Chapter 23

Minä etsin pienen kukkaron, jonka Ilse oli jättänyt laatikkoon "hätävaraksi", vaan jota minä siihen saakka olin ylenkatsonut. Ne rahat riittivät joksikin aikaa; mutta kun sitte annoin ulos viimeisen groshenin, palasivat huolet jälleen. Ilsen puoleen en tohtinut kääntyä, enkä herra Claudiuksenkaan; täytyihän minun heille aina ilmoittaa, mihin aioin käyttää omaisuudestani otetut rahat. Nyt, voidakseni selvemmin arvostella ihmistä ja seikkoja, muistin myöskin Ilsen ankarasti moittineen tätä kiihkeätä kokoomista; minä käsitin nyt perin pohjin herra Claudiuksen lauseen: senkaltainen hillitsemätön kokoilija ottaa varat vaikka alttarilta, enkä minä siis voinut toivoa, että hän suostuisi pyyntööni. Mutta mitä itse ansaitsin, siihen ei hänellä ollut oikeutta; minun ei edes tarvinnut sanoa, mihin käytin ansaitsemani rahat -- sangen nopeasti juolahti se pelastava ajatus mieleeni.

Ja toisena päivänä Dorotheenthalin vesitulvan jälkeen näin nuoren neidon, jonka äiti oli hukkunut, istuvan pihakammarin ikkunassa; kauniit, vaaleat kasvot syvälle alaspainettuina teki hän niin ahkerasti työtä, että minun oli mahdotonta nähdä ainoatakaan katsetta.

"Mitä hän tekee?" kysyin neiti Fliedneriltä.

"Hän on pyytänyt työtä, sillä hän luulee ainoastaan sillä tavalla voivansa hillitä surunsa. Hän kirjoittaa kukkasten nimiä siemenkoteloihin; hänen isänsä oli koulunopettaja Doretheenthalissa ja tyttö kirjoittaa sangen kaunista käsialaa."

Tämä joutui taasen mieleeni, kun Emma, palvelija-neitsyt, antoi minulle paperin täynnä numeroita. Minulla ei enää ollut äyriäkään ja pyysin sammaltaen häntä odottamaan muutaman päivän. Silminnähtävästi kummastuneena ja hämillään läksi hän huoneesta ja minä menin kello kuusi sykkivin sydämin katurakennukseen. Herra Claudiuksen luona oli pidot -- isänikin oli kutsuttu, mutta hän viipyi vielä linnassa tervehtimässä Margareta-ruhtinatarta, joka sinä päivänä oli palaava kolmekuukautisen poissaolon jälkeen.

Minä riisuin päällysvaatteeni ja hattuni neiti Fliednerin huoneesen.

"Lapseni", lausui vanha neiti vähän hämillään ollen, vetäen pääni rinnoillensa, "jos joskus joudutte rahapulaan, eikö totta, tulettehan silloin minun luokseni?"

Minä peljästyin -- Emma oli kielitellyt; mutta minä en kuitenkaan tahtonut myöntää olevani tarpeessa, minä häpesin isäni tähden. Enhän minä kuitenkaan ollut sillä autettu, että hän lainaisi minulle rahaa, täytyihän minun kaikissa tapauksissa maksaa ne hänelle takaisin. Minä kiitin häntä sydämellisesti ja menin jotenkin vakavin askelin toimitushuoneesen -- ensi kerran Ilsen lähdettyä.

Jo oven takana kuulin herra Claudiuksen kävelevän edestakaisin. Avatessani oven kääntyi hän puoleeni ja seisattui kädet selän takana. Hänen kirjoituspöydällään paloi yksinäinen viheriävarjostiminen lamppu, kaikki muut pöydät olivat jo pimeät; herrat olivat lähteneet työstään.

Minna värisytti: kookas, solakka mies oli juuri nopeilla askeleilla mitannut puolihämärää huonetta; entistä elävämmin muistui aika mieleeni, jolloin ääretön suru ja tuska saattoivat hänet rauhatonna puutarhan ja metsän yksinäisyyteen. Tuloni näkyi kummastuttavan häntä, ikäänkuin ehdottomasti tarttui hän lampun varjostimeen ja kohotti sen, että valo kirkkaasti valasi minua, ujosti seisoissani odottaen oven edessä. Tilani oli minusta niin tuskallinen kuin olisin äkkiä joutunut pilkkalavalle; mutta minä kokosin kaiken rohkeuteni, menin hänen luoksensa ja laskin jotenkin kömpelösti niiaten, paperin hänen eteensä kirjoituspöydälle.

"Olkaa hyvä ja tarkastelkaa tätä käsialaa!" pyysin alasluoduin silmin.

Hän otti paperin käteensä.

"Kauniita, luontevia kirjaimia: ne ovat siinä niin lujina ja uhkamielisinä, tahtoisin sanoa, haarniskaan puettuina, mutta kuitenkin viehättävinä", lausui hän ja puoleksi hymyillen käänsi kasvonsa puoleeni. "Luulisipa kirjoittajan pukeutuneen rautahansikkaasen peittääksensä pienen käden!"

"Siis on kirjoitus kaunis -- mutta kelpaako se myöskin käytännössä? Minun ilahuttaisi, jos niin olisi!" lausuin sammaltaen.

"Vai niin, asia koski teihin enemmän, kuin luulin. Oletteko te tämän kirjoittanut?"

"Olen."

"Ja mitä tarkoitatte 'käytännöllä?' Ettekö tyydy siihen, että äkkiä olette oppineet kirjoittamaan niin kauniisti ja kuten kirjoituksesta huomaa, myöskin sujuvasti ja nopeasti?"

"En, en, en lainkaan!" vastasin vilkkaasti. "Minä tahtoisin osata kirjoittaa niin, että -- että minulle uskottaisiin työtä." -- Nyt olin sen sanonut ja nyt tulin rohkeaksi. "Minä tiedän teidän antavan naisienkin kirjoittaa kukkasien nimiä siementötteröihin; ettekö antaisi minunkin koettaa? -- Minä koettaisin parastani ja kirjottaisin tarkkaan, mallin mukaan." -- Nyt katsahdin ylös, mutta loin heti jälleen silmäni alas, sillä katselivathan hänen siniset silmänsä minua niin tulisesti, mutta samalla myöskin ikäänkuin sääliväisesti. Ne olivat niin säihkyvät ja iloiset, kuin eivät ne ensinkään olisi tuon muuten rauhallisen, vakavan miehen omat.

"Tahdotteko siis kirjoittaa rahasta?" kysyi hän kuitenkin kovin tyvenesti, melkein toimekkaasti. "Ettekö tiedä, ett'ei teidän tarvitse sitä tehdä? Onhan teillä omaisuutta. Sanokaa vaan, kuinka paljon tarvitsette ja mitä varten." Hän laski kätensä vieressään seisovalle rauta-arkulle.

"Ei, minä en huoli!" huudahdin äkkiä. "Antakaa rahojen olla myöhemmäksi. Armas mummo-vainajani sanoi siinä olevan kylliksi hätää torjumaan, enkä minä vielä ole hädässä, Jumalan kiitos!" Hän otti jälleen pois kätensä arkusta. En tiedä, mistä syystä joutui mieleeni, hänen eriskummallista hymyänsä nähdessäni, että _hänkin_ jo tiesi Emman lörpötyksistä. Se masensi minut, mutta vahvisti samassa päätökseni.

"Te ette silminnähtävästi käsitä sitä työtä, jota nyt minulta pyydätte", jatkoi hän. "Minä tiedän jo ennakolta, miten käy: yhden minutin kuluttua rupeavat poskenne punottamaan, ajatuksenne ja jalkanne kapinoitsemaan kauheata kirjoitusta vastaan --"

"Nyt on kaikki ihan toista", keskeytin häntä puoliääneen ja häveliäänä, sillä toistelihan hän omia lapsellisia sanojani, joilla olin kertonut hänelle, miten inhosin kirjoitusta. "Vaikeaa on oppiminen minusta ollut, se on tosi, enkä minä sitä kiellä, mutta minä olen voittanut itseni."

"Todellakin?" Tuo paha hymy lensi taasen hänen huulillensa. "Te olette siis jättäneet kaikki, mihin olitte arolla tottuneet? Te inhoatte kiivetä puissa, ettekä voi käsittää, miten ennen mielellänne juoksitte joen vedessä!"

"Ei, ei, niin sivistynyt en ole lainkaan!" huudahdin tahtomattani. "Minä en ylipäänsä voi käsittää, koittaako koskaan päivä, jolloin ikävöimättä taidan kuulla puitten huminaa ja laineitten loiskimista; mutta minä opin hillitsemään ikävyyttäni, samaten kuin olen hampaitani kiristäen -- minä osoitin paperia -- pakottanut itseni oppimaan kirjoittamaan tätä."

Herra Claudius kääntyi viheriän ikkunan varjostimeen päin, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea sen lankoja. Sitte otti hän pienen paperitötterön ja näytti sen minulle, kauniisti kirjoitettuna seisoi siinä "_Rosa Damascena_."

"Ajatelkaa nyt, että teidän täytyy kirjoittaa nämät sanat neljä sataa kertaa", lausui hän painavasti.

"Hyvä, saatte nähdä, sen taidan! Onhan se kukkasen nimi, ja vaikka tuhat kertaa kirjoittaisin 'rosa'-sanan, niin olen aina tuntevinani sen herttaisen tuoksun. Ruusu on minusta ihme, minä olen aina pitänyt sitä kuoriaisen linnana -- sekin on tottumus arosta -- tahdotteko uskoa minulle työtä?"

Hän oli ääneti ja raskain sydämin arvelin minä hänen luetelleen nämät vaikeukset päästäksensä sanomasta, ett'ei hän voinut kirjoitustani käyttää. Syvästi alakuloisena muistelin Loviisaa, tuota orpoa opettajan tytärtä -- hän oli vielä täällä ja kaikki kiittivät hänen ahkeruuttansa; kaikissa tapauksissa suoritti hän tehtävänsä paljoa paremmin kuin minä ja minä olin röyhkeä vertaillessani itseäni häneen. Ah, miten katkerasti nyt kaduin tuloani toimitushuoneesen! Entinen uhkamielisyys kuohuili taasen minussa, minä otin näytekirjoitukseni ja pistin sen taskuuni.

"Minä huomaan olleeni nenäkäs ja arvostelleeni omaa taitoani liian hyväksi", lausuin hengähtäen. "Nyt häpeän nähdessäni tuon viehättävän käsialan."

Kiireesti läksin oven luo, mutta herra Claudius seisoi samassa vieressäni.

"Älkää menkö noin luotani", lausui hän mitä hellimmällä äänellä. "Minä olin väärässä! Te osoitatte ensi kerran minulle heikkoa luottamusta ja minä vastustan teitä. -- Mutta minä en salli, että te kiusaatte itseänne työllä, joka on koko luonteellenne vastenmielistä. Sanoittehan äsken itse hampaita purren tekevänne koneentapaista työtä. Minä en sitä paitsi tahtoisi, että puhdas kätenne, jota kulta tuskin on liannut kirouksellaan, rupeisi ahkeroimaan muutaman groshenin tähden, luuletteko te seitsentoistavuotisen ihmis-ihmeen, joka ei koskaan ollut rahaa nähnyt, todellakin luiskahtaneen silmieni ohitse, kuten vieraan maiseman, kummallisen kansallispuvun tahi jonkin muun semmoisen? Minä selitin kohta alussa teille, että kesytön, uhkamielinen luonteenne on kukistettava, sillä säädytön käytös rumentaa minun mielestäni naisen, kiittäköötpä vaikka tuhannet sitä kesytönnä viehätyksenä; mutta luonteenne omituisuuksien täytyy jäädä hätyyttämättä."

"Mutta minä otan ohjat omiin käsiini ruvetessani ankaraan työhön", vastasin tuittupäisesti. "Etsiväthän toisetkin lohdutusta työssä; olettehan te itsekin toimelias aamusta iltaan ja vaadittehan te muilta samaa."

Hän hymyili. "Minä vaadinkin oikeuden mukaan kaikilta ahkeruutta, velvollisuutensa täyttämisessä. Mutta luuletteko minua senkaltaiseksi työnharrastajaksi, että tahdon muodostaa kaikki ihmiset saman kaavan mukaan? -- Jos joku sahaa pois liikanaiset oksat puusta, annan minä hänen jatkaa työtänsä; mutta minä en salli kenenkään karkeilla sormilla koskea hienoon kukkaan ja riistää sen lehdistä kaunista samettia. -- Minä tahtoisin mielelläni nähdä tämän pienen kähäräpään uhkamielisyyden vähennettynä, mutta ainoastaan henkisen ylevyyden, ei milloinkaan koneentapaisen työn vaikutuksesta."

Minä olin vähällä kadottaa ainoan keinon, millä ansaitsisin rahaa, sillä nyt en voinut enää puhua asianmukaisesti, liiatenkin kun hänkin äkkiä hylkäsi saman puhetavan. Kaikki hänen sanansa kuuluivat niin pidätetyiltä ja hillityiltä kuin pelkäisi hän jokaisen äänen korotuksen sytyttävän sisällisen innostuksen ilmituleen ja saattavan hänet kiivaaksi. Olinkohan lausunut jotakin, joka muistutti häntä kamalasta uskottomasta rouvasta? Sanomaton sääli tuota syvästi loukattua miestä kohtaan liikutti minua ja nyt tartuin ainoaan jäljellä olevaan keinoon -- rukoukseen, ja lausuin sanani niin innokkaalla, hellällä äänellä, että itsekin siitä peljästyin.

Ikäänkuin auringonsäteen valasemana kirkastuivat hänen kasvonsa.

"No niin, te saatte, mitä pyydätte!" lausui hän, tuokion aikaa mietittyänsä, väräjävällä äänellä. "Nyt käsitän, miksi ei ankara, jäykkä Ilse rouvakaan voinut vastustaa aron pikku prinsessaa! Ei, ei, niin nopeasti emme ole valmiit!" huudahti hän, kun minä, lausuttuani muutamia kiitossanoja, aioin lähteä huoneesta. "Onpa kohtuullista, että minä vuorostani pyytäisin teiltä jotakin, eikö niin? Älkää peljästykö, teidän ei tarvitse lyödä minulle kättä --" Miten katkeralta tämä selitys minusta kuului ja kuinka minä häpesin! "Minä pyytäisin teitä ainoasti vilpittömästi vastaamaan kysymykseeni."

Minä palasin ja katsoin häntä silmiin.

"Petyinkö -- vai teidänkö äänenne huusi nimeäni, kun palasin Dorotheenthalista tuona onnettomana päivänä?"

Minä tunsin tumman punan lentävän kasvoihini ja kuumentavan poskiani; mutta viipymättä vastasin hänelle: "Minä se olin, niin -- minä olin niin levoton --" samassa vaikenin, sillä ovi aukeni ja vanha Erdmann astui sisään. Todellakin tyytymättömän näköisenä osoitti herra Claudius kirjejoukkoa, joka oli vietävä postiin. Vanhuksella oli muassaan kirje, jonka hän laski pöydälle, kunnes ehti pistää toiset laukkuun.

"Neiti Charlottelta", selitti hän huomatessaan isännän suuresti kummastuneena katselevan pienen kirjeen sinettiä.

"Tämä kirje on vasta huomenna varhain vietävä, Erdmann", lausui herra Claudius lyhyesti ja pisti kirjeen taskuunsa.

Sillä aikaa olin minä saapunut oven luo ja ennenkuin hän ennätti huutaa minua, seisoin jo kovasti sykkivin sydämin etehisessä. Minä hengähdin syvästi, karhumainen, äreä vanhus tuli sisälle tosiaan onnellisena hetkenä; eipä paljoa puuttunut, että olisin tunnustanut, mitä tuskia silloin kärsin hänen tähtensä. Mutta mitä tämä on? Johan luja pohja luiskahtaa jalkojeni alta; ikivanha herra sinisine silmälasilleen -- valekuvan tapaisesti haihtui tämä ensi kuvailemiseni kaikkiin ilman suuntiin, eikä mikään, mikä oli minuun vaikuttanut astuessani uuteen, vieraasen maailmaan, vetänyt vertoja kunnioitusta vaativalle kauppiaalle.

XXVII.

Minä riensin rappuja ylös seurahuoneisin. Kolme peräkkäin olevaa suurta huonetta -- Charlotten siihen luettuna -- olivat aina viehättävästi lämmitetyt ja valaistut. Ovet olivat selki seljällään, sillä herra Claudiusta huvitti puhuessansa silloin tällöin, vitkallisin askelin käydä huoneitten lävitse. Teepöydän ympäri kokoontuva seura ei ollut suurilukuinen. Muutamia vanhoja herroja, talon ystäviä entisiltä ajoilta tuli välistä; mutta isäni -- tietysti "hanhenkukkineen" -- ja nuori Helldorf olimme vakinaisia vieraita; Loviisakin, tuo nuori hiljainen orpo oli siellä. Sitä vastoin oli kirjanpitäjä kokonaan kieltäytynyt tulemasta, selittäen olevansa liian vanha sekä pelkäävänsä vilustumista mennessänsä kylminä, sumuisina iltoina puutarhan lävitse; mutta oikeastaan oli hän peittämättömästi ilmoittanut Claudiuksen kauppahuoneen muuttuneen niin pelottavasti, että hän kumminkin "pesi kätensä", eikä huolinut ottaa osaa rikoksiin, joista toimen päämiehen kerran oli vastaaminen edellisille päämiehille.

Sinä päivänä olivat huoneet vielä typötyhjät. Oli kylmä marraskuun ilta; ensimmäiset lumihöytyvät sekaantuivat hiljaiseen sateesen, joka maanpinnalla kohosi tiheäksi pahanhajuiseksi sumuksi ja tuuli vinkui tyhjillä kaduilla.

Astuessani saliin järjesti neiti Fliedner par'aikaa kiliseviä teekuppia. Hän oli liikutettu, sillä hän muutteli jotenkin typerästi astioita edestakaisin. Charlotte katseli häntä ivallisesti hymyillen. Hän oli heittäytynyt sohvan kulmaan, puoleksi vaipuneena pitseillä ja rimsuilla koristetun viheriöisen silkki-leningin kimeltäviin laskoksiin. Hänen uhkea kauneutensa miellytti minua taasen -- muhkea ruumiin muoto kuvautui niin kauniisti lämpimässä, pehmeässä sohvassa; kuitenkin värisytti minun vertaillessani kylmää syysilmaa ihanan neiden paljaisin, ainoastaan erittäin hienojen pitsien peittämiin hartioihin ja käsivarsiin.

"Herran tähden, Fliedner kulta, menetelkää varovaisesti!" huudahti hän teeskentelijän pelolla, vähintäkään muuttamatta huolimatonta, mukavaa asemaansa. "Rouva Claudius-vainaja kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi, miten te nyt menettelette hänen posliinisten ristiäis- ja muitten perhejuhlamuistojen kanssa, sillä jotakin semmoista luultavasti kuppeihin poltetut kirjoitukset varmaan ylistänevät. Asia ei kannata puhumista -- mitä siitä siis niin ällistytte? Voinko minä siihen mitä, että tämä Loviisa on minulle niin vastenmielinen? Ja olenko minä syypää siihen, että tämä itkullinen naama aina näyttää siltä, kuin tahtoisi hän pyytää sekä Jumalalta, että ihmisiltä anteeksi, kun on niin rohkea, että on ollenkaan olemassa? Tyttö tuntee vaistomaisesti, mitä minä nyt peittämättä lausun -- hän koulumestaritapoineen ei kuulu hienoon seuraan. Ylipään on setä liian hyvä, kun asettaa hänet seuraan, johon hän ei missään tapauksessa kuulu. Hyvä Jumala, minä en ole mikään hirviö, mutta mikä oikeata on...! Hyvää iltaa, prinsessani."

Hän ojensi minulle kätensä ja veti minut viereensä sohvalle. "Pysykää nyt tässä, älkääkä aina lentäkö tuulispään tapaisesti ympäri huonetta!" lausui hän käskeväisesti! "Muuten asettaa setä taasen viereeni kumppalin, joka ikuisella korko-ompeluksellansa ja karkealla terässormustimellaan saattaa minut epätoivoon."

"Yhden noista monista vastuksista voitte helposti poistaa", arveli neiti Fliedner tyvenesti. "Antakaa Lovisalle yksi hopeasormustimistanne. Te ette kuitenkaan koskaan niitä käytä."

"Tai hyvin harvoin ainakin", nauroi Charlotte, liikuttaen kauniita valkoisia sormiaan silmiensä edessä. "Ja tiedänpä myöskin, mistä syystä. Katsokaa, hyvä Fliedner, näitä kynsiä! Ne eivät ole erittäin pienet, mutta somat, ruusuiset ja nuhteettomat -- jokaisessa on aateliskirja -- ettekö usko?" Hän avasi ylpeästi huulensa ja näytti nenäkkäästi nauraen koko rivin kauniita, tasaisia hampaita.

"En, sitä en usko", vastasi neiti Fliedner liikutettuna; puna lensi suuttumuksesta hänelle poskiin. "Luonto ei salli etevyyttä, joka vapauttaa ihmisen työstä, eikä tuolla kirjoitetulla ruhtinaansanallakaan, jolle mieletön luulo suo saman muuttamisen voiman kuin pyhälle ehtoollisellekin ja josta muka terve punainen luonnollinen veri muuttuu siniseksi -- ei sillä sanallakaan ole valtaa vapauttaa ketään työstä, jota tekemään ihmissuku kuitenkin on luotu. Kovin pahaa olisi ja vasten Jumalan tahtoa, jos valtioille todellakin olisi suotu oikeus hyväksyä tyhjäntoimillista. Mutta eräästä asiasta täytyy minun nyt muistuttaa teitä, Charlotte -- ne sanat eivät koskaan ennen ole käyneet huulieni yli; vaan teidän ylpeytenne on tullut rajattomaksi, hetki hetkeltä se tulee sietämättömämmäksi ja niin muodoin muistutan teitä siis: Älkää unhottako, että olette _ottolapsi_!"

"Niin, niin, tuommoinen armonleipää nauttiva raukka, eikö tosi, hyvä, armas Fliedner?" huudahti Charlotte, ja hänen tuliset, säihkyvät silmänsä katselivat terävästi vanhaa neitoa kasvoihin. "Mutta ajatelkaa vaan, minä en siitä paljoa huoli" -- hän nipisti peukalonsa ja etusormensa -- "armonleipä maistuu minusta oivallisesti, sentähden ett'en voi päästä vapaaksi ajatuksesta, että minulla on oikeutta sedän leipään. Paitsi sitä oli hynin totta, mitä tänään kirjoitin Dagobertille: te vingutatte ensimäistä viulua sedän teepöydässä, kun Eckhof on joutunut epäsuosioon. Te tulette nenäkkääksi, ystäväni!"

Hän vaikeni ja katsoi avonaisen oven puoleen, jonka kynnyksen yli herra Claudius kuulumatta juuri oli astunut. Vähintäkään hämmästystä osoittamatta nousi hän setäänsä tervehtimään, johon tervehdykseen setä lyhyesti vastasi, astui pöydän luo ja piti takavarikkoon otettua kirjettä lampun valossa.

"Mistä olet saanut tämän vaakunan, Charlotte?" kysyi hän tyvenesti, vaikka jotenkin terävästi.

Charlotte peljästyi -- minä huomasin sen hänen puoleksi suljettujen silmäluomiensa väräjämisestä, vaikka hän huolimattomuutta teeskennellen katseli vaakunaa.

"Mistäkö sen olen saanut, setä?" toisti hän melkein leikillisesti kohottaen olkapäitään. "Minä olen pahoillani -- mutta en voi sitä selittää."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Enkö ollut kylliksi selvä, setä? No niin, minä en tällä hetkeä voi selittää sinulle, millä tavoin tuo sievä sinetti on joutunut käsiini. Minullakin on pieniä salaisuuksia, jommoisia Claudiuksen vanhassa perheessä on yltäkyllin. Varastanut sitä en ole, enkä ostanutkaan, eikä sitä myöskään ole minulle lahjoitettu." Hän oli vielä kylliksi rohkea pitääksensä noiden vakavien silmien edessä salaperäistä arvoitustansa leikkikalunaan!

"Järjellinen selitys on siis, että olet löytänyt sen, vaikka en voi aavistaa, mistä", lausui herra Claudius silminnähtävästi pahoillansa hänen röyhkeästä leikkipuheestansa. "Minä en enää huoli urkkia salaisuuttasi -- pidä se omanasi. Sitä vastoin kysyn sinulta vakavasti: 'Minkätähden käytät tätä sinettiä?'"

"Siksi että -- no, että se miellyttää minua!"

"Vai niin! sepä kummallinen käsitys omastansa ja toisen omaisuudesta! Tällä sinetillä ei tosiaan ole omistajaa, enkä minä puolestani pidä minkään arvoisena tuommoista pientä vaakunaa ympäröitsevää loistoa; voisin siis suoda sinulle lapsellisen ilon sulkea kirjeesi tuolla kruunatulla kotkansiivellä, ell'et -- olisi Charlotte; mutta himolliselle pelaajalle, jota tahtoo parantua, ei jätetä korttia käteen. Minä kiellän sinua täst'edes käyttämästä löydettyä sinettiä!"

"Setä, minä kysyn teiltä, onko teillä todellakin siihen oikeus!" huudahti Charlotte tuskin hillittävällä innolla. Minä vapisin tuskasta ja pelosta: Charlotte oli vähällä hakata yhdellä ainoalla lyönnillä poikki gordilaissolmun.

Herra Claudius peräytyi askeleen ja katsoi häntä kiireestä kantapäähän ylpeällä, kummastuneella silmäyksellä.

"Rohkenetko sitä epäillä?" Hän suuttui, mutta hillitsi kuitenkin tykkänään vihansa. "Hetkenä, jolloin te -- veljesi ja sinä -- minun taluttaminani jätitte rouva Godin'in kodin, sain minä oikeuden siihen. Minä olen antanut teille nimen Claudius, eikä mikään oikeuskunta maailmassa voi kieltää minua vaatimasta sinua käyttämään sitä ilman kaikitta koristeitta. Koittaisiko todellakin hetki, jolloin minun täytyisi katua, että olen pitänyt tätä esi-isieni kalliinta aarretta kilpenä sinun ja Dagobertin pään yli? Veljeni tahrasi sen, liittäessänsä tämän pienen turhamaisuuden siihen" -- hän osoitti sinettiä; -- "minun suostumuksellani se ei enää saa tapahtua."

Pilkallinen hymy näkyi Charlotten suunsopissa; herra Claudius näki sen ja rypisti synkästi kulmiansa.

"Lapsellisen heikko, kivulloinen sielu niin terveessä, voimallisessa ruumiissa!" sanoi hän silmäillen nuoren neidon uhkeata vartaloa. "Sinä valitat ja nureksit aateliston sietämätöntä ylpeyttä ja vahvistat sen kuitenkin, ynnä tuhannet toisetkin heikot sielut, halullasi pyrkiä heidän pariinsa ja orjamaisella alamaisuudellasi, jos sinua vaan siellä kärsittäisiin. Minä en kuulu aatelissäädyn raivoisaan vastustajajoukkoon, joka tahtoo syöstä sen kantakiviltään -- pysyköön se minusta nähden siinä aivan kernaasti -- mutta minäkin puolustan asemaani. Aateliston merkitys on nyt ihan toisenlainen: ell'en _tee_ itseäni sen palvelijaksi, en siksi _tulekaan_. Sen luuleteltu voima ja etevyys ovat ainoastaan teidän heikkoudessanne; missä ei ole rukoilijaa, ei ole epäjumalaakaan."

Charlotte heittäytyi jälleen sohvankulmaan. Hänen poskensa hehkuivat; selvästi oli hänen äärettömän vaikea hillitä kieltänsä.

"Herra Jumala, mitä voin minä luontooni!" huudahti hän ivallisesti. "Olkoon niin -- minä en voi auttaa, että kuulun noitten heikkohenkisten lukuun! Miksi sitä salaisin -- jos tuo kruunattu kotkansiipi todellakin kuuluisi oikeaan sukunimeeni, olisin ylpeä -- ylenmäärin ylpeä!"

"No, onhan, Jumalan kiitos, pidetty huolta, ett'eivät puut kasva taivaasen asti. Voi niitä raukkoja, joitten täytyisi elää sinun parissasi, jos todellakin tulisit osalliseksi tuosta säädyn niin sanotusta etevyydestä! Kaikeksi onneksi ei sinun nykyinen nimesi eikä oikea sukunimesikään oikeuta --"

"Oikea sukunimenikö? -- Mikä se on, setä?" Neiti kavahti ehdottomasti seisomaan, ja hänen säihkyvät silmänsä oikein salamoivat hänen katsellessansa herra Claudiusta kasvoihin.

"Oletko todellakin unhottanut sen, joka kuuluu tuhat vertaa kauniimmalta ja ylhäisemmältä kuin karkea, karhumainen, saksalainen poroporvarillinen nimi Claudius?... Méricourt, se on." Hän lausui, kuten selvästi näkyi, tuon nimen vastenmielisesti. Charlotte vaipui jälleen pehmeisin tyynyihin ja pusersi nenäliinaansa huuliansa vastaan.