Chapter 22

"Kauheata! kuka on sitä jo teille kertonut? Ja vieläpä noin säälimättömällä tavalla?" huudahti hän liikutettuna. Hän nousi seisomaan ja astui hetkeksi ikkunan luo; sitte istahti hän viereeni ja otti molemmat käteni omiinsa.

"Tiedättekö enemmän siitä asiasta?" kysyi hän levollisempana.

Minä pudistin päätäni.

"Vai niin, no sitte lienee teidän elämän ja maailman menoista tietämätön mielenne kuvaillut jotakin hirveätä -- minä voin elävästi uskoa sen -- Erkki parka! Se on todellakin hänen elämänsä synkin tapaus; mutta, lapseni, hän oli silloin nuori, tuskin yhtäkolmatta vuotta vanha ja sen lisäksi innokas, tuntehikas mies. Hän lempi naista, joka oli hänelle niin rakas, niin rakas -- no, siitä ei minun tarvitse sen enempää kertoa. Hänellä oli vielä ystävä, joka oli hänen uskottunsa, ja jonka hän monta kertaa oli pelastanut häviöstä suurilla uhrauksilla. Eräänä päivänä huomasi hän, mitään edeltäkäsin aavistamatta, naisen ja ystävän häntä pettävän, molempien olevan kavalia ja uskottomia. Kiivas kohtaus tapahtui heidän välillänsä ja sanoja lausuttiin, jotka miesten kauhean tavan mukaan ainoastaan voi verellä sovittaa. He taistelivat kaksintaistelun katalan rouvan tähden; ystävä --"

"Nuori Eckhof!" keskeytin minä nopeasti.

"Niin kirjanpitäjän poika -- hän sai luodin olkapäähänsä ja herra Claudius sangen pahan haavan päähänsä, hänen silmiensä heikkous sai siitä alkunsa. Eckhofin haava ei itsestään ollut vaarallinen, mutta hänen jo ennakolta turmeltunut ja heikonnut ruumiinsa ei sitä kestänyt. Moniviikkoisen sairauden perästä kuoli hän, vaikka mainioimmat lääkärit häntä hoitelivat."

"Ja rouva, entäs rouva?" keskeytin häntä taasen.

"Niin rouva, rakas lapseni, lähti Pariisista jo aikoja ennen herra Claudiuksen parantumista; hän lähti matkaansa erään englantilaisen kanssa."

"Hän oli syypää herra Claudiuksen sairauteen, eikä tullut anteeksi pyytämään ja häntä hoitamaan?"

"Tyttäreni, rouva oli näyttelijätär; verisen uhrauksen katsoi hän kauneutensa ylistämiseksi eikä ollenkaan pitänyt velvollisuutenaan rukoilla anteeksiantamusta ja vielä vähemmin parantaa hänen haavojansa hienoilla käsillään. Kohta parantumisensa jälkeen palasi herra Claudius kotiin. Hänen veljensä oli -- kuollut ja jättänyt paljon toimia perillisellänsä. Pitkän poissa olon perästä näin hänet siis jälleen -- en koskaan koko eläessäni ole nähnyt kenenkään kärsivän niin kauheasti, kuin tämä, sielunsa pohjasta liikutettu nuorukainen kärsi."

"Oliko hän kovissa omantunnon vaivoissa?"

"Niitä hänellä vähemmän oli, vaan hän ei voinut unhottaa rouvaa. Ikäänkuin mieletönnä juoksi hän tunnittain puutarhojen lävitse tahi soitti hän hurjasti pianoa."

"Vakava ja tyven herra Claudiusko?" kysyin minä hengetönnä kummastuksesta.

"Hän ei ollut semmoinen silloin. Hän etsi rauhaa ja surunsa lievitystä soitannosta ja miten hyvästi hän soitti! Minä käsitän aivan hyvin Charlotten 'matkimisen' häntä usein tuskastuttavan. Hän ei kestänyt pitkää aikaa täällä. Vielä vuoden matkusteli hän ympäri, sitte palasi hän tykkänään muuttuneena ja rupesi vakaana, ankarana, hiljaisena miehenä, jommoisena te häntä tunnette, kauppatoimensa esimieheksi. Minä en sen jälkeen enää ole kuullut hänen soittavan, en ole koskaan sittemmin kuullut kiivasta sanaa hänen suustansa enkä huomannut äkkipikaista liikuntoa. Hän oli taistellut toisella tavalla kuin veli, joka sielunsa suruineen menetti henkensä. Hänen voimakas henkensä antoi hänen löytää parhaan parannuskeinon -- työn. Ja niinmuodoin tuli hän siksi, mikä hän nyt on, työntekijäksi sanan oikeimmassa merkityksessä, lujaksi luonnoksi, joka säännöllisyydessä ja nerollisuudessa näkee ihmisen parhaan lääkkeen ja sen vuoksi tahtoo sitä kaikkialla käyttää."

Neiti Fliedner puhui niin elävästi, ett'en olisi voinut uskoa sitä hänestä, tosin kyllä aina miellyttävästä, mutta myöskin harvapuheisesta neidestä; silminnähtävästi oli hän erittäin innoissansa. Ja minä istuin hänen vieressänsä ja katselin, henkeäni pidättäen, tuntemattomaan maailmaan: miten ihmeellinen oli minusta miehen innokas ja palava rakkaus naista kohtaan! Lempisatuni vaalenivat ja kadottivat lumousvoimansa tämän tositapauksen rinnalla. Ja mies, joka ei voinut unhottaa uskotonta rouvaa, joka kadottamisen tuskasta mieletönnä syöksi puutarhojen lävitse, oli siis herra Claudius -- voiko hän todellakin tuntea mitään niin syvästi?

"Rakastaneeko hän vieläkin sitä rouvaa?" keskeytin minä hiljaa äänettömyyden.

"Lapseni, sitä en voi teille sanoa", vastasi vanha neiti hymyillen. "Luuletteko todellakin kenenkään tietävän, mitä herra Claudiuksella on mielessä? Tunnettehan te itse hänen katsantonsa ja käytöksensä ja sanotte niitä vakaviksi ja tyveniksi. Hänen sielunsa on kaikille suljettu kirja. Paitsi sitä en voi uskoa sitä mahdolliseksi; täytyyhän hänen halveksia sitä kavalaa rouvaa."

Jo oli pimeä. Neiti Fliedner oli hetken aikaa sitte avannut ikkunan, sentähden, että huone oli niin helteinen; sade oli jo tauonnut. Täällä syrjäisellä kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäisimmillä kaduilla, joilla liike oli vilkkaampi, kuului humina milloin enentyvän, milloin vähentyvän. Kadun toisella puolella sytytettiin kaasuliekki toisensa perästä. Ne kuvastuivat kadun vesilätäköissä ja näyttivät meille, miten mustina ja uhkaavina pilvet vielä peittivät taivaan ja riippuivat kaupungin yli. Huoneesenkin, jossa me äänettöminä istuimme vierekkäin, loisti niiden heikko valo ja minä pyysin neiti Fliedneriä jättämään lampun sytyttämättä, sillä olihan meillä kirkasta kyllä, vaikka oikeastaan pelkäsin katsella häntä silmiin, sillä minä tiesin hänen olevan tuskaisena ja liikutettuna.

Silloin kuului kovia askeleita katuvierustalta ja ikkunan alta tunkeutui kertova ääni meidän luoksemme: "Eräs rampa rouva ei voinut pelastua, vaan on hukkunut! Siellä lienee kauheata!"

Me kavahdimme seisomaan ja neiti Fliedner alkoi lakkaamatta kävellä edestakaisin. Etehisestäkin kuului jo puhetta. "Eikö vielä ole uutisia Dorotheenthalista?" kuulimme Charlotten käsipuita vastaan nojautuneena huutavan alas samassa kun neiti Fliedner avasi ovensa. "Meidän väestämme ei ketäkään ole palannut", vastasi vanha Erdmann. Hän seisoi palvelijoitten keskellä ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta. "Mutta toiset kertovat siellä olevan hirveätä", jatkoi hän, "ja meidän herramme on ensimäinen pelastamassa -- Jumala varjelkoon, hän ei kysy, kaatuuko tuommoinen pähkinänkuoren tapainen kapine kuin hänen pieni ruuhensa! Onhan siellä muutakin pelastukseen kykenevää väkeä! Jospa hän olisi edes vähän varovaisempi! Herttuankin sanotaan siellä olevan."

"Kuinka, hänen herttuallinen korkeutensako itse?" huudahti Dagobert alas.

Erdmann myönsi. Yliovi lyötiin kiinni; mutta heti kohta tuli herra luutnantti alas -- käski satuloida hevosensa ja lennätti pois -- kaunis Tankred -- miten kurjalta hän nyt näytti minusta!

Minä hiivin jälleen sohvan kulmaan, neiti Fliednerin istahtaessa ikkunan komeroon. Minä en voinut muistella muuta kuin vettä, miten se raivoisasti syöksi eteenpäin hukuttaen kaikki ihmiset, jotka eivät voineet pelastaa itseänsä. Kuinka kauheata hukkua kuohuileviin vaahtoisiin aaltoihin! Mutta "herra Claudius ei huoli, kaatuuko pieni pähkinänkuori", kuten Erdmann vanhus vakuutti; hän ei luultavasti rakastanut maailmaa, ihmisiä eitä omaa elämätänsä ja siihen oli hänellä syytä. Rouva, jota hän ei voinut unhottaa, oli ollut uskoton; kavalat olivat veli ja sisar, kavala vanha kirjanpitäjä, ja minäkin, jolle hän aina osoitti niin paljon hyvyyttä, minäkin olin viekas ja olin muutama tunti sitte ilmaissut kumoomattomimpia todistuksia häntä vastaan. Neiti Fliedner yksin piti hänen puoltansa; minä katsahdin melkein kateellisesti ikkunan komerossa istuvaa, pientä, sievää olentoa; hänellä oli puhdas omatunto, hän ei koskaan ollut tehnyt isännällensä pahaa, eikä hänen tarvinnut katuvaisesti nuhdella itseään pahasta käytöksestä, jos -- aallot lainehtisivat jalon vaaleahiuksisen pään ylitse. Olin melkein kiljahtaa sitä kuvaillessani, mutta purin hampaitani ja rupesin jälleen tuskallisesti lukemaan jokaista kuuluvaa askelta, jokaista kaukaista vaunujen jytinää.

Niin kului tunti tunnin perästä. Ei isänikään ollut vielä palannut. Neiti Fliednerin käskystä oli Erdmann ollut kuulustelemassa Karolinenlustissa. Melu ei vielä ollut tykkänään tauonnut liikutetussa kaupungissa, mutta oli jo vähentynyt. Sydänyö lähestyi. -- Silloin pyörivät vaunut muurikadulle. Neiti Fliedner kavahti pystyyn, hiljaa huudahtaen sekä ilosta että pelosta ja minä juoksin lentäen etehisen lävitse ja avasin pihan oven. Melkein läpitunkematon pimeys vallitsi ulkona, mutta minä riensin sokeasti pihalle ajavia vaunuja kohti.

"Herra Claudius, oletteko itse siellä?" huusin vapisevin äänin.

"Olen", kuului kuskinistuimelta.

"Jumalan kiitos!" Minä painoin kädet sydämelleni, luulin sen pakahtuvan vapaasti hengähtämisestäni, kun vaara oli ohitse.

Nyt riensivät palveliat kaikkialta ja ympäröivät vaunut. Herra Claudius astui alas.

"Onko turmio todellakin niin suuri, herra Claudius?" kysyi Erdmann. "Todellakin neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko, kuten Schäfer sanoo?"

"Vahinko on suurempi -- kaikki on hävitetty; saamme alkaa Dorotheenthalissa uudestaan. Minä vaan surkuttelen havupuitani -- ei ainoatakaan ole enää", lausui hän liikutettuna. "No, kaikki ne voi hankkia uudestaan aikaa myöten; mutta tässä" -- hän vaikeni ja avasi vaununoven.

Hän auttoi varovaisesti jonkun alas vaunuista. Useitten sytytettyjen lamppujen valo lankesi nyt etehisen ovesta nuoreen neitoon, joka puoleksi riippuen herra Claudiuksen käsivarressa, astui alas. Suonenvedontapainen nyyhkiminen tärisytti hentoa, eteenpäin kumartunutta olentoa ja peittämättömät hiukset riippuivat epäjärjestyksessä ja hajallaan kauniitten, mutta kauheasta tuskasta vääristyneiden kasvojen ympäri.

"Hänen äitinsä on hukkunut", kuiskasi hänen seurassansa tullut väki.

Herra Claudius kiersi lujemmin käsivartensa tytön ympäri ja saattoi hänet etehiseen. Hän sattui minuun pimeässä -- ja hänen vaatteensa olivat läpimärjät.

Neiti Fliedner seisoi ylimäisellä portaalla ojentaen hänelle molemmat kätensä; en kuullut, mitä herra Claudius hänelle sanoi; äkkinäinen, selittämätön ujouden ja tuskan tunne karkoitti minut heidän läheisyydestänsä etemmäksi, mutta minä näin vanhan neidon lempeästi ja hellästi tarttuvan itkevän tytön käteen ja taluttavan häntä sisälle. Herra Claudius viipyi vielä tuokion aikaa etehisessä puhuen Charlotten kanssa. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän ikäänkuin etsien katseli ympärillensä -- oliko hän siis kuullut ääneni ja tahtoiko hän täten tulla vakuutetuksi, olinko minä, johon hän oli niin suuttunut, todellakin siellä. Mikä hullu ajatus! Hänellä oli tärkeämpää mietittävänä -- kuinka paljon kurjuutta olikaan hän nähnyt tänään ja kuinka paljon vaikeuksia olikaan hänellä taasen uudestaan voitettavana! Eikö hän nyt tuonut syvästi sortunutta orpoa tyttöraukkaa kotiinsa, ottanut häntä luoksensa sydämellisen hellästi ja sääliväisesti? Hän ei varmaan ollut yhtä kiittämätön kuin minä; hän ei lykännyt suojelevaa kättä luotansa; luottavaisesti turvasi hän hänen tukevaan käteensä. Ja sitte muistelisi hän vielä arolta tullutta, uppiniskaista lasta? Ei suinkaan!

Hän astui taasen portaita alas, seisahtui ovessa ja katseli tarkkaan ympärillensä pimeään. Sillä välin oli herrakin astunut alas vaunuista ja meni hänen luoksensa -- minä tunsin hänet isäkseni. Kummastuneena näin hänen ojentavan herra Claudiukselle, halveksitulle "kauppiaalle", mitä ystävällisimmästi kätensä ja mitä hartaimmin häntä kiittäen, jättävän hänet hyvästi. Puutarhassa hiivin hänen luoksensa ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän oli siitä erittäin hämillään ja hänen oli erinomaisen vaikea käsittää, "että hän näin myöhään yöllä näki pikku kyyhkysensä ulkona". Hän oli seurannut herttuaa Dorotheenthaliin ja sitte palannut sieltä herra Claudiuksen vaunuissa. Mennessämme Karolinenlustiin kertoi hän vedentulvasta ja herra Claudiuksesta.

"Minkälainen mies! Herttua oli innostunut nähdessään hänen kylmämielisyyttänsä ja neuvokkaisuuttaan ja vakavaa arvokkaisuutta, jolla hän kärsi vahinkonsa. Minä olen tähän saakka luullut miehen eläväksi luvunlaskun esimerkiksi -- siitä täytyy minun pyytää häneltä anteeksi!"

Niin, minkälainen mies! "No, kaikki voi hankkia uudestaan aikaa myöten, mutta tässä" -- niillä yksinkertaisilla sanoilla vertasi hän oman äärettömän vahinkonsa nuoren tytön onnettomuuteen. Ja hän olisi numero-setä, jääkylmä rahamies? Ei, vaan "työntekijä sanan oikeimmassa merkityksessä", joka ei tehnyt työtä halvan voiton tähden, mutta sentähden että "huomasi säännöllisyyden ja nerollisuuden olevan ihmisen parhaan lääkkeen". Ah, nyt jo rupesin ymmärtämään häntä paremmin!

Sinä yönä en enää mennyt levolle. Minä istahdin ikkunankomeroon ja odotin päivän koittoa. Puitten takaa koittavan päivän kuluessa tahdoin alkaa uutta elämää.

XXVI.

Seuraavana päivänä iltapuolella otin minulle uskotun puutarhan avaimen ja menin sveitsiläistaloon: Minä tiesin pikku Gretchenin isän olevan opettajan K:n korkeammassa tyttökoulussa -- hän kyllä oli auttava minua tulemaan toiseksi ihmiseksi. Pitkää esittelemistä ei tarvittu. Rouva Helldorf tunsi minut heti kohta. Kuten myöhemmin sain kuulla, oli vanha Schäfer tarhuri jo kertonut paljon "oppineen herran" kesyttömästä, kummallisesta lapsesta, joka niin äkkiarvaamatta oli tulla tipahtanut Karolinenlustiin, ja pikku Kreetta kavahti minulle kaulaan. Taannoisesta tapauksesta puutarhassa, johon minä olin syypää, ei lausuttu sanaakaan.

"Tahdotteko opettaa minua?" kysyin yliopettaja Helldorfilta, joka korjaeli äärettömän suurta kirjoitusvihko-kasaa. "Minä tahtoisin oppia, oppia niin paljon kuin vaan mahtuu päähäni! Olenhan jo koko vanha tyttö, enkä taida edes oikein kirjoittaa." Hän hymyili ja hänen suloinen pikku rouvansa samoin, ja me päätimme lujasti, että minä saisin käydä kuin heidän oma lapsensa heidän perheessänsä ja saisin joka päivä vähintään kolme oppituntia. Sen päätöksen kerroin minä neiti Fliednerille, joka hyväksyi sen kokonaan ja lupasi minun pyynnöistäni toimittaa kaikki siihen kuuluvat raha-asiat. Siis ei minun tarvinnut sentähden mennä herra Claudiuksen kirjoitushuoneesen.

Siitä alkaen tein minä väsymättä ahkerasti työtä. Tosia lensi kynä alussa usein pöydän alle ja minä juoksin kuumentunein päin kyynelsilmin metsään; mutta minä palasin myöskin huoaten takaisin, otin pienen terästirannin hitaasti lattialta ja rupesin jälleen maalaamaan, kunnes kopioiminen tykkönään oli tarpeeton ja somat, vakavat, paperille piirretyt kirjaimet tulivat ajatusten eloon saattajiksi. Silloin aukenivat silmäni ja minä käsitin entisen tietämättömyyteni! Minä edistyin opettajani iloksi sanomattoman nopeasti ja sitte lisääntyivät alussa harvat oppiaineeni laululla ja soitannollakin, joissa luonnollinen taipumukseni oli minulle suureksi avuksi. Kohta seisoin minä pianon vieressä laulaen kaksiäänisiä lauluja nuoren Helldorfin kanssa.

Se seurustelu sveitsiläis-talossa, vaikka isäni sen hyväksyi ja neiti Fliedner sekä herra Claudius sitä julkisesti suojelivat, oli eräille henkilöille malka silmässä. Eckhof raivosi ja Charlotte oli kummallisen kiukkuinen ja vihastunut. Minä sain sieltä likempiä tietoja vanhan kirjanpitäjän ja hänen tyttärensä välisestä eripuraisuudesta. Helldorf oli lukenut jumaluusoppia ja jo ylioppilaana kihlannut Anna Eckhofin. Vanha salapyhäinen oli suostunut tähän liittoon sillä ehdolla, että nuori mies lopetettuaan oppimääränsä, lähtisi nuoren rouvansa kanssa Itä-Indiaan lähetyssaarnaajaksi, -- mutta tietysti evankelisen uskonlahkon sääntöjä ankarasti noudattavana saarnaajana. Se määräys tuntui sulhosta yhä raskaammalta, hän kieltäytyi viimein sitä täyttämästä ja ilmaisihe kaiken ulkokultaisuuden ja tekopyhän lavertelemisen jyrkäksi vastustajaksi. Lisäksi selitti lääkäri nuoren morsiamen ruumiinrakennuksen liian heikoksi kestämään lähetyssaarnaajan vaimon vaivaloista ja puutteellista elämää. Vanhusta ei se lepyttänyt; hän hurjasti väitti Herran kyllä suovan tyttärelle armonsa kautta siihen voimaa, ja ell'ei niin kävisi, menisi hän Jumalan luo pyhän kirkon oikeana ja valppaana soturina. Kun Helldorf lujasti pysyi kiellossansa eikä tahtonut luopua armaastansa, hylkäsi isä tyttärensä.

Aivan selvästi käsitin minä ukon vihan, kun muuri sillä tavoin revittiin alas sveitsiläistalon ja hänen hallitsemansa alan väliltä, mutta mistä syystä katseli Charlotte epäsuosiollisesti seurustelemistani opettajan perheen kanssa? Suuttuneena sanoi hän minulle vasten silmiä, ett'ei hän käsittänyt, kuinka herra Claudius taisi uskoa valtatien varrella olevan portin avaimen minun huolimattomiin lapsenkäsiini; pian pääsisivät muka kaupungin kaikki kerjäläiset tulvaamaan puutarhaan. Hän moitti minun tulleeni siitä saakka inhottavan ylpeäksi, kun rupesin harjoittamaan sekä lukemista, että kirjoitusta; "ihastuttavan luonnollisesta aron prinsessasta" ei enää löydy jälkeäkään ja kähäröitäni olin muka ruvennut järjestämään jotenkin paljoa teeskenteleväisyyttä ja kiekailevaisuutta osoittavalla tavalla. Vielä vihaisemmaksi ja pisteleväisemmäksi tuli hän alotettuani soitantoa ja laulua harjoittamaan. Useasti tapasin hänet muurin takana, kun oppitunnin perästä palasin kotiin; säihkyvin silmin, mutta kuitenkin melkein loukkaavan välinpitämättömästi sanoi hän pienen linnun voivan ylpeillä sangen kimakasta äänestään, josta hän oli vaan ohitsemennen kuullut muutamia säveleitä; mutta kun eräänä sunnuntaina iltapäivällä laulukumppalini, nuori Helldorf saatti minut puutarhan portille asti; hyökkäsi hän esiin pensastosta ja rupesi lakkaamatta nauramaan, silloin tällöin ivallisesti kysyen: "Saanko luvan onnitella, neiti von Sassen?"

Minä annoin hänen olla, kun en todellakaan käsittänyt hänen käytöstänsä. Muuten hillitsi hän itseään ilmoittamattoman salaisuuden suhteen paljoa paremmin kuin mitä olisin voinut uskoa. Ainoastaan kahdessa kohdassa ilmaantui hänen enentynyt ylpeytensä selvemmin: hän ei nimittäin milloinkaan enää tullut aterialle muuten kuin puettuna sihisevään silkkiin ja lisäksi näytti hän kaikissa tilaisuuksissa ylenkatsettansa porvarisäätyä kohtaan. Enimmiten sai nuori Helldorf sitä tuta, sillä herra Claudius kutsui häntä yhä useammin perheesensä. Hän kohteli nuorta miestä kylmästi ja epäkohteliaasti, joka usein suututti minua, liiatenkin kun vähitellen puhdas sisarellinen rakkaus häneen oli syntynyt minussa. Suureksi mielihyväkseni ylenkatsoi nuori mies tykkänään hänen käytöstänsä. Hän ei ollut huomaavinaankaan ylpeätä loukkaavaa naista. Minulla oli usein tilaisuutta huomata se, sillä minäkin otin enimmiten osaa Claudiuksen pieniin pitoihin, mutta kuitenkin aina isäni seurassa. Hänen ja herra Claudiuksen välillä oli sangen vilkas seurustelu saanut alkunsa. Herra Claudius tuli hyvin usein kirjastoon, jota hän ei ennen koskaan tehnyt, ja isäni puolestaan meni iltaisin tähtitorniksi valmistettuun huoneesen. Pienissä teepidoissa olivat he aina yhdessä. He näkyivät sangen paljon mieltyneen toisiinsa; mutta he eivät koskaan, vaikka usein kuuntelin heidän puhettansa, koskeneet muistoraha-seikkaan. Herra Claudiuksen ja minun keskinäinen välimme ei kuitenkaan vähääkään muuttunut. Päinvastoin kartoin häntä entistä huolellisemmin, sillä olihan tuo onneton salaisuus välillämme. Tammikuussa, Dagobertin palatessa, oli asia ratkaistava; kuinka kamala olisinkaan ollut, jos olisin teeskennellyt ystävyyttä ja luottamusta, ennenkuin herra Claudius saisi tietoa asiasta! Ja vielä toinenkin seikka ujostutti ja peljätti minut hänen läheltänsä. Usein, katsahtaessani ylös, jutellessani toisten kanssa, huomasin hänen silmänsä, oikein tuskallisen miettiväisesti, olevan luodut minuun; minä tiesin aivan hyvin miksi: Hän näki valheen yhä vielä tahraavan otsaani. Veri syöksi kasvoihini ja synnytti taasen minussa entisen uhkamielisyyden ja uppiniskaisuuden. Hän ei näkynyt odottaneen toisenlaista käytöstä minulta. Hän ei sanallakaan muistuttanut minua Ilsen antamasta holhoojaoikeudesta, vaikka minä tiesin hänen, kuten alusta asti, pitävän huolta töistäni ja toimistani ja sitä paitsi minun tietämättäni joutuneen yhteyteen opettajan kanssa, jonka itse olin valinnut. Hän piti uskollisesti Ilselle annetun lupauksensa, vaikka se aikaa myöten olikin tuleva hänelle vaivaloiseksi ja tukalaksi. Nähdessäni hänen lempeän vakavana ja moittimattoman arvokkaana kävelevän vieraittensa joukossa, tuskastuin usein sanomattomasti, kun häntä uhkaava salaisuus muistui mieleeni. Voineekohan hän puollustaa itseään sen ilmi tullessa?

Niin kului kolme kuukautta. Minä ylpeilin vakavasta kauniista käsialastani, jonka avulla jo olin salaa kirjeenvaihdossa Kristina tätini kanssa. Hän oli innokkaasti kiittänyt minua lähettämästäni rahasta ja kertonut aikovansa lähteä Dresdeniin lääkärien hoidettavaksi, lujasti toivoen saavansa äänensä takaisin. Hänen vakuutuksensa mukaan olin muka hänen pelastajansa, suojelusenkelinsä ja ainoa olento, joka enää sääli häntä, kovasti koetettua rouva raukkaa. Hän lausui lakkaamatta toivovansa kerran saada sulkea minut syliinsä. Se kirjeenvaihto liikutti minua niin syvästi, että eräänä päivänä ujosti yritin puhua isäni kanssa onnettomasta tädistäni. Isä kavahti seisoalleen, kieltäen minua koskaan enää puhumasta hänestä ja lausui suuttuneena, ett'ei hän ymmärtänyt, miten Ilse oli antanut sanankaan tästä synkästä perhejutusta tulla minun tietooni. Tätini yhä useammin saapuvat kirjeet saattoivat minut siis sangen levottomaksi, vaan minä en kuitenkaan hennonnut jättää niitä vallan vastaamatta.

Vähitellen sain kokea toisiakin huolia. Minä, joka en muutamaa kuukautta ennen vielä tietänyt, mitä raha oli, minä luin nyt levottomasti jokaista groshenia, sillä -- sitä puuttui usein. Minä olin iloisesti ja hiukan taitavastikin hoitanut pientä talouttamme; joka ilta oli pieni teepöytä kirjastossa, mukavuus, jota isälläni ei ollut moneen vuoteen ollut; mutta että meidän myöskin kerran täytyi maksaa kaikki, sitä en minä käsittänyt, ennen, kuin palvelusneitini laski eteeni pitkän luettelon kaikenlaisista ostoksista.

"Rahaa!" huudahti isäni kavahtaen pystyyn papereistansa, kun minä viattomasti annoin hänelle rätingin. "Lapseni, minä en käsitä -- miksi sitte?" Hän tunnusteli etsien liivinsä ja nuttunsa sivutaskuja. -- "Minulla ei ole, Leonoraseni!" selitti hän olkapäitään nykähyttäen, avuttoman ja tuskallisen näköisenä. "Kuinka -- äskenhän maksoin ravintolan päivällisrätingin?"

"Maksoitte, isä. Mutta tämä on illallisista", sammalsin minä hämmästyneenä.

"Vai niin!" Hän repi molemmin käsin hiuksiansa. "Katso, lapseni, tämä on minulle ihan uutta, minä en ole sitä koskaan käyttänyt. Katso, tässä!" sanoi hän, näyttäen minulle harmaasen paperiin käärittyä sokuripalasta kirjoituspöydältä, "tämä on erittäin ravitsevaista ja hyvin terveellistä."

Ah, miten minä peljästyin ja mikä hirveä valo nyt koitti silmissäni. Isälläni oli runsaat tulot, mutta hän kielsi kokoelmiensa tähden itseltään välttämättömimmätkin tarpeet. Se oli siis syy hänen kauheaan laihuuteensa; olivathan hänen kasvonsa jo Ilsen ja minun lyhyestä hoidostani muuttuneet silminnähtävästi terveemmän näköisiksi. Jos tahtoisinkin, niin en kuitenkaan hänen itsensä tähden voisi suostua tähän kummalliseen sokuriruoan nautintoon. Mutta minä en tohtinut häntä vastustaa, en edes pyytää rahaa, nähdessäni hänen useasti maksavan satoja taalereja vanhasta kellastuneesta käsikirjoituksesta tahi vanhasta, korkokuvaisesta posliiniruukusta eikä jättävän äyriäkään taskuunsa. Hänen lempeä ja hellä käytöksensä, melkein lapsellinen ilo, jolla hän näytti minulle ostetut aarteensa ja oma kunnioitukseni hänen työtänsä ja tietoansa kohtaan sulki minulta suun.