Chapter 21

Minä myönsin ja samassa tarttuivat veli ja sisar siihen ja lykkäsivät sen syrjään, joten salaovi tuli näkyviin. Charlotte avasi sen ja astui portaalle. Tuokion seisoi hän siinä kalman kalpeana, kädet sydämellä, ikäänkuin olisi se pakahtumaisillaan kuumasta verestään -- sitte meni hän lentäen ylöspäin, Dagobert ja minä seurasimme häntä.

Minä olin oikeassa -- siellä ylhäällä oli kauheata olla. Myrsky vinkui juuri siinä kulmassa ikäänkuin tahtoen laista sen pois ja levitellä siellä säilytettyjen salaperäisten tapausten jäännökset kaikkiin ilman suuntiin. Ruusunväristen rullavarjostimien takana kilisivät ikkunanruudut ja sade virtasi lakkaamatta alas huuhtoen niiden ulkopuolia; ruusunväriset uutimetkin näyttivät hämärässä ikävän harmailta.

Avata ovi, astua sisään ja tarttua ovessa riippuvaan kauhtanaan oli Charlottelle silmänräpäyksen työ; hän otti sen alas naulasta ja levitti sen, sitä tarkastellaksensa.

"Tätä kauhtanaa voi mies käyttää yhtä hyvin kuin nainenkin", lausui hän, pudottaen sen lattialle. Olkapäitään kohottaen astui hän peilipöydän luo, huolellisesti tarkastaaksensa siellä olevia hopeakapineita. "Hiusvoidetta ja puuteria sekä kaikenlaisia kauneusvesi-pullosia!" huudahti hän puhaltaen pois paksun pölyn. "Minkäkaltainen naisten ihaileman upsierin peilipöydän täytyy olla, tiedämme ennakolta, eikö niin Dagobert? Kaunis Lothar oli turhamielinen kuin nainen -- ell'ei teillä ole parempia todistuksia, on asiamme huonolla kannalla!" sanoi hän olkapäänsä yli minulle tyvenen näköisenä; mutta minä huomasin jotakin kiiltävän hänen silmissään, joka täytti minut surulla ja säälillä: minä näin siinä kuolontuskaa ja syvintä alakuloisuutta.

Sitte kaikui äkkiä jonkinmoinen vapiseva huuto hänen huulistansa, riemuitseva, ytimiin saakka tunkeva huuto. Hän levitti käsivartensa, syöksi avonaisesta ovesta viereiseen huoneesen ja heittäytyi kehdon yli, joka oli sinertävä-peitteisten vuoteitten vieressä.

"Meidän kehtomme, Dagobert, meidän kehtomme! Oi Jumalani, hyvä Jumala!" sammalsi hän ja Dagobert riensi ikkunan luo vetämään uutimia syrjään. Kalpeasti ja epäselvästi valasi päivä pieniä kellastuneita tyynyjä, joihin Charlotte oli kätkenyt kasvonsa.

"Kaikki on totta, kaikki aivan tesmällensä!" mumisi hän. "Minä siunaan kuuntelevaa rouvaa haudassaan! Dagobert, täältä on herttuallinen äitimme kuullut ensimäisen itkumme! Herttuallinen äitimme, K----n herttuoitten ylpeä tytär, miten hurmaavalta se kuuluu ja miten saavat nöyrtyä nyt kaikki ylimysten tyttäret, jotka ovat nyrpistäneet nenäänsä kauppiaan ottolapsille! Taivaan Jumala, minä sorrun onnestani!" keskeyttihe hän huutaen ja pusertaen käsillään otsaansa. "Meidän kauhea vastustajamme tuolla kauppiaan talossa oli oikeassa, sanoessaan minulle taannoin, että minun ensin täytyy oppia kestämään totuutta! Minua huikasee!"

"Vai niin!" vastasi Dagobert tylysti ja suuttuneena ja laski uutimen ikkunan eteen. "Lakkaa toki riehumasta! Tyynny, että voit käyttää järkeäsi; tuo liiallisuus on ihan moitittavaa! Minä en enää tarvinnut täänkaltaisia todistuksia, Eckhofin kertomus oli minusta kyllin tyydyttävä ja sekin oli ainoastaan päivänsäde, joka tarkemmin valasi, mitä jo kauan olemme tunteneet rinnoissamme ja sydämissämme."

Charlotte levitti huolellisesti viheriän harson jälleen pienen kätkyen päälle.

"Kiitä Jumalaa tästä sielunrauhasta!" lausui hän tyvenemmin. "Minun epäileväinen luonteeni on antanut minulle paljon tekemistä viime päivinä. Oi, te pikku viaton olento", pilkkasi hän minua nauraen, "te lörpöttelette naisen kasialasta ja kauhtanoista, joitten käyttämistä voi suuresti epäillä ja tämä huonekalu ei kiintynyt mieleenne! Oletteko todellakin niin tavattoman -- viaton? Yhdellä ainoalla sanalla olisitte voineet säästää minulta kaikki viime ajan kauheat tuskat."

Minä tuskin kuuntelin näitä pilkkasanoja. Peljäten muistelin Eckhofin innostunutta kertomusta, että taasen oli eloa suljetuissa saleissa. Kahden, monta vuotta sitten kuolleen hengen salaisuudet tulivat ilmi sinä hetkenä. Ja kuitenkin oli salaisuus niin tarkoin vartioitu! Ruhtinattaren oma sisarkin oli mitään aavistamatta mennyt niiden ohitse -- kentiesi tahtoivat vainajat, ett'ei salaisuus heidän kuolemansakaan jälkeen tulisi ilmi. Mutta nyt lepäsivät kaunis ruhtinatar ja mies verisine otsineen haudassa, eivätkä voineet estää vieraita käsiä koskemasta heidän omaisuuteensa -- tahi kentiesi palaavat he vielä varoittamaan, miten tuo synkkä raivio ennusti! Hirveän eläväksi oli paikka muuttunut, jossa minä joku viikko sitte näin ainoastaan äänettömän auringon säteen pilkistävän sisään. Niin, ulkona raivosi tosin tuuli; mutta täällä hiipi se hiljaa huoahdellen pitkin kattoa. Hitaasti liikkuivat ja kahisivat uutimet kuin naisten liepeet lattialla, silloin tällöin laskien kalpean valon säteen aaveentapaisesti hiipimään hämärän huoneen lävitse -- aaveentapainen oli se kuin rauhaton, taivaan ja maan välillä liitelemään tuomittu itsemurhaajan sielu!

Uhkarohkeata oli, luonnon voimien näin raivotessa, urkkia kuolleitten salaisuuksia; vavisten ja sykkivin sydämin mietin minä sitä. Minun heikko ääneni ei voinut hillitä sitä himoa ja sitä korkean säädyn ja arvon ahneutta, joka raivosi Charlotten rinnassa.

Veli ja sisar seisoivat kirjoituspöydän edessä, jota minä taannoin niin syvästi kunnioitin, että tuskin tohdin hengittää sen yli -- nyt olivat kaikki sen päällä olevat kapineet nuolen nopeasti heitetyt sikin sokin.

"Tässä näkyy äitimme vaakuna sinetissä, kirjoitusneuvoissa ja paperissa!" lausui Charlotte. Hänen äänensä vapisi vieläkin; mutta ylpeä levollisuus ja päättäväisyys olivat palanneet hänen käytökseensä. "Ja tässä on muutamia vanhoja kirjeenkuoria." -- Hän otti kuoret kirjepinteen alta: "Hänen herttualliselle korkeudellensa K----n ruhtinattarelle Sidonialle. Lutserni. Katso Dagobert, kaikki kirjeet ovat lähetetyt Sveitsiin, sen tuntee postimerkeistä. Luultavasti oli joku uskottu aina äidin sijasta matkoilla, joka otti kirjeet vastaan ja lähetti ne salaperäiseen Karolinenlustiin."

Dagobert ei vastannut. Hän tärisytti laatikkoa: avainta puuttui; mutta Eckhofin kertomuksen mukaan sisälsi tuo ikäänkuin pöytään kiinnimuurattu laatikko Lotharin kirjelaukun ynnä tärkeät paperit. Olkapäitään kohottaen, otsa synkissä rypyissä kääntyi Dagobert toisaalle, meni ikkunan luo ja veti uutimen syrjälle, katsellaksensa ulos; Charlotte sill'aikaa heitti kuoret huolettomasti pöydälle ja meni salin vastakkaiseen päähän. Siinä oli piano -- minä en taannoin kiireesti paetessani sitä huomannut. Charlotte avasi sen pitkittä mutkitta ja laski kätensä koskettimille, jotka olivat tuomitut ijäiseksi vaikeneman: _ne_ puolustivat kumminkin kauhealla epäsoinnulla, siihen niillä oli ääntä; katkaistujen kielien säestämänä särisivät äänet niin hermoja kiihottavaisesti, että vahva Charlottekin säpsähti ja kauhistuneena sulki kannen. Hän oli peljästynyt; mutta hänessä ei kuitenkaan näkynyt hituakaan siitä sydäntä-ahdistavasta pelosta ja arasta hellyyden tunteesta, jolla minä katselin näitä hengettömiä kapineita, joissa minun mielestäni oli ikäänkuin jonkinlainen sielu. Hän koski soittimen päällä olevia nuottivihkoja, levitti ne hajaalleen, kunnes hän äkkiä huudahti ja puoliääneen mutta kuitenkin riemuiten rupesi laulamaan: "_Già la luna in mezzo al mare_."

"Dagobert, tässä on laulu, jota äitimme lauloi rouva Godinin luona, tässä se on -- tässä, tässä!" keskeyttihe hän, heiluttaen vihkoa ilmassa. Minä en kuullut, vastasiko veli mitään, ja käännyin sentähden hänen puoleensa. Hän seisoi seljin meihin päin, kumartuneena kirjoituspöydän ylitse. Nopeasti riensin hänen viereensä.

"Sitä ette saa tehdä!" lausuin hänelle. Minä peljästyin omasta äänestäni, niin vieraalta ja vapisevalta kuului se; kuitenkin katselin häntä rohkeasti silmiin.

"Hä, mitä en saa!" kysyi hän pilkallisesti, mutta antoi kuitenkin kätensä, jossa oli kummallinen esine, vaipua alas.

"Murtaa lukkoa", jatkoin minä rohkeammin. "Minun on syyni, että olette täällä sinettien takana, minä olen teitä tänne houkutellut; kovin pahaa se on, minä käsitän sen hyvin. Mutta muuta ei saa tapahtua, minä en sitä salli!"

"Todellako?" nauroi hän. Kummallista: -- hänen silmänsä kiitivät oikein mielten koko ruumiini yli ja niihin syttyi tuli, jommoista en ikinä ollut nähnyt. "Miten sitten käyttäytyisitte, te pikku hauras, elohopean kaltainen olento?" kysyi hän; pilkallisesti ja pisti nopeasti tiirikkansa lukkoon. Minä kuulin, miten se ritisi ja ratisi. Tuskastuneena, mutta myöskin suuttuneena tartuin molemmin käsin hänen käsivarteensa ja koetin vetää sitä pois. Samassa tunsin hänen kovasti kiertävän käsivartensa ympärilleni ja kuiskaavan korvaani: "Pikku villi-kissa, älkää koskeko minuun, älkääkä katselko minua noin -- se on vaarallista teille! Teidän hurmaavat silmänne ovat jo ensimäisestä hetkestä asti lumonneet minut! Juuri teidän kesytön kiukkunne ärsyttää minua ja jos vielä kerran lyötte minua kuin tänään rappusilla, niin olette hukassa -- hurmaava, liukas sisilisko!"

Minä huudahdin ja hän päästi minut jälleen.

"Mitä hulluttelet, Dagobert!" torui Charlotte rientäen luoksemme. "Anna lapsen olla rauhassa, sanon sinulle! Hän ei ole sopiva esine sinun luutnantin-oikuillesi. Leonore on minun suojani alla, siinä kyllä! Sitä paitsi on hän oikeassa, tuo pieni viaton olento! Me emme saa väkivaltaisesti avata, mitä löydämme täällä lukittuna. Mitä paperit meitä hyödyttävät, jos meidän täytyy tunnustaa anastaneemme ne konnamaisesti oikeuden sinettien takaa? Ne ovat kuitenkin nyt hyvässä kätkössä, kunnes ne eräänä päivänä julkisesti tuodaan esiin. Ei Erkki setäkään voi saada niitä käsiinsä sinettien tähden, jotka hän on antanut laappia oviin. Emmekä me tarvitse enempää todistusta: yhtä varmaan kuin olen elossa, yhtä varmaan tiedän nyt seisovani vanhempaimme talossa, omalla perityllä alallamme!" lausui hän juhlallisesti. "Kuuletko? Myrsky lausuu siihen Amen!"

Niin, nyt tulikin tuulenpuuska, joka saattoi lattian tärisemään jalkaimme alla ja lennätti auki oven, jonka minä, nähtyäni Ilsen, olin paetessani ainoastaan lykännyt kiinni ja jättänyt lukitsematta. Silmänräpäyksessä valeli myrsky kirjoituspöydän vedentulvalla.

"Ha, ha, myrsky sanoo todellakin amen ja näyttää meille, miten meidän on menetteleminen!" nauroi Dagobert, jälleen sulkien oven. "Tuuli koskee kovakouraisesti tähän tärkeään pöytään, kuten näet -- valta valtaa vastaan, sanotaan! Jos asia kävisi sinun ja Eckhofin mielen mukaan, täytyisi minun kerjätä joka groshenia Erkki sedältä ja kuulla hänen nuhteitansa minun veloistani, kunnes tulen harmaapäiseksi ja sinä saisit vanhan piian ikävän kohtalon osaksesi!"

"Vanhaksi piiaksi tulen kaikessa tapauksessa", vastasi Charlotte hieman vaaleten. "Minä en milloinkaan mene halvemman säätyiselle miehelle, mutta noita hovinarreja en millään muotoa voi kärsiä. Enkä minä myöskään tahdo _lempiä_, minä en _tahdo_! Minulla on toinen pyrintöperä: niinä tahdon tulla abedissaksi aatelisessa naisluostarissa -- silloin tulee monta, jotka ennen ovat minua halveksineet, minun valtani alaiseksi -- kavahtakoot itseään silloin! Paitsi sitä en käsitä sinua, Dagobert", lausui hän syvästi hengittäen. "Olemmehan jo aikoja sitte päättäneet, että asia vasta tammikuussa, sinun tänne siirrettyäsi, tulee tutkittavaksi ja että siksi kokoomme niin paljon todistuksia kuin mahdollista. Minusta on hirveän vaikea kestää täällä yksin; jo nytkin on minun äärettömän vaikea katsoa Erkki setää silmiin huutamatta hänelle. Sinä olet pettäjä! seurustella neiti Fliednerin, tuon kamalan noidan kanssa, joka näyttää mitä viattomimmalta ja yksinkertaisimmalta, vaan kuitenkin ahkerasti auttaa setää varastamaan meiltä nimemme ja perintömme! Ja minä olen kuitenkin pitänyt hänestä! Tämä käy melkein yli voimieni, mutta mitäpä on tehtävä, minun täytyy kestää! Eckhof on oikeassa, kun lakkaamatta saarnaa meille varovaisuutta ja suurinta maltillisuutta."

Hän pyyhki nenäliinallansa märkää pöytää ja lykkäsi laatikon jälleen lujasti liitoksiinsa.

Minä en enää ottanut osaa heidän etsimiseensä ja tiedusteluunsa, vaan pakenin lasi-oven ja pöydän välille vartiaksi. Luulin maan vieläkin tärisevän allani, mutta huomasin itse sen sijaan vapisevani. En koskaan eläessäni ole ollut niin peloissani kuin sinä kauheana hetkenä, jolloin niin äkkiä tunsin eläviä kahleita kiertäytyvän ympärilleni.

Jos minut heitettäisiin syvyyteen, en voisi enempää peljätä, kuin kuullessani tuon puoliäänisen kuiskauksen, jota en kokonaan ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin ajoi punan kasvoihini. Ennen kaikkia olisin jättänyt kaikki sinne ja juossut niin kauas, kuin jalkani olisivat kantaneet; mutta pelko, että kirjoituspöydän laatikko kuitenkin viimein tulisi auki murretuksi, pidätti minut paikallani.

"Katsokaa, tämä on meidän vaakunamme, pienokaiseni!" lausui Charlotte viimein, tullen luokseni ja näyttäen sinettisormusta. "Isämme ei tosin koskaan käyttänyt sormuksia, vakuutti hänen Korkeutensa tänään, mutta kaikissa tapauksissa on tämä olemassa ja sitä on silminnähtävästi käytetty sinettinä, sillä olihan se isän kirjoitusneuvojen päällä; minä anastan sen ainoan kapineen edeltäpäin." Hän pisti sormuksen taskuunsa.

Nyt olin vapautettu, sillä me menimme alas ja kaappi siirrettiin jälleen paikallensa. Vapaaherra Lothar von Claudiuksen laillisina perillisinä, herttuallisen perheen sivuhaarana astuivat veli ja sisar alas niitä rappuja, joita Charlotte epätoivossa ja tuskastuneena äsken astui ylös. Päivän selkeä oli nyt se arvoitus -- minullekin -- mutta kuinka oli herra Claudiuksen mahdollista punastumatta ja vakavasti kieltää totuutta? Ja kuitenkin: hän ei valhetellut, olipa asian laita sitte miten hyvänsä!

XXV.

Charlotte otti viittansa, vaan pudotti sen jälleen peljästyneenä, riensi ikkunan luo ja avasi sen kiireesti.

"Mitä nyt on tapahtunut, herra Eckhof?" huudahti hän ulos.

Vanha kirjanpitäjä juoksi juuri hiekkakentän yli taloa kohti, Hän oli hatutta ja hänen tavallisesti rauhalliset kasvonsa näyttivät peljästyneiltä; hän oli silminnähtävästi hyvin liikutettu.

"Vedentulva on tapahtunut Dorotheenthalissa!" huudahti hän hengästyneenä. "Vähintään neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko Claudiuksen kauppahuoneelle! Kaikki meidän monenvuotiset istutuksemme ja laitoksemme ovat tulvan vallassa! Ettekö kuule hätäampumista? Ihmisiäkin on vaarassa!"

Dorotheenthal oli herra Claudiuksen oma maakartano, vanha, entinen aatelishovi, joka ynnä kylä oli vähäisessä, jotenkin syvässä laaksossa. Kauppahuoneen toiminta-ala oli enemmän Dorotheenthalin istutuksissa kuin kaupungin talon ympärillä puutarhoissa. Puitten kylvö oli tykkänään asetettu sinne ja erittäin olivat kalliit havupuut tuottaneet sille jonkinlaista kuuluisuutta. Siellä oli kaikenlaisia suuria kukkakenttiä ja monta ananas-, kämmekkä- ja kaktus-huonetta pienen linnan ympärillä. Muutamat pienet lammet ja jotenkin väkevä virta helpottivat sanomattomasti tätä suurta tointa; mutta nyt oli auttaja muuttunut pirulliseksi viholliseksi -- lammit olivat paisuneet tavallisen vesirajan yli ja virta, joka oli rikkonut sulun, yhtyi nyt niihin, kuten Eckhof kertoi, ennenkuin katosi huoneesensa.

"Mikä onneton tapaturma!" huudahti Charlotte kalman kalpeana.

"Ah, joutavia! Mitäpä siitä niin peljästyt?" lausui Dagobert välinpitämättömästi olkapäitään kohottaen. "Eihän neljäkymmentätuhatta taaleria ole paljon Erkki sedän rikkauteen verraten? Hän voi kyllä sen vahingon kestää -- ja lopuksi, mitä se meihin kuuluu? Hänen oma asiansa se on -- meidän perintömme ei vähenny siitä äyriäkään! Hänen otsansa pysyy luultavasti ryppyisenä muutaman päivän ja matkarahat, jotka huomenna saan, eivät arvattavasti ole runsaat. No niin -- olisihan minun täytynyt tyytyä niihin, vaikka kaikki täällä olisi tavallisessa järjestyksessä."

Viimeisiä sanoja tuskin kuulin. Charlotte juoksi ulos ja minä hänen kanssansa. Ihmisiä oli vaarassa! Oi miten surkealta se kuului! Minä tahdoin tarkempia tietoja enkä voinut jäädä yksin Karolinenlustiin. Charlotte tarjosi minulle käsivartensa ja niin riensimme sateen lakkaamatta meitä kastellessa kuohuilevan joen ylitse ja vedestä valuvia käytäviä myöten katurakennukseen.

Siellä täällä juoksi puutarharenki peljästynein kasvoin tien ylitse ja jo kaukaa kuulimme muurin takaa sekavia ääniä ja huutoja. Melkein kaikki työväki oli koossa pihalla, kun saavuimme sinne, ja porstuan edessä seisoivat herra Claudiuksen vaunut. Hän itse astui samassa portaille sadenuttuun puettuna ja hattu kädessä. Oli ikäänkuin rauhoittava voima lähtisi hänen ihan tyvenistä kasvoistansa: melu loppui heti. Hän lausui muutamia käskyjä; ei vähintäkään kiirettä eikä malttamattomuutta näkynyt hänen tyvenistä, jaloista liikunnoistansa. Siinä näkyi, että tuo valkea, vakava pää pysyi suorana kaikissa elämän kohtauksissa.

Meidän saavuttuamme väistyi väki syrjälle antaaksensa meille tietä; minä riipuin vielä Charlotten käsivarressa. Samassa näki herra Claudius meidän tulevan pihan ylitse ja melkein kuin peljästyi, sillä salaman nopeasti lensi hänen otsansa ryppyihin; hän veti kulmansa yhteen ja niiden alta kohtasi minua pitkä, rankaseva katse. Minä loin silmäni alas ja vedin käteni kumppalini kainalosta.

"Setä, tämä on suuri vahinko!" huudahti Charlotte astuen hänen luoksensa kynnykselle. "Niin", vastasi hän yksinkertaisesti, muuta lisäämättä. Sitte kääntyi hän sisälle etehiseen, jossa neiti Fliedner seisoi.

"Hyvä Fliedner, pitäkää huolta, että neiti von Sassen heti saa kuivat vaatteet! Minä jätän hänet teidän suojeltavaksenne!" käski hän tavallisella tyvenellä tavallaan, osoittaen likaisia, ihan märkiä atlaskenkiäni ja läpimärkää leninkiäni. Mutta kasvoihini hän ei enää katsonut.

Hän astui nopeasti vaunuihin ja tarttui ohjiin.

"Ottakaa minutkin Dorotheenthaliin, setä!" huudahti Dagobert, tullen samassa kirjanpitäjän kanssa puutarhan portista.

"Ei ole tilaa enää, kuten näet", vastasi herra Claudius lyhyesti ja viittasi muutamille työmiehille, jotka Eckhofin kanssa istahtivat vaunuihin; he olivat Dorotheenthalista.

Vaunut pyörivät pois ja neiti Fliedner tarttui käteeni, viedäksensä minut huoneesensa. Charlotte tuli meidän perässämme.

"Niin, te olettekin märkä kuin pesty kissanpoika", lausui hän minulle, neiti Fliednerin noutaessa minulle kuivia vaatteita. "Kummallista, että setä sen huomasi tämmöisenäkin hetkenä, jolloin hänen kaupustelijasielunsa kadottaa tuhansia!"

"Siitähän juuri voitte huomata, ett'ei hänellä ole kaupustelijasielua", vastusteli neiti Fliedner. Hänen lempeät kasvonsa olivat kalpeat peljästyksestä ja nyt näkyi katkera juovakin hänen suupielissänsä. "Minä olen usein pyytänyt teitä, Charlotte, vapauttamaan korviani tuommoisista kovista jo ansaitsemattomista lauseista; minä en todellakaan voi niitä kärsiä."

"Vai niin! Mutta olettehan ääneti ja teistä on ihan luonnollista, että setä teidän kuultenne pitää minulle nuhdesaarnoja ja kauheassa tyvenyydessään käyttää itseään epäkohteliaasti minua vastaan!" huudahti Charlotte kiivaasti. "Jos hän edes olisi kunnioitettava harmaapäinen vanhus, niin kärsisin sen helpommin; mutta ylpeyteni kohoaa tuota miestä vastaan, jolla veljeni ja minun suhteeni on vähemmin etua vanhemmuudesta kuin mahtavammuudesta. Hän menettelee julmasti kanssamme!"

"Se ei ole totta", vastasi neiti Fliedner vakaasti. "Hän vastustaa ainoastaan senkaltaisia haluja, joita hän ei kärsi. Jos käyttäydytte omavaltaisesti ja kiittämättömästi, niin täytyy teidän nöyrästi ottaa vastaan nuhteita. Tänään on taasen jotakin tapahtunut, jonka olisitte voineet estää. Herra Claudiuksen ollessa ruhtinattaren kanssa kasvihuoneissa, oli nikkarimme ottamassa mittaa kaikista teidän huoneen ikkunoista; hän sanoi teidän tilanneen luukkuja."

"Niinpä niin! Minä olen kauan kyllä sallinut päivän paahtaa arkaa ihoani", keskeytti häntä Charlotte uhkamielisesti. "Päivän puolisissa huoneissa täytyy olla luukut."

"Aivan oikein; mutta olisi ollut kohtuullista, jos ensin olisitte puhuneet siitä herra Claudiukselle. Tämä on _hänen_ talonsa ja te menetätte _hänen_ rahaansa."

"Taivaan Jumala, _kerranhan_ toki päivä koittanee, jolloin ei minun enää tarvitse kuulla näiden kahleiden kalisevan!" huudahti Charlotte innoissansa.

"Kentiesi te kerran vielä sitä tahtoisitte", vastasi neiti Fliedner sangen tyvenesti.

"Luuletteko niin, hyvä rakas neiti?" Nuoren naisen pilkallinen ääni kuului oikein kauhealta minun korvissani. "Se oli mieltä masentava ennustus! Kuitenkin olen kylliksi rohkea toivomaan, ei, varmaan odottamaan, että sallimus on minulle suosiollisempi ja määrää minulle paremman kohtalon."

Hän meni oven luo.

"Ettekö tahdo juoda teetä minun kanssani?" kysyi neiti Fliedner niin ystävällisesti ja rauhallisesti, kuin ei katkeraa sanaakaan olisi lausuttu. "Minä valmistan sen kohta; onhan minun vastaaminen neiti von Sassenin terveydestä ja minun täytyy siis koettaa estää mahdollista vilustumista!"

"Kiitoksia!" lausui Charlotte kylmästi olkapäänsä yli, avatessaan oven. "Minä tahdon olla kahdenkesken veljeni kanssa. Lähettäkää teekeitin ylös, mutta pieni hopeinen; minä en enää tahdo juoda messinkisestä, vaikka Dörte kirkastaisikin sen kullankiiltäväksi. Hyvästi, prinsessani!"

Charlotte lukitsi oven ja riensi kuuluvin askelin rappuja ylös. Melkein heti sen jälkeen kaikui kova pianon soitto muuten hiljaisessa talossa.

Vanha neiti säikähti. "Oi Jumala, miten sydämettömästi!" mumisi hän itsekseen. "Jokainen ääni koskee kipeästi tuskastuneesen sydämeeni."

"Minä menen pyytämään häntä lakkaamaan!" lausuin lähestyen ovea.

"Ei, ei, älkää tehkö sitä!" pyysi hän pidättäen minua tuskastuneena, "Hänen tapansa on semmoinen, kun hän on suuttunut; antakaamme hänen siis olla; mutta tänään, tänä tuskallisena hetkenä -- mitähän väki ajatellee hänestä! He luulevat häntä jo ennakoltakin paljoa kovasydämisemmäksi, kuin hän todella onkaan", lisäsi neiti huolestuneena.

Hän vei minut sohvan luo ja pyysi minua istumaan sen pehmeille höyhentyynyille. Toisessa tilaisuudessa olisi ollut erittäin hauska miellyttävässä vanhanaikuisessa huoneessa. Teekeitin hyräili; tuuli kiiti huoaten tyhjiä katuja pitkin ja sadepisarat valuivat lakkaamatta alas ikkunaruutuja myöten. Tyytyväisesti nyykytteli ijankaikkisesti hymyilevä kiinalainen mandariini päätään lasikaapissa, äkäinen pikku villakoira makasi laiskana ja tyytyväisenä pienellä tyynyllänsä. Mutta neiti Fliedner valmisti voileipiä vapisevin käsin -- minä huomasin sen aivan hyvin -- ja Dörte vanha keittäjä, joka par'aikaa toi sisälle laudallisen vasta paistettua leipää, kysyi levottomasti huoaten: "Mitenkähän lienee Dorotheenthalissa, neiti Fliedner?"

Minun sydämeni sykki sanomattomasta levottomuudesta. Tulin äärettömän tuskalliseksi muistellessani herra Claudiuksen lähteneen suuttuneena luotani ja minun täytyi tuskakseni lakkaamatta sitä muistella. Oi, miten lapsellisen itsepäiseltä näytinkään hänen silmissänsä, kun tulin pihaan pitäen Charlottea käsivarresta! Ja kuitenkin piti hän huolta minusta, huolta tämmöisestä mitättömästä olennosta, vieläpä semmoisenakin hetkenä, jolloin suuri vahinko tapahtui hänelle! Hampaani kalisivat hiljaa ja väristen tunkeuduin syvemmälle sohvan kulmaan. Neiti Fliednerin innokkaasta pyynnöstä join kuitenkin kupillisen teetä, mutta vanha neiti itse ei nauttinut mitään, hän vaan äänettä istui vieressäni.

"Onko herra Claudiuskin vaarassa tuolla ulkona?" kuului viimein huuliltani.

Neiti Fliedner kohotti olkapäitään. "Minä varon hänen olevan -- kauheata siellä lienee olla -- vedenhätä on melkein pahempi valkeanvaaraa, eikä herra Claudius täänkaltaisessa tilaisuudessa muistele itseään. Mutta, lapseni, hän on Jumalan kädessä!"

Se ei ensinkään mieltäni huojentanut. Olinhan usein lukenut uponneista ihmisistä -- viattomista ihmisistä, jotka eivät olleet mitään rikoksellista tehneet -- ja vaivasihan murha Claudiuksen omaatuntoa! Oliko murhaajakin Jumalan kädessä? Tuskani pakotti minun välttämättömästi ilmasemaan ajatukseni.

"Onhan hän syypää ihmisen kuolemaan", kuiskasin vaivaloisesti ylöskatsomatta.

Neiti Fliedner säikähti ja ensi kertaa näin hänen lempeät silmänsä säihkyvän syvimmästä vihasta.