Chapter 16
"Hyvä herra von Wismar", sanoi ruhtinatar salaisesti nauraen, "ennen aikaan olin väliin rikoksellinen suututtaessani läheisiäni sangen heikolla ja kovin keskinkertaisella äänelläni -- älkää toki muistuttako minua siitä, olenhan koettanut sovittaa lakatessani hyvissä ajoin... Paitsi sitä huomaan suurimmalla mielihyvällä soitannolliset pahatekoni unhotetuiksi, sillä meidän jalo kammariherramme muuttaa minun syvän alttoääneni hopeanheleäksi sopraaniksi, varpusen satakieleksi -- _Sidonia_ lauloi hyvin -- minä en milloinkaan.
"Jalo kammariherra" seisoi siinä vallan ällistyneenä. Hänen pidentyneet kasvonsa huvittivat minua suuresti -- minä nauroin itsekseni, kuten aina Heintzin seurassa hämmästyneenä, kun olin lausunut jotakin odottamatonta.
Neiti von Wildenspring oli, ruhtinattaren lausuessa viimeiset sanansa, nopeasti noussut seisomaan. Hän loi vihaisen silmäyksen iloisiin kasvoihini ja meni teepöydän tuo.
"Mutta, Teidän Korkeutenne, tuo vastaus on jotenkin ontuva!" mairitteli hän askaroidessaan hopeisella teekannulla. "Jos herra von Wismar erehtyykin äänenne laadusta, niin olette, Teidän Korkeutenne, kuitenkin laulaneet ihmeen kauniisti -- kreivitär Fernau on vieläkin vallan innoissaan puhuessansa siitä!"
"Varjelkoon meitä, hänkö siitä vaan puhuu, Konstansia", nauroi prinsessa. "Tuo hyvä Fernau on viisikolmatta vuotta ollut umpikuurona."
"Mutta vanhempanikin ihmettelevät vielä Teidän ääntänne", puolustihe hovineiti uutterasti, vaan loi kuitenkin alas silmänsä siitä ivallisesta katseesta, jolla ruhtinatar häntä tarkasti.
"Olkaa hyvä, herra von Wismar, luokaa silmänne oikealle", lausui ruhtinatar! osoittaen minua, "tuossa on satakieli."
Hoviherra kääntyi joutuisasti. Hän ei ennen ollut huomannut minua, sillä suurilehtinen kasviryhmä peitti minut kokonaan. Ruhtinatar lausui esitellen nimeni ja minä nousin seisomaan hänen syvästi kumartaessaan, nauroin hänelle vasten silmiä ja kumarsin minäkin niin syvästi ja taiteellisesti, että Charlotte sitä nähdessänsä olisi nauranut täyttä kurkkua. Veitikkamaisuus, joka mummoni kuolemasta saakka oli melkein nukkunut sielussani, heräsi jälleen ja antoi liikunnoilleni luonnollisen liukkautensa takaisin.
Herra von Wismar heti minua mairittelemaan ja niin muodoin ylistettiin isäni hanhenkukkaa ruusunuppuseksi ja keijukaiseksi; hän torui "hyvää tohtoria", joka tähän saakka oli riistänyt hovilta minun huvittavan läsnäoloni ja niin sanaksi jättänyt minut kasvatuslaitokseen.
"Missä oppilaitoksessa olette kasvatettu, armollisin neiti?" kysyi hän viimein.
"Eräässä talonpoikaistalossa yksinäisellä arolla, herra von Wismar!" huudahti neiti von Wildenspring, hymyillen viattomasti kuin lapsi.
Kammariherra säpsähti; mutta silmäys ruhtinattaren minulle hymyileviin kasvoihin saattoi hänet jälleen entisellensä. "Ah, siitäpä siis tuo raitis ääni... Se maalaisilma, niin maalaisilma!... Teidän Korkeutenne, tässäpä vasta olisi jotakin uutta tarjottavana hovilaulajaisiimme --"
"Mikä ajatus, herra von Wismar!" keskeytti häntä hovineiti. "Eihän toki neiti von Sassen tahtone kilpailla hoviteaterimme oivallisen laulajattaren kanssa -- siinä suhteessa olisi minun häntä sääli!"
"Katsokaa teetänne, Konstansia, pelkäänpä sen karvastuvan!" lausui ruhtinatar. "Muutoin voitte rauhoittua, minä en missään tapauksessa hyväksy ehdotusta; harvinaisia vieraita varjelen minä kuin silmäterääni ja 'yksinäisestä talonpoikaistalosta' meidän helteisiin seuroihin tunkeutuneen, virkistävän aron ilman pidän minä ihan itseäni varten."
Neiti von Wildenspring oli ääneti, hän kallisti teekannua sekä kaatoi niin äkkiä ja kiivaasti ensimäisen kelvottoman veden viereiseen hopea-astiaan, että ruskeita pisaroita läikkyi lumivalkoiselle tamasti-pöytäliinalle.
"Ja asutteko nyt isänne kanssa herra Claudiuksen talossa?" kysyi kammariherra minulta äkkiä, huomatessaan ylpeän, nuhtelevaisen katseen, jolla ruhtinatar rankasi taitamatonta hovineitoansa. Herra von Wismar näkyi olevan jonkinmoinen ukkosenjohdattaja linnassa.
"Me asumme Karolinenlustissa", vastasin hänelle.
"Ah, Lothar raukan huoneissa!" virkkoi hän sääliväisesti ruhtinattarelle.
"Ei suinkaan", oikasin minä häntä innokkaasti, "ei siellä. Ovathan ne sineteillä suljetut."
Minä huomasin, miten tumma puna kohosi ruhtinattarelle aina hiuskähäröihin asti. Hän tarttui molemmin käsin vieressä olevan hortensian kukkaryhmään ja painoi syvästi hengittäen kasvonsa alipuolen siihen. "Vai vieläkin sinetityt? Mistä syystä?" kysyi hän hetkisen vait'olon jälkeen kammariherralta. "Eikö hänen veljensä ole hänen ainoa perillisensä?" Herra von Wismar kohotti olkapäitänsä. Hän ei sanonut tietävänsä enempää; "ovathan ne unhottuneita asioita, ja Claudius-nimeä on nyt vasta ruvettu mainitsemaan, kun herra von Sassen löysi muinaistaiteet vanhasta kauppahuoneesta", arveli hän.
"Sinettien täytyy jäädä ovien eteen ijäksi päiväksi", ilmoitin minä ujosti. Minä muistelin aivan hyvin uteliaisuuttani ja häpesin hieman; mutta en kuitenkaan tahtonut olla tietoani ilmoittamatta ruhtinattarelle. "Vainaja on tahtonut sen; herra Claudius ei sentähden salli, että ainoaankaan sinettiin kajotaan! Hän on niin ankara, niin hirveän ankara!"
"Vai niin, kuuluupa melkein siltä, kuin pelkäisitte häntä, pikku armoni!" nauroi kammariherra.
"Minäkö pelkäisin? En -- en!" vastustelin minä kovin suuttuneena. "Minä en ollenkaan pelkää, en yhtään enää... Mutta minä en voi kärsiä häntä!" lisäsin melkein ehdottomasti. "Oh, häntä ei kukaan rakasta; ei kukaan koko maailmassa pidä hänestä ja sehän onkin luonnollista!" huudahdin elävästi. "Hän rakastaa itse ainoastaan kahta asiaa, työtä -- sanoo Charlotte -- ja suurta, paksua tilikirjaansa... Hänellä on kukkia, niin suunnattoman paljon kukkia, että hän voisi haudata niihin koko Muurikadun varrella olevan ruman talonsa, mutta työhuoneessa, jossa hän aamusta myöhään iltaan piileskelee työssään, ei hän kärsi ainoatakaan viheriäistä lehteä... Kello kädessä toruu hän väkeänsä, jos he silmänräpäyksenkään myöhästyvät umpihenkiseen huoneesen tulemasta ja öisin katselee hän taivaan tähtiä sentähden vaan, että hän voi lukea ne samaten kuin pöydällä olevat taalerit. Hän on saituri, eikä milloinkaan anna köyhälle ropoa --"
"Seis, lapseni", keskeytti minut ruhtinatar, "tätä täytyy minun vastustaa! Kaupunkimme köyhillä ei ole parempaa ystävää kuin hän, vaikka hän kentiesi antaa ja vaikuttaa hyvää jotenkin eriskummallisella tavalla eikä milloinkaan kirjoita nimeään keräyslistoille."
Minä olin hetken aikaa liikutettuna ääneti. "Mutta hän on kovasydäminen ja jääkylmä -- Charlottea kohtaan", lausuin sitte kiireesti, "ja kaikki tahtoo hän paremmin ymmärtää kuin muut."
"Kaunis synninluettelo!" nauroi kammariherra. "Muuten on hän vähän aikaa sitte osoittanut todellakin vähän ymmärtävänsä jotakin muita paremmin", lausui hän ruhtinattaren puoleen kääntyen. "Viekas kreivi Zell on vihdoin kaikeksi iloksemme perin pohjin petetty; hänen Darlinginsa, jonka hän toi mukanaan viimeiseltä matkaltansa, on erittäin kaunis mutta häijy ja viekas eläin. Moni väittää sen olleen sirkushevosena, kun sillä on niin kummallisia tapoja. Zell tahtoi erittäin mielellään jälleen päästä siitä; mutta meikäläisistä ei tietysti kukaan ole tarttunut onkeen, vaikk'emme kreivi Zellin tähden ole lausuneet mitään, ett'emme peljättäisi muita... Nuori luutnantti Claudius syttyi sentähden ilmituleen, kun muutamat Zellin ystävistä vakuuttivat hevosen olevan hyvän kaupan, mutta setä herra on tarkastanut hevosen ja hyljännyt sen; sangen suuri hyvätyö nuorukaiselle, sillä tunti sitte on hepo heittänyt alas pankiiri Tresselin pojan, joka oli ostanut sen ja jota sanotaan hyväksi ratsastajaksi, sekä vielä sangen pahasti tallannut häntä kavioillaan."
"Sen sanon, herra von Wismar, semmoinen säälimys teikäläisissä suututtaa minua kovin, ja olkoon kreivi varoillaan, kun tulee ensi kerran tänne!" huudahti ruhtinatar ja hänen suuret silmänsä säihkyivät vihasta. "Onko nuori Tressel pahasti haavoitettu?"
"Tuskinpa luulen sen", sammalsi kammariherra. "Teidän Korkeutenne, te voitte rauhoittua, kun vaan muistatte kuka ratsastaja oli", lisäsi hän hiljaa yskien ja nauraen. "Hänessä on väkevää vertä ja ihan toisenlainen luurakennus kuin aatelistolla, hän ei vähästä kuole; muutamilla naarmuilla ja sinisillä pilkuilla pääsi hän koko tapauksesta."
"Te puhuitte äsken eräästä Claudiuksen talossa asuvasta Charlotte-nimisestä naisesta", lausui herra von Wismar, joka luultavasti huomasi menneensä liian pitkälle ja nyt tahtoi kääntää puheen toisaalle. "Onko hän tuo uhkea, nuori kaunotar --"
"Niin, eikö totta, Charlotte on kaunis?" keskeytin häntä autuaallisena -- minä annoin hänelle kohta anteeksi kaiken lapsellisen käytöksensä näitten sanojen tähden.
"Minusta on hän liian kookas, itsetyinen ja uhkamielisen näköinen; minä olen kerran nähnyt hänet rouvasyhtiössä", lausui ruhtinatar kammariherralle. "Itsetyis"-sanaa en ymmärtänyt, mutta käsitin moitteen enemmän äänestä kuin sanoista ja se suretti ja loukkasi minua syvästi. "Kummallinen seikka", jatkoi ruhtinatar. "Mistä syystä on Claudius ottanut ranskalaisen lapset omikseen?"
Herra von Wismar kohotti olkapäitään taitamatta antaa ruhtinattarelle tietoja asiasta.
"Ja sitte vielä ovat nämät ottolapset kovin kiittämättömät siitä", huudahti neiti von Wildenspring. Tämä Charlotte vastusti aina Claudius-nimeä; hänen koulukirjoissaan oli Méricourt ja koulukumppanit olivat häijyjä kyllä ja lausuivat niin usein kuin mahdollista vihattua nimeä, ainoastaan saadaksensa nähdä, miten hänen silmänsä säihkyivät."
"Ah, tunnetteko tarkemmin häntä, Konstansia'?" kysyi ruhtinatar.
"Tunnen, Teidän Korkeutenne, sen verran kuin yhteenpakoitetut erisäätyiset oppilaat voivat toisensa kanssa tutustua", vastasi neiti välinpitämättömästi nykähyttäen olkapäitään, joka saattoi vereni kuohumaan. "Me olimme kaksi vuotta samassa opetuslaitoksessa Dresdenissä... Hän koetti tänne tultuansa uudistaa tuttavuuttamme ja kävi heti minua tervehtimässä --"
"No?" tiedusteli ruhtinatar, kun nuori nainen vaikeni.
"Hänen seuransa ei ollut isälleni mieleen ja sentähden lähetin kerran ohitsekulkiessani vaan käyntikorttini hänelle --"
Hän vaikeni äkkiä, kääntyi sivulle päin ja kumarsi syvästi ja sievästi. Kaunis, nuori, vakavannäköinen mies astui sisälle sivuovesta isäni ja muutamien muitten herrain seurassa; hän oli herttua.
Ruhtinatar tervehti häntä hellästi ja sydämellisesti kuin äiti ja esitteli minut hänelle. Minä en enää tarvinnut erittäin paljoa rohkeutta katsella hänen Jalouttansa silmiin ja tyvenesti vastata hänen ystävällisiin kysymyksiinsä, minä olin äkkiä oppinut seisomaan mukavammin liukkaassa hovissa ja "isän hanhenkukka" lienee paljoa uljaammin nostanut päätänsä, kuin isä osasi odottaakaan, sillä hän katseli minua kummastuneena ja silitti äkkiä hyväillen kähäröitäni.
Hänen kasvonsa olivat taasen sangen kuumat. Oikein vihaisesti katselin kultarahoja, joista nyt herttuakin näytti muutamia tädillensä. Hän kertoi sen muistoraha-aarteen maksaneen melkoisen rahasumman; mutta nyt olikin vanhastaan mainiossa K:n herttuallisessa muistorahakokoelmassa mitä harvinaisimpia aarteita, sillä hänen oli juuri onnistunut saada ostaa kappaleita, jotka monelle harrastajalle olivat yhtä tarunomaisia kuin Niebelungenin aarteet.
Minä näin, miten isäni vavahti kerta kerralta ja minun oli häntä sanomattoman sääli. Aivan hyvin voin käsittää, miten hän kärsi tuskia, nähdessänsä sen aarteen, jota hän niin hartaasti olisi tahtonut omaksensa, kulkevan kädestä käteen, toisen rehellisesti ansaittuna omaisuutena... Katkeruus ja viha häntä kohtaan, joka "kauppiviisaudessansa" oli kieltänyt isältäni tuon omistusilon, saattoi sieluni raivoon ja minun unhottamaan kaiken varovaisuuden.
"Katsokaa", sanoin puoliääneen ruhtinattarelle, joka juuri ihastuneena katseli keisarirahaa, "tätäkin on herra Claudius tahtonut ymmärtää paremmin, hän väittää rahan vääräksi!"
Herttua kääntyi äkkiä ja kauhukseni katsahti minuun terävästi, puoleksi kummastuneena, puoleksi vihaisesti.
Mutta isäni vaan nauroi ja silitteli kädellänsä lakkaamatta hiuksiani otsallani. "Katsos vaan pikkuista valtioviisasta tyttöäni!" huudahti hän. "Onni on, että isänsä istuu lujasti satulassaan, muuten voisi tämä sukkela lörpöttelijä saattaa hänelle paljon tekemistä! Naurettavaa!" sanoi hän halveksien herra von Wismarille, -- ainoalle, joka epäileväisesti koetti rypyttää kasvojansa, vaikk'ei koko narrimainen ihminen varmaan ymmärtänyt hituakaan asiasta. "Herra Claudius ymmärtää numismatiikkiä yhtä paljon kuin minä hänen tulpaani-hoitoansa... Rauhoittaakseni teitä ilmoitan nyt, että rahakauppias vielä tänäpäivänä lähtee K----sta, monta minun antamaani suosituskirjettä taskussaan; hän matkustaa nyt moneen hoviin ja yliopistoon minun nimeni suojassa; tyydyttääkö teitä tämä vakuutus Hänen Korkeutensa viimeisen oston suhteen?"
Herra von Wismar nauroi häveliäisesti ja vakuutti, ett'ei hän muka vähimmällä ajatuksellakaan ollut epäillyt puheenalaisten rahojen todenperäisyyttä.
Oikea kapina muinaisharrastajia vastaan syntyi nyt läsnä olevien seassa, eikä kenkään ollut ankarampi lauseissaan kuin neiti von Wildenspring, joka äsken mitä lujimmin oli seoittanut oppineita lauseita puheesensa.
"Niin, harrastajajoukko on oikea kiusa tiedemiehelle", lausui isäni. "Vanhempaa Claudiusta en tosin voi tähän saakka valittaa, -- hän elää hyvin itsekseen, karttaa minua silminnähtävästi omalla maallansakin ja antaa minun hallita ja vallita taideteoksia oman mieleni mukaan -- sitä vastoin tekee niin sanottu apulaiseni minulle elämän sangen raskaaksi."
"Ah, tuo kaunis luutnanttiko?" nauroi eräs herroista.
"Hän maistelee tiedettä niinkuin perhonen kukkakupua", jatkoi isäni nyykäyttäen myöntäväisesti päätään kysyjälle. "Mutta jos vähintäkään vetoan hänen ymmärrykseensä, niin menee hän kohta tiehensä!... Hänen mielestänsä on hovista lähtevä muinaistieteen rakkaus yhtä ja samaa vaihtelevien hullujen pukutapojen kanssa, jotka määräävät häntä tänään kantamaan pientä kultasatulaa, huomenna kuoriaista kellonvitjoissansa... Lyhyt aika sitten seurasi hän setäänsä toimimatkalle pohjoiseen päin. Hänen hartaista pyynnöistänsä annoin hänelle suosituskirjeen Hannoverilaiselle professori Hartille, joka olikin kyllin ystävällinen, vei molemmat herrat Lüneburgin arolla olevien muinaishautojen luo ja avautti yhden niistä... Oi minun päiviäni, minkä näköiset ne jäännökset olivat, jotka herra luutnantti antoi käsiini! Taitetuita ja kappaleiksi särjetyitä, sentähden että hän oli pannut ne erään kivikokoelman sekaan, jonka professori Hart lähetti eräälle virkaveljellensä, kuten hän puolustihe -- siitä olisin voinut tulla melkein mielettömäksi!"
Kuinka vähän voi isäni silloin aavistaa, että minäkin olisin voinut tulla melkein mielettömäksi, että sanomaton viha syntyi minussa niitä vastaan, joitten parissa olin!... Veljeä ja sisarta naurettiin ja pilkattiin eikä kenenkään mieleen juolahtanut puolustaa poissa olevia. Herra Claudiusta oli ruhtinatar kohta puolustanut minun liioiteltuja syytöksiäni vastaan; herra von Wismarkin oli puhunut hänen puolestansa -- Charlotten ja Dagobertin hyväksi ei vaan lausuttu ainoatakaan ystävällistä sanaa -- orpo raukat!...
Ruhtinatar keskeytti äkkiä yleisen puheen kysymällä isältäni, koska muinaistaideteokset Karolinenlustissa tulisivat järjestetyiksi; häntä muka erittäin halutti nähdä päivän valoon tuodut taideaarteet ja hän oli päättänyt seurata herttuata hänen ensikerran mennessänsä sinne.
"Minulla on samassa toinenkin aate", -- lausui hän. "Minä tahtoisin mielelläni nähdä Claudiuksen koko talon -- ovathan hänen kasvihuoneensa suurine palmuineen lavealti kehutut... En tahtoisi vartavasten mennä sinne, -- onhan isäntä tavattoman ylpeä; kentiesi olisi vielä vaikeakin saada lupaa --"
"Entäs tuo silmiinpistävä jumalallisuus, jota laitos on jonkun aikaa muka ollut noudattavinaan ja joka Teidän Korkeudestanne on niin vastenmielistä?" kysyi neiti von Wildenspring viekkaasti. Ruhtinattaren aikomus näkyi häntä erittäin inhottavan.
"Juuri sentähden on taideteosten katseleminen päätarkoitukseni -- minä vaan ohitse mennen tarkastelen puutarhaa, enkä siis ota lukuun herra Claudiuksen ylpeyttä enkä jumalisuutta."
Hovineiti tarjoi ääneti hallitsijattarellensa kupillisen teetä ja tarttui sitte silminnähtävän alamaisesti työhönsä. Ilta vietettiin sitte vilkkaalla keskustelulla muinaistaiteesta ja hoviherrat, jotka äsken armotta olivat tuominneet tieteen harrastajia, haastelivat niin vakavasti ja innokkaasti samaa ainetta, juuri kuin olisivat he kaikki yhtä mainioita oppineita kuin isäni ja kuin olisi muinaistiede ollut ainoa asia, jota he koko ikänsä olivat tutkineet ja joka heiltä muka oli vaatinut kaikki heidän sielunsa ja ruumiinsa voimat. Minä olisinkin perinpohjin uskonut sitä, ell'en olisi huomannut pilkallisia katseita, joita herttua väliin loi isääni.
Lähtiessämme käski ruhtinatar hovineitonsa tuomaan huivin, jonka hän pani kaulaani. Ilma oli muuttunut viileäksi eikä hänen rakas aron leivosensa saanut vilustua. Isälleni vakuutti hän hyvin usein tahtovansa nähdä minut luonansa ja sanoi aikovansa erittäin suojella minua; sitte suuteli hän minua otsalle ja me läksimme linnasta.
XXI.
Ukkonen oli sillä välin kulkenut kaupungin yli. Vilpoisesti suuteli iltailma otsaani ja linnan edustalla oleva läpimärkä hiekka kiilsi kaasulamppujen valossa. Hovivaunuissa palasimme kotiin; jyristen ajoimme Claudiuksen pihalle ja sydämeni sykki lapsellisesta ylpeydestä hypähtäessäni alas, kun ruhtinaallinen palvelija avasi oven ja nöyrästi seisoi kivipihalla, joka muutama päivä sitten vielä oli minulle kielletty paikka. Silmäni etsivät Charlotten ikkunia; minä toivoin hartaasti, että minut sieltä nähtäisiin. Mutta koko rakennus oli pilkkosen pimeä, paitsi porstuan ikkunat. Komea, vaikka ylen vanhanaikuinen lamppu roikkui keskellä kattoa, valaisten harmaat, vahvat kiviholvit, joita ei päivän valossa voitu nähdä.
Yksi niistä tavattoman suurista kasvihuoneista, joista ruhtinatar juuri oli puhunut, oli valaistu -- kaksi isoa ympyriäistä lamppua loisti sieltä purpuranpunaisina. Astuessamme eteenpäin suurta valtatietä, kuulin nopeita askeleita lähestyvän ansarista -- jotakin valkoista liehui likeisessä ruusupensastossa ja äkkiä seisoi Charlotte edessämme.
"Minä kuulin teidän tulevan", sanoi hän hengästyneenä ja puoliääneen. "Minä rukoilen teitä herra von Sassen, jättäkää pikku prinsessa vaan puoleksi tunniksi minun seuraani -- onhan nyt herttaisen kaunis yö -- minä saatan pienokaisen vahingotta takaisin Karolinenlustiin."
Isäni jätti minut hyvästi ja lupasi ilmoittaa viipymykseni Ilselle. Hän meni; Charlotte löi käsivartensa ympärini ja vahvasti likisti minua luoksensa.
"Ei auta, kultaseni, sinun täytyy vähän tulla ukkosenjohdattajaksi", lausui hän minulle kiireesti ja kuiskaten. "Tuolla", sanoi hän osoittaen kasvihuonetta, "on kaksi kovaa miestä toisensa kimpussa... Erkki setä viettää niin kummallisen harvoin iltansa meidän parissamme, että Eckhof vähitellen on tottunut soittamaan ensimäistä viulua teepöydässämme. Tänään ilmaantui kuitenkin setä itse kaikkien meidän kummaksemme; mutta tuskin olimme ehtineet ensimäisten sadepisaroitten pakoittamina paeta kasvihuoneesen, kun Eckhof sanomattoman yksinkertaisesti ja tyhmästi rupesi nuhtelemaan setää, että hän oli kutsunut Helldorfin täänpäiväisiin pitoihin -- mutta silloin pisti hän kätensä kauheaan mehiläispesään..."
Hän vaikeni ja jäi hetkeksi kuunnellen seisomaan: Eckhofin vahva ääni kuului meidän luoksemme asti. "Ei se todellakaan voi vahingoittaa vanhusta, että hänen ulkokultaisuuttansa niin talossa kuin toimessa vähän kukistetaan", lausui Charlotte ja hänen äänestänsä kuului selvästi, että hän oli suuttunut; "hänen käytöksensä on tullut liian jäykäksi ja nenäkkääksi, se on tosi! mutta asian ei olisi pitänyt tuleman Erkki sedän korviin -- hän tappaa vanhuksen terävillä silmillään, kylmyydellänsä ja tyvenyydellään, jotka tekevät jokaisen sanan teräväksi tikariksi". Me astuimme eteenpäin hiukan nopeammin. "Jumala tiesi, mikä lienee syypää tähän äkkinäiseen riitaan! Setä on monta vuotta ikäänkuin sokeana elänyt tämän ulkokullatun olennon kanssa -- Eckhof on ollut varovainen eikä hänen kuullen ole joutunut tuohon kärsimättömään piplialliseen intoon; mutta nyt kiivauden ja mielenliikutuksen vaikutuksesta pujahtaa ulkokultaisuus ehdottomasti hänen huuliltansa -- tuskin voi häntä kuunnella! Minun on kovin vastenmielistä kuulla tuonkaltaista lapsellista lörpötystä miehen suusta; mutta toiselta puolen olen kiitollisuuden velassa vanhukselle; hän pitää Dagobertista ja minusta ja sentähden on minun velvollisuus niin paljon kuin mahdollista lyhentää hänen kuritustansa... Tulkaa, teidän ilmestymisenne tekee heti lopun koko riidasta!"
Mitä enemmän lähestyimme kasvihuonetta -- se ei ollut sama, jonka lajit Darling oli rikki potkaissut -- sitä haaveksivammaksi tulin; töin tuskin käsitin Charlotten kuiskauksia; minä annoin koneentapaisesti hänen viedä itseäni eteenpäin.
Kuuman ilmanalan kasvien osasto oli hyvän matkan päässä valtatieltä -- minä olin ennen ainoastaan nähnyt sen kimeltävän lasiseinät, enkä ollut koskaan ollut sen lähellä. Siihen aikaan ei minulla tietysti ollut vähintäkään aavistusta maantieteestä eikä kasvitieteestä; minä en silloin käsittänyt, että lasiseinäin sisälle vangitut kummalliset kasvit olivat osa kuumaa maata keskellä saksalaista kasvikuntaa. Minusta olivat ne vaan: ihme ja todellisuus.
Siellä ei ollut kukkaruukkuja eikä laatikkoja. Suoraan maasta kohosivat palmut uljaina ja tukevina korkeuteen, ikään kuin olisivat ne tahtoneet särkeä suojelevan lasitaivaan. Ruskeain kivilohkareitten välistä nousi vesisuihkuja ylös ilmaan ja alas pudotessansa hajosivat ne lukemattomiin säkenöiviin pisaroihin, saattaen kauniitten höyhenentapaisten sanajalkojen lehdet lakkaamatta vapisemaan. Kaktus-kasvit hiipivät kivien yli ja koettivat kummallisen näköisillä, rumilla varsillaan ulottua kaikkialle; mutta niiden viheriästä lihasta riippui suuria purpurakupuja ja syvimmässäkin hämärässä piileskelevistä oksista loisti keltaisia ja valkoisia kukkia ikäänkuin sinne asetellut pienet liekit.
Minä katselin Charlottea, luullen hänen olevan yhtä hurmaantuneen kuin minäkin, pieni kokematon olento, joka riipuin hänen käsivarressansa. Minä en muistellut, että sekin kuului "rihkamapuotiin", jota hän Dagobertin kanssa niin syvästi halveksi... Hänen säihkyvät silmänsä katsoa tuijottivat lakkaamatta yhtä samaa esinettä, herra Claudiuksen kasvoja, joka seisoi täydessä lampunvalossa palmun vieressä -- juuri yhtä suorana ja solakkana kuin sen kuorinen tyvi... Charlotten puhe ei ollut totta -- sinä silmänräpäyksenä ei ollut surmaavaa kylmyyttä noissa "terävissä läpitunkevissa silmissä". Kasvot olivat elävät ja punottivat sisällisestä liikutuksesta, vaikka rinnan yli ristissä olevat käsivarret tekivät hänet tyvenen ja liikahtamattoman näköiseksi.
Kummalliselta näytti joutuisasti sisäänkannettu teepöytä keskellä tätä tavatonta, vierasta paikkaa. Dagobert istui sen vieressä -- hän oli vielä virkapuvussaan; kaikki loisto ja kiilto rinnalla ja olkapäillä sopi paljoa paremmin kukkien kirjavaan väriloistoon kuin sedän kaikkia koristeita kaipaava puku. Selkä käännettynä herra Claudiukseen päin, häveliäisesti viiputtaen teelusikkaa sormensa päässä, näytti hän siltä, kuin masentaisi häntä ehdottomasti hänen lähellänsä pauhaava myrsky. Hän ei näkynyt ainoallakaan sanalla ottavan osaa kiivaasen keskusteluun, hän, yhtä vähän kuin neiti Fliedner, joka neuloi sukkaansa niin kuumeentapaisen kiireesti, kuin olisi pakko varustaa sukilla kokonainen orpohuone.