Chapter 25

Hankala aika koitti minulle, sillä toinenkin suru painoi sydäntäni: isäni oli äkkiä eriskummallisesti muuttunut. Koko hänen käytöksensä muistutti minua tuosta muistorahan oston ajasta; hän ei nauttinut ruokaa ja öisin kuulin hänen levottomasti kävelevän edestakaisin. Ääretön joukko kirjeitä saapui joka päivä tulvantapaisesti ja jokaisesta uudesta kohosi kuumeenpuna hänen laihoille poskillensa. Hän kirjoitti herkenemättä, vaan ei Karolinenlustissa tavatuita taideaarteita koskevaa käsikirjoitusta: se makasi pöydän laatikossa, Tarkasti kuuntelin hänen mumisevaa puhettansa, kun hän astuskeli edestakaisin huoneessansa, vaan en voinut erottaa sanaakaan enkä tohtinut kysellä, kun pelkäsin kiivastuttavani häntä.

En milloinkaan ole unhottava hetkeä, jolloin hänen pidätetty tuskansa viimein puhkesi ilmi! Oli kolkko, mieltä masentava talvi-ilta. Isäni oli päivällisen jälkeen vetäytynyt sanomalehtineen kammariinsa. Jo muutaman minuutin kuluttua kuulin hänen kavahtavan ylös; hän heitti oven kovasti kiinni ja syöksi kirjastoon. Peljästyneenä menin hänen perässänsä.

"Isä!" huudahdin rukoilevaisesti ja syleilin häntä, kun hän minua huomaamatta meni ohitseni.

Lienen näyttänyt kovin peljästyneeltä, sillä hän silitti otsaansa silminnähtävästi koettaen tulla rauhallisemman näköiseksi.

"Ei mitään hätää, Lorchen", lohdutti hän minua huolestuneena. "Mene nyt vaan alas jälleen, lapsi kultani. Ihmiset valehtelevat! He kadehtivat isäsi mainetta -- he tietävät antavansa hänelle kuolonhaavan ahdistaessansa hänen mainettansa. Ja nyt tulevat he joukottain ja jok'ainoalla on kivi kädessä. Niin, kivittäkää hänet, kivittäkää hänet! Hänen maineensa ja taitonsa ovat jo loistaneet liian kauan!"

Hän vaikeni äkkiä ja katsoi pääni ylitse ovea kohti. Eräs nainen astui kuulumatta sisään, kookas vartalo puettu mustaan, kärpän nahasta päärmettyyn samettiviittaan. Hän nosti harson silmiltään: taivas, mikä kauneus! Minä muistelin ehdottomasti Lumisirkkua: silmät nokimustat, otsa valkea ja poskilla hieno puna. Isäni katsoa tuijotti kummastuneena häneen, kun hän kevein askelin lähestyi meitä. Hieno hymy lepäsi hänen huulillansa ja veitikkamaisesti iski hän sivulta päin silmää isälleni: kaikki näytti lumoavalta, melkein lapsellisen viehättävältä; mutta kuitenkin arvelin viattomien liikuntojen salaavan tuskallisesti sykkivän sydämen, sillä huulet vapisivat heikkohermoisesti.

"Hän ei tunne minua enää", lausui hän sointuvalla äänettä, kun isäni yhä oli vaiti. "Täytyneehän minun siis muistuttaa häntä ajasta, jolloin leikimme Hannoverin puistossa ja vanhempi sisar kiltisti juoksi hevosena ja sai maistaa Willibaldin ruoskaa -- muistatko sitä vielä?"

Isäni peräytyi, kuin olisivat peikon kynnet pilkistäneet esiin ihanan rouvan samettinutun alta. Jääkylmällä katseella silmäili hän vierasta kiireestä kantapäähän; en milloinkaan olisi luullut tämän hajamielisen oppineen voivan osoittaa senkaltaista kovuutta ja ylenkatsetta!

"En todellakaan voi käsittää, että Kristina Wolf, joka kerran eli isäni, herra von Sassenin talossa, rohkenisi astua jalkaansa minun kynnykseni yli", lausui hän ankarasti.

"Willibald --"

"Mä pyydän", keskeytti hän kieltäväisesti ojentaen kätensä, "meillä ei ole mitään yhteyttä! Jos olisitte ainoastaan hairahtunut, vastustamattomasta taiteenhalusta kotoa luopunut tytär, ottaisin teidät heti vastaan -- mutta _varkaan_ kanssa ei minulla ole mitään tekemistä."

"Oi, Jumalani!" Hän löi kätensä yhteen, katsellen surullisesti taivasta kohti. Minä en käsittänyt, miten isäni voi tuota madonna-katsetta vastustaa, vaikka sana "varas" sattui minuun kuin sähköinen isku. -- "Willibald, ole armollinen! Älä tuomitse niin ankarasti nuoruuden rikosta!" rukoili hän. "Kuinka olisin tyhjin käsin voinut alkaa hartaasti toivottua taidetietäni? Äitini ei antanut minulle äyriäkään, sen tiedät, ja kuitenkin oli rikkaalta rouvalta anottu summa niin vähäinen."

"Ainoastaan kaksitoista tuhatta taaleria, jotka otit hänen huolellisesti lukitusta kirjoituspöydästänsä --"

"Eikö minulla ollut oikeutta niihin, Willibald! Sano itse!"

"Ja myöskin vapaaherratar Hankenin, vieraamme kiiltokiviinkö, jotka sinun kanssasi katosivat ja jotka äitini täytyi suurimmalla uhrauksilla maksaa, pelastaaksensa nimeämme täydellisestä häpeästä?"

"Valhe, Valhe!" huudahti vieras.

"Mene ulos, Leonora! tätä ei sinun sovi kuulla!" sanoi isäni taluttaen minut oven luokse.

"Ei, älä mene, lapsi kulta! Ole armollinen ja koeta saada isääsi uskomaan minua viattomaksi! Niin, sinä olet Leonore! Oi, noita lempeitä suloisia silmiä!" Hän syleili minua ja suuteli silmiäni -- leveä samettiviitta peitti minut tykkänään ja lumoava orvokin tuoksu lemusi oikein hurmaavaisesti minua kohtaan hänen rinnoiltansa. Kovalla kädellä irroitti isäni minut hänestä. "Älä saastuta viatonta lastani!" huudahti hän kiivaasti, vieden minut ulos.

Minä menin rappuja alas ja vaivuin ikäänkuin hurmaantuneena alimaiselle portaalle. Hän oli siis Kristina tätini, "perheemme häpeäpilkku", joksi Ilse häntä nimitti, "tähti", joksi hän itse sanoi itseään. Tähti hän olikin, tuo lumoava rouva. Kaikki naisellinen viehättävyys, mitä siihen saakka olin nähnyt, vaaleni tätini nuorekasten, loistavien kasvojen rinnalla! Miten hänen mustat kiharansa lepäsivät raskaasti paksun kärpän-nahan päällä! Ah, kuinka tuo peloton, sileä otsa loisti ja kuinka kauniisti hienot, siniset suonet näkyivät hänen kulmissansa! Ja tuo lumoavan hellä ääni, sen oli hän saanut takaisin, parannuskeino oli siis auttanut! Ja nuo pienet kätöset, jotka niin lempeästi ja hellästi vetivät minut lumoavan rouvan rinnoille -- nekö olivat varastaneet! Ei, ei, tätini viha näytti tämän syytöksen kokonaan valheeksi: näinhän minä kyyneleitten kiiltävän hänen silmissänsä!

Sykkivin sydämin kuuntelin kirjastosta kuuluvaa sananvaihtoa. En voinut erottaa sanaakaan, eikä se kauankaan kestänyt. Ovi aukeni -- "Antakoon Jumala tämän sinulle anteeksi!" kuulin tätini lausuvan; sitte kahisi hänen liepeensä portaissa. Hänen askeleensa tulivat yhä hitaammiksi ja hiljaisemmiksi; äkkiä peitti hän silmät kädellään ja nojautui käsipuita vastaan. Minä juoksin hänen luoksensa ja tartuin hänen oikeaan käteensä.

"Kristina täti!" huudahdin liikutettuna.

Hän antoi kätensä vitkaan vaipua alas, katsoen minua, surullisesti hymyillen.

"Pikku enkelini, sydänkäpyseni, eikö totta, ethän sinä luule minua pahantekijäksi?" sanoi hän, hellästi silittäen poskeani. "Ethän voi aavistaa, miten pahanilkiset ihmiset kiduttavat minua kuoliaaksi valheellisilla syytöksillään! Oi, jos tietäisit, mitä kaikkia minun jo on täytynyt kärsiä! Ja missä hirveässä asemassa olenkaan nyt ankaran isäsi ijäiseksi hyljättynä! Lapsi, minulla ei ole kattoa suojaksi, ei turvapaikkaa, mihin yöksi voin laskea pääni levolle! Viimeinen grosheni taskussa saavuin viimein vaivaloisesti K:hon, sillä tahdoinhan nähdä sinua, pikkuista Leonoraani! Taivaan Jumala, jospa vaan muutamaksi päiväksi saisin suojaa, niin kyllä sitten taasen voisin suoriutua tästä pulasta!"

Minun asemani oli tuskallinen! Mielelläni olisin jättänyt hänelle oman huoneeni ja itse maannut oljilla -- niin äärettömästi oli tämä rouva minut lumonnut; mutta vasten isäni tahtoa en tohtinut ottaa häntä huoneeseni. Minä muistelin neiti Fliedneriä -- hän oli aina niin hyvä ja avulias, kentiesi voisi hän minua neuvoa. Ah, mihin olivat nyt kaikki hyvät aikomukseni joutuneet, joitten mukaan ensin tahdoin miettiä ja sitten käyttää itseäni?

Sanaakaan lausumatta, vein tätini alas ja sitte hiekkakentän yli. Hän seurasi minua myöntyväisesti kuin lapsi. Olimme juuri menemäisillämme pensaston ohitse, kun Dagobert sekä Charlotte tulivat meitä vastaan, viimemainitulla kiiltävän valkoinen silkkihattu päässä ja sinertävä samettinuttu hartioilla. He olivat silminnähtävästi kävelemässä.

Minä en vielä ollut nähnyt "herra luutnanttia", sillä olin säännöllisesti karttanut häntä, vaikka hän usein tuli Karolinenlustiin. Nyt säpsähdin ja peljästyin sydämeni pohjasta. Hänkin näkyi kummastuvan: ruskeat silmänsä, joita minä oikein pelkäsin tuon kohtauksen jälkeen suljetussa salissa, katselivat minua eriskummallisesti säihkyen. Minä en ollut huomaavinani hänen iloisesti ojennettua kättänsä ja esittelin tätini Charlottelle. Kummastuksella huomasin äkkinäisen liikutuksen vivahtavan onnettoman rouvan kasvojen yli. Hän tahtoi puhua, vaan ei saanut ääntäkään huuliensa yli.

Charlotte nyykäytti välinpitämättömästi ja ylhäisesti päätänsä, sekä loi ylpeän, tarkastelevan katseen edessänsä seisovaan naiseen.

"Neiti Fliedner tuskin voi teitä neuvoa", sanoi hän minulle kylmäkiskoisesti, kerrottuani hänelle muutamin sanoin aikomuksestani. "Ja vielä vähemmin taitaa hän teitä auttaa; meillä on sangen ahdasta katuhuoneuksessa. Jos saan teitä neuvoa, niin menkää ystävienne Helldorfien luo; heillä on varmaan pieni kammari, johon voitte asettaa tätinne."

Minä käännyin suuttuneena ja tätini laski kiireesti harsonsa kasvojensa eteen. Samassa meni Schäfer puutarhuri tervehtien ohitsemme. Sveitsiläistalo oli hänen omansa ja minä tiesin hänen usein vuokranneen rouvavainajansa niin sanotun "juhlahuoneen" vieraille. Minä riensin hänen jälkeensä kysymään. Hän oli heti valmis antamaan sen tädilleni ja pyysi meitä heti tulemaan hänen kanssansa, kaikki oli muka "parhaimmassa järjestyksessä."

Luomatta katsettakaan veljeen ja sisareen meni tätini vanhuksen kanssa, joka sävyisesti häntä puhutellen, vei hänet portin luo, jonka avain oli minun hallussani. Sisällinen tuskako häntä niin kiireesti ajoi eteenpäin -- Schäfer tuskin voi pysyä hänen vieressänsä, ja minä, vaikka kyllä ponnistin voimiani, jäin koko joukon jäljelle.

"Herran tähden, poistakaa tuo pilvistä pudonnut täti niskoiltanne!" huudahti Charlotte jälkeeni. "Hän ei tuota teille kunniaa -- näkyyhän maalia sormenpaksulta hänen kasvoistansa! Ja tuo valheellinen teaatteri-kärpänpäärmä! Hyi! Lapsi, teillä on kummallisia sukulaisia: syntyisin juutalainen mummo ja nyt tuo ylen määrin maalattu opera-täti! Kuulkaapa, älkää tulko aivan myöhään tänä iltana -- setä on, odottamatonta kyllä, tuhlaava rahoja -- kasvihuone tulee komeasti valaistuksi -- olkoon se hänelle hyödyllistä!"

Hän naurahti ja tarttui tätiäni katselevaa Dagoberttia käsivarteen.

"Minä en tiedä -- minä -- olen varmaan ennen kohdannut tuon rouvan", sanoi hän miettiväisesti hivuttaen otsaansa. "Jumala tietäköön, missä --"

"No, se on helppo sanoa -- sinä olet nähnyt hänet näyttämöllä", arveli Charlotte, vetäen hänet maltittomasti mukanansa.

Kovin suuttuneena katselin heidän peräänsä. Täti raukka! Niin, hän oli onneton, ihmisten hätyyttämä nainen -- ainoa mikä hänellä vielä oli jäljellä, hänen kauneutensa, oli muka lainattu -- oli maalattua.

Minusta oli kulmakammari, johon Schäfer saattoi meidät, erittäin soma ja viehättävä. Silmänräpäyksessä oli vanhus asettanut tulta pesään, ja ikkunoihin kukkivia reseda- ja ruusupensaita.

"Ahdas ja matala", sanoi tätini nostaen käsivartensa ikäänkuin koskeaksensa lumivalkeaan kattoon. "Minä en ole tämmöiseen asuntoon tottunut, mutta voinhan tätä kuitenkin kestää -- lujalla tahdolla voin kaikkia tehdä -- tiedätkö sen, enkeliseni?"

Hän heitti pois hatun ja viitan, sekä seisoi nyt edessäni puettuna siniseen samettileninkiin. Saumoista ja kyynäspäistä oli se tosin vaalennut ja kulunut, mutta se ympäröi mitä kookkaimman hoikan vartalon, lyhyt lieve teki tämän ruhtinaallisen muodon täydelliseksi ja aukeasta herttamaisesta kaulakaarteesta loisti lumisirkun rinta vastaani. Mutia mitkä hiukset! Otsassa oli pieniä sinertävän mustia kiharoita, ja niitä riippui rintaa ja selkääkin alas, vaan sittekin seppelöi mitä kauneimmat palmikot pientä päätä -- en käsittänyt, miten se voi kantaa kaiken sen komeuden, vielä vähemmin, että hän liikutti päätään niin nopeasti ja keveästi.

Peittämättömän ihailemiseni luki hän selvästi kasvoistani.

"No, Leonoraseni, mitä pidät tädistäsi?" kysyi hän veitikkamaisesti hymyillen.

"Ah, sinä olet liian kaunis!" huudahdin innostuneena. "Ja niin nuori, niin nuori -- mutta kuinka se onkaan mahdollista? Olethan kuitenkin kolmea vuotta vanhempi isääni!"

"Hupsu tyttö, sitä ei huudeta noin kaikkiin ilman suuntiin!" sanoi hän vaivaloisesti nauraen ja laski hienon kätensä huulilleni.

Hänen silmänsä lensivät etsien ympäri huonetta ja pysähtyivät viimein pieneen ikkunain välillä seisovaan peiliin.

"Ah, tämä ei käy laatuun -- ei millään muotoa!" huudahti hän peljästyneenä. "Tuossa palasessa ei voi nähdä nenänippuansakaan! Kuinka voin nyt pukea päälleni? Enhän minä ole mikään porvarinvaimo, lapsi -- minä olen tottunut elämään ruhtinaallisesti! Mielelläni suostun kerraksi mihin hyvänsä, vaan tähän en voi! Kuuleppas, hankithan minulle toisen, sopivamman peilin, että kuitenkin vähän saisin noudattaa tavallisia tapojani? Tuolla linnassa, missä asut, on luultavasti joku liikanainen, suuri peili. Kaikessa salaisuudessa -- lapseni -- voin sanoa sinulle että, jokainen apu, jonka tässä satunnaisessa pulassani minulle annat, tulee myöhemmin eräältä toiselta puolelta tuhat kertaa palkituksi. Tuota huoletta tänne, mitä välttämättömästi tarvitsen mukavuudekseni; minä vastaan kaikesta."

"Kuinka voisin sitä hankkia?" vastasin kainosti. "Ovathan kaikki huonekalut herra Claudiuksen omat!"

Hän hymyili.

"Minulla ei ole valtaa asettaa tuoliakaan toisin kuin miten olivat tänne tullessani", jatkoin vakavasti häntä vastustaen. "Karolinenlustista en voi, vaikka kuinka tahtoisinkin, hankkia sinulle mitään; mutta kentiesi rouva Helldorf lainaa sinulle, mitä tarvitset. Menkäämme hänen luoksensa."

Mieleni masentui kovasti, kun rouva Helldorfkin vastaanotti kauniin komean holhokkaani silminnähtävän kummastuneena ja kylmästi. Ei auttanut, että täti vastustamattoman hellällä äänellä lausui hänelle tuhansia kohteliaisuuksia ja kutsui molempia leikkiviä lapsia kultakutrisiksi enkeleiksi. Ystäväni hienot kasvot eivät vähintäkään kirkastuneet, vaan pysyivät yhtä kylmän ja epäileväisen näköisinä ja kun viimein ujosti pyysin häntä lainaamaan peiliänsä, tuli hän vielä kylmemmäksi, otti melkoisen suuren peilin -- ainoansa -- seinältä, tarjosi sitä kauniille rouvalle ja sanoi ivallisesti: "Minä kyllä tulen ilmankin toimeen."

"Olkaa varoillanne, Leonore! Kyllä _minäkin_ olen pitävä häntä silmällä", kuiskasi hän minulle etuhuoneessa sinisen samettipuvun kadotessa rappusissa.

Kovin alakuloisena laskin alhaalla pienen kukkaroni pöydälle. Palkinnoksi sain suutelon sekä vakuutuksen, että "kaikki pienet uhraukseni" kaikissa tapauksissa vähän ajan kuluttua tulisivat maksetuiksi tuhat vertaa runsaammin. Sitte oli tädilläni suuri vaiva asettaessansa peiliä valoisimpaan paikkaan ja minä palasin kahta vertaa raskaimmin sydämin takaisin Karolinenlustiin.

XXIX.

Iltahämärä jo levisi jälleen hiljaa astuessani kirjastoon. Isäni käveli muinaistaidesalissa hiljaisten vaaleitten veistokuvien keskellä eikä ainoallakaan sanalla maininnut sisartansa. Hän ehkä luuli hänen olevan poissa ijäksi päiväksi eikä koskaan enää tulevan hänen tiellensä, ja minun pitäisi muka mitä pikemmin sitä parempi unhottaman koko seikka. Väristen vedin viittani paremmin rintani yli, sillä oli kovin kylmä lämmittämättömässä suuressa salissa ja lunta putoeli taajasti lasiselle kupulaelle.

"Sinä vilustut täällä, isä", lausuin tarttuen hänen käteensä. Se oli tulenkuuma; ah, ja miten hänen silmänsä säihkyivät syvissä kuopissaan! "Vilustunko? Täällä on viehättävää -- tuntuu niin suloiselta, kuin saisin kylmän kääreen polttavalle otsalleni."

"Mutta on jo myöhä", sanoin hitaasti; "ja tarvitseehan sinun vähän järjestää pukuasikin. Olet luultavasti unhottanut, että ruhtinatar tulee suurta kasvihuonetta kaasunvalossa katsomaan?"

"Oi, Jumalani, mitä minulla on tekemistä kasvihuoneessa?" huudahti hän maltittomasti. "Tahdotteko saattaa minut mielettömäksi kaasuliekeistä ja aivojani vahingoittavasta kukkaistuoksusta? Ei, ei, mitä minä huolin ruhtinattaresta tahi herttuasta!"

Tapaturmasta lykkäsi hän kiivaalla käden liikunnolla pienen kuvan maahan. Kummallista -- hän, joka tavallisesti helläkätisesti koski muinaistaideteoksiin, hän ei nyt edes kääntynyt katsomaankaan tapahtunutta turmiota, vaan antoi rikotun epäjumalan kuvan välinpitämättömästi jäädä lattialle.

Kovin peljästyneenä koetin rauhoittaa häntä. "Kuten tahdotte, isä kulta", sanoin. "Minä lähetän heti ilmoittamaan katurakennukseen kotiinjäämisestämme."

"Ei, ei, sinun täytyy kaikissa tapauksissa mennä, Leonoreseni!" keskeytti hän minua hellemmin. "Minä soisin sinun menevän ruhtinattaren tähden, joka sinusta pitää, sekä tahtoisin myöskin mielelläni olla häiritsemättä tänä iltana."

Hän meni takaisin kirjastoon ja rupesi kirjoittamaan. Minä suljin ovet, korjasin valkeata pesässä ja katoin teepöydän; sitte menin nulomielisenä alas järjestämään pukuani, se on, minä otin taasen mummoni antamat helmet kotelostaan ja kiersin ne kähäröihini. Melkein satumaisen loistavasti, mutta myöskin silmiinpistäväisempinä kiilsivät kosteat, sinertävän kimeltävät pisarat tummissa kiharoissani ja sitäpä juuri tahdoinkin; ken tiesi, milloinka ruhtinatar taasen oli tuleva Claudiuksen taloon!

Oli jo myöhä, kun vihdoin astuin sillan yli matkallani kasvihuoneesen. Silmänräpäykseksi jäin häikäistynä seisomaan. Hiljaa varisivat hajoavaisten pilvien viimeiset lumihiuteet päälleni, jalkojeni alla narisi jäätynyt jalanmittainen lumi ja minne katsoin, ojensivat lumiset puut ja pensaat minulle kankeat aaveentapaiset oksansa -- ja tuolla olivat komeat palmujen latvat ylpeästi levällään sanajalkojen ja kaktuskasvien sekä pienten vehreitten ruohokenttien yllä, ja niiden väliltä kiilsivät suihkulähteitten hopeankirkkaat pisarat. Kätkettyjen kaasuliekkien valossa vaihtui vehreä väri tuhansilla tavoilla, vaalean viheriäisestä kuusen tummaan väriin -- kasvihuone oli valkoisen sametin päällä makaavan, viheriäisen smaragdikiven kaltainen keskellä suurta lumikenttää.

"Ah, hyvää iltaa pienokaiseni!" huudahti ruhtinatar astuessani hänen luoksensa. Hän istui sananjalkojen keskellä, juuri samassa paikassa, jossa minä taannoin kerroin mummostani. Herra Claudius seisoi vähän sivulla hänen tuolinsa takana puhuen hänen kanssansa ja ruhtinattaren seura ynnä Dagobert ja Charlotte olivat istahtaneet molemmin puolin luonteviin joukkioihin. "Pikku aronprinsessani, miten keijukaisten tapaan siinä tulette!" lausui hän leikillisesti. "Ihanhan luulisi suihkulähteen heittäneen teidät tänne? Lapsi, te ette todellakaan tiedä, mitä kallista aarretta noin viattomasti ja keveästi kannatte kiharoissanne!"

"Kyllä, teidän korkeutenne, minä sen tiedän: helmeni ovat suuren rikkauden viimeiset jäljet", vastasin hänelle koettaen saada äänelleni tyvenen kaiun. "Armas mummoraukkani lausui, kun ne hänen käskystänsä laskettiin kaulaani, niiden nähneen paljon perheonnea, mutta niiden myöskin paenneen piinapenkkiä sekä muita kidutuksia, joita sietämätön kristinusko oli hankkinut juutalaisille, sillä mummokultani oli juutalainen, syntyisin Jakobsohn Hannoveristä."

Minä lausuin viimeiset sanat painavaisesti, katsellen herra Claudiusta. Mitäpä minä siitä, että herra von Wismar häveliäästi yski, ujosti sivultapäin vilkahtaen ruhtinattareen, että neiti von Wildenspring riemuisasti liikkui, ikäänkuin tahtoen sanoa: Enkö ollut oikeassa, kun aatelinen nenäni tässä olennossa haisti jotakin porvarillista? Mitä minä siitä huolin, että kaunis Tankred suuttuneena kierteli viiksiänsä ja vihastuneena kuiskasi Charlottelle muutamia sanoja? Enkö nähnyt riemun iloa herra Claudiuksen kasvoissa -- enkö luullut hänen tahtovan ojentaa minulle kätensä erottaaksensa minut tästä kurjasta seurasta ja painaaksensa minut hellälle ylevälle sydämellensä, siksi että olin voittanut väärän häpeän ja urhollisesti heittäytynyt ylpeän joukon ylenkatseen alaiseksi, jälleen voittaakseni _hänen_ kunnioituksensa!

"Kas vaan, sepä odottamaton tieto!" huudahti ruhtinatar iloisesti ja hilpeästi. "Nyt tiedän myöskin, mistä pikku lemmikkini on saanut tuon itämaisen muodon! Niin, niin, tuommoinen mustakähäräinen, elohopeankaltainen keijukainen se varmaan oli, joka Herodekselta vietteli Johannes kastajan pään! Kun taasen tulitte luokseni, tahdon tietää enemmän tuosta miellyttävästä mummosta, lapseni?" Hän veti helminauhan syvemmin hiuksiini ja antoi sormensa vieriä alas kiharoitteni välissä. "Minä pidän sanomattoman paljon tästä puhdasmielisestä, viattomasti lörpöttelevästä Rebekasta!" jatkoi hän hellästi minua suudellen.

Tällä kertaa ei lörpöttelemiseni ollut viaton, sen tiesi hän parhaiten, joka ei enää luonut silmiänsä minusta!

Ruhtinatar veti minut jalkojensa juureen ja siinä istuin sitte koko illan ääneti kuunnellen heidän puhettansa, kunnes neiti Fliedner tuli ilmoittamaan kaikki olevan valmiina katurakennuksessa. Herttuaallinen ruhtinatar oli pyytänyt saada juoda kupillisen teetä "vanhassa miellyttävässä talossa" -- hänen kivuloisuutensa ei sallinut hänen kauan viipyä kasvihuoneitten kosteassa ilmassa. Hän pukeutui päällysnuttuunsa, tarttui herra Claudiuksen käsivarteen ja meni iloisen, nauravan seuransa etupäässä lumisen puutarhan lävitse. Lyhtyjä kantavia palvelijoita ei tarvittu -- pilvet olivat hajonneet, poppeliston oksien väliltä näkyi kirkas säde heittävän kummallista, hopeista valoa lumikentälle: kuu nousi.

Minä riensin vielä kerran takaisin sillan yli ja katsoin ylös kirjaston ikkunoihin. Uutimet eivät olleet eteen vedettyinä, isäni kirjoituspöydällä paloi lamppu ja suuren salin vastaisessa huoneessa pesän lähellä, jossa illallispöytä oli, leimusi sinertävä liekki -- se oli teekeittimen viinaliekki. Kaikki näytti rauhalliselta. Suuremmaksi varmuudeksi hiivin vielä rappuja ylös ja kuuntelin oven takana. Sisällä oli hiljaa; isäni kirjotti varmaan. Täydellisesti rauhoitettuna palasin katurakennukseen.

Sinä iltana piileskelivät varmaan kauppahuone Claudiuksen kaikki haltiat talon pimeimmissä nurkissa -- olihan valoa kaikkialla, jommoista ei arvokkaat entiset päämiehet sallineet edes tulevaisen päämiehen ristiäisissäkään!

"Mitähän tämä ennustaa, neiti Fliedner? Herra ei voi saada kylliksi valoista!" mutisi, minun mennessäni rappuja ylös, vanha Erdmann kummastuneena ja asetti tikapuita ylikäytävän seinää vastaan. "Nyt täytyy minun ripustaa tornihuoneen suuri lamppu tänne."

"Niin tehkää se, Erdmann", arveli vanha neiti, joka juuri tuli ulos salista. "Minua ilahuttaa, että kerran tulee valoista tässä vanhassa talossa!" Veitikkamaisesti hymyillen silitti hän hiuksiani ja riensi etehiseen.

Se hymy saattoi veren poskiini. Kainosti annoin käteni vaipua alas salin oven lukosta: minun oli tuiki mahdotonta mennä sisälle lukemattomien liekkien valaistavaksi. Minä menin Charlotten huoneesen. Se oli tyhjä; avatulla pianolla paloi kaksi lamppua ja salista, jossa kauniin Lotharin kuva riippui, kuului kuppien helinää ja iloista puhetta. Minun miettiessäni, miten huomaamattomimmin voisin yhtyä seuraan, kuului astuntaa läheisessä huoneessa ja Charlotte veljineen astui sisään.

"Ruhtinatar tahtoo kuulla minun laulavan", sanoi hän minulle käännellessään nuotin lehtiä. "Kuinka tänne olette joutuneet ja miksi piileskelette täällä, pienokaiseni? Teitä kaivataan seurassa."

"Minä olin huolissani isäni tähden ja kävin häntä katsomassa; hän ei ole oikein terve --"

"Eikö terve?" nauroi Dagobert hiljaa; hän istui jo pianon edessä aloitellen soittoa. "Niin, niin, sangen arveluttava kipu! Minä kuulin jo klubissa tästä ihmeellisestä uutisesta. Ei siellä puhuttu muusta ja koko kaupungin lävitse lentää uutinen valkean vauhdilla, että muinaistutkinnon huimaus on kuoleman kielissä. Ennen pitkää on meillä jotakin uutta muodissa, Charlotte! Jumalan kiitos, nyt ei enää tarvitse tuota kreikkalaista, romalaista eikä egyptiläistä sanansotkua -- kova papu se onkin ollut purra!" Hän laski kätensä koskettimille ja mitä kauneimpia säveliä tulvaili esiin hänen taitavien sormiensa alta; minun sydämeni lakkasi sykkimästä, niin hämmästyin, "Ja isänne horjuessa satulassa ja kadottaessa maineensa, kerrotte te käsittämättömän viattomasti hänen suoraan syntyneen juutalaisesta; se heittää hänet tykkänään maahan!"