut uskotuksenne! Menkää! Minä lasken salaisuutenne takaisin käsiinne, minä en huoli mitään siitä tietää, en mitään! Sillä minä en voi enkä tahdo sekaantua siihen enkä auttaa teitä niin sanottuihin oikeuksiinne!"

Hän nousi, mutta hänen täytyi jälleen tarttua kiinni pöytään. "Olkaa hyvä, kutsukaa seurueeni tänne. Minä voin kovin pahasti!" käski hän sammuvalla äänellä.

"Teidän korkeutenne, antakaa anteeksi!" rukoili Charlotte mielettömänä.

Ruhtinatar osoitti sanaakaan lausumatta käskeväisesti ovea ja vaipui nojatuoliin. Charlotte kiirehti pois ja heti täyttyi sali esiin rientävästä, peljästyneestä seurueesta. Soittokin loppui epäsointuisalla äänellä. Herra Claudius tuli sisälle.

"Vanha kipu kohtasi minua äkkiä," sanoi ruhtinatar hänelle heikosti hymyillen.

"Minua vaivaa sydämenkouraukset. Tahdotteko lainata minulle vaununne? Minun on mahdoton odottaa, kunnes omani saapuvat."

Herra Claudius riensi ulos ja muutaman minutin kuluttua saattoi hän sairaan vieraansa rappuja alas. Hän nojausi raskaasti häneen; mutta tapa, jolla hän jätti hänet hyvästi, osoitti selvästi, ett'ei Charlotten tunnustus vaikuttanut vähintäkään muutosta hänen käytökseensä häntä kohtaan.

XXX.

Minä käytin yleisen hämmästyksen hyväkseni, otin viitan ylleni, hatun päähäni ja läksin katurakennuksesta. Polveni vapisivat vielä ja veri tykytti kuumeentapaisesti suonissani; kohtaus oli kauhea! Tavaton ajattelemattomuus, että olin sekautunut Claudiuksen perheen salaisiin kohtiin, rankasi minua hirveästi ja heltymättömän johdonmukaisesti. Rengas renkaan perästä näistä salaperäisistä vitjoista kulki silmieni ohitse ja joku paha voima piti minua leikkikalunaan sekä pakotti minut tavalla tahi toisella ottamaan osaa asian joka muutokseen. Minun täytyi kuulla, miten häntä, jonka edestä mielelläni olisin vuodattanut sydänvereni, julkisesti syytettiin pettäjäksi. Joka sana tuntui minusta kuin tikarin pistos ja täytti minut palavalla kostonhalulla innokasta syyttäjää vastaan; ja kuitenkin täytyi minun, kädet nyrkissä, kyyneleitä vuotavin silmin pysyä piilopaikassani. Niin, minä olin melkein kuolla häpeästä. Enkö minäkin kerran, hovissa ruhtinattaren silmien edessä, juuri samoin kuin Charlotte nyt, kaikin voimin koettanut panetella pahaa aavistamatonta miestä? Enkö silloin rohkeasti selittänyt, ett'en voinut häntä kärsiä? Ja vaikka koko elämäni palvelisin häntä kuin palkkatyttö, en kuitenkaan koskaan voisi sovittaa, mitä pahaa hänelle olin tehnyt lapsellisessa sokeudessani! Jo se karkoitti minut hänen talostansa puutarhan hiljaisuuteen. Oi, jos olisin näin voinut kulkea eteenpäin sileillä, lumisilla teillä! Yhä eteenpäin aina arolle asti, jossa Ilse ja Heintz rauhallisesti istuivat suuren takan ääressä. Siellä olisin istahtanut pienen pallin päälle pörrökarvaisen Spits ystävän viereen ja tuntenut, kuin ennenkin hiljaisina, kodikkaina talvi-iltoina, Ilsen rakkaan, karkean käden pääni päällä; kentiesi silloin olisin saanut rauhaa! Nyt vasta tiesin pitää arvossa entistä sisällistä ja ulkonaista rauhaa, nyt kun sydämeni levoton sykkiminen ajoi minut ulos rauhattomana, milloin nosti minut onnen kukkuloille, milloin syöksi katkeran katumuksen ja itseni syyttämisen syvyyteen.

Huikaseva valo levisi avaran puutarhan ylitse; ikäänkuin veistettynä kiiltävästä hopeasta, nousi kuu kylmälle lasintapaiselle taivaalle. Minä menin sillan yli. Tuolla alhaalla kimelsi jäätynyt joki kiiltävän käärmeen kaltaisena lehdettömien ranta-pensaitten välissä ja lehtimajoissa kiilsi hopeiset lumihiuteet oksista. Lammikon kivi-titaanit eivät enää levänneet sinisen samettipeitteen päällä -- jättiläisen kokoinen timantti kannatti heitä ja lumihuntu peitti heidän partaiset kasvonsa; viluinen Diana oli muuttanut keveän harsopukunsa paksuun, valkoiseen talviturkkiin. Ja lumikuningas oli maalannut hienolla penselillään pienen linnan kaikki koristeet valkoisiksi ja lasiovien edessä olevan balkongin päälle oli hän laskenut puhtaan untuvapatjan. Kuinka lapsellisen viaton olikaan ensi kuvailuni sinetittyjen huoneitten salaisuuksista ollut! luulinhan minä satujen elävinä vaeltavan siellä! Ja nyt kummittelee siellä enää vain paperikääry, jonka kaksi sanomattoman kunnianhimoista sisarusta odotti avaavan heille lumotun kultaportin, josta maailman aarteet itsestään lankeisivat heidän syliinsä.

Minä katsahdin kirjaston ikkunoihin, lamppu polot vielä kirjoituspöydällä, mutta katossa näkyi tumma varjo nopeasti liehuvan edestakaisin -- minun isäni varjo; hän näkyi olevan entistä levottomampi ja kovin liikutettu. Alakuloisesti astuin portaita ylös -- kirjaston ovi oli suljettu. Epäselvä mumiseminen kuului huonetta mittaavien askelten keskeyttämänä ja silloin tällöin löi isäni kaikuvasti nyrkkinsä pöytään.

Minä kolkutin ja pyysin häntä avaaman.

"Jätä minut rauhaan!" huusi hän ankarasti ja kiivaasti, lähestymättä ovea. "Väärennetytkö, sanotte?" Hän naurahti. "Tulkaa sitä todeksi näyttämään! Mutta laskekaa pois sauvanne! Miksi lyötte minua päähän? Voi aivojani!"

"Isä, isä!" huusin minä tuskallisesti ja toistin rukoukseni päästä sisään.

"Mene! älä kiduta minua!" huusi hän maltittomasti ja meni huoneen toiselle puolelle.