Chapter 15

Mutta kuitenkin seisoin äkkiarvaamatta hänen vieressänsä; tuskin tiedän, kuinka rohkenin astua ne muutamat askeleet hänen luoksensa. Minä kumarruin hänen puoleensa ja lausuin puoliääneen hänen nimensä... En aikonut häntä pelättää, ja ääneni kuuluikin hyvin heikolta ja ujolta, mutta kuitenkin kavahti hän pystyyn, ikäänkuin olisi tuomiopasuuna kaikunut hänen korvissansa. Hän nousi seisomaan ja hymyili -- minä tiesin kyllä miksi -- kuinka oli mahdollista pelästyä tuommoisesta pienestä olennosta, joka tuli sisälle äänettömästi hypistellen kuin pieni peikko!

Hän ei ollut suutuksissaan, sen kyllä huomasin, vaan en kuitenkaan saanut sanaakaan huulieni yli. -- Jospa hänellä edes olisi ollut kamalat lasit silmillä ja leveälierinen hattu päässä! mutta ilman niitä näytti hän, sinisilmät tulisen vilkkaina, niin nuorelta... Minusta tuntui, kuin olisin siinä seisoessani näyttänyt äärettömän tyhmäntypärältä, eikä edes juolahtanut hänen mieleensä auttaa minua pulastani. Hän oli ääneti sen aikaa, kun sisällä laulettiin:

Sa turvan, suojan löydät ain' Mun sydämessäni!

"Tahdotteko puhutella minua?" kysyi hän viimein puoliääneen, kun laulu oli loppunut.

"Tahtoisin, herra Claudius, vaan en täällä."

Hän läksi heti kanssani viereiseen saliin ja sulki molemmat ovet.

Silmät lakkaamatta luotuina parkettilattian kiiltävään ruutuun, puhuin hänelle asiani, kävihän se kuitenkin; minä muistin jälleen sanat ja lauseet, niinkuin olin ne miettinyt! minä kerroin hänelle, miten hartaasti isäni halusi saada rahan omaksensa, miten isä ei voinut nauttia ruokaa pelkästä liikutuksesta, miten en voinut nähdä hänen kärsivän, en millään tavoin, ja sentähden täytyi minun keksiä keino, millä mihin hintaan hyvänsä saisin hänelle kolmetuhatta taaleria. -- Sitte katsahdin ylös.

Hän näytti juuri samalta kuin seisoessansa tuolla alhaalla toimitushuoneessa suurten, paksujen tilikirjojensa keskellä -- suurimman huomion ja kylmimmän luvunlaskun elävänä kuvana.

"Onko tämä teidän oma tahtonne vai onko herra von Sassen sanonut haluavansa teidän rahoistanne tuota summaa?" kysyi hän viimein. Oi, miten kiusalliselta tuo tyven ääni kuului minun lämpimän, hellän puheeni rinnalla ja miten se minua suututti!... Mutta minä en voinut katsoa noihin kirkkaisin silmiin ja suoraan valhetella, enkä muistellut mitään veruketta, vaikka mieleni sangen suuresti sitä teki.

"Isäni puhui siitä Ilselle tänään päivällispöydässä", vastasin viipyen.

"Ja kielsikö hän?"

Minä myönsin sen alakuloisesti. Tiesinhän minä nyt, että sillä menetin viimeisenkin toivoni.

"Ettekö ole ajatelleet, neiti von Sassen, että minä siinä tapauksessa vielä vähemmin voin antaa teille anottua rahasummaa?" --

Unhotettu oli nyt päätökseni ainoastaan nöyrästi rukoilla ja kärsivällisesti kestää hänen kauppiaan tapaisia laskujansa ja kylmäkiskoista tyvenyyttänsä!... Minä tunsin poskeni punehtuvan, "paha sydämmeni sai minussa vallan."

"Tosin olen sitä ajatellut", vastasin kiireesti, nopeasti hengittäen, -- minä osoitin kynnystä. "Tuossa seisoin äsken vavisten epätiedosta... Mutta minä rakastan isääni ja tahtoisin uhrata rahat hänen hyväksensä."

Hän ei lausunut sanaakaan minun hetkeksi vaietessani. Hän oli todellakin oikein kivenkova, kaikki rukoukseni olivat turhat -- enkö minä siis olisi suuttunut?

Minua halutti melkein vastustamattomasti polkea jalkaani -- käänsin äkkipikaisesti hänelle selkäni ja huudahdin olkapääni yli kuohuen vihasta: "Nyt en enää huolikaan koko rahoista en ollenkaan! Naurettavaa, että minun täytyy kerjätä vierailta ihmisiltä sitä rahaa, jonka rakas mummovainajani on minulle antanut!... Mutta sitä en tee, en millään tavoin!... En koskaan, koskaan enää pyydä teiltä mitään, vaikka se kymmenesti olisi minun omaani ja minulla olisi oikeutta sitä käyttää --"

"Tänä hetkenä ei teillä ole äyriäkään käytettävänänne!" keskeytti hän minua ilman vähintäkään kiivautta, mutta suurimmalla vakavuudella ja voimalla. "Ja sen sanon teille, että jos noin kiivaasti näytätte olevanne aron kesytön lapsi, ette voita minulta mitään... Täst'edeskin saatte kiivetä puitten latvoihin ja kävellä joessa, siinä ei teillä ole pienintäkään estettä -- mutta sielustanne täytyy minun poistaa kaikki villiys."

Hän aikoi siis iskeä kiinni minuun rauta sormin eikä päästää minua ennenkuin noiden piinavuosien kuluttua!... Jumalani, minkä surkean valhekuvan oli hän minusta tekeväkään!

"Ja luulette minun siihen suostuvani!" vastasin hänelle, heittäen pääni taakse päin. "Heintz oli kerran saanut kiinni kaarneen, mutta kun hän tahtoi leikata siltä siipiä, nokki lintu häneltä sormet verille --"

"Ja niin rohkeastiko tekin, pieni aroleivonen, puolustaisitte itseänne?" kysyi hän, hymyillen katsellen hienoja valkoisia sormiaan. "Vaan katsokaa, se paha kaarne ei käsittänyt, että Heintz tahtoi tehdä sen uskolliseksi kumppanikseen... Mutta puhukaamme vielä raha-asiastanne. Minulla on yhtä vähän oikeutta menetellä omaisuutenne kanssa kuin teilläkin; sitä vastoin jätän mielelläni omista rahoistani tarpeellisen summan herra von Sassenille... Ettekö sanoneet myöjän par'aikaa olevan isänne luona?"

Häveliäästi pistin käteni taskuun ja ojensin hänelle rahan. "Ah, keisarillinen raha, Antoniuksen ajoilta! Kaunis kappale!" huudahti hän, meni ikkunan luo ja katseli sitä kauan aikaa tarkasti kaikilta puolilta -- taasen juuri kuin olisi hän _sitäkin_ ymmärtänyt.

"Tulkaa", sanoi hän ja avasi oikealla puolella olevan huoneen oven. Siellä oli raskaat silkkiuutimet ja sekin sali oli yhtä synkkä kuin koko muukin loppumattoman pitkä huonerivi. Erään ikkunan vieressä oli veistoksilla ja hopeaheloilla koristettu kaappi tummasta puulajista.

Herra Claudius avasi sen kummallisen, vanhanaikuisen kapineen ja veti ulos laatikon -- siinä oli rivittäin samankaltaisin rahoja, joita isäni väitti ihmeen harvinaisiksi, ja kaikki järjestettyinä tumman sametin päällä. Hän otti yhden niistä, laski sen kädellensä sen viereen, jonka minä olin tuonut muassani, vertaili niitä vielä tarkasti ja ojensi ne minulle. Ne olivat toisensa kaltaiset kuin kaksi munaa, laatikosta otettu oli vaan paljoa kuluneempi.

"Tämä on kauniimpi", päätin minä osoittaen isäni hartaasti haluttua rahaa.

"Sen kyllä uskon", vastasi herra Claudius. "Mutta minua se ei miellytä."

Samassa aukeni ruokasalin ovi, ja kääntyessämme, näimme Dagobertin seisovan kynnyksellä. Herra Claudius rypisti tyytymättömästi kulmiansa, vaan nuori mies ei siitä näkynyt huolivan; hän lähestyi ja hänen silmänsä lensivät kummastuneina raharivien ylitse.

"Taivas, mikä loisto!" huudahti hän ihmetellen. "Setä, oletko siis kokoilija?"

"Hiukan, kuten näet."

"Eikä maailma tiedä siitä sanaakaan?"

"Pitääkö maailman siis välttämättömästi tunteman minun mielipiteeni?" -- Miten ylpeältä se kuului!

"No, ell'ei juuri sitä," vastasi Dagobert; "mutta tähän aikaan, jolloin koko pääkaupunki kuumeentapaisesta on mieltynyt muinaistieteesen, on tämä osanottamattomuus todellakin käsittämätön."

"Luuletko niin?... Mutta minä sanon sinulle, että harvoin nautin siitä, jota muotitavarana enimmin ostetaan maailman markkinoilla ja jota yleisö käyttää ihan toisella tavalla, kuin tiede on määrännyt... Minä olen sitä paitsi hyvin varoillani pienten mieltymysteni suhteen, minä en niillä kilvoittele -- ne valloittavat meidät pian vieraitten yllyttämisestä, eikä senkaltaiselle hillitsemättömälle himolle mitään ole mahdotonta, silloin kosketaan pyhimpäänkin esineesen, olkoot varat silloin otettavat vaikka alttarilta."

"No, _siitä_ synnistä varjelee sinua esi-isiesi säästöt!" nauroi Dagobert. Hän pudisti päätänsä. "Käsittämätöntä. Muinaistiede sinua miellyttää ja kuitenkin olet monta vuotta sallinut kalliin taidekokoelman koskematta homehtua kellareissa."

Herra Claudius kohotti hieman olkapäitään. "Kentiesi olisit toista mieltä, jos saisit lukea esi-isäni perukirjan. Hän määräsi taideteosten ikipäiviksi jäämään kellariin haudatuiksi."

"Vai niin -- no silloinhan herra von Sassen voisi ylpeillä -- hän on rukouksillaan kumonnut perheen mielettömät mielipiteet --"

"Hän vähemmin kuin minun mielipiteeni asiasta, sillä ei esi-isälläni eikä minulla ole oikeutta salata maailmalta taideaarteita sekä ijäiseksi antaa niiden kadota", kuului hänen sangen levollinen vastauksensa.

Minä olin kuin neulain päällä tämän keskustelun kestäessä -- kallis aika kului. Minä rauhoituin kuitenkin, kun Dagobert astui ikkunan luo katselemaan ohitse kulkevia vaunuja! Herra Claudius laski rahansa jälleen laatikkoon ja antoi minulle omani takaisin. "Minun on sääli, että minun täytyy peräyttää sanani," lausui hän minulle. "Mutta täänkaltaisten rahojen ostamiseen en voi olla avullinen -- teidän kourassanne oleva raha on väärä."

Dagobert kääntyi pikaisesti.

"Kuka tahtoisi ostaa tuon muistorahan?"

"Herra von Sassen."

"Kuinka, setä, _hän_ sanoo rahan oikeaksi ja _sinä_ oikaset häntä?... Suo anteeksi, mutta sanat tunkeusivat ehdottomasti suustani -- minä olin epäkohtelias!" lisäsi hän heti puolustaen itseään.

Herra Claudius nauroi hiljaa. "Sinä todistit vaan mielipiteeni, että meikäläiset tekevät parahiten, kun pitävät viisautensa salassa. Mainion tiedemiehen rinnalla on hänen mielipiteensä aina rohkeus."

Hän sulki kaapin oven ja minä läksin sanaakaan lausumatta ylpeästi huoneesta. Dagobert astui samalla aikaa kuin minäkin kynnyksen yli.

"Hävytöntä!" mumisi hän hampaittensa välissä, kuitenkin niin ääneen, että minä voin sen kuulla, ja meni sisarensa huoneesen, sillä välin kun minä ääneti ja ujona juoksin pois.

Niin, hävyttömyyttä se oli maailman mainiota isääni kohtaan!... Minä juoksin kuin takaa ajettuna puutarhan lävitse ja riensin mitä syvimmin liikutettuna Karolinenlustin rappuja ylös.

"No?" kysyi isäni melkein hengästyneenä mielen ahdistuksesta, minun sisään astuessani.

"Herra Claudius sanoo muistorahaa vääräksi!" kerroin minä tukehtuneella äänellä.

Vieras herra purskahti hillitsemättömään nauruun -- hän tuskin voi tyyntyä. Isäni sitä vastoin nykähytti ylenkatseellisesti olkapäitään... "Kauppiaan viisautta", sanoi hän. "Senkaltaisten ihmisten kanssa ei san ruveta tekemisiin."

Hän otti hattunsa, laski sen pörröisten hiuksiensa päälle ja tarjosi minulle käsivartensa. "Menkäämme nyt", sanoi hän alakuloisesti.

XX.

Rientoaskelin kävimme puutarhan lävitse; isäni ei muutaman silmänräpäyksen perästä enää tietänyt, että ujosti lepatteleva tyttö riippui hänen käsivarressaan ja varpaillaan lensi eteenpäin kuin kiehtova lumihiude. Hän puhui lakkaamatta vieraan herran kanssa ja, minun närkästyksekseni, yhtä käsittämättömästi kuin vanha professori arolla, sillä hän käytti vieraita sanoja.

Mennessämme vinosti pihan ylitse, kuului Helldorfin kaunis ääni alas, hän lauloi yksin. Isäni pysäytti hetkeksi kulkunsa. Siihen asti en ollut koettanut kotiutua pihaan, olihan se minusta liian paljas ja jokapäiväinen. Mutta nyt, kääntyessämme vasemmassa sivurakennuksessa olevaa porttia kohden, lensivät silmäni edessäni olevan alikerroksen yli. Neljässä ikkunassa oli toinen puoli avattu raolleen; ja nuori tyttöjoukko oli sisällä; ikkunat olivat sangen matalalla ja siellä näkyi lakkaamattoman ahkeria käsiä; likimmäisessä ikkunassa nosti tyttö juuri puolivalmista myrttiseppelettä sitä tarkastaaksensa, ennenkuin sitoi siihen toista oksaa.

Se oli siis pihakamari, jolla Charlotte jo toisena päivänä tuloni jälkeen minua niin kauheasti peljätti. Huone ei kuitenkaan näyttänyt minusta niin pimeältä ja kammottavalta; valoa ja ilmaa oli siellä kylliksi ja tytöt näkyivät olevan sangen puhtaasti ja eheästi puetut. Kaikki nämät tumman ja vaaleanveriset neidot kuuntelivat laulua, ei ainoakaan huuli liikkunut... Samassa näin, miten äkkiarvaamaton peljästys säikähytti kaikkia; päät kumartuivat vielä syvemmin työn ylitse; myrtti-seppelettä sitova tyttö lykkäsi hiljaa ja huomaamattomasti kyynäspäällään ikkunan kiini ja hänen punehtuvat kasvonsa kääntyivät sisälle päin... Ovi suljettiin sisällä ääneen ja heti sen perästä kuului kirjanpitäjän toruva ääni. "Mikä kauhea veto!" sanoi hän. Hänen sointuva äänensä kuului vielä kovemmin pihalle, kun laulu samassa vaikeni. "Vai niin, te olette avanneet ikkunat kuunnellaksenne saatanan viettelystä ja istutte sillä välin kädet ristissä!... Te tyhmät neitsyet, teillekin sanotaan kerran: totisesti, totisesti sanon minä teille, minä en tunne teitä ... parempi on kuulla viisaan torumista kuin narrien laulua."

Niin lausuen sulki hän ikkunan toisensa perästä, että ruudut kilisivät, tärisytti niitä vielä nähdäksensä, oliko mikään niistä jäänyt vielä ravolleen. Hän näki meidän menevän ohitse; vaan hänen silmänsä katselivat ylpeästi ohitsemme -- hän ei tervehtänyt.

Isäni pudisti ivallisesti hymyillen päätänsä. "Tuo tuossa on tavallansa käskeväinen pikku paavi", lausui hän vieraalle, "yksi noita tyhmiä, jotka ovat valmiit huutamaan häväistystä, jos vastavaikutus julistaa tieteen pannaan... Miten kummastuen ja pilkaten tulevaiset vuosisadat katsovatkaan näitä meidän aikakautemme rumentavia ja kuitenkin niin sydämellisesti suositeltuja auringonpilkkuja!"

Oi, kuinka minä säälin noita nuoria tyttöjä tuolla pihakammarissa! Heidänkin siipensä olivat kauheasti leikatut; heidän sieluissaan ei varmaan enää ollut "villiyden" merkkiäkään; mutta sentähden olivatkin he vankia ja omaa tahtoa vailla. He painoivat päänsä alas hiljaa kuin hiiret ja sallivat vielä, että heitä estettiin raitista ilmaakin nauttimasta, sentähden, että se oli tuonut mukanansa heille kielletyitä ääniä... Ja tämä hirveä aamuveisaajahan se oli, jonka täytyi leikata heidän siipensä ja heitä vartioida. Oi, herra Claudius, minä saatan teille paljoa enemmän vaivaa! Minä voin juosta kuin jänis, ja jos en täällä missään löydä suojelevaa kattoa, jonka alle voisin pistäytyä, niin lähden jonakuna päivänä äkkiarvaamatta sinne, mistä tänne tulinkin... Eihän minun juuri tarvitse mennä Dierkhofiin, jossa Ilse toruen ottaisi minut vastaan -- minä hiivin pieneen viheriäikkunaiseen savimökkiin ja syön Heintzin kanssa tattaripuuroa ja lennän nauraen leikkaamattomilla siivilläni tasaisen aron yli...

Me olimme jo jättäneet Muurikadun varrella olevan talon jälellemme ja menimme nyt ruman pölyisen kaupungin lävitse, jota en koskaan tahtonut nähdä jälleen. Nyt se ei ensinkään näyttänyt niin kauhealta kuin puolipäivän kuumuudessa, paljon oli paitsi sitä muuttunut -- eihän silmäni nyt kohdanneet ainoatakaan pilkallista katsetta. Meidän ohitsemme kulki rouvia, jotka hyvänluontoisesti ja ystävällisen uteliaasti kurkistivat hattuni alle, juuri kuin olisi heille niin erittäin hupaista tietää, minkälaiset kasvot olivat tuolla, ihka uuteen juhlapukuun vaatetetulla tepsuttelevalla lapsella... Mutta se tapa, jolla isääni tervehdittiin, antoi minulle äkkiä erityisen luottamuksen, jonkunlaisen sisällisen rohkeuden, jonka vaikutuksesta minä koetin pitää päätäni tavallista korkeammalla. Kiireesti eteenpäin rientävä, huolimattoman näköinen, pörrötukkainen mies ei suinkaan ollut kunnioitusta vaikuttavan näköinen ja sittenkin kumarsivat hänelle upseerit ja komeasti puetut herrat syvästi ja kunnioittavasti, ylhäiset, kauniissa vaunuissa ohitsekulkevat naiset tervehtivät häntä ja viittasivat hänelle käsillään, kuin olisi hän heidän likin tuttavansa... Se suuri kunnioituksen osoitus tarkoitti yksistään mainiota oppinutta, jolla oli niin äärettömän paljon taitoa ja viisautta päässä -- kaikki kumarsivat hänen edessänsä paitsi Muurikadun varrella asuva "kauppias" -- hän oli tietävinään kaikki paremmin...

Vihastuneena muistelin minä kohtausta rahakaapin edessä ja enimmin suututti minua sen vaikutus omaan itseeni... Hän seisoi todellakin siinä ikäänkuin suuremmalla vallalla varustettuna, ikäänkuin olisi hänen sanansa yhtä vahvalla pohjalla kuin vanha kauppahuoneensakin ja -- kamalaa -- loistava upseerikin oli, kaikesta komeudestaan ja kauneudestaan huolimatta joutunut tämän, yksinkertaiseen mustaan nuttuun puetun miehen rinnalla hetkeksi unhotuksiin... Mikä muutos! Ja hänkö oli siis sama "hiljainen, vanha herra", joka hautakummulla oli näyttänyt minusta niin mitättömältä, ett'en häntä edes tarkastellutkaan...

Meidän täytyi kävellä kauan aikaa ennenkuin saavuimme herttualliseen linnaan. Palvelija riensi meidän edellämme meitä ilmoittamaan ja rahanmyöjän jäädessä etuhuoneesen odottamaan, vei isäni minut lukemattomien salien lävitse. Hän pörristytti vielä kerran sormillaan hiuksiansa ja lykkäsi minut sitte hiljaa palvelijan avaaman oven kynnyksen yli. Nyt oli tuo suuri hetki tullut, jota aron kouluttamaton lapsi vaistomaisesti oli vastustanut -- minä käytin itseäni ylen kurjasti. Charlotte oli opettanut minut kumartamaan -- hyvä Jumala, tekihän Spits Heintzin opettamat konstinsa paljoa paremmin! Minun "elohopea"-jalkani pysyivät lyijyn raskaina samalla paikalla, johon isäni oli minut lykännyt. Minä näin alasluotujen silmäluomieni alta ainoastaan kappaleen peilikirkasta lattiaa jalkojeni edessä sekä kuulin silkkileningin kahisevan ja vihan kyyneleitä pidättäen supisin itsekseni, että seisoin siinä tyhmänä ja yksinkertaisena kuin mikä puinen pukki... Silloin kuulin lempeän ja puhtaan nais-äänen -- ruhtinatar tervehti isääni -- ja samassa tarttui pehmeä sormi leukaani ja nosti kasvoni. Minä katsahdin ylös, vaan ei mikään kiiltokivistä loistava ruunu häi'äissyt silmiäni -- minä näin ihmeellisen paksujen ruskeiden kähäräin aaltoilevan hienojen ruusuisten kasvojen ympärillä ja säihkyvän silmäparin, niin sinisen kuin lemmittyni, aron perhoset, hymyilevän minua kohden. Minä tiesin, ett'ei ruhtinatar enää ollut nuori, olihan hän hallitsevan herttuan täti ja äitivainajani nuoruuden tuttava, ja sentähden arvelin, ett'ei tuo pitkä, solakka nainen, sametti-ihoineen ja nuorekkaine sivukuvineen, voinut olla Margareta ruhtinatar. Mutta isäni vapautti minut tästä epäilyksestä. "Teidän korkeutenne, voitte nyt itse nähdä, miten oikeassa olin, rukoillessani mitä suurinta anteeksi antamusta", lausui hän. Pidätetty hymy piileskeli hänen äänessänsä. "Minun ujo hanhikukkani on vallan allapäin ja neuvoton --"

"Sen kyllä kohta saamme muuttumaan", vastasi ruhtinatar nauraen. "Minä kyllä tiedän, miten seurustelen täänkaltaisten arkojen pienten tyttöjen kanssa... Menkää te vaan, hyvä tohtori, herttua odottaa teitä. Teepöydässä tapaamme toisemme."

Isäni läksi huoneesta ja minä seisoin siinä yksin, hovin pettäväisessä ilmassa ja sen liukkaalla pohjalla. Silloin huomasin myöskin, ett'ei ruhtinatar ollut yksinään. Muutaman askeleen päässä hänen takanansa seisoi sievä, nuori neito -- ruhtinatar esitteli hänet minulle ja niin sain tietää hänen olevan hovineidon, nimeltä Konstansia von Wildenspring. Ennenkuin aavistinkaan, olivat hänen vikkelät kätensä riisuneet minulta hatun ja päällysnutun ja minä istuin vastapäätä ruhtinatarta, sillä välin kuin nuori neito istahti lähelle akuttimen taakse ja alkoi työskennellä korko-ompelusta.

Miten oivallisesti ymmärsikään ruhtinaallinen nainen päästää "pienen, aran tytön" sielun lumouksesta! Hän kertoi minulle, miten hän usein oli kohdannut äitiäni K:n hovissa, mikä onnellinen iloinen aika silloin oli, kuinka sivistynyt ja oppinut äitini oli ja kuinka ihmeen kauniita runoelmia hän kirjoitti. Samalla näytti hän minulle punaisiin kansiin sidotun kirjan -- vainajan tekemät runot ja yksi draamallinen teos olivat siinä ja ne olivat ilmestyneet painosta vähää ennen hänen kuolemaansa. Monen minun kaltaiseni tytön mielestä olisi se kentiesi ollut suuri onni, kun ensi kertaa hovissa ollessa ilmestyi niin suosiollinen mielipide, vaan minä en tuntenut mitään senkaltaista. Jotenkin surullisesti ja ujosti katselin minä kirjaa; olihan sen sisällys syypää siihen, että ensimmäisen lapsuuteni täytyi kaivata äidinrakkauden auringon säteitä. Sillä välin kuin runoilija kirkkaassa iloisessa kadunpuolisessa huoneessa hellästi suojeli ja hoiti mielikuvituksensa teoksia, oli hänen lapsensa sielun täytynyt neljän synkän seinän välissä riutua ja ikävöidä rakkauden puutteesta.

Ruhtinatar kentiesi aavisti salaiset ajatukseni -- olinhan minä kertonut hänelle, ett'en millään tavoin voinut muistaa äitiäni. Huomaamatta ohjasi hän puheen omaan elämääni -- ja silloin unhotin viimeisen ujouden. Minä kerroin, ja annoin Heintzin, Ilsen, Mieken ja iloisesti nauravien harakkain tammen latvoista rohkeasti kulkea hovihuoneitten lävitse; vanha, yksinäinen honkakin karisti sinne neulasiansa ja suosta nousivat vedenhaltiat laahaten valkoisia viittojansa ja raskaita, kosteita liepeitänsä yönhiljaisen aron yli. Annoinpa vielä lumimyrskynkin viuhuen pauhata Dierkhofin vanhan katon ympäri, kun minä istuin Heintzin rinnalla takan edessä, ja omenat paistuen kihisivät kuumassa uunissa...

Monta kertaa pistäytyivät kauniin hovineiden kasvot esiin akuttimien takaa, ikäänkuin kauhistuneina, ja katselivat minua ivallisen kummastuneesti. Vaan minä en hukannut aivojeni avaimia -- säihkyiväthän ruhtinattaren silmät yhä kirkkaammin ja katselivathan ne minua mitä suurimmalla hellyydellä, voisin sanoa hänen kuuntelevan melkein yhtä hengittämättä kuin Heintz ja Ilse, minun kotona, valkean ääressä lukiessani heille ihmeellisiä satuja.

Ja minä kerroin vielä sisiliskoista ja muurahaisista -- olivathan ne olleet leikkikumppanini ja tunsinhan minä niiden työt ja toimet yhtä täydellisesti kuin Dierkhofin talouden. Minä tunnustin rakastaneeni kaikkia eläviä, pienimpiä ja rumimpiakin, sentähden, että heissä oli henkeä ja heidän heikkojen ääntensä ja liikuntojensa kautta pieni elon merkki näkyi yksinäisellä arolla. En tiedä enää, kuinka tapahtui, mutta äkkiä ilmestyi suuri hautakumpukin kertomuksissani -- minä istuin sen kukkulalla keltaisten ginst-kukkien keskellä ja lauloin, kädet polvillani, että ääneni haihtui avaraan ilmaan.

Ruhtinatar tarttui äkkiä molempiin käsiini, veti minut luoksensa ja suuteli minua otsalle. "Minä tahtoisin mielelläni tietää, miltä yksinäisen tytön ääni kuului lavealla arolla." Tosin värisytti ja peljätti minua ajatus, että ääneni kaikuisi näitten neljän seinän välissä; mutta minä olin kuin jollakin tavalla lumottu -- olinhan jo kuitenkin voittanut ujouteni ja kertonut osan lapsen-elämästäni. Minä rohkasin mieleni ja lauloin pienen laulun.

Kerran säikähdin keskellä laulua -- hovineidon harmaat silmät kiilsivät niin kummallisesti silkkiuudinten takaa; minun täytyi ehdottomasti muistella Dierkhofin kissaa sen kiiluvin silmin väijyessä pihlajan oksissa viserteleviä lintusia. Joutavia, mitähän minä huolin tuon pienen neitosen mielipiteestä! Enhän minä hänelle laulanut, eikä ääneni tarvinnut vähintäkään vavista -- minä annoin sen paisua enemmän ja lauloin rohkeasti loppuun.

Minun kertoessani oli kaksi palvelijaa kuulumatta kantanut täydellisesti katetun teepöydän huoneesen ja samassa kun viimeinen laulun ääni vaikeni, astui mustaan frakkiin puettu herra sisälle. Hän kumarsi syvään, riensi sitte eteenpäin ja loi kieltämättömän viehättävästi hansikkailla peitetyt kätensä yhteen.

"Ihmeen kaunista, Teidän Korkeutenne! Oivallista, totta Jumaliste," huudahti hän innostuneena, nopeasti, mutta kuitenkin kuulumatta rientäen ruhtinattaren tykö. "Mutta mikä kovuus meitä kaikkia kohtaan", lisäsi hän moittivaisesti ja antaen viehättävästi nostettujen käsivarsiensa vaipua alas. Hän oli vanhanpuoleinen olento, mutta näyttihe teeskentelevän nuoren neiden tapaisesti. "Vuosia sitte rukoilemme polvillamme saada kuulla vaan yhdenkin äänen tästä satakielen kurkusta -- turhaan! Ikäänkuin varas, kuin onneton pois ajettu, täytyy meidän seisoa tuolla oven takana, jos haluamme kauan kaivattua nautintoa... Kuinka! tämäkö olisi siis sairas, turmeltunut ääni? Tämä hieno, hopeanheleä ääni, mistä se siis tulisi, Teidän Korkeutenne!"

Hän katsahti taivaasen päin ja pani kaksi sormea suullensa käsimuiskuksi... Minä olin oikein hämilläni. Tämä ihmislaji oli minulle yhtä outo kuin Otaheitin asukkaat. Ainoastaan jotenkin syvä ääni ja huolellisesti jaettu leukaparta saattoi minut arvelemaan häntä mieheksi; muuten olisin voinut vannoa hänen olevan frakkiin puetun hovineidon.