Chapter 20
"Ah, Karolinenlustista", lausui hän huojennettuna; "siis hänen omasta asunnostansa. Kuka lienee sen maalannut? Tämä ei ole vanhan, typerän hovimaalari Krausen tekoa; hän ei koskaan taitanut näin valloittavaisesti kuvata sielua silmiin."
Hän vaikeni hetkeksi ja painoi nenäliinaa huuliansa vastaan.
"Tämä ei voi olla maalattu pitkää aikaa ennen hänen poismenoansa", jatkoi hän vapisevalla äänellä. "Tämän toisten rintatähtien välillä esiin pilkistävän pienen hopeatähtisen keksi Sidonia sisareni kerran vallattomalla tuulella ollessaan eräällä pienellä huviretkellä. Sen päällekirjoitus on: 'uskollinen ja virkkamaton', eikä se tietysti ollut koristetulle suuremman arvoinen kuin ainoastaan muisti hauskasti vietetystä hetkestä."
Taasen vallitsi kuolonhiljaisuus, jota ainoastaan silkkiakuttimien hiljainen kahina keskeytti.
"Kummallista", puhkesi ruhtinatar äkkiä sanomaan, "Claudius ei milloinkaan käyttänyt sormuksia, turhamielisyydestä, sitten sanottiin; hän ei sallinut niiden peittää kätensä kaunista muotoa, ja tuossa -- katsokaa kultaviivaa vasemman käden nimettömässä sormessa! Minä tunsin tarkoin tämän käden, näinhän minä sen niin usein, mutta, aina tuohon onnettomaan tapaukseen asti, joka kerta ilman tuota kummallista -- yksinkertaista koristetta -- mitä varten kantoi hän sitä _siinä_? Näyttääpä se -- vihkisormukselta."
Herra Claudius ei vastannut sanaakaan; hänen somat huulensa, jotka aina olivat ummistetut, kuten miettiväisten henkilöitten useimmiten, näyttivät nyt tavallista selvemmin kaikki juonteet; mahtoiko hän nähdä yhtä hyvin kuin minä, miten Charlotten silmät oikein hehkuen riippuivat hänen kasvoissansa?
"Herrainen aika, mitäpä tässä kuvittelen!" jatkoi ruhtinatar hetkisen äänettömyyden perästä. "Eipä hän ollut edes kihloissa -- ei, koko maailma sen tietää. Sanokaa minulle kuitenkin suoraan, eikö kukaan todellakaan ole hänen kuolemansa jälkeen omistajana vaatinut tätä kuvaa?"
"Teidän Korkeutenne, ei ole ketäkään paitsi minun, jolla olisi oikeutta velivainajani omaisuuteen".
Mitä se oli?... Vastaus oli niin selvä ja näytti niin erehtymättömän todenmukaiselta, että oli melkein mahdotonta häntä epäillä. Kalpein kasvoin ja sangen peljästyneenä kurkisti Charlotte esiin uutimien väliltä. Silminnähtävästi oli herra Claudiuksen vastaus vaikuttanut samaa häneen kuin minuunkin. Ainoastaan Dagobert mittasi setäänsä pitkällä halveksivalla silmäyksellä ja pilkallinen hymy näkyi hänen huulillansa: hän oli varma asiastansa, ja lujasti uskoi ruhtinattaren edessä seisovan miehen valhetelleen. Kuka heistä oli oikeassa? Minä toivoin vielä voittoa veljelle ja sisarelle; mutta minä tunsin myöskin, ett'en koskaan eläessäni enää voisi luottaa ihmiseen, jos nyt toteutuisi, että herra Claudiuksen vertainen mies oli alentunut valhettelijaksi.
Molemmat lähettiläät palasivat olkapäitään kohottaen tyhjin toimin kasvihuoneesta ja hajupullo löydettiin viimein ruhtinattaren taskusta; hän oli äkkiä voittanut takaisin koko vaikuttavan tyvenyytensä. Ainoastaan hänen poskensa, joita tavallisesti hieno puna rusotti, hehkuivat nyt purpuranvärisinä.
Neiti von Wildenspring vakuutti huolestuneena taivaan olevan ukkosenpilvillä peitetyn, ja sitä sanomaa todistivat synkät varjot, jotka äkkiä levisivät huoneesen. Kuitenkin istahti ruhtinatar nauttiaksensa harvinaisen kalleita hedelmiä, joita neiti Fliedner tarjosi hopea-astiasta. Läsnä olevat istuutuivat hänen ympärillensä, ainoastaan isäni puuttui; äärimmäisessä huoneessa käveli hän tutkien huonekalua toisensa perästä: hän näkyi ihan unhottaneen, kenen seurassa hän oli tullut sinne ja ruhtinatar antoi nauraen hänen jatkaa tutkimistaan.
Minä olin niin synkkämielinen ja minusta alkoi tuntua oikein kamalalta, juuri kuin olisin peljännyt koko katon raskaine veistoksineen putoavan helteiseen saliin, taikka kauniin Lotharin koska hyvänsä astuvan alas kehyksestänsä ja yhtyvän seuraamme. Miten pelottavaisesti ja puhuvin silmin hän meitä katseli ja miten lämpimästi ja elävästi tuo "tavattoman kaunis käsi" yksinkertaisine koristelemattomine sormuksineen erosi tummasta sametintapaisesta pohjasta!
Kentiesi luki ruhtinatar nämät tuskalliset ajatukset minun kasvoistani; hän viittasi minut luoksensa.
"Lapseni, ette saa olla niin surullinen", lausui hän hellästi ja lempeästi, sillä välin kun minä vavisten kaikkien katseesta, äkkiä ja ehdottomasti laskeusin polvilleni hänen eteensä -- olinhan minä usein tehnyt niin Ilsellekin. Hän laski kätensä pääni päälle painaen pääni taaksepäin. "Aron prinsessa! Miten kauniilta se kuuluu! Mutta te ette oikeastaan olekaan pohjoisten arojen lapsen kaltainen, teillä kun on ruskeat kasvot, itämainen nenä, mustat vastahakoiset kiharat ja ujo uhkamielisyys käytöksessänne ja liikunnoissanne: Paljoa ennen otaksuisin teidät Unkarinmaan arojen prinsessaksi, jonka jalkojen eteen illalla lasketaan kaikki ryöstetyt aarteet ja joka koristakse itämaiden kalleimmilla helmillä -- ah, katsokaa, kuinka oikeassa olen!" nauroi hän tarttuen alas rinnalleni luistaneesen helminauhaani; hetken aikaa kierteli hän sitä kummastuneena sormiensa välissä. "Mutta ovathan nämä verrattoman kauneita helmiä!" huudahti hän ihmetellen! "Ovatko ne teidän omanne ja keneltä olette saaneet tämän harvinaisen koristeen?"
"Mummo-vainajaltani."
"Isänne äidiltäkö? Ell'en aivan paljoa erehdy, oli hän syntyisin von Olderode, tuosta ikivanhasta rikkaasta vapaaherran suvusta -- eikö totta lapseni!"
Liikunto ruhtinattaren pään yli saattoi minut katsahtamaan ylös: siinä seisoi Dagobert, etusormi varottavaisesti pystyssä ja hänen silmänsä kohtasivat minua maneitillisesti ja läpitunkevaisesti. "Älä ilmase mitään!" varoitti minua mielenilmeinen liikunto. Ikäänkuin unessa muistin hänen jo ennenkin kerran minua varoittaneen; mutta tässä elämäni rumimmassa hetkessä ei minulla ollut aikaa eikä ajatuskykyä kysymään itseltäni: "mistä syystä", ainoastaan sen katseen valloittamana ja äärettömän hämmentyneenä sammalsin: "minä en tiedä."
Mitä olin tehnyt? Viimeistä sanaa lausuessani katosi lumous ja oma valheellinen ääneni kauhistutti minua. Kuinka! Olinko todellakin selittänyt kaikille läsnäoleville, ett'en tietänyt, oliko mummo-vainajani ollut syntyisin vapaaherratar von Olderode? Valhetta! valhetta! Yhtä hyvin kuin tunsin Jumalan kymmenet käskyt, tiesin hänen olleen syntyisin Jakobsohn. Olinhan nähnyt hänen kuolevan juutalaisena ja olinhan ollut hänen viimeinen lohdutuksensa... Minkä tähden siis valhettelin? Vielä tänään täytyy minun tunnustaa, "ett'en sitä tietänyt". Minä puhuin melkein koneentapaisesti vieraan vaikutuksen alaisena ja huomasin katkeralla tuskalla saavani koko ikäni hävetä sitä tapausta. Ja mitä se auttoi, jos kaikki Dagobertin kanssa osoittaisivat minulle tyytyväisyyttänsä siitä? Yksi tuomitsi minua kuitenkin ankarasti -- hän katseli minua hillitsemättömästi säikähtyen, kääntyi ja meni ulos; hän oli herra Claudius.
Minä taistelin itseni kanssa, vaan ei minulla ollut rohkeutta heti tunnustaa totuutta. Häpeä ja pelko tulla naurunalaiseksi sulkivat huuleni; sitä paitsi keskeytettiin samassa vastaukseni tuottama hetkinen äänettömyys; ukkosen ilman ensimäinen tuulenpuuska syöksi katua pitkin, heittäen kadun tukehuttavaa pölyä ja kuivia lehtiä ikkunoita vasten. Vielä kerran halkasi salama paksun pilviseinän, kirkas säde tunkeusi sisään, kiilsi loistavasti vastapäätä olevien talojen ikkunoissa ja heitti vaalean heijastuksen hämärän salin tummiin seiniin ja huonekaluihin.
Ruhtinatar nousi seisomaan, kaikki riensivät ikkunoitten luo ja isänikin luopui miellyttävästä tutkimisestansa ja tuli kiireesti meidän luoksemme.
Äärettömässä tuskassani näin ja kuulin kaikki ikäänkuin unessa. Minä näin herra Claudiuksen jälleen astuvan sisään, -- korkeana, lujana ja vakavana; mutta nyt vasta käsitin, miksi ruhtinatar niin lakkaamatta häntä katseli, häntä puhutellessansa -- olihan hänellä juuri sama loisto silmissään kuin kuvallakin, loisto, jonka ruhtinatar kutsui "sieluksi" ja jota typerä vanha hovimaalari ei voinut maalata. Ruhtinatar laski kätensä hänen käsivarrellensa antaaksensa hänen taluttaa itsensä alas; minä seurasin heitä koneentapaisesti ja menin niinmuodoin neiti Fliednerin ohitse; hänen lempeässä katseessansa oli jotakin kylmää ja vierasta, kun hän kääntyi minuun päin, -- ah niin, olihan hänkin nykyään kuullut kasvihuoneessa Dagobertin varoituksen ja näki nyt valheen mustan, häpäsevän pilkun otsassani; minä purin alihuultani ja astuin kynnyksen yli. Naisten silkkiliepeet kahisivat rappusissa ja niiden yli kuului ruhtinattaren lempeä, sointuva ääni; minusta ei hän koskaan ennen ollut puhunut niin hellä-äänisesti. Häntä halutti vielä kerran tulla tähän "mielenkiintoiseen ylimystaloon", vakuutti hän herra Claudiukselle. Neiti von Wildenspring ja herra von Wismar kuiskasivat toisillensa ja sitte nosti hävytön hovineiti lievettänsä, katseli epäileväisesti rappusia ja herra von Wismar löyhytti nauraen ilmaa nenäliinallansa, juuri samaten kuin Dagobert teki hautakummulla. Se oli mitä selvin tyytymättömyyden osoitus ruhtinaalliseen päätökseen. Charlotte käveli heidän takanansa; minä huomasin sivulta, miten hänen poskensa punottivat ja miten juonteet suun ympäri osoittivat sanomatonta vihastusta -- ei sekään minuun koskenut! mutta nyt heräsin siitä jäykkyydestä, johon olin vaipunut.
"Oivallista!" kuului ääni kuiskaavan vieressäni. "Aron prinsessa on käyttäytynyt urhoollisesti, nyt olen rauhoitettu salaisuutemme suhteen!" Ja Dagobert kumartui niin tuttavasti puoleeni, että tunsin hänen hengityksensä.
Jos joku olisi äkkiä lyönyt minua kavalasti ja kovasti, en olisi voinut kiivastua siitä enemmän kuin tästä kuiskauksesta. Minä vihasin noita surkeita silmiä, jotka hymyilivät minulle? ne olivat viekoitelleet minut tuohon julmaan käytökseen ja tuo lämmin, poskiani koskeva hengitys, ärsytti ja loukkasi minua -- hän ei enää ollut mies, jonka hyväksi urhoollisesti taistelisin jokaisen vastustajan kanssa -- hän oli katala, tuo kaunis Tankred, ja hänen kastanjankarvaiset kiharansa, joita niin paljon olin ihaillut, olivat otsan ympäri kiemuroitsevia käärmeitä. Mielettömänä löin häntä kädelläni, juoksin kuin hullu rappuja alas ja turvauduin isäni käteen, kun hän ruhtinattaren vieressä astui alas juuri viimeiseltä portaalta.
"No, no, lapseni, emmehän nyt ole arolla!" nuhteli hän minua nauraen, Hovineito ja kammariherra olivat kauhistuneina väistyneet syrjään, juostessani heidän ohitsensa ja ruhtinatarkin käänsihe kummastuneena, kun kuuli minun tavatonta meluani.
"Älkää toruko pientä metsämehiläistä, rakas tohtori", puolusti hän minua hellästi. "Iloitkaa, että hänen lapsellinen luontonsa niin pian tointuu eron ikävästä."
Siitä olin vähältä tulla mielettömäksi: nyt luultiin vielä vihastustani lapsimaisuudeksi ja siksihän herra Claudiuskin sen otaksui. Hän katseli ylitseni, hänestä en ollut olemassakaan -- ja olinhan ansainnutkin sen rangaistuksen.
XXIV.
Kuumaa ilmaa toi tuuli etehiseen. Tuntui siltä, kuin puutarhan kukkien tuoksu olisi saennut paksuksi liikahtamattomaksi aineeksi. Ukkonen ei vielä ollut jyrissyt, ei ainoakaan virkistävä sadepisara vielä kastanut kuivaa, janoista maata; mutta kivitetyllä pihalla kieri pieniä lastuja ja paperiliuskoja ja poppelipuut heiluivat joen rannalla edestakaisin. Tuuli hengähti syvään, syöstäksensä uudestaan hurjasti esiin.
Ruhtinatar astui kiireesti sivukadulta tuleviin vaunuihinsa ja isäni, jota oli pyydetty herttuan luo, seurasi häntä. Vielä kerran tarjosi hän herra Claudiukselle kätensä, Dagobertille ja Charlottelle nyykkäsi hän ystävällisesti päätänsä, josta he kiittivät syvällä kumarruksella. Minua, pikku olentoa ei kiireessä huomattu, ja se olikin minulle mieleen: mitä minä heistä huolin? Minä menin pihan ylitse ja avasin puutarhan portin. Minun oli vaikea pysyä jaloillani. Tuuli raivosi jälleen avaran kentän yli. Vihaisesti hyökkäsi se päälleni ja irroitti portin kädestäni; ponnistaen kaikki voimani tartuin siihen uudestaan ja työnsin sen lukkoon, sillä ankarien taloussääntöjen mukaan ei sitä koskaan saanut jättää auki. Ja nyt eteenpäin! Minä tuppuroin hengästyneenä muutamia askeleita ja minusta tuntui, kuin olisi minut heitetty keskelle aaltoilevaa vettä. Miten kirjava kukkainen lainehti, miten välistä näkyivät ainoastaan varret ja lehtien vaaleanviheriäinen alapuoli, välistä taasen kukat kohosivat komeassa loistossansa! Ja miten nöyrästi solakat, kauniit italialaiset poppelit kumartelivat hurjassa tanssissaan tuulen kanssa, huminallaan sekoittaen äänensä sen vinkumiseen!
Minä en äkkiä enää tuntenut maata jalkojeni alla: kohta lensin keskelle päivänkukkapengertä, sitten heitettiin minut takaisin pihan muuria vasten. Nostetuin käsivarsin pitäen kiinni epätasaisista kivistä nojasin päätäni muuriin ja annoin hengähtäen ja levähtäen myrskyn raivota pääni ylitse. Ujosti kurkistin esiin kasvoihini lentäneitten kähäröitten alta, sillä portti aukeni ja herra Claudius tuli puutarhaan. Hän katseli etsien joka haaralle ja huomasi vihdoin minut.
"Ah myrsky on lennättänyt teidät tänne!" sanoi hän. Heti seisoi hän suojelevaisesti edessäni: ei ainoakaan hiuskarva kähäröistäni enää liikkunut tuulessa.
"Todellakin pääskysenpojan kaltainen, jonka myrsky on heittänyt pesästä!" nauroi Dagobert, joka oli setäänsä seurannut ja horjuen piti kiinni portinpielestä.
Äkkiä laskin käsivarteni alas ja käännyin toisaalle: samankaltainen nauru oli arolla ajanut minut pakoon Dierkhofin suojelevan katoksen alle.
"Tulkaa takaisin eturakennukseen; te ette enää voi päästä Karolinenlustiin!" kehoitti herra Claudius minua lempeästi.
Minä pudistin päätäni.
"No, sitte minä saatan teitä; suojatta on teidän mahdotonta pysyä jaloillanne."
"Mun viittan' sulle tarjoisin -- suojaksi tuulessa!" kaikui liikutetussa sielussani. Ei, minä en tahtonut! Menkööt molemmat pois! Tuota, jonka otsan takana kavaluus asui, inhosin minä, ja häntä, joka minua niin lempeästi ja kärsivällisesti puhutteli, häntä häpesin minä.
"Minä en tarvitse suojelevaa viittaa, minä kyllä menen yksinäni", vastasin vaivaloisesti katsahtaen hänen silmiinsä, mutta kiiltävien kyyneleitten lävitse, joita en suurimmalla ponnistuksellakaan taitanut hillitä, hampaani kalisivat ikäänkuin vilusta.
Herra Claudius katseli minua Dagobertin uudestaan nauraessa, kummallinen liikutus näkyi hänen kasvoissansa. "Te olette sairas", lausui hän hiljemmin ja kumartuen puoleeni. "Nyt voin vielä vähemmin jättää teitä yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua."
Tämä loppumaton kärsivällisyys ja sääli pientä, tuittupäistä olentoa kohtaan, jota hänen varmaan täytyi halveksia, saattoi minut tottelemaan vastustelematta; samassa laimeni tuuli hetkeksi, minä pysyin helposti jaloillani ja läksin muurin vierestä.
Dagobert seisoi vielä portin luona. Luultavasti olivat herra Claudiuksen hiljaa lausutut sanat ja minun äkkiarvaamaton myöntymiseni häntä seuraamaan herättäneet hänen epäluuloansa. Hän laski merkitseväisesti sormen huulillensa ja kohotti ankaran uhkaavaisesti oikean kätensä. Sitten palasi hän pihalle ja sulki portin. Turha varovaisuuden kehoitus! Minä en virkkanut mitään -- ensin valhetella ja sitten pettää -- silloinpa vasta olisin ollut oikein inhottava herra Claudiuksen silmissä, vaikka ilmoitukseni olisikin ollut hänelle verrattomaksi hyödyksi. Mutta minä muistelin myöskin syvästi surullisena Heintzin kauhistuttavia kertomuksia panttautuneista sieluista: olinhan minäkin samanlainen edestakaisin liitelevä, eteenpäin pääsemätön sieluraukka.
Me saavuimme rientoaskelin etumaisen kasvihuoneen luo; minun ei tarvinnut kertaakaan etsiä turvaa suojelijaltani -- vaatteet liehuivat ympärilläni, mutta jalat pysyivät kuitenkin aina maassa lentäessäni eteenpäin hänen vieressänsä. Silloin leimahti vahva ukontuli ikäänkuin etsien itselleen tietä tuuheitten poppelipuitten välitse ja värjäsi ne ruusupunaisiksi; melkein paikalla sen jälkeen jyrähti kauheasti ja ensimäiset sadepisarat putosivat rapisten kasvihuoneen lasiseinille. Me astuimme kiireesti sisään vieraan ilmanalan korkeitten kasvien keskelle, jotka, tietämättä ulkona raivoavasta rajuilmasta, liikkumatta sitä katselivat. Minä katsahdin sivulta ylös äänettömään saattajaani: yhtä erillään seisoi hänkin keskellä häärivää ihmissukua -- sentähden että hän kätki rikoksellisia salaisuuksia rinnassansa?
Hän huomasi silmäykseni ja katseli minua tutkivaisesti kasvoihin. "Nopea liikunto on jälleen värjännyt huulenne -- onko teidän nyt parempi olla?"
"Minä en ole kipeä", vastasin hänelle katsahtaen sivulle päin.
"Mutta syvästi liikutettu", lisäsi hän. "Eipä kummaakaan, asunnon muutos sen vaikuttaa -- nuori viaton sielu ei koskaan astu rankasematta hiljaisesta kiusauksettomasta yksinäisyydestä häärivään maailmaan."
Minä käsitin aivan hyvin hänen tarkoituksensa. Miten lempeästi hän arvosteli rikostani! Eilen olisin vielä ajatellut: "senkötähden että hän itse valhettelee maailmalle!" Nyt en sitä enää taitanut!
"Minä tekisin mielelläni tämän muutoksen teille huokeammaksi", jatkoi hän. "Ensin sanoin itselleni tuolla ylhäällä salissa, ett'en sitä voisi, ell'en mitä pikemmin sitä paremmin lähettäisi teitä talostani; mutta minä en ole erhettymätön teoissani ja voin kovin pettyä niiden suhteen, joille jättäisin teidät kasvatettavaksi --"
"Enkä minä sallikaan lähettää itseäni pois", keskeytin häntä. "Luuletteko, että minä olisin tuntiakaan kestänyt täällä eron tuskan jälkeen? Jalkasin olisin juossut Ilsen perästä arolle saakka, ell'ei minun -- täytyisi pysyä isäni luona. Tiedänhän minä, että lapsen pitää kuuluman isällensä; ja hän tarvitseekin minua. Vaikka olenkin lapsellinen ja taitamaton, on hän kuitenkin jo tottunut minuun."
Hän katseli minua kummastuneena. "Teissä on enemmän mielenlujuutta, kuin luulin. Tarvitaanhan sangen paljon lujamielisyyttä pakoittaessa suurimmassa vapaudessa kasvanutta luonnetta velvollisuuden ikeen alle. No niin, minä huomaankin arvelukseni mahdottomaksi, se heräsikin minussa pahana henkenä, kun olin masentavien tunteitten vallassa ja nähdessäni teidän horjuvan."
Niin sanoen kääntyi hän luotani, tarttui loistavan kauniisen, lasiseinää vastaan likistyneesen kukkaan ja väänsi sen niin varovaisesti toisaalle päin, että olisi luullut sen toimen anastavan kaiken hänen huomionsa. Hän ei näkynyt tahtovan huomata, miten minä vein kädet kasvoihin peittääkseni häpeätäni.
"Te ette luota minuun, elikkä luottamus on säännöllisesti teissä hävitetty, sillä tullessanne tänne ei teissä varmaankaan ollut luottamattomuutta maailmaa ja ihmistä kohtaan", jatkoi hän vakavasti, "Minulla on vaikea tehtävä teissä; uskollisen Eckhardtin katkera kohtalo on tullut osakseni, minunkin on varoittaminen ihmisiä tästä vietteleväisestä synnistä ja palkkani on -- ett'ei kukaan minua rakasta. Mutta se ei ole estävä minua tästä hetkestä alkaen rupeamasta suojelijaksenne. Kentiesi tulette kerran huomaamaan, että olen tarkoittanut parastanne, että käteni on ollut isän käden kaltainen, joka varovaisesti laskeutui pöydän kulmalle, ett'ei lapsikullan otsa siihen sattuisi -- ja tämä todistus on oleva minulle kylliksi, minä tyydyn siihen. Mutta älkää toki niin ahkerasti lukeko hiekkaa jalkojenne edestä!" keskeytti hän itseään. "Ettekö huoli katsahtaa ylös? Minä haluaisin mielelläni tietää, mitä ajattelette."
"Minä luulen teidän kieltävän seurustelemistani Charlotten kanssa", vastasin minä nopeasti ja nostaen päätäni.
"En tykkänään: minun nähdessäni tahi neiti Fliednerin läsnäollessa saatte seurustella hänen kanssansa niin usein, kuin suinkin haluatte. Mutta minä pyydän teitä välttämään kahdenkeskenoloa hänen kanssansa, hänellä on, kuten jo olen teille sanonut, pää täynnä kaikellaisia turmiollisia aatteita, enkä minä soisi samankaltaisia tyhjiä houreita tarttuvan teihin. Kuinka helposti puhdas, viaton ihmissielu voi joutua senkaltaisen vaikutuksen alaiseksi, olen nähnyt tänä päivänä. Lupaatteko totella minua tässä asiassa?" Hän ojensi minulle kätensä.
"Minä en _voi_." huudahdin minä, sillä välin kun hän vaaleten veti kätensä takaisin. "Minä tuskastun niin tässä kuumassa tuoksuvaisessa ilmassa" -- sydämeni sykkikin, että luulin sen pakahtuvan. "Katsokaa, sade on jo hiljennyt -- ja pääsenhän puitten suojassa Karolinenlustiin saakka -- sallikaa minun mennä!"
Niin sanoen seisoin jo ulkopuolella ja juoksin jokea kohti; rajuilma raivosi entistä väkevämmin; kohta paikalla tulin läpimärjäksi. Suojelevaisesti pidin käteni silmäni ylitse, muuten olisin pimein päisin syössyt jokeen tahi puita kohti ja niin juoksin eteenpäin, kunnes hengästyneenä seisahduin Karolinenlustin etehiseen. Jumalan kiitos, nyt en enää kuullut tuota tyventä ääntä, joka kuitenkin vaikutti minuun, ikäänkuin lämmin sykkivä sydän ilmaantuisi siinä.
Minä heitin pois vettä vuotavan musliini-leninkini, hiivin pilkattuun mustaan pukuuni jälleen ja avasin ikkunanluukut. Minä olin ypö yksin koko avarassa suuressa talossa; ja tuolla ulkona kaakotti sateesta etehiseen paennut siipikarja. Minä hiivin ikkunakomeroon ja irroitin vapisevin sormin helminauhan kaulastani. Hirveän elävänä joutuivat mummo-vainajani puoleksi lakastuneet silmät mieleeni ja luulin kuulevani hänen korisevan äänensä lausuvan: "Ilse, pane helminauha tuolle ruskealle kaulalle, se kuuluu siihen", ja sitte sanovan minulle: "helmet sopivat sinun näköösi, sinulla on äitisi silmät, mutta Jakobsohnin kasvojen juonteet". Nimi jota en tänään ollut tuntevinani, oli siis kirjoitettu kasvoihinikin: tuskin oli valheellisempaa, petollisempaa olentoa kuin minä suuressa avarassa maailmassa! Mitä tietä vaelsinkaan! Kuinka useasti olinkaan näinä muutamina viikkoina viekoiteltu valheesen ja petollisuuteen! Mutta tästä lähin tahdoin tulla hyväksi jälleen; innostuneena suutelin helmiäni. Minä en enää käyttäydy ajattelemattomasti kysymättä: "Kenelle sillä teet vääryyttä ja ketä suretat?"
Ulkona vinkui tuuli heikkenemättä. Näyttipä siltä, kuin taistelisi siellä kaksi rajuilmaa vallasta. Nyt näin äkkiä kauhukseni kaksi henkeä tulevan lehtimajasta ja lähestyvän taloa: veli ja sisarhan ne olivat.
"Noin, lapseni, täytyy raivata itselleen tietä etsiessään onnensa jälkiä!" lausui Charlotte. Hän heitti tuulen rikkoman sateenvarjon huoneen kulmaan ja läpimärjän viittansa sohvalleni; sitte pyyhki hän nenäliinallaan kasvonsa ja hiuksensa.
"Vihdoin!" huudahti hän. "Me olemme olleet kuin kiristyspuissa sedän viipyessä puutarhassa, kun emme voineet salaa päästä tänne! Nyt istuu setä kirjoituspöytänsä edessä Eckhofin kanssa, jolle emme teidän tahtonne mukaan ole kertoneet, että olette uskottumme; tohtori on linnassa, eikä parempaa tilaisuutta siis voisi sattua. Me voimme rauhassa hallita ja vallita täällä. Eteenpäin siis!
"Nytkö?" huudahdin minä väristen. "Tuolla ylhäällä mahtaa olla hirveätä tämmöisessä ilmassa!"
Dagobert purskahti suureen nauruun; Charlotte sitä vastoin tuli tumman punaiseksi ja polki vihastuneena jalkaansa.
"Herra Jumala, älkää toki olko semmoinen jänis!" torui hän kiivaasti. "Minä olen kuolemaisillani levottomuudesta ja te rupeatte tuommoista lörpöttelemään! Luuletteletteko todellakin minun vielä kerran menevän maltillisesti levolle, toivottuani ja odotettuani tuon ikävän Ilsenne lähtöä yhtä hartaasti kuin juutalaiset odottavat Messiastansa? Luuletteko minun edes voivan odottaa iltaa, vapauttamattani itseäni tuosta kauheasta epäluulosta, jonka setä tänään selityksellänsä herätti sielussani? Oma sydämeni tukehuttaisi minut sykkimisellänsä! Lisäksi palaa Dagobert ylihuomenna rykmentiinsä ja hänenkin täytyy tulla vakuutetuksi. Me emme suo teille minuuttiakaan aikaa! Täyttäkää lupauksenne! Eteenpäin, eteenpäin, lapseni!"
Hän pudisti minua olkapäästä. Siihen asti olin ujosti rakastanut ja ihaillut sitä voimakasta päättäväistä tyttöä, nyt pelkäsin häntä, ja hänen puheensa Ilsestäni suututti minua; mutta minä en virkkanut sanaakaan, sillä olinhan minä vapaaehtoisesti pistänyt pääni paulaan enkä enää saanut sitä siitä pois. Ääneti avasin makuukammarini oven ja osoitin kaappia.
"Onko se poislykättävä?" kysyi Charlotte heti käsittäen tarkoitukseni.