Chapter 11

"Minä olen tuonut teille pikku tyttärenne takaisin", lausui hän. "Herra tohtori, sallitteko tietämättömien katurakennuksessa asujain vähän sivistää tuota aron pientä hörriäisiä?"

Isäni kiitti häntä sydämmellisesti hänen tarjoomuksestansa ja myönsi hänelle siinä rajattoman vallan. Äkkiä hivui hän miettiväisesti otsaansa. "Minä muistan nyt vasta ... ah, minä olen välistä kovin hajamielinen... Minä puhuin eilen hetkisen Margareta ruhtinattaren kanssa ja kerroin sivumennen sinun tulostasi ja hän sanoi mielellään tahtovansa nähdä sinut tulevalla viikolla. Hän tunsi äitisi, hänen vielä ollessaan hovineitsyenä L:n hovissa.

"Te onnen lapsi!" huudahti Charlotte. "Vanha aatelinen nimi, kuuluisa isä ja äiti, joka on ollut hovineitsyt -- todellakin Jumalat ovat kaataneet runsautensa sarven ylitsenne! Eikö tämä kaikki ole teistä edes toivottavaa?"

"Ei -- minä pelkään ruhtinatarta!" vastasin minä ujosti ja tuskastuneena pitäen kiinni Ilsestä.

"Älä huoli pelätä, Leonoraseni; sinä kyllä pian pidät hänestä", lohdutti minun isäni.

Charlotte sitä vastoin rypisti kulmiansa. "Pikku kanervakukkaseni, älkää olko lapsekas!" torui hän. "Ruhtinatar on hyvin rakastettava. Hän on Sidonia ruhtinattaren sisar, josta äsken puhuimme, ja nykyisen herttuan täti. Hän on emäntänä herttuan hovissa, sillä herttua ei ole vielä naimisissa, ja hänen sanotaan olevan erittäin hyvän pieniä, ujoja ja -- älkää pahastuko -- vähän hölmömäisiä tyttöjä kohtaan, jotka pelkäävät ensimmäistä esittelemistä hovissa... Rauhoittukaa siis, pienokaiseni!"

Hän käänsi minua olkapäästä. "Mutta aiotteko esitellä tytärtänne ruhtinattarelle tuonkaltaisena?" kysyi hän isältäni ja näytti iloisesti hymyillen valkoiset hampaansa.

Isä katseli häntä neuvotonna, käsittämättä hänen tarkoitustansa.

"No, minä tarkoitan tuossa vedenpaisumisen aikuisessa puvussa?"

"Kuulkaa, neiti", keskeytti Ilse terävästi, "noissa vaatteissa on minun emäntä vainajani murehtinut armollista herraa. Silloin oli hän vielä kyllä ylpeä ja ylhäinen ja puku oli hänelle kylliksi hyvä, eikä se sentähden voi olla haitaksi ruhtinattarelle, jos hän saa nähdä tämän tytön samoissa vaatteissa."

Charlotte nauroi häntä vasten naamaa. "Kuinka monta vuotta siitä on, hyvä Ilse rouva?"

Silloin asia selkeni isällenikin. Hän hivutti otsaansa. "Hm, siitäkö kysymys on?... Niin, niin, te olette oikeassa, neiti Claudius; _tuonkaltaisena_ ei Leonoraa voi esitellä. Minä muistan nyt -- rouvavainajallani oli erittäin hyvä kauneuden tunto ja hän oli monta kertaa hovissa minun kanssani. Hyvä Ilse, tuolla alhaalla kellarissa minun kapineitteni joukossa pitäisi olla kaksi arkkua täynnä naisenpukuja -- surullisen tapauksen jälkeen vei emännöitsijä ne --"

"Varjelkoon meitä, se tapahtui jo neljätoista vuotta sitten!" huudahti Ilse lyöden kätensä yhteen. "Eikö niitä kaikkia ole _kertaakaan_ otettu ylös ja tuuletettu?"

Isä pudisti päätänsä.

"Ah teitä kurjaa raukkaa!" riemuitsi Charlotte lyöden käsivartensa ympärilleni. "Nyt täytyy minun pelastaa teidät; muuten saa hoviväki semmoisen naurun aiheen, jota heillä ei vielä milloinkaan ole ollut!... Kyllä minä pidän huolta kaikesta, herra tohtori!"

"Vai niin -- ja kuka kaikki maksaa?" kysyi Ilse kuivasti.

Isäni kasvot venyivät pitkiksi ja näyttivät erittäin tuskallisilta -- hän väänteli käsiään, että nivelet ratisivat.

Charlotte huomasi sen sangen hyvin. "Minä puhun kohta sedän kanssa", sanoi hän.

"Hän ei voi antaa lapselle muuta rahaa, kuin mitä hänen omaansa on", väitti Ilse itsepintaisesti, "ja siinä on meillä kohta ulosmaksu; sillä tavoin lentää omaisuus tiehensä turhuuteen ja ylellisiin koristeihin kuin tuhka tuuleen, ennenkuin sitä aavistamme."

"No, pitäkää minusta nähden rahanne taskussa!" huusi Charlotte suuttuneena. "Minä annan hänelle uusimman pukuni, jonka ompelija eilen toi kotiin... Tässä puvussa minä en laske häntä hoviin -- siksi pidän jo liian paljon hänestä."

Minä kumarruin sivulle ja suutelin salaisesti pehmeätä, valkoista kättä, joka lepäsi hartioillani. Ilse näki sen liikunnon; hän pudisti päätänsä ja hän näytti niin alakuloiselta ja katkeralta, ett'en milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin pahoillansa. Luulenpa hänen jo toisen kerran sinä päivänä katuneen, että oli tuonut minut "ymmärtäväisten ihmisten" luo.

Ei hänellä kuitenkaan vielä ollut syytä levottomuuteen; tyydytetyn turhamielisyyden jälkiä ei vielä sekaantunut kiitollisuuteen, jolla suutelin Charlotten kättä.

Minä en tietänyt ajatella, että ehkä olin kauniimpi ilman tuota suurta rypytettyä kaulusta, josta Charlotte nopeasti vapautti minut -- minun ruskeat kasvoni eivät suinkaan näyttäneet valkoisemmilta hienon pitsikauluksen rinnalla, semmoisen, kuin nuorilla naisilla oli, ja minun pienet korvani, jotka aina vähimmästäkin tuskasta tulivat niin punaisiksi, pistivät luultavasti yhtä naurettavasti ylös siitäkin kuin valkoisesta ryppykauluksesta. Vaan en minä ymmärtänyt miettiä sitäkään -- minä kiitin ainoastaan rakkaudesta, jolla hän minua kohteli.

Charlotte jätti isäni hyvästi, ottamatta haluttua kirjaa; minun esittelemiseni hovissa oli saattanut koko joukon ajatuksia ja huolia hänen päähänsä. Alhaalla etehisessä vakuutti hän vielä kerran pitävänsä huolta kaikesta, kehoitti minua vielä kerran vakavasti luopumaan "turhamaisesta pelosta ja ujoudestani", ja riensi takaisin katurakennukseen.

"Tietysti et pue päällesi, mitä hän tarjoutui lainaamaan sinulle", lausui Ilse, kun Charlotte lammikon toisella puolella katosi pensaitten väliin. "Sinun mummo vainajasi kääntyisi siitä haudassansa... Oi herra Jumala, nyt täytyy minun itseni mennä herra Claudiuksen luo pyytämään rahaa kaikkiin koristimiin!... He tekevät sinut kauniiksi hempukaksi, he, tuolla katurakennuksessa!"

Astuessamme asuinhuoneeseni, missä palvelusneitsy par'aikaa kattoi pöytää, tuli vanha ystävällisen näköinen puutarhuri minua vastaan ja ilmoitti herra Claudiuksen käskystä asettaneensa kukkapöydän minun huoneeseni.

Vaivalla mumisin minä jonkun kankean sanan kiitokseksi -- enhän minä huolinut herra Claudiuksen kukista; minusta nähden olisi hän hyvin voinut myydä ne, tuo ahdasmielinen raha-setä... Minä en edes mennyt niitä katsomaan. Mutta iltapuolella, tuskallisimpana ja vaikeimpana hetkenä, mitä siihen asti olin kokenut, istuin kuitenkin niiden vieressä, sillä ne puoleksi varjosivat minun kirjoituspöytäni... Minun kirjoituspöytäni! Miten ivallista! laskea minun huoneeseni pöytä, jonka ääressä ainoastaan piti kirjoittaman!... Ja nyt istuin siinä kuitenkin ja hikoilin tuskasta; täytyihän minun sepittää kirje -- ensimäinen elämässäni. Ilse oli ollut taipumaton. "Pidä nyt itse huolta, kuinka pääset tuosta jutusta, jonka olet saanut aikaan; minä en sormellanikaan siihen ryhdy!" selitti hän armahtamatta ja vakavasti sekä jätti minut yksin jättiläistyöhöni.

"Rakas täti! Minä olen lukenut kirjeesi. Minun on sinua sääli sydämeni pohjaan saakka, kun olet kadottanut kauniin äänesi, ja kun mummoni on kuollut, lähetän minä rahat sinulle", merkitsivät väärät, suuret, mustat, edessäni olevalle valkoiselle paperille piirretyt kirjaimet. Alku oli onnellisesti löydetty, ja minä katsahdin ylös saadakseni ulkoa neuvoa, millä tavalla jatkaisin.

Hurmaava tuoksu tuli vastaani; niin, olihan siinä edessäni kukkapöytä; komeat, vaalean keltaiset ruusut riippuivat raskaina oksissaan ja -- oi taivas -- kaikkia korkeita ruusu-, atsalea- ja kameliakukkia ympäröi seppele aron kukkia! Tuo oli vallan hyvä tuuma vanhalta puutarhurilta, arvelin. Minä heitin pois kynäni ja tartuin molemmin käsin kukkiin... Olihan siinä mehiläisten ympäröimä katto, aron kukkia koristuksena joka tiilin raossa, ja harakatkin säkättivät tammien latvoista alas hiljaiselle pihalle! Vanhalla kuusella oli koko taakka iltapäivän paistetta oksissaan ja punaisesta ja sinertävästä arosta kurkistivat keltaiset ginster-kukat kultatähtinä! Sinisiä perhosia! Minä ajoin niitä takaa aina koivuun saakka, tiheään lepistöön, pajupensastoon, ja hei vaan, jo polkivat alastomat, kuumat jalkani herttaisen vilpoista, tummaa jokivettä!... Minä pelästyin, vedin käteni takaisin ja kastoin suuttuneena kynäni jälleen syvälle tuohon ilkeään musteesen, jonka ihmiset olivat kiusakseni keksineet.

Mutta nyt enemmän! "Minä asun isäni kanssa herra Claudiuksen luona K:ssa, jos tahdot kirjoittaa minulle ja sanoa, oletko saanut rahat postissa." -- Piste! Se oli hyvä, mutta osanneekohan hän lukea sitä? Ilse sanoi aina, ett'ei löytynyt ajatusta minun kirjoituksissani, sentähden että kirjaimet olivat niin sekaisin. -- Ah, ja ulkona rupesi kurki hyppäämään ja joukko pikkukanoja juoksi pelästyneenä lammikkoa ympäröivän kiviaidan taakse. -- Dagobert tuli pensaitten väliltä; hän käveli nopeasti ja heilutti keppiänsä ilmassa ja astui suoraan Karolinenlustia kohti... Minä kyykistyin pelästyneenä alas, sillä hän katseli lakkaamatta minun ikkunaani. Ei, ei, hän ei tullut sisälle -- olisihan ollut yksinkertaista, jos olisin noudattanut ensimmäistä nuolennopeaa aikomustani ja pannut oven salpaan... Hän meni ylös kirjastoon; minä kuulin vielä hänen askeleitansa kivirappujen ylimmäiseltä portaalta... Oi Jumala, kuinka paljon tapahtuikaan maailmassa ja kuinka paljon katsottavaa ja koettavaa on ja kuitenkin on ihmisiä, jotka viettävät päivänsä kirjoittamisella ja nojautuvat kankean kuolleen paperin yli niinkuin esimerkiksi herra Claudius suurten kirjainsa yli tallirakennuksessa...

Nyt vielä allekirjoitus "veljesi tytär Leonora von Sassen" ja viimein päällekirjoitus, jonka minä kirjain kirjaimelta kopioitsin tätini revitystä kirjeestä... Jumalan kiitos! Tämä oli ensimmäinen, mutta aivan varmaan viimeinenkin kirje, mitä milloinkaan sepitän -- minä en tee sitä koskaan enää!... arvelin itsekseni. Kynä oli jälleen vanhanaikuisten kirjoitusneuvojen päällä, niinkuin sen siitä olin löytänyt -- minä soin sille sydämmestäni kuolleen rauhaa.

Ilsen täytyi vasten tahtoansa painaa viisi sinettiä kuorelle; sitten otti hän suuttuneena kirjeen arasti sormiensa väliin, ikäänkuin polttavan hiilen, ja vei sen itse postiin -- vieraille ei millään tavoin voitu uskoa niin paljoa rahaa.

Se minun kirjeraukkani muistuttaa minua aina pienestä viattomasta linnusta, joka tietämättänsä tuo pahan rikkaruohon siemenen taiteellisesti tehtyyn kukkakenttään.

XV.

Kauppahuone Claudius oli hyvin vanha. Se oli ollut kukoistuksissaan ja hyvässä maineessa jo silloin, kun tulppaanihuimaus levisi Hollannista maailmaan seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla, jolloin kolmesta _Semper Augustus_-sipulista maksettiin meidän ajassamme todellakin tarumainen hinta, kolmekymmentätuhatta guldenia. Siitä ajasta sai Claudiuksen rikkaus oikeastaan alkunsa. He olivat ryhtyneet siihen osaan kukkakauppaa ja kasvattaneet mitä kalliimpia tulppaanilajia. Kerrotaanpa kaikkein kalliimpien lajien olleen juuri Claudiusten taitavien kätten kasvattamia, jonka perästä Hollantilaiset ostivat ne tavattoman korkeihin hintoihin, pitivät niitä ominansa ja tarjoelivat niitä kaupaksi hollantilaisina lajina... Mutta mitä enemmän kauppahuoneen rikkaus enentyi, sitä siivommiksi, ja yksinkertaisemmiksi maailman ja sen ilojen suhteen tulivat sen päämiehet. He olivat kannattaneet ankarinta porvarillista yksinkertaisuutta ja jälkisäädöksen kautta vakavasti kehoittaneet aina seuraavaa kauppahuoneen päämiestä elämään siivosti ja yksinkertaisesti ja perinnöttömyyden uhalla karttamaan kaikkea ylellisyyttä.

Siinäpä syy, ettei syrjäisen Mauerkadun varrella olevan synkän kivirakennuksen ulkomuotoa koskaan kaunistettu... Kaikkien päämiesten täytyi asua siellä yhden toisensa perästä, ja konttorihuoneet ynnä niihin kuuluva suuri kaarikattoinen sali, jonka seinät olivat verhotut ruskealla nahalla, olivat juuri saman näköiset kuin ennen muinoin, jolloin kaupiskeltiin kalliita sipulia, joista sitte itsevaltaisesti hallitseva kukkakuningatar uudessa loistossaan kasvoi kuumeentapaisesti levottoman tulppaanien ihailijan silmien edessä.

Vanhojen herrojen, jotka toisella kädellään kasvattivat arkoja, kalliita kukkia ja toisella koettivat panna jälkeisensä rautakahleisiin, olisi pitänyt käsittämän, ett'ei suvulaji eikä lajin muute huoli luonnon lakien määräyksistä ja jos he olisivat olleet älykkäät, olisivat he sovittaneet sen havainnon ihmisluonteesenkin.

Eberhard Claudius, henkisesti sangen etevä mies, oli luultavasti kärsinyt paljon perheen ankarista säädöksistä, mutta hän oli keksinyt keinon millä pääsi kahleistansa. Kuten kerrotaan, oli hänen ihana, ylhäinen rouvansa, jota hän innokkaasti rakasti, tullut synkkämieliseksi katurakennuksen kolkoissa huoneissa... Silloin tuli -- maailman tietämättä -- kerran vieraita työmiehiä; ranskalainen rakennusmestari johtajanaan, rupesivat he keskellä avaraa, korkealla muurilla ympäröityä metsää, joka kuului Claudiuksen kauppahuoneelle, kaatamaan ikivanhoja honkia ja vähitellen kohosi tiheässä suojelevassa metsässä pieni, soma linna, täynnä päiväpaistetta, täyteläisiä tyynyjä, hymyileviä lemmikkiä ja lattiasta kattoon saakka ulottuvia peiliä, joissa rakastetun puolison kuva näkyi kaikessa kauneudessaan. Ja sinä päivänä, jolloin se vaalea kukka ensikerran käveli ihmeen nopeasti esiin loihditun lammikon ympäri ja riemuiten lankesi hellälle miehellensä kaulaan päiväpaisteisessa salissa, antoi Claudius pienelle linnalle puolisonsa kunniaksi nimen "Karolinenlust."

Eberhard Claudius oli muinaistaideteos-kokoelman sekä suuren kirjaston ja runsaitten käsikirjoitusten kokoelmienkin perustaja. Hän oli matkustanut läpi Ranskan ja Italian ja harvinaisen taitavasti koonnut taiteen ja tieteen aarteita, jotka hän toi kotiinsa, mutta jotka sitten Saksanmaalla pysyivät yhtä kätkettyinä Karolinenlustin saleissa kuin hänen ihana, jälleen kukoistava nuori rouvansakin.

Hänen jälkeensä tuli hänen poikansa Konrad kauppahuoneen päämieheksi ja hän asetti jälleen kaikki vanhoilleen. Hän puhdas-uskovaisten ankaruudella jälleen noudatti perheen vanhoja tapoja, lukitsi Karolinenlustin, kun se muka oli esi-isien määräyksiä rikkova teko, ja lajimuute sai vasta hänen poikansa pojassa, Lothar Claudiuksessa, taasen edusmiehen.

Tämä jyrkästi kieltäytyi tulemasta kauppahuoneen esimieheksi, jäätyänsä nuoremman veljensä kanssa varhain orvoksi. Hänen tulinen luonteensa sopi parhaiten sotilaaksi. Hän yleni nopeasti, aateloitiin, tuli ajutantiksi ja nuoren ruhtinaan suurimmaksi suosikiksi. Silloin avattiin Karolinenlust jälleen. Sopihan se erittäin hyvin asunnoksi ylöspäin pyrkivälle eriävälle vesalle, ja ikäänkuin suojaksi kaikkia lähirakennuksen oloja vastaan rakennettiin sillanpäähän Karolinenlustin eteen vahva portti.

Siellä vallitsi nyt, oikean metsänhiljaisuuden ympäröimänä, kaunis nuori sotilas, sillä välin kun kirjanpitäjä Eckhof hoiti kaikki toimet katurakennuksessa, kunnes koulussa kasvatettu Erkki Claudius palasi matkoiltansa, ja seuraten esi-isiensä esimerkkiä rautaisella kestävyydellä ja voimalla omisti perintönsä.

Muinaisteosten kokoelmista huoli iloinen ja vilkas upseeri yhtä vähän kuin isänsäkin. Arkut ja laatikot jäivät moneksi vuodeksi koskematta kellariin, kunnes muinaistietoon oikein innostunut nuori herttua äkkiä tuli hallitsijaksi. Isäni, ollen mainioimpia muinaistutkijoita, kutsuttiin K:hon ja silloin kasvoi muinaistieteen tutkijoita kuin sieniä maasta -- hänen korkeutensa olisi voinut täyttää niillä koko herttuallisen linnansa. Hovipidoissa kuului kreikkalaisia, roomalaisia ja etruskialaisia lauseita; sanoja senkaltaisia kuin numismatika, glyptika ja epigrafika virtaili sievien tanssijattarien purppurahuulilta.

Dagobert oli kertonut hovin uudesta mielenmuutoksesta hiljaisessa kauppahuoneessa Mauerkadun varrella. Neiti Fliedner, joka jo viimeisen rouva Claudiuksen, Lotharin ja Erkin äidin, eläessä oli tullut perheesen rouvan apulaiseksi ja sitten hänen määräyksensä mukaan jäänyt sinne emännöitsijäksi ja talouden hoitajattareksi, tiesi kertoa paljon, puoleksi unhotettua, edellisistä perheistä ja niin muodoin joutuivat hylkyinä olevat muinaisaarteetkin hänen mieleensä. Dagobert puolestansa kertoi niitä isälleni. Isä kertoi myöhemmin miten hän kerran seisoi hetkisen epäileväisesti hymyillen tuon synkän porvarillisen talon edessä; mutta hän kuitenkin astui sisälle pyytämään isännältä lupaa niiden tutkimiseen. Herra Claudius oli siihen suostunut, vaikka vastahakoisesti.

Varhain eräänä aamuna oli isäni astunut Karolinenlustin kellareihin eikä palannut sieltä koko sinä päivänä; hän ei syönyt eikä juonut, vaan oli melkein mieletön liikutuksesta -- sanomattoman suuri taide aarre oli siellä levällään hänen silmäinsä edessä... Herra Claudius suostui arkkujen purkamiseen ja taideteosten järestämiseen sekä tarjosi isälleni asunnon alikerroksessa ja myönsi hänelle rajattoman oikeuden käyttää kirjastoa.

Siitä kaikesta en tietysti saanut tietoa ensi päivinä K:hon tultuani. Minä olin ylipään hyvin vastahakoinen kotiutumaan, sillä tyynnyttyäni ensi ihastuksesta valtasi aron ikävä minut kaikella voimallaan... Ilse oli tosin vielä luonani; hän oli ottanut muutaman päivän vapautta lisäksi "perinpohjin järjestääksensä isäni nuorenmiehen taloutta" ja kentiesi vielä nähdäksensä minun vähän tottuvan uuteen ilmanalaan. Mutta se ei rauhoittanut minun levotonta sydäntäni; minä muistin aivan hyvin, että hän kerran oli lähtevä ja jättävä minut yksin, ja se ajatus liikutti aina mieltäni äärettömästi.

Katurakennuksessa olivat kaikki sanomattoman hyvät minua kohtaan; mutta minä vihasin tuota kolkkoa, kylmää taloa ja astuin sinne ainoastaan pakosta neiti Fliednerin tahi Charlotten kanssa. Vapaaehtoisesti en millään tavalla voinut mennä sinne. Sitävastoin veti minua näkymätön voima yhä enemmän isäni läheisyyteen. Hänen lempeitten nuhteittensa perästä en enää häirinnyt häntä samalla äkkinäisellä tavalla kuin silloin Charlotten kanssa tullessani ja laskiessani käsivarteni hänen kaulansa ympäri -- minä en edes tohtinut, kuten äitivainajani, heittää kukkaa hänen kirjoituksellensa; mutta tultuani rohkeammaksi, oli joka aamu äskenpoimituita niittykukkia hänen kirjoituspöydällänsä, ja hiipiessäni kuulumattomasti ohitse silitin ujosti ja hiljaa hänen harmaita hiuksiansa. Minä oleskelin mielelläni kirjastossa, mutta vielä ennemmin salissa, mihin kaikki "särjetty romu", kuten Ilse itsepäisesti kutsui kaikkia muinaistaide-aarteita, oli tuotu. Kaikki ne mykät kasvot innostuttivat minua vähitellen, että usein hetkiseksi unhotin pohjoisessa olevan, avaran aron, jota minä kaikesta sielustani ikävöin.

Mutta minut peloiteltiin kovin usein sieltä pois. Dagobert, joka näytti olevan oikein innostunut muinaistaiteesen ja ylpeillen kutsui itseään isäni apulaiseksi, vietti usein puolen päivää kirjastossa ja taidekokoelmien luona. Kuullessani hänen tulevan kirjastoon, pakenin minä vastaisesta ovesta, syöksin päätä hovin rappuja alas, eikä edes väli kolmannesta kerroksesta alikerrokseen ollut kylliksi pitkä minun ujolle, tuskastuneelle sydämmelleni -- minä juoksin, juoksin, kunnes vasta metsässä hengästyneenä tyynnyin.

Se metsä oli ihana, alkuperäisessä tilassaan. Entiset herrat Claudiukset olivat ostaneet sen ja ympäröineet korkealla muurilla, ei käyttääksensä sitä kauppatoimeensa, vaan voidaksensa sunnuntaisin virkistää itseänsä kävelemällä omalla alallaan vieraitten näkemättä -- sepä olikin ainoa ylellisyys, mitä he nauttivat... Minun suuri koti-ikäväni ja aron kirkkaan taivaan kaipaukseni teki minut alussa kylmäksi ja sokeaksi, ett'en nähnyt metsän kauneutta. Minä en kertaakaan luonut silmiäni ylöspäin -- viheriöinen taivas, kuinka kauheata! Mutta sitä ihastuneemmin viipyivät silmäni loistavissa kukkasissa, jotka useasti kurkistivat sammalista, ruohistosta ja kasteisista kiviraunioista -- ne näyttivät minusta yhtä pelästyneiltä ja eksyneiltä kuin minäkin.

Yhtä rohkeasti ja huolettomasti kuin kuljeskelin pitkin aroa, yhtä vähän rohkeutta oli minulla mennä syvemmälle jylhän näköiseen, autioon metsään. Minä tyydyin Karorolinenlustin läheisyyteen, ja rakkahaksi olopaikakseni olisi luultavasti virran ranta tullut, sillä siellä oli niin kodikasta, ell'ei minua jo toisena päivänä olisi peljätetty sieltä pois. Kun Ilse vei kirjeeni postiin, saatoin häntä sillalle asti. Kauniin rautakaaren alla virtaili kirkas vesi liristen niin hiljaa ja suloisesti kuin Dierkhofin takana oleva tuttu joki. Minä hiivin pensastoon -- siellä oli leppä- ja pajupensaita ja toisella puolella näkyi valkoisia koivutyviä. Simpukoita ei tosin ollut pohjassa, vaan sen sijaan pieniä sileitä piikiviä ja matalalla rannalla kasvoi sieviä sinisirkkuja ja leinikkejä. Epätasainen, loistava, sininen paikka tärisi pienten laineitten päällä -- kesätaivashan siinä kuvastui veteen -- kaikki, kaikki oli ihan samankaltaista kuin pienessä kotoisessa lammikossa; minä riisuin sukat ja kengät ja pian virtaili kirkas joki jalkojeni yli, jotka mielipahakseni, jo olivat muutaman päivän ankarassa vankeudessa muuttuneet koko joukon valkoisemmiksi. Minusta tuntui, kuin olisivat kahleet pudonneet sekä ruumiistani että sielustani ja virtailleet pois joen aaltojen kanssa. Minä nauroin ilosta ja riemusta itsekseni ja poljin lakkaamatta vallattomasti vettä, että kirkkaat pisarat viskivat korkealle. Samassa kahisi pensaissa. Olihan Spits usein tullut Dierkhofista minua etsimään ja juossut luokseni jokeen. Hän tuli silloin tavallisesti läpi pensaston, ja minä olin siinä niin perin juurin muuttunut kotioloihini, että odotin kuulevani rakkaan kumppanini haukkumista, ääneen huusin hänen nimeänsä ... ah, siinäpä juuri käyttäydyin kauniisti -- tietysti ei Spitsiä kuulunut; mutta samalla paikkaa, mistä minä kuulin kahisemisen, liikkuivat pajunoksat taasen ja vaaleihin vaatteisin puettu miehen käsivarsi vetäytyi äkkiä takaisin.

Yhdellä ainoalla hyppäyksellä seisoin minä jälleen rannalla; olin melkein itkeä kiukusta. Johan heti sivistysvuosieni alussa olin antautunut vanhoihin tapoihini; Dagobert oli taasen nähnyt sisiliskon avojaloin -- nyt pilkkaavat he varmaan minua katurakennuksessa, mietin... Mutta olihan hänellä tummat pukimet nähdessäni hänen tunti siiten menevän isäni luo, vaan -- eikö nyt näkynyt kirkasta loistoa pensastosta? Sitä loistoa olin jo kerran samana päivänä nähnyt, niin todellakin, konttorissa, ja se tuli herra Claudiuksen kädestä... Minä hengitin huokeammin -- herra Claudiushan se vaan olikin! Hän oli luultavasti kuullut vallattoman loiskimiseni ja tullut levottomasti katsomaan, eikö kuka taittanut pajunoksaa hänen tilallansa tahi pannut sieviä piikiviä joen pohjassa epäjärestykseen. Ankara herra saattaa olla huoletta -- minä en suinkaan tee sitä enää toisten.

Me olimme olleet viisi päivää K:ssa; oli sunnuntai. Dierkhofiin kuulimme aina etäiset kirkonkellot epäselvästi -- sentähden oikein säikähdyin kuullessani äkkiä syviä, juhlallisia kellonääniä humisevan ilmassa!...

Ilse valmistihe kirkkoon ja hänen, kellojen soidessa juhlallisesti mennessänsä lammikon ohitse, jäin minä etehisessä seisoen katselemaan hänen jälkeensä... Samassa tuli vanha kirjanpitäjäkin huoneestansa; hänellä oli virsikirja kainalossa ja hän veti mennessänsä uuden, ahtaan, sinertävän hansikan käteensä -- vanha herra oikein loisti puhtaudesta ja somuudesta.

Tultuansa minun lähelleni pysähtyi hän. Hän ei kuitenkaan tervehtinyt; peilinkiiltävä hattu oli kuin naulattu hänen päässänsä ja hän loi minuun pitkän, rankasevan silmäyksen ja tarkasti minua kiireestä kantapäähän. Minä vapisin pelosta, ja samassa kun hän avasi huulensa, puhutellaksensa minua, pakenin metsään.