Chapter 19

"Rohkeutta vaan, me emme tarvitse heitä! Me kyllä keksimme keinoja", lohdutti Eckhof päättäväisesti -- hän oli tykkönään unhottanut hurskaan puhetapansa -- "Mutta, kuten sanottu, kaikkea kiirettä täytyy meidän välttämättömästi karttaa, vaikka vuosiakin kuluisi."

He astuivat eteenpäin -- Charlotte ei seurannut heitä, huomattuaan olevansa yksinänsä, nosti hän äkkiä käsivartensa ylöspäin ja purskahti vapisevin sydämin kummalliseen nauruun tahi yhtähyvin nyyhkäykseen. Minä en tietänyt, kuvasivatko ne sanattomat äänet sanomatonta autuutta -- tahi olivatko ne mielettömyyden alkua. Juuri samankaltaisena olin nähnyt mummoni seisovan kaivolla. Peljästyneenä kumarruin taaksepäin: silloin lensi toinen kengistäni alas tiheikköön -- pieni, nauloitettu hirviö kolisi aika lailla pensastossa. Charlotte huudahti heikosti.

"Hiljaa Jumalan tähden!" kuiskasin minä, hypähdin alas ja juoksin hänen luoksensa.

"Onneton lapsi, oletteko kuunnelleet?" kuului hänen huuliltansa, jolle olin laskenut käteni -- hän heitti sen vihaisesti luotansa ja katseli minua hurjin silmin.

"Kuunnellutko?" kerroin minä syvästi loukattuna. "Voinko minä siihen mitä, että te tulette pakinoimaan puun juurelle, jonka latvassa minä istun? Voinko minä huutaa: älkää tulko tännepäin, jos teillä on salaisuuksia kerrottavana, sillä minä olen täällä, sillä en millään muotoa tahdo, että tuo vanha kirjanpitäjä minut näkisi, joka aina on minulle niin vihainen? Ja minkä tähden pitäisi minun olla onneton? Onnellinenhan minä olen, niin onnellinen ja hyvillä mielin, ett'en sitä voi selittää, neiti Charlotte! Nythän on kaikki hyvin! Nyt voitte ylpeillä! Ajatelkaa toki, Margareta ruhtinatar on tätinne?"

"Taivaan Jumala, tahdotteko kiusata minut kuoliaaksi?" huudahti hän, pudistaen minua niin voimakkaasti olkapäästä, että häilyin edestakaisin kuin höyhen. Sitte laski hän minut äkkiä irti ja käveli nupein askelin edestakaisin. "Älkää uskoko sitä -- en minäkään usko siitä sanaakaan!" sanoi hän pitkän hetken perästä silminnähtävästi tyvenempänä, vaikka rinta kohoili nopeasti hengähdyksistä. "Vanhus on uudestaan tullut lapseksi -- hän on joskus nähnyt unta siitä ja luulee nyt aikoja sitten kuolleen vaimonsa kertoneen hänelle tuon tarinan. Vähän todenperäisyyttä saa asia siitä, että Erkki-setä on ottanut meidät lapsiksensa -- ei kukaan ole tähän saakka käsittänyt, mistä syystä hän on sen tehnyt ja minä lisään aina sydämessäni: sääliväisyydestä ei hän varmaan sitä ole tehnyt. Ainoastaan käyminen Karolinenlustin toisen kerroksen lävitse voisi vakuuttaa minulle, onko vanhuksen kertomus todenperäinen. Minusta on mahdotonta, että ylpeä ruhtinatar on voinut elää Karolinenlustissa salaisesti naituna, kun koko meidän herttuaallinen perheemme on erittäin ylpeä. Voisin vannoa, jos sinetit tänään otettaisiin pois ovista, ett'ei siellä ole muuta kuin komea nuoren-miehen asunto, yksinäisen nuoren-miehen koto."

"Älkää vannoko, neiti Charlotte!" keskeytin minä kuiskaten -- minä olin ikäänkuin huumaantunut, ikäänkuin aivoni olisivat olleet sekaisin. "Huoneissa riippuu naisen silkkinuttu ja kirjoituspöydällä on paperia, joihin on piirretty: Sidonia K----n ruhtinatar -- sen lienee hän itse kirjoittanut, sillä ei isäni eikä herra Claudiuskaan kirjoita senkaltaista -- niin voi ainoastaan nainen kirjoittaa."

Hän katsoa tuijotti minuun. "Oletteko ollut siellä? Sinettien sisäpuolella?"

"Niin, minä olen ollut siellä", vastasin nopeasti, vaikka silmäni olivat maahan luodut. "Minä tiedän tien sinne ja vien teidät huoneisin, mutta vasta -- sitte kun Ilse on lähtenyt."

Lausuessani Ilsen nimen, tunsin äärettömän tuskan. Minusta tuntui, kuin olisi hän seisonut edessäni varoittavaisesti kohottaen etusormeansa ja kuin olisin tehnyt sanomattoman pahan, jota en koskaan voisi sovittaa. Ei edes Charlotten hyväilemisetkään minua rauhoittaneet ja minä pysyin yhtä levottomana hänen innokkaasti painaessansa minua rinnoillensa. Olinhan hänen tähtensä uhrannut vanhan uskollisen Ilseni.

XXIII.

Ilse oli seuraavina päivinä tavallista uutterampi toimissaan. Hän oli isäni kapineitten joukosta löytänyt kaksi huolellisesti suljettua, liinavaatteilla täytettyä laatikkoa, joita ei ollut avattu äitini kuoleman jälkeen. Silloin kuului moittivia sanoja kummallisesta miehestä, joka purki ylös noita särjetyitä kivikuvia, ikäänkuin olisivat ne sokurileivoksia ja jätti mitä kauneimmat ja hienoimmat lakanat ja pöydänpeitteet homehtumaan kosteihin kellareihin. Hänen katseensa selkeni kuitenkin, kun vaatteet valkasevan auringon avulla jälleen muuttuivat keltaisista lumivalkoisiksi; mutta tämä toimi oli syypää siihen, ett'ei hän ehtinyt pitää aivan paljon huolta minusta, eikä hän huomannut, mitenkä minä usein sydämellisesti syleilin häntä, näillä rakkauden osoituksilla sovittaen tuota kamalaa: sittekun Ilse on lähtenyt.

Mutta oli toisiakin arveluksia, jotka huolestuttivat minua. Minä en tietysti miettinyt, että apuni tässä salaisuudessa voisi olla minulle _vaarallinen_ -- siksi oli minulla liian vähän maailmanviisautta; minä vaan himmeästi tunsin itseni rikoksen alaiseksi eturakennuksen omistajaa kohtaan, joka mitään aavistamatta levollisesti istui kirjoituspöytänsä ääressä, sillä välin kun kaikki salaisesti liittyivät häntä vastaan. Hän oli rikoksellinen, siitä ei ollut epäilemistä -- riistihän hän eteenpäin pyrkivältä veljeltä ja sisarelta heidän jalon nimensä; minä toivoin hartaasti heidän mitä pikemmin pääsevän luonnollisiin oikeuksiinsa; mutta että syvimmän salaperäisyyden suojassa juoniteltiin häntä vastaan hänen omassa talossaan, että katala kirjanpitäjä ynnä veli ja sisar, kuten ennenkin, seurustelivat hänen kanssansa sekä nauttivat ruokaa hänen pöytäkumppaleinaan ja että isäni hallitsi ja vallitsi Karolinenlustissa kuin omassa kodissaan, hänen oman lapsensa ottaessa osaa kaikkeen tähän kavaluuteen, oli minusta tuskastuttavaa sydämen pohjaan saakka.

"Te kuuntelitte meitä eilen", lausui Dagobert minulle seuraavana aamuna, kulmat synkissä rypyissä, kun minä, peljästyneenä hänen äkkiarvaamattomasta läsnäolostansa, aioin etehisessä rientää hänen ohitsensa. Hän näkyi odottaneen minua. Isäni nöyrä "apulainen" oli yön kuluessa muuttunut käskeväiseksi herraksi, hän näytti taasen yhtä ylpeältä ja röyhkeältä kuin aron hautakummullakin ja se suututti minua; mutta näillä ruskeilla, rohkeilla silmillä oli niin paljo valtaa ylitseni, ett'ei ainoakaan niistä kiivaista sanoista, joilla aioin hänelle vastata, pujahtanut huulieni yli.

"Charlotten kertomus on saattanut minut mitä kauheimpaan pelkoon", jatkoi hän; "minä olin varma siitä, että jo tänään visertelevät varpuset katolla toisilleen meidän kallista salaisuuttamme, sillä te olette vielä liian nuori ja kokematon ymmärtääksenne, mistä on kysymys. Yksi ainoa ajattelematon sana teidän suustanne on herättävä vihollisemme epäluuloa ja tekevä ijäksi päiväksi kaikki käräjöimisyrityksemme tyhjiksi."

"Mutta sitä sanaa minä en lausu", tiuskasin minä vihaisesti. "Saadaanpa nähdä, kuka meistä paremmin taitaa olla puhumatta."

Niin sanoen juoksin rappuja ylös ja pakenin kirjastoon. Nyt oli minunkin huulillani sinetti -- ennen tahdoin kuolla kuin ilmaista sanaakaan.

Dagobertin ylpeä ja nurja käytös teki minut uhkamieliseksi. Charlotte sitä vastoin minua peljästytti ja saattoi minut ujoksi. Tunnittain seisoi hän pensastossa käsivarret ristissä ja säihkyvin silmin katsellen toisen kerroksen ikkunoita. Tämä oli minusta paljoa kalpeampi entistänsä ja kohdatessansa minut, sulki hän minut syliinsä ja kuiskasi kuumasti hengähtäen: "koska Ilse vihdoin lähtee? Minä en syö enkä nuku -- minä en kärsi näitä tuskia!"

Päästäkseni näistä rettelöistä, etsin enemmiten suojaa isäni luona. Hän järjesti par'aikaa viimeisiä muinaistaideteoksia, sillä ruhtinatar oli ilmoittanut tulevansa niitä katsomaan muutaman päivän kuluttua. Minun täytyi olla hänelle armollinen siinä ja jos pitelin näitä särjetyitä kipsi- tahi marmori-palasia yhtä varovaisesti ja visusti kuin isänikin, tapahtui se hänen selityksistänsä yhteisessä työssämme. Minun käsitykseni oli tosiaan hyvin epäselvä, mutta minä huomasin kuitenkin "särjetyssä rohjussa" kuolemattoman ihmishengen taidon, joka vuosisadasta toiseen asuu aivoissa ja nyt jokaisella muodolla ja värinmuutteella osoittaa uuden mitan, uuden syyn inhimillisen kehityksen tavattomassa puussa.

Ja viimein koitti kauhea päivä. Aurinko levitti kuuman kultansa puitten latvoille ja kuvastui kummallisen sinisilmäisenä pikkuiseen lammikkoon. "Ah, miten minä uudestaan vihasin tätä lampea, loistavia, pilkallisesti minuun tuijottelevia kuvapatsaita ja pensasjoukkoja, joitten yli syksy jo oli hajoittanut muutamia kellertäviä lehtiä! Minä katselin sykkivin sydämin ulos ikkunasta -- kyyneleeni taittoivat värien loiston.

"Itkeä et saa, lapseni, et millään muotoa", lausui Ilse pyyhkien silmiäni karkealla kädellään. Hän oli jo matkaviitassa, kirkkohattu oli pöydällä ja liki sitä pieni laatikko, jossa hänen vähäiset matkakalunsa olivat. Hän oli jo ollut ylhäällä isäni luona hyvästijättösillä, vaan minä en saanut seurata häntä sinne; mutta ulkona rappujen juurelta kuulin hänen vielä kerran rukoilevaisesti purkavan surullisen sydämensä. Hän palasi sieltä posket punaisena, mutta mielenliikutus ei estänyt häntä palaamasta pyyhinliina kädessä. Joka askeleella pyyhki hän leveitä marmoriportaita, sillä pitihän ruhtinattaren tuleman tunnin perästä ja silloin täytyi kaiken olevan "loistavan kirkasta" ja puhdasta.

Sitte otti hän mummovainajani antamat helmet pienestä kotelosta. "Katso tässä lapsi", lausui hän laskien helmet paljaasen kaulaani, "ruhtinatar huomatkoon, ett'et ole tullut aivan köyhänä isäsi luo. Minä tiedän, kuinka äärettömän paljon rahaa piilee tuonkaltaisissa kapineissa, sillä minä näin usein, miten rouva raukkani möi osan toisensa perästä koko Jakobsohnin perinnöstä."

Hattu pantiin kiireesti päähän, suuri villaviitta levitettiin hartioille, niin että se peitti pienen matkalaukun, jota hän kantoi vasemmassa kainalossaan. Sitte läksi hän kanssani taaksensa katsomatta katurakennukseen. Minä pidin häntä oikeasta kädestä ja painoin sitä sydämellisesti rinnoilleni, astuessani koneentapaisesti eteenpäin. Mutta etehisessä säikähdin; Ilse ei mennytkään neiti Fliednerin huoneesen. Hänen kysyttyään herra Claudiusta, vastasi vanha Erdmann osoittaen sormellaan: herran uusi työhuone.

"Oletko lapsekas vielä viimeisessä silmänräpäyksessäkin?" torui hän suuttuneena laskien laukun lattialle ja pitkittä mutkitta avaten osoitetun oven.

Niskoitellen astuin viheriänhämärään huoneesen. Minä en ollut nähnyt herra Claudiusta siitä illasta, jolloin niin syvästi loukkasin häntä. Minä olisin mieluummin karttanut häntä; mutta kun nyt pakotettiin minut astumaan hänen eteensä, koetin näyttää niin uhkamieliseltä kuin mahdollista, sillä _hänhän_ oli syyllinen vaan minä en, en suinkaan!

Hän istui eteläisen ikkunan edessä ja kirjoitti. Nähdessänsä meidän astuvan sisälle, veti hän erästä nuoraa; viheriät ikkunan varjostimet lensivät syrjälle ja tuoksuvien pensaitten lehdistön läpi loistivat puutarhan kirjavat kukkapenkereet. Hän nousi ja ojensi Ilselle kätensä. Minä luulin hänen silmänsä välttämättömästi olevan ihan toisen näköiset, sen katseen jälkeen, jonka hän taannoin loi minuun, vaan ne katselivat minua yhtä tyvenesti ja vakavasti kuin hänen ensi kerran katsahtaessaan minua kirjoituspöydän edessä. Ne tekivät minut ujoksi.

"Herra Claudius, nyt on lähdön hetki tullut", sanoi Ilse ja siihen saakka pontevasti hillitty eron tuska kuului jokaisesta hänen sanastansa. "Minun täytyy välttämättömästi lähteä kotiin, ell'en tahdo, että kaikki menee päin mäntyyn Dierkhofissa. Jumala tietää, miten raskaalta se minusta tuntuu; mutta te olette lohdutuksenani, sillä te kyllä muistatte, mitä olette minulle luvanneet ja tuossa on Leonore!"

Mitään aavistamattani sieppasi hän käteni ja aikoi laskea sen herra Claudiuksen oikeaan. Mutta hän katsahti toisaalle päin ja tarttui kirjaan, jota hän sitte piti kädessään -- minä käsitin hänen tarkoituksensa liian hyvin -- olihan siihen koskeminen vähää ennen minua värisyttänyt.

"Minä tahdon valvoa väsymättä, Ilse rouva", lausui hän tavallisen tyvenesti; "mutta saanko milloinkaan valtaa ohjata häntä ja häneen vaikuttaa, en varmaan voi taata."

"Herra Claudius, ettehän toki tarkoittane lapsen liian vähän kunnioittavan teitä?" kysäsi Ilse. "Leonore tietää kyllä, ett'ei tohtori tieteellisiltä töiltään ehdi paljon muistelemaan häntä, että jonkun toisen täytyy pitää hänestä isällistä huolta" -- minä huomasin heikon punan lentävän herra Claudiuksen kasvojen yli hiusrajaan saakka -- "kunnes hän jälleen voi palata kotiin Dierkhofiin... Minä tunnustan teille, että te olette lohdutukseni tänä vaikeana hetkenä ja vaikk'ette tahdokaan ojentaa Leonorelle kättänne, olette kuitenkin ankara ja vakava mies ja tyttö on vielä ihan lapsi niin sanoissaan kuin töissänsä --"

"Asian laita lienee kuitenkin toisin, kuin luulette", keskeytti hän Ilseä... Mikä tuska! Nyt Ilse vielä tarttui kovakouraisesti minun iskemääni haavaan. Katumus valloitti minut taasen kaikella voimallaan -- olisihan minulla nyt tilaisuutta sovittaa mitä olin häntä vastaan rikkonut -- vaan en, nyt en enää saanut sitä tehdä, sillä minä olisin siinä tapauksessa yhtä kamala kuin vanha kirjanpitäjä, joka häntä petti ja kuitenkin teeskenteli uskollisuutta ja ystävyyttä.

"Hoidokkaanne tarvitsee ennen kaikkea lohdutusta", jatkoi hän, silmät tuskakseni lakkaamatta luotuina kasvoihini. "Hän on niin kalpea, että minä pelkään hänen täst'edes kahta vertaa enemmän vihaavan ja inhoavan korkeita, tuuheita puita, jotka estävät häntä näkemästä taivasta." Hän otti uuden avaimen seinältä ja laski sen eteeni kirjoituspöydälle. "Minä tiedän, missä parhaiten tyynnytte eron ikävästä ja tuskista, neiti von Sassen. Minä olen toimittanut uuden lukon puutarhanporttiin -- avaimen jätän teille; nyt voitte häiritsemättä käydä Helldorfin perheessä ja seurustella pienen lemmittynne kanssa, niin usein kuin teitä haluttaa."

Ilse näytti olevan äärettömän kummastunut; mutta nyt ei ollut aikaa selitellä. Ulkoa pihalta kuului vaunujen jytinä.

"Ilse rouva, nyt täytyy teidän lähteä", lausui herra Claudius mennen ikkunan luo ja vetäen uutimet enemmän syrjään. Portaitten edessä seisoivat hänen vaununsa ja vanha Erdmann nosti par'aikaa siihen hänen laukkuansa.

"Varjelkoon meitä, enhän minä toki vaunuissa lähde!" päivitteli Ilse.

"Miksi ette? Minä luulen eron tällä tavoin huokeammaksi, kuin jos lähtisitte jalkasin."

"No, Jumalan nimessä siis. Katso tässä! lapsi, älä unhota avainta!" -- hän pisti sen taskuuni. "Minä en tosiaan tiedä, mitä sillä teet; mutta koska herra Claudius on antanut sen sinulle, niin jätän sen huoletta käsiisi."

Hän pudisti sydämellisesti herra Claudiuksen kättä ja lähti. Ulkona etehisessä seisoivat neiti Fliedner ja Charlotte. Minä en voinut kärsiä viimemainitun säihkyviä silmiä ja onnellista hymyä, vaan kätkin nyyhkien kasvoni Ilsen rinnoille. Hänkin, tuo voimakas nainen, taisteli urhoollisesti kyyneleitä vastaan, -- minä kuulin sen hänen raskaasta hengähtämisestänsä -- ja silmänräpäyksen ajaksi sulki hän minut innokkaasti syliinsä. Ikäänkuin sumun lävitse näin herra Claudiuksen seisovan viheriäisten uutimien välissä; hän viittasi salaa Ilselle lyhentämään tuskani ja suruni; hänen ei tarvinnut sitä tehdä -- minä tein sen itse. Kädet puserrettuina kulmiini, pakenin minä pihasta puutarhaan ja vasta juostessani sillan yli kuulin minä vaunujen ajavan ulos portista kadulle.

Minä suljin ikkunaluukut, lukitsin ovet ja heittäydyin sohvankulmaan, jossa Ilse viimeiseksi oli istunut. Niin makasin pari tuntia syvän surun vallassa.

Margareta ruhtinatar tuli; isäni tervehti häntä etehisessä. Minä kuulin, miten herra von Wismar ja hovineiti toruen ajoivat pois kurjen, joka luultavasti oli alinomaa kumartaen lähestynyt liian liki herttuallista vierasta. Toisessa kerroksessa katosivat ylös astuvien askeleet kuulumattomiin, ruhtinatar viipyi luultavasti salaperäisten sinettien edessä. Kauhea tuska ahdisti rintaani, sillä olihan Ilse nyt poissa ja hetki lähestyi, jolloin olin sitoutunut hankkimaan kumoamattomia todistuksia kirjanpitäjän kertomuksille. Minä pistin käteni taskuun ja heitin äsken saadun avaimen kauas lattialle, ikäänkuin olisi se polttanut sormiani. Minua uskottiin, ja minä olin kuitenkin kamala, kummallista, tuo mies tuolla katurakennuksessa oli aina vieressäni, mihin menin, vaan vakavana, tyvenenä ja karkoittamattomana. Enkä minä kuitenkaan _tahtonut_ olla hänen hoidokkaansa, minä vetäydyin toisten puoleen, luopumattomasti veljen ja sisaren puoleen; kerran oli hän sen huomaava -- omaksi vahingokseen. Minä kätkin kasvoni syvemmin tyynyihin. Silloin häikäsi kapea ikkunanluukun reiästä tuleva päivän valon siinne silmiäni.

Ruhtinatar tuli alas jälleen ja isäni kolkutti oveani; hän kutsui minua. Minä en liikkunut ja olin iloinen, kun kuulin kaikkien lähtevän pois; mutta hetken perästä tuli Charlotte rientäen käytävään; hän pudisti kovasti ovea ja huusi käskeväisesti nimeäni. Entistä kauniimpana ja komeampana seisoi hän, kun avasin oven, edessäni mitä kalleimmassa puvussa.

"Joutuun, joutuun, lapsi, ruhtinatar tahtoo nähdä teidät!" huudahti hän kärsimättömästi. "Oletteko mieletön, kuin suljette itsenne todelliseen, egyptiläiseen pimeyteen! ja kaiken tämän teette ainoastaan sentähden, että olette päässeet vapaaksi ikävästä nuhdesaarnaajasta! Te olette oikein hullu arkatuntoisuudessanne!"

Hän silitti hiuksiani ja rypistynyttä leninkiäni ja käsivartensa, jonka hän kiersi ympärilleni, ohjasi niin voimakkaasti liikuntojani, että sangen pian olimme matkalla katurakennukseen.

"Minä olin Dagobertin kanssa sattumalta puutarhassa ruhtinattaren ohitse mennessä", kertoi hän minulle melkein huolimattomasti. Vaikka olinkin viaton; ja heti valmis uskomaan kaikkea, mitä minulle kerrottiin, katselin kuitenki vähän epäillen tuota verrattoman sievää pukua, johon hän "sattumalta" oli pukeutunut "ja mitä siitä sanotte, teidän hajamieliselle isällenne, joka ei tavallisesti voi erottaa minua vanhasta Erdmannista, johtui mieleen esitellä Dagobert ja minut ruhtinattarelle, ja ajatelkaas vaan, se onnistui hyvin, hän ei kertaakaan erehtynyt Dagobertin ja minun suhteeni!"

Siinä oli taasen tuo ylpeä käytös, joka aina minua ujostutti ylevyytensä kautta.

"Erkki setäkin joutui hoviseuraan -- tietysti vasten tahtoansa", jatkoi hän. "Hän antoi par'aikaa muuttaa kasvihuoneen kivilohkareita, kun ruhtinatar astui sisään meidän seurassamme. Minä olen varma siitä, että hän sydämensä pohjasta kiroaa kaupunkimme sanomalehtiä, jotka huomenna laveasti kertovat Hänen Korkeutensa käynnistä Claudiuksen kauppatoimistossa; mutta siitä ei voi mitään huomata; hän on varustanut itseään porvarillisten avujensa koko tyvenyydellä ja näyttää siltä, kuin kunnioittaisi _hän_ ylhäistä seuraa läsnäolollansa. Naurettavaa, vaan minä luulen sen melkein vaikuttavan ruhtinattareen -- tämä on jos mahdollista haistellut jokaista kukkaa ja on nyt mennyt katurakennukseen perin pohjin tarkastelemaan koko toimistoa -- hirveää pihakammaria esimerkiksi. Hui hui, no, jokainen tekee mielensä mukaan!"

Me saavuimme juuri etehiseen ruhtinattaren tullessa pihakammarista. Hän kävi herra Claudiuksen vieressä, suuri komea kukkakimppu kädessä.

"Missä aron prinsessa on piileskellyt?" kysyi hän ja uhkasi nauraen minua sormellaan. Charlotte oli jo saanut tilaisuutta kertoa pilkkanimestäni.

"Pilkkopimeässä huoneessa, Teidän Korkeutenne", vastasi hän minun sijastani. "Pienokaisella on ikävä, sentähden että hänen on tänään täytynyt erota vanhasta palkkapiiastansa."

"Minun täytyy toki pyytää sinua mainitsemaan Ilse rouvaa toisella tavalla, Charlotte", ojensi herra Claudius. "Hän on hellästi ja uskollisesti monta vuotta ollut neiti von Sassenilla äidin sijaisena."

"No, sitte hän kyllä ansaitsee, että hänen tähtensä olette itkeneet silmänne noin punaisiksi", vastasi prinsessa hellästi suudellen minua otsalle.

Neiti Fliedner tuli nyt helisevä avainkimppu kädessä juhlallisesti rappuja alas ja ilmoitti syvästi kumartaen kaikki huoneet olevan avatut. Vanhanaikuinen kauppahuone miellytti ruhtinatarta erittäin ja hän halusi nähdä ylikerroksen, kun herra Claudius kertoi huoneitten suurimmaksi osaksi olleen monta vuotta samassa kunnossa. Silloin astui isänikin herra von Wismarin ja hovineiden seurassa hymyillen neiti Fliednerin kammarista; he olivat olleet katsomassa kaikenlaisilla harvinaisilla kalleuksilla täytettyä lasikaappia.

Silmäni seurasivat ehdottomasti herra Claudiusta hänen astuessaan herttuallisen ruhtinattaren rinnalla hitaasti portaita ylös. Charlotte oli oikeassa: ylpeässä umpimielisyydessään ja arvokkaisuudessaan näytti "kauppias" todellakin siltä, kuin kunnioittaisi _hän_ korkeita vieraita läsnäolollaan, ja minusta tuntui, kuin olisi koko se loisto äkkiä levinnyt hänen esi-isiensä vanhaan, synkkään taloon ja kivikaarien yli, joista joka sana, joka askel majesteetillisesti kaikui, ja leveiden vaan hienotekoisilla käsipuilla varustettujen portaiden yli.

Vanhanaikuisen porvarillisesti ja käytännöllisesti olivat todellakin ylikerroksen huoneet sisustetut; huonekalut näyttivät olevan sitä varten hankitut, että "kestäisivät ikuisesti". Mahdottomasti eroten Karolinenlustin aistillisesta komeudesta loistivat ne sisällisestä rikkaudesta. Siinä ei näkynyt pehmeästi topatuita tuolia kiiltävine, hienoine silkkipäällyksineen, veistettyinä kalleimmista puulajeista; mutta kulmillisina ja suorina kuin niiden entisten istujain kankeat niskat, olivat tuolit järjestetyt pitkin seiniä, joista kukkia ripoittelevien, veitikkasilmäisten keijukaisten sijasta korkeintaan tummaksi muuttunut Kristuksen kuva tahi Holbeinin maalaama siivo saksalaisvaimo katselivat alas, silmät sävyisesti luodut maahan ja otsa käärittynä kummallisen kirkkaasen läpinähtävään harsoon; mutta oikean gobelini-kankaan vaalenemattomat värit ja nahkatapettien vääristämätön kultaus loisti siellä sen sijaan ja kultakirjaiset uutimet kohisivat synkässä komeudessaan jokaisen ikkunan edessä.

Todellisen saksalaisen porvariston ankarat tavat, jotka olivat melkein suljetut näitten seinien väliin, lienevät epäilemättä vaikuttaneet kummallisesti ruhtinattareen. Hän astui ensimäiseen saliin, tarttui siellä molemmin käsin keskellä huonetta tammi-pöydässä loistavaan hopeamaljaan, jättiläisen kokoiseen esineesen. Nauraen koetti hän nostaa sitä huulilleen. Samassa seisoi herra Claudius nopealla askeleella hänen vieressään ottaaksensa vastaan raskaan astian, joka luiskahti ruhtinattaren käsistä; mutta korkea vieras tuijotti kalmankalpeana kauniin Lotharin kuvaa.

"Oi Jumalani!" sammalsi hän laskien kätensä silmien eteen.

Jos jotakin löytyy, joka tuskallisissa hetkissä tuottaa meille lujuutemme takaisin, niin on se muitten teeskennelty osanottavaisuus ja sääli. Neiti von Wildenspring syöksi hallitsijattarensa luo häntä tukeaksensa. Mutta ruhtinatar tointui pian ja viittasi hänet takaisin ylpeällä, käskeväisellä liikunnolla.

"Mitä ajattelettekaan, Konstansia?" kysyi hän hiljaa, vapisevalla äänellä. "Olisinko siis niin heikko, että luulette minun pyörtyvän? Eikö voisi tulla liikutetuksi nähdessään aikoja sitten kuolleen henkilön äkkiarvaamatta seisovan edessänsä peljästyttävän elävänä? Luultavasti olen unhottanut hajuvesipullon kasvihuoneesen ja minä soisin mielelläni, eitä toisitte sen minulle."

Hovineiti ja herra von Wismar katosivat heti käytävään. Dagobert ja Charlotte peräytyivät ikkunakomeron läpitunkemattomien uudinten taakse ja isäni katseli sivuisessa huoneessa erästä veistettyä ristiinnaulitun kuvaa. Huone näytti niin muodoin hetkiseksi jääneen tyhjäksi. Syvästi hengittäen meni ruhtinatar kuvan luo; tuokion äänettömyyden perästä viittasi hän herra Claudiusta luoksensa.

"Antoiko Claudius maalata tämän kuvan _teille_?" kysyi hän nopeasti hengittäen.

"Ei, Teidän Korkeutenne."

"Sitten ette luultavasti tiedä, kenen oma se ennen oli?"

"Tämän ainoan esineen olen ottanut velivainajani kodista."