Chapter 12

Tuo hirveä -- seurasiko hän minua?... Minä seisahduin hengästyneenä ja katselin taaksepäin olkapääni ylitse. Tie, jota olin juossut, vei tiheimpään metsään -- ja huomaamattani olin juossut jotenkin jyrkkää mäen rinnettä ylöspäin. Alhaalla pysyi kaikki hiljaisena ja rauhallisena -- hurskas mies oli siis jatkanut kirkkomatkaansa... Edessäni oleva polku vei niitylle; aamukaste oli vielä ruohossa ja koko metsänrinne oli täynnä ikäänkuin kylvettynä purpuran punaisia mansikoita; luultavasti ei kukaan käynyt niitä sieltä poimimassa. Ne levittivät hyvää hajuansa kirkkaasen ilmaan ja minä luulin huomaavani niiden vähän tärisevän kellojen huminasta. Pitkäneulaisia kuusia oli ylt'ympäri; niiden jättiläistyviä myöten valui pihkakyyneleitä ja tummissa latvoissa kuului hiljainen humina.

Siellä vallitsi vieras, salaperäinen henki -- siellä oli hiljaista ja äänetöntä kuin sinettien takanakin... Mutta kahisi metsässä; punaruskean ja valkoisen kirjava _jotain_ liikkui siellä ja samassa tuli äkkiä kaunis majesteetillinen sarviruunu näkyviin puitten välissä; kaunis metsäkauris oli kesy ja rohkea: elävät tulivat niitylle ja katselivat minua pelkäämättä lempeillä silmillään.

Minä kävelin eteenpäin... En tiedä kuinka kauan löytömatkani sillä alalla kesti, mutta luultavasti kului monta tuntia minun niin kuljeskellessani mäkeä ylös, toista alas. -- En ollenkaan tietänyt, missäpäin olin; mutta en kuitenkaan peljännyt, puhdas metsäilma poisti minusta kaiken pelon... Mäki oli taasen takanani ja minä olin jälleen laaksossa, mutta missä?... Polkuja kävi ristiin rastiin, enkä tietänyt, mitä niistä minun piti lähteä -- samassa kuului vasemmalta puoleltani ihmisen ääni. Minä tunsin sen heti. Vanhan, lempeän näköisen puutarhurin ääni kuului mitä hellimmin koettavan rauhoittaa taukoamatta itkevää lasta. Minä kuljin ääntä kohti ja tulin äkkiä korkean muurin eteen; sen takana ei enää näkynyt puita -- siinä loppui metsä. Sanomattoman mielelläni tahdoin nähdä pienen parkujan; vaan muurin ylitse en päässyt; se oli korkea ja sileä kuin lasi. Sitä vastoin taisin kiivetä puissa kuin orava, olihan se ynnä polkeminen kirkkaassa, kylmässä vedessä minun suurin huvitukseni, ja muutaman silmänräpäyksen perästä istuin siis korkean lähellä kasvavan jalavan latvassa.

Siitä katselin ympärilleni ja näin suuren kappaleen sinistä taivasta. Oikealla puolellani oli kaupunki komeine kävelypaikkoineen ja tornineen; näkyipä Claudiuksen alan lävitse juokseva virtakin... Minä olin tietämättäni tullut sangen liki Karolinenlustia, sillä joki ei ollut edes kahden sadankaan askeleen päässä; leveä kivisilta kaarehti sen ylitse. Minun puoleltani virtaa aina metsän rinteesen asti oli siellä täällä sieviä huviloita kauniitten puutarhojen ympäröiminä. Vasemmalla puolen minusta oli soma sveitsiläisrakennus niin likellä, että huokeasti voin eroittaa joka esineen sen yläkerrassa. Ala, johon se oli rakennettu, oli sangen pieni ja ahdas. Etupuolen edessä oli kapea kukkatarha ja toisella puolen levitti upea kastanjapuu tuuheat oksansa pienen ruohokentän yli -- se olikin ainoa puu koko pienellä tilalla, jonka ainoastaan leveä tie erotti Karolinenlustin metsää ympäröivästä muurista.

Vanha puutarhuri Schäfer käveli edestakaisin varjoisan pylväskatoksen edessä. Hän oli heittänyt ruusunvärisen viitan hartioilleen ja kantoi pientä parkujaa yhtä taidokkaasti kuin tottunein lapsenpiika, laulaen silminnähtävässä tuskassa kaikenlaisia tuudituslauluja. Asuinhuoneitten vieressä olevalla nurmella leikki noin neljävuotias pieni tyttö. Hän oli puettu valkoiseen leninkiin ja pitkät pellavankeltaiset kähärät riippuivat alas hänen niskastansa aina vyötäisiin asti. Pikku tyttö oli innostuneena kaikesta sielustansa kiintynyt leikkiinsä. Hän repi molemmin käsin ruohoa ja kokosi ne pienille koppavaunuille. Kotvaan aikaan ei hän huolinut pienokaisen itkusta; mutta viimein meni hän kukkien luo, poimi puoleksi lakastuneen leukoijan ja tarjosi sitä tyytymättömälle veljellensä.

"Eihän sinun pitänyt saaman poimia kukkia, Gretchen -- kielsihän isä sinua!" kuului miehen ääni pylväskatoksesta.

Tämän etäinen kulma oli niin tiheästi ympäröity metsäviiniköynnöksillä, ett'eivät auringon säteet voineet tunkeutua paistamaan keskellä pylväskatosta seisovaa ruokapöytää. Nuori herra Helldorf, herra Claudiuksen kirjanpitäjä, kumartui lehdistöstä; minä en ennen häntä huomannut. Hänellä oli kirja kädessä ja vaikka hän lausui varoituksensa rankasevalla äänellä, lensi kuitenkin hellä hymy hänen huulillensa. Nähdessänsä suloisen lapsen seisovan siinä varpaillaan.

Silloin tuli herra naista taluttaen, sillan yli. He pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan; sitte irroittihe nainen hänen seurastansa ja riensi edellä levottoman lapsen tykö. Hän oli luultavasti ollut kirkossa, sillä hän laski joutuisasti virsikirjan lähimmäiselle puutarhan pöydälle ja tarttui poikaan, joka, kuullessansa hänen ääntänsä, heti vaikeni ja leletellen käsin, jaloin sätkytteli häntä vasten -- ylimääräisessä äidinrakkaudessaan suuteli hän suutelemistansa pientä, paksua lapsukaista. Sitte löi hän vasemman käsivartensa pienen tyttönsä ympäri ja veti hänet luoksensa; nuori rouva oli niin hento, että melkein olisi voinut otaksua heikon käsivarren musertuvan lihavan lapsen painosta. Hän riisui olkihattunsa, joitten sinisiä nauhoja poika rytisti palleroisilla käsillään, ja silloin näin minä ihmeen hienot, lumivalkoiset, pienet kasvot runsaitten vaaleitten kähäräin alta.

Sillä välin saapui jälelle jäänyt puoliso perille ja tuli puutarhaan. Hän oli hyvin nuoren Helldorfin näköinen; he olivat silminnähtävästi veljekset. Molemmin käsin nosti isä pienen tyttärensä korkealle ilmaan; valkoinen puku liiteli kuin kesäpilvi; kultaiset kähärät aaltoilivat ja liehuivat ilmassa ja lapsi huusi riemuiten ylös pylväskatokselle: "Max setä, näetkö minut?"

Minä olin hurmaantunut; ensi kerran näin mitä puhtaimpaa perheonnea. Sydämellinen ilo ihanan kuvan näöstä ja syvä nimetön ikävöitsemys sekaantuivat surumielisyyden kanssa sielussani. Minua ei äiti koskaan ollut innokkaasti sulkenut syliinsä; minä en koskaan ollut kokenut kuten luo onnellinen lapsi tuossa, että ainoa ääni äidinhuulilta kohta voi poistaa kaikki luuletellut tuskat. Mutta minä näin myöskin salaisella riemulla, kuinka nuori äiti rakasti lapsiansa -- tuo kadehdittava! Kuinka suloista lieneekään, kun tuommoinen pieni lapsen käsi ojentuu odottaen ainoasti äidiltään lepoa ja menestystä! Gretchen palasi jälleen heinävaunuillensa ja jatkoi laverrellen leikkiänsä, sillä välin kun muut astuivat sisälle. Hiljaa hiivin minä alas jalavasta ja kävelin etsien muuria myöten; kohta löysinkin portin, joka vei metsään. Avainkin oli suulla, vaikka sitä, ruosteesta päättäen, silminnähtävästi ei koskaan käytetty. Mutta haluni puhutella pientä tyttöä teki minut vahvaksi ja taitavaksi; suuren ponnistuksen perästä liikkui avain käsissäni, kääntyi ja ovi aukesi naristen.

XVI.

Minä juoksin tien ylitse aidan tykö. Gretchen katseli minua kummastuneena; hän jätti äkkiä vaunut ja tuli luokseni.

"Sinäkö avasit?" kysyi hän minulta osoittaen avattua porttia. "Voitko tehdä sen, vaikka olet niin pikkuinen?"

"Mutta kuulepas, sinun puutarhasi ei ole kaunis", sanoi hän, ylenkatseellisesti nyrpistäen nenäänsä -- hän viittasi portista näkyvää viheriäistä, hämärää lehdistöä. "Eihän sinulla ole siellä kukkasiakaan!... Mutta katsopas tänne herra Schäferillä on monta, monta niin, monta sataa tuhatta kukkaa!"

"Niin on, mutta sinä et saa niitä poimia."

"En, en poimia", vastasi hän alakuloisesti ja pisti pienen etusormensa suuhun.

"Mutta minä tiedän, missä on paljon sinikelloja ja sieviä valkoisia kukkia -- niitä saat poimia ja mansikoitakin, suuret heinävaunusi täpötäyteen!"

Hän otti heti vaununsa, tuli iloiseksi ja laski luottavaisesti kätensä minun kouraani; kuin pieni linnunpoika, niin hienona ja lämpöisenä hiipi se sormieni väliin. Minä olin onnellinen uudesta tuttavuudestani; ei joutunut mieleeni sulkea itsevaltaisesti avaamaani ovea, vaan se jäi auki, meidän mennessämme siitä pensastoon. Siellä oli mansikoita ja sinikelloja, juurikuin olisivat ne olleet puitten oksista varisseita. Pikku tyttö löi kätensä yhteen ja rupesi repimään, ikäänkuin olisi ollut aikomus viedä herra Claudiuksen koko metsä kotiin.

"Oi, kuinka tavattoman paljon mansikoita!" jupisi hän ylen onnellisena ja poimi poimimistaan, kunnes hikipisarat valuivat hänen otsastansa. Samassa hyräili hän itsekseen pientä laulua.

"Minäkin taidan laulaa, Gretchen", lausuin hänelle.

"Niinkö kauniita lauluja kuin minä? Sitä en usko -- Max setä on opettanut ne minulle -- mutta laulapas vähän!"

Minun soitannollinen taipumukseni lienee hyvin varhain kehittynyt, sillä kaikki pienet lauluni oli neiti Streit jo pihakammarissa opettanut minulle. Enemmän kaikkia muita rakastin Taubertin lasten-lauluja ja aloitin nyt: "Kyyhkyislakka miehell' on." Minä istahdin kivipenkille. Kuullessansa ensimmäiset säveleet jätti Gretchen vaununsa, laski käsivartensa polvilleni ja katseli, innokkaasti kuunnellen, minua silmiin.

Kummallista -- minä pelästyin omasta äänestäni. Arolla oli se heikko, tuuli levitti sen kaikkiin ilman suuntiin, mutta metsässä pidättivät puitten latvat äänen, joka siitä kuului täydellisenä ja kirkkaana, niin toisenkaltaisena, että epäilin kuulevani omaa ääntäni.

Se oli naurettava laulu miehestä ja hänen kyyhkysistään, jotka lensivät pois. Gretchen nauroi täyttä kurkkua ja löi kätensä yhteen ensimmäisen värsyn jälkeen. "Saako hän jälleen kiini kyyhkysensä? Eikö sitä laulua ole enempää?" kysyi hän.

Minä aloitin toista värssyä; mutta äkkiä vaikeni ääni huuliltani. Minä taisin istuinpaikastani nähdä sangen pitkälle Karolinenlustiin vievää tietä. Tuulen siellä täällä oksia heiluttaessa näin minä ikkunoitten kimeltävän... Sieltä päin tuli vanha kirjanpitäjä -- minun täytyi muistella valkeareunaista raepilveä, tuulen sitä viedessä aron yli; yhtä synkännäköiset olivat kasvot peittämättömien hopeanharmaitten hiusten alla ja yhtä kummallisen kiireesti astui peloittava ukko eteenpäin meitä kohti.

Gretchenkin katseli sinnepäin -- hänen kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi; ilosta huudahtaen riensi hän vanhan herran luo ja löi käsivartensa hänen polvensa ympäri.

"Vaari!" huudahti hän katsellen häntä sanomattoman hellästi.

Vanha herra seisahtui ikäänkuin kivettyneenä katsoa tuijottamaan lasta; hänen käsivartensa olivat ojennetut kuin olisi hän huolettomasti eteenpäin astuessansa huomannut tuntemattoman syvyyden edessänsä ja pelästyneenä säpsähtänyt takaperin, ja siihen asemaan jäi hän liikkumatta seisomaan; kentiesi pelkäsi hän kätensä voivan alas vaipuessaan tarttua pienen tytön kultakähäröihin.

"Eikö totta, olethan sinä vaarini?... Lovisa on sanonut sen --"

"Kuka Lovisa?" kysyi hän sointuvalla äänellä -- minusta kuului kuin olisi hän sillä kysymyksellä tahtonut karttaa kaikkia selityksiä.

"Mutta, vaari -- meidän Lovisamme! -- hän joka silloin kantoi pientä veljeäni, kun hän vielä oli kapalossa. Mutta nyt on hän poissa. Me emme voi pitää lapsentyttöä, sanoo äiti, se on liian kallista..."

Vanhan herran kivettyneet kasvot vavahtivat ja kädet vaipuivat syvemmälle alas.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi hän.

"Ah, etkö sitäkään tiedä, vaari?... Ja herra Schäfer sekä hänen Kaaronsakin sen tietävät ja meidän pikku kissammekin! Gretchen on nimeni. Mutta minulla on muitakin nimiä -- oikein kauniita nimiä -- minä kerron ne kaikki sinulle. Anna, Maria, Helena, Margareta Helldorf on nimeni."

Juhlallisesti lausuessansa erittäin kunkin nimensä, luki hän sormiansa. Viattoman lapsen koko olennossa ja äänessä oli jotakin sanomattoman viehättävää ja lumoavaa eikä vanha herra voinut ponnistuksellakaan sitä välttää -- minä näin äkkiä hänen sormuksilla koristetun kätensä lepäävän lapsen pään päällä; hän kumartui -- tahtoiko hän todellakin suudella noita suloisia kasvoja... Kentiesi, jos hänellä olisi ollut aikaa ottaa pieni olento syliinsä ja sydän vasten sydäntä tuntea saman veren tykyttävän molempien suonissa -- kentiesi olisi silloin tullut hetki, jolle taivaan enkelit olisivat ilosta hymyilleet. Mutta usein tarttuu kova käsi hyviin, lempeisin ja sovinnollisiin tunteisin ja loukkaa oikullisesti juuri parantumaisillaan olevia sieluja niiden hellimmissä tunteissa.

Minä en tiedä, miksi niin kovin pelästyin nähdessäni vaalean naisenhaamun liehuvan portin edessä olevien pensaitten välillä. Yhä likemmäksi se lähestyi meitä ja äkkiä seisoi sveitsiläisessä talossa asuva nuori rouva muutaman askeleen päässä herrasta ja lapsesta -- hän kiljahti ja löi kädet silmiensä eteen.

Vanha herra säikähti. En ikinä voi unhottaa sitä ivan osoitusta, joka heti taasen saattoi liikutetut, kauniit vanhat kasvot kangistumaan. "Ah, katsopas vaan! näyttely on onnistunut oikein oivallisesti!... Täällähän osataan hyvin, sangen hyvin opettaa ja käyttää lapsiaan!" Hän lykkäsi lapsen niin kovasti luotansa, että se kaatui.

Rouva riensi ottamaan lapsen syliinsä. "Isä", sanoi hän ojentaen varoittavaisesti etusormensa, samalla kun melkein mielipuolinen hymy nosti ylähuulen, että hampaat tulivat näkyviin, "_minulle_ voitte tehdä mitä hyvänsä, minua voitte polkea jaloillanne -- minä kärsin sen nöyrästi; mutta lapseeni ette saa koskea kovalla kädellänne, sitä ette enää tohdi toista kertaa!" Hän otti pienokaisen, jonka vaaleista huulista ei ääntäkään enää kuulunut, syliinsä. "Minä en tiedä kuka on tuonut lapsen tänne --" jatkoi hän.

"Minä!" lausuin minä vapisevalla äänellä ja astuin esiin. "Antakaa minulle anteeksi."

Vaikka hän olikin hyvin liikutettu, kääntyi hän kuitenkin lempeästi minun puoleeni, mutta se haihtui samassa.

"Minä aioin viedä pienen tyttöni sisälle", jatkoi hän kääntyen vanhan herran puoleen -- minusta näytti joka jäntäre tuossa läpinäkyvässä, hennossa olennossa muuttuneen teräksenkovaksi; "hän oli poissa ja portti oli auki. Sanomattoman tuskastuneena riensin tänne estämään teitä koskemasta lapseeni -- minä tulin liian myöhään... Isä, minä olen kauheiden taistelujen perästä tyytynyt siihen, että te sanotte minua _sydämettömäksi, kiittämättömäksi kadotetuksi tyttäreksenne_; minä en voi mitään teidän soimauksianne vastaan, joihin hurskas maailma sanoo niin ja amen. Mutta _äitinä_ ette saa minua hätyyttää!... Minäkö käyttäisin sydänkäpyäni, aarrettani" -- hän pusersi innokkaasti lapsen sydämellensä -- "tätä suloista, viatonta lapsensydäntä itsekkäitten vehkeitten täyttäjäksi? Tämä on soimaus, jota en kärsi, jonka kumoon, ja josta teidän kerran tulee vastata Jumalan edessä!"

Rouva kääntyi ja meni pois.

Minä luulin vanhuksen täytyvän rientää syvästi loukatun rouvan perästä ja sovinnollisesti sulkea hänet syliinsä; mutta hän oli silminnähtävästi niitä itserakkaita ihmisiä, joitten on mahdotonta myöntää olevansa väärässä; -- jos he kerran himmeästi huomaamat olleensa väärässä, tekee se häpeä heidät vasta oikein uhkamielisiksi ja koviksi.

Hän loi poisrientävään vihaisen silmäyksen ja astui äkkiä, kasvot kiukusta tulipunaisina, niin liki minua, että minun täytyi peräytyä takanani oleviin orjantappurapensaisin.

"Kuinka rohkenette te vieraalla alalla luvatta avata suljetun portin?" tiuskasi hän minulle; hänen äänensä ilmasi vihaa, jota hän selvästi kauan oli tuntenut minua vastaan.

Minä seisoin, ikäänkuin halvattu pelästyksestä, enkä voinut liikuttaa kättä en jalkaa... Oi Jumala, ja tuossa sai tuo hirviö vielä liittolaisen! -- Ihan vieressäni seisoi herra Claudius juurikuin maasta kasvaneena; hän oli luultavasti tullut taajasta pensastosta. Minä katselin hänen kasvoihinsa; hänellä oli kauheat, siniset lasit silmillä ja hän näytti niiden tähden paljoa vaaleammalta kuin nykyisin tornihuoneessansa... Hän ei varmaan koskaan anna minulle anteeksi, että omavaltaisesti olin avannut hänen puutarhaporttinsa ja päästänyt vieraita sisään, arvelin. -- Nyt tuomitsivat he molemmat, heltymättomän ankarat kovasydämiset kauppiaat... Enkä minä voinut paeta -- minä seisoin turvatonna heidän edessänsä... Enköhän koettaisi huutaa Ilseä tahi isääni avukseni?

"Herra Claudius", valitti kirjanpitäjä nulomielisesti, kummallista kyllä säpsähtäen isännän äkkiarvaamattomasta läsnä olosta, "te näette minut tässä kovin liikutettuna. Minä tulin tänne tavallisuuden mukaan kävelemään, kun --"

"Minä näin koko tapauksen pensaitten takaa", keskeytti häntä herra Claudius tyynesti.

"Sitä parempi -- sitten myönnätte minulla olleen syytä kiivastua. Ensiksi avataan meidän tietämättämme syrjäinen takaportti, jota emme voi vartioida ja --"

"Se on tosin luvatonta, herra Eckhof... Mutta te olette innostuksessanne unhottaneet, että neiti von Sassen on minun vieraani tytär, eikä ole soveliasta, että häntä puhutellaan _sillä tavalla_ kuin te äsken."

Minä katselin kummastuneena ylös ja koetin nähdä lasien takana piileskeleviä silmiä -- tulihan tästä ihan toista, kuin odotin, kirjanpitäjä puolestansa astui niin kummastuneena taaksepäin kuin olisi hän ensikerran kuullut senkaltaista vastausta isäntänsä suusta. Hän veti suuttuneena kulmakarvansa yhteen ja kostonhaluinen vivahdus rumensi hänen kasvonsa alipuolen.

"Neiti von Sassen?" kertoi hän ivallisesti. "Kenessä pitää minun kunnioittaman aatelissäätyä? Ei suinkaan tuossa naurettavasti puetussa lapsessa?"

"Minun mieleeni ei juolahtanut korottaa aatelista nimeä", vastasi herra Claudius, hieman punehtuen. "Minä ainoastaan muistutin teitä velvollisuudestanne jokaista talon vierasta kohtaan, olkoon hän ken hyvänsä."

"No, no, saattehan vielä nähdä mitä siunausta vieraanvaraisuus juuri tässä kohdassa tuottaa rehelliselle perheellenne!... Minä olen varoittanut ja rukoillut kylliksi -- ei mikään ole auttanut! Pakanalliset kuvat ovat taasen kannetut päivän valoon, ja tuolla ylhäällä Karolinenlustissa istuu eräs, joka ei tunne Jumalaa, vaan pystyttää jälleen vanhat epäjumalat. Ja hän, jolla on valtikka kädessä, tuo nuori jumalaton ruhtinaallisella valtaistuimella, hän, jonka pitäisi olla kansallensa hurskauden, siveyden ja nuhteettomuuden esimerkkinä, jonka pitäisi tekemän maansa ylistysvirtten ja rukousten majaksi, hän auttaa kultavasikan kohottamisessa. Sodomassa ja Gomorassa on suuri huuto ja heidän syntinsä ovat sangen raskaat... Herra on pitkämielinen, mutta hetki on tullut, jolloin tulta ja tulikiveä on satava taivaasta."

Herra Claudius salli äänettä, mutta saikähtyneenä hurjan raivion jatkaa. Vanhus oli silminnähtävästi täydellisesti vakuutettu puheensa totuudesta. Hän ojensi kätensä ja osoitti henkien näkijän tapaisesti Karolinenlustia. "Tuo talo on synnissä rakennettu ja on aina ollut pahuuden pesäpaikka; he, jotka ovat siellä rikkoneet Jumalan käskyjä, eivät saa rauhaa -- he käyvät ympäri valittaen ja ennustaen turmiota sapatin rikkojitten rakentamalle talolle --"

Herra Claudius nosti keskeyttäväisesti kätensä.

"Enkö ole kuullut tuota sydäntäsärkevää huutoa suljetuissa saleissa?" jatkoi yhä vanhus, korottaen vaan äänensä. "Enkö ole nähnyt huoneeni katossa riippuvan kruunun häilyvän edestakaisin tuon kamalan olennon levottomien askeleitten alla?... Minä tiedän sen, he ovat nousseet haudoistansa; he ovat syntiensä tähden tuomitut palaamaan maailmaan ja varoittamaan soaistuja. Herra Claudius, samana päivänä jolloin tämä nuori olento -- hän viittasi minua -- saapui Karolinenlustiin, tuli eloa kiinimuurattuihin saleihin."

Suuri Jumala, mies oli kuullut minut! Kun minä häpeämättömästi kuleskelin kuolleen huolellisesti vartioituissa huoneissa, olivat terävät, siniset silmät lakkaamattomasti luodut kynttiläkruunuun ja sen liikunnoista taisi hän laskea jokaisen askeleeni; vanhus oli kuullut huutoni oman kuvani edessä ja käytti synkässä erehdyksessään tilaisuutta, saadaksensa talon omistajaa suuttumaan isääni ja minuun.

Tahdottomasti etsivät silmäni herra Claudiuksen kasvoja -- ne olivat käännetyt minun puoleeni; mutta siniset kimeltävät lasit peittivät ne niin täydellisesti, että oli ihan mahdotonta nähdä miten kirjanpitäjän sanat häneen vaikuttivat. Hän oli lähestynyt minua askeleen; kentiesi vaalenin pelosta ja hän varoi jotakin heikkohermoisuutta minun puolestani; mutta nähdessänsä, ett'eivät jalkani minua pettäneet, kääntyi hän jälleen synkän vihamieheni puoleen.

"Te todistatte tässä osaavasti, että puhdas uskovaisuus viimein on jälleen vievä meidät takaisin mitä suurimpaan taikauskoon!" lausui hän. Suuttumusta ja sääliä kuului sekaisin hänen muutoin aina tyynestä äänestään. "Minä en voi selittää, miten minun on sääli nähdä teidän, herra Eckhof, antautuvan tuohon kauheaan salapyhäisyyteen! Minua on jo siitä huomautettu, vaan en ole tahtonut sitä uskoa... Minulla ei ole tietysti vähintäkään oikeutta moittia mielipiteitänne -- minä vaan pyydän teitä olemaan huolimatta niin maallisista toimistani kuin muistakin tekemistäni muutoksista."

"Minä en ole sitä unhottava, herra Claudius", vastasi herra Eckhof. Hänen silmiinpistävässä alamaisuudessaan oli paljon salaista häijyyttä. "Mutta sallikaa tekin minun tässä paikassa lausua pyyntö. Minä asun monta vuotta sitten Karolinenlustissa ja minua on aina ilahuttanut voida viettää pyhää lepopäivää Jumalan käskyn mukaan kaikessa hiljaisuudessa ja hartaissa miettimyksissä. Minä pyydän teitä siis mitä vakavammin asettamaan kaikki niin, ett'ei samankaltainen sopimaton huuto eikä kevytmielinen laulu kuin äskeinen enää häiritse sapatin pyhyyttä -- luulenpa vanhana miehenä ansaitsevani niin paljon kunnioitusta."

Taasen kääntyivät siniset lasit minun puoleeni; minä odotin ankaria moitteita ja sääntöjä, miten vast'edes käyttäytyisin -- vaan ei tullut mitään. "Minä en ole kuullut mitään huutoa", vastasi herra Claudius sangen tyynesti. "Mutta minä olen nähnyt tapauksen, joka kovasti on loukannut tunteeni... Tämä nuori nainen -- hän osoitti minua -- ei ole viattomalla lapsenlaulullaan rikkonut Jumalan käskyjä; mutta, herra Eckhof, te tulitte juuri kirkosta -- te olette, kuten selvästi tänään olette osoittaneet, yksi niitä nuhteettomia kristityitä, jotka sovitatte jokaisen tekonne Jumalan käskyihin -- kuinka oli teidän mahdollista saastuttaa pyhää lepopäivää kovuudella omaa lastanne kohtaan?"

Häijy katse leimahti harmaitten kulmien alta.

"Minulla ei enää ole lapsia, herra Claudius, sen tiedätte _te_ parhaiten", lausui hän teroittaen pistävästi te sanan ikäänkuin tahtoen sillä iskeä syvän haavan.

Hän kumartui syvästi ja palasi nopein askelin samaa tietä, kuin oli tullutkin. Minä tunsin selvästi, että herra Claudiuksen piti tuleman loukatuksi tuosta omituisesti lausutusta pienestä sanasta; minä katsoin häneen: tikari oli sattunut.

XVII.

Niin, kirjanpitäjälle onnistui syvästi loukata herra Claudiusta. Nuolennnopean vavahduksen jälkeen jäi hänen solakka vartalonsa seisomaan ja hän katseli kiireesti poismenevää, kunnes hän katosi pensasten väliin.

Minä aioin käyttää tilaisuutta hiipiäkseni pois, mutta liikkumiseni tuottamasta hiljaisesta kahinasta kääntyi herra Claudius minun puoleeni.

"Viipykää vähän!" lausui hän estäväisesti ojentaen käsivartensa minua kohden. "Vanhus on syvästi liikutettu; minä en tahtoisi, että te vielä kerran kohtaisitte hänet siinä tilassa."