Chapter 10

Minä pudistin päätäni. "Olkoon kuinka paljon hyvänsä. Minä annan ne mielelläni -- jos hän vaan saa äänensä takaisin."

"Niin, sen kyllä uskon!" nauroi Ilse katkerasti. "Tuommoinen lapsi kuin sinä tahtoo tehdä oman mielensä mukaan etkä huoli seurauksista!"

"Minä annan teille rahat", lupasi herra Claudius.

Ilse oikein kirkasi kuullessansa sen.

"Olkaa huoletta. Kyllä minä toimitan, ett'ei neiti von Sassen siitä joudu vahinkoon -- minä siitä vastaan!" Hän otti neljä seteliä kirjoituspöydällä olevasta lippaasta ja antoi ne minulle. Sitten kirjoitti hän nopeasti muutamia sanoja paperille. "Olkaa hyvä ja pistäkää nimenne tämän kuitin alle", lausui hän antaen minulle kynänsä.

"Se täytyy Ilsen tehdä -- minä kirjoitan liian huonosti", vastasin minä rohkeasti.

Salainen hymy näkyi Claudiuksen huulissa.

"Se ei olisi säännöllisesti tehty. Jos minä annan rahat _teille_, ei Ilse rouvan allekirjoitus kelpaa... Taidattehan toki kirjoittaa nimenne?"

"Taidan kyllä, mutta saatte nähdä siinä oikeata harakantallustusta."

Minä kiipesin topatulle kirjoitustuolille, jonka hän asetti minulle pöydän eteen ja katselin tyytyväisenä neiti Fliedneriä ja Charlottea, jotka molemmat nauroivat. Miten hullunkuriselta lieneekään pieni tyttö, suuri raatimiehen kaulus kaulassa ja kesyttömät kähärät häilyvinä, näyttänyt suurella, kunnioitettavalla kirjoitustuolilla ja paksun, vakavan kirjan edessä, jonka yli hänen pieni nenänsä tuskin ulottui!... Minä nauroin heidän kanssansa, ah, oikein sydämeni pohjasta! Minä olin niin sanomattoman onnellinen, että olin voittanut rahasumman tädilleni.

Herra Claudius nojasi kätensä kirjoituspöytää vastaan, niin että hän oli ihan erillään toisista. Minä tartuin kynään ja rupesin maalaamaan L:llää. "Mutta ei se noin käy", lausuin minä huomatessani hänen katselevan minua. "Käsiäni ette saa tarkastella."

"Vai niin, onko se kielletty? Saanko luvan kysyä, mistä syystä?"

"No, ettekö sitä itse huomaa? Sentähden, että ne ovat niin ruskeat ja rumat", vastasin ujostelematta ja hiukan närkästyneenä, että hän pakotti minun itseni sitä ilmoittamaan.

Hän kääntyi nauraen toisaalle ja minä rupesin jälleen kirjoittamaan -- mutta olipahan siinä nimessä liian monta kirjainta! Silloin aukeni ovi ja nuori herra astui kiireesti sisälle. Tulipunainen neilikka hehkui minua vastaan kuin tulipallo -- minä pudotin kynän ja peitin kasvoni käsilläni; minusta tuntui, kuin olisi koko maailma pyörinyt edessäni.

"Setä", huudahti hän kiireesti, "minä olen sopinut kreivi Kellin kanssa hinnasta -- ainoastaan viisi Louisdoria määräämäsi hinnan yli... Suostutko siihen? Ja etkö tulisi Darlingia katsomaan? Minä olen tuottanut sen tänne pihalle."

"Herra Helldorf tervehti suuta, Dagobert", sanoi herra Claudius vastaamatta hänen puheesensa ja osoitti nuorta kirjanpitäjää.

Dagobert nyykäytti huolimattomasti päätänsä tervehdykseksi ja astui, nähtävästi kummastuneena ja huvitettuna minun näöstäni, likemmäksi.

"No kaikkiansa, Dagobert, hemmoiteltu neilikka napinreiässä?" huudahti Charlotte lyöden kätensä yhteen. "Kuinka _se_ on saanut senkaltaisen kunnian?"

Dagobert nauroi merkitseväisesti ja katseli minua veitikkamaisesti. Ilse ymmärsi hänen katseensa, joka paitsi sitä ei voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.

"Oh, älkää ollenkaan luulotelko meille, että pienokainen tuossa olisi antanut teille kukkasen!" lausui hän kuivasti. "Herra on meidän nähden kepillänsä lyönyt kukka raukan poikki ja antaa sen nyt vielä kurjasti surkastua nappinsa reiässä", ilmoitti hän yleiseksi huviksi ympärillä seisoville.

Nuori herra kohotti olkapäitään ottaen osaa toisten nauruun.

"Mutta kuinka on, Erkki setä, etkö tule hevosta katsomaan?" kysyi hän, jättäen kukkajutun siksensä.

"Kärsivällisyyttä! Ensin täytyy meidän päättää raha-asia. -- No, kuinka käy?" sanoi hän, kääntyen minun puoleeni ja asettautuen entiselle paikallensa.

Kynä oli vielä kuitin päällä. Minä kätkin yhä vaan kasvoni käsiini, sillä minä tunsin olevani tulipunainen.

"Minä en voi", kuiskasin hänelle.

"Mene ulos, Dagobert, ett'ei mitään häiriötä tapahdu pihalla", käski hän. "Minä tulen heti paikalla perässä."

Nuori herra läksi huoneesta.

"Niin, kirjoittakaa nyt", sanoi herra Claudius rauhoittaen ja katsoi sinisilmillään vakavasti, mutta ystävällisesti minun punaisiin poskiini.

Minä lopetin viimeiset kirjaimet ja annoin hänelle paperin. Samassa tartuin hänen käteensä -- ensi kerran elämässäni vieraan ihmisen käteen. "Minä kiitän teitä sydämestäni!" sanoin hänelle liikutettuna.

"Mistä sitte?" kysyi hän hyväntahtoisesti, välttäen sekä kiitostani että kättäni. "Me olemme vaan joutuneet asia yhteyteen, eikä siitä tarvitse kiittää."

Minä astuin alas ja kiersin käsivarteni Ilsen kaulan ympäri -- hänen synkkä katsantonsa huolestutti minua äärettömästi. "Ilse, älä ole suuttunut", rukoilin häntä. "Sen _täytyi_ tapahtua. Katso, nyt voin taasen nukkua rauhallisesti."

"Niin, niin, Ilse on nyt lykätty syrjälle, eikä hänellä enää ole mitään sanomista", sanoi hän lykkäämättä minua luotansa. "Vai niin, sen _täytyi_ tapahtua. Aivan kernaasti minun puolestani -- mutta minä en vastaa seurauksista... Arolla et taitanut vieraan kuullen lukea kolmeen, vaan nyt, kun on kysymys oikkujesi täyttämisestä ja kun huomaat toisten olevan sinun puolellasi, taidat lörpötellä ja laverrella kuin harakka, ja poskesi ovat kuumat kuin paistetut omenat... Siunaukseksi ei tämä tapaus ole -- muista se; vaan minun luokseni et silloin saa tulla valittamaan."

Hän irroitti käteni kaulastansa, otti minut kädestä ja aikoi lähteä huoneesta.

"Odottakaa!" huudahti herra Claudius, joka sillä välin oli istahtanut kirjoituspöytänsä eteen ja kirjoitti nopeasti jotakin paperille. "Aiotteko jättää neiti von Sassenin omaisuuden ihan kuititta minun haltuuni?"

Siinä muuttuivat Ilsen posket vuorostansa kuumiksi kuin paistetut omenat. Hän häpesi, että oli unhottanut kaiken varovaisuuden, hän, tuo ajattelevainen, joka ei milloinkaan tullut hämille."

"Siihen ovat ainoastaan hyvännäköiset kasvonne syypäät, herra Claudius -- joltakulta toiselta en missään tapauksessa olisi unhottanut pyytää kuittia", puolustihe hän häveten ja otti paperin haltuunsa, kun minä samalla iloisesti pistin setelit taskuuni; nekin olisivat jääneet pöydälle herra Claudiuksen muistuttamatta -- tuo ankara toimimies lienee saanut kauniin käsityksen arolaisista.

"Herra Jumala tuota inhottavaa turhantarkkuutta!" huudahti Charlotte ulkona etehisessä. "Ikäänkuin ei koko maailma tietäisi, ett'ei kauppahuone Claudius milloinkaan tahraisi mainettaan mitättömän parin tuhannen taalerin tähden!... Mutta kuitenkin vaativat he allekirjoitusta jokaisesta siemenestä ja äyristä!"

"Järestystä täytyy noudattaa -- kentiesi opitte sen kerran ymmärtämään", vastasi neiti Fliedner nenäliinallaan pyyhkien liinaansa, johon ensimmäisessä huoneessa oli tarttunut hiukan pölyä.

Nuori nainen heitti päätänsä taaksepäin. "Menkäämme nyt Darlingia katsomaan!" huudahti hän vastauksen asemasta ja riensi rappuja alas pihan ovelle.

XIV.

Piha oli tyhjä. Sitä vastoin oli puutarhan portti selkiselällään ja sieltä kuului melua ja huutoa, ikäänkuin juoksisi ihmisiä ja eläimiä siellä edestakaisin.

Herra Claudius tuli kohta meidän perässämme. Hän kuunteli tuokion aikaa kummastuneena melua, sitten riensi hän ennen meitä puutarhaan.

Sydämmeni sykki tuskasta ja sääliväisyydestä, kun näin avonaisesta portista, mitä oli tapahtunut... Pelästynyt hevonen riehui kukkapengermillä. Salaman nopeasti riensi solakka eläin, jonka kiiltävän selän auringon säteet värjäsivät puhtaimman kullan karvaiseksi, suuren kukkakentän yli, harjaansa heiluttaen ja huimasti hirnuen vapauden ilosta, pilkaten kaikkia takaa-ajajiansa. Todellisella riemulla sotkivat sen kaviot avaraa leukoija-kenttää, sitte lensivät ne hävittäväisesti suuren kasvihuoneen lasiruutuja vastaan. Vaahtoisena ja pelästyneenä lasien kilinästä seisoi kultarautio silmän-räpäyksen aikaa ihan hievahtamatta, mutta silmänräpäyksen vaan -- nuolen nopeasti kääntyi se jälleen ja syöksi eteenpäin tuhansilla kukilla koristettua ruususäleistöä kohti, joka heti kaatui maahan.

Kaikki puutarhan työväki, sisällä työskentelevät työmiehet, molemmat kirjanpitäjätkin, jotka olivat kuulleet melun konttoriin saakka, ynnä Dagobert ja nauhoilla koristettu tallirenki, juoksentelivat edestakaisin ja jo riensi Charlottekin, joka siihen saakka oli säihkyvin silmin seisonut minun rinnallani, puutarhaan.

Ikäänkuin maasta nousseena ilmestyi äkkiä korkea, voimakas nainen valkoisessa liehuvassa puvussaan keskelle tietä, jota pitkin eläin hurjasti lensi. -- Se vavahti tavattomasta näöstä, ja hypähti kuorskuen syrjälle, mutta taitavalla ja nopealla liikunnolla tarttuivat rohkean naisen molemmat voimakkaat kädet lujasti ohjiin ja hän laahasi hevosen jaloissa muutaman askeleen, kunnes pelastajia kaikkialta tuli hänelle avuksi.

"Charlotte, sinä olet uljas nainen!" huudahti Dagobert hengästyneenä, mutta ylpeästi, ja riemuiten sekä pitkittä mutkitta suuteli sisartaan otsalle. Hänen vieressään seisoi nuori kirjanpitäjä kalman kalpeana ja ujona, -- hän oli ensimmäisenä rientänyt hänelle avuksi... Minä näin Charlotten luovan katseen nuoreen mieheen ja punastuvan; mutta heti kääntyi hän niin välinpitämättömästi kuin olisi halveksiva "ah, joutavia" kuulunut hänen huuliltansa.

Kaikki ihmettelivät ja kiittivät yksimielisesti hänen voimaansa ja uskaliaisuuttaan; minä olisin mielelläni tahtonut suudella hänen voimakkaita käsiään -- ainoastaan herra Claudiuksella, hänellä vaan ei ollut kiittävää sanaa hänelle.

"Kuka avasi puutarhan portit?" kysyi hän ankarasti, astuen väkijoukkoon, joka heti kunnioittavasti vetäytyi syrjään.

"Minun piti viemän uusia kukkia pankkiiri Tresselin luo ja kaksi miestä oli minulla apuna suuria purilaita kantamassa, sentähden täytyi molempien portti-puolikkaitten olla auki", vastasi lempeän näköinen puutarhuri, joka eilen osoitti meille tien. "Luultavasti pelästyi hevonen suuresta oleanteri puusta, jota kannoimme."

Herra Claudius oli ääneti. Hän ei lausunut moittivaa sanaa Dagobertille, joka oli tuottanut vieraan eläimen pihalle, eikä torunut renkiä siitä, ett'ei hän pitänyt parempaa huolta eläimestä. Ei edes puutarhassa tapahtuneesta hävityksestä kuulunut moitetta. Hän katseli tarkasti vaahtoista kultarautiota. Se oli kaunis eläin, mutta siitä, miten se piti päätänsä alhaalla ja sitte äkkiä nosti sitä, voi arvata sen oikkuiseksi ja pahaksi.

Silla välin oli Dagobert hypähtänyt sen selkään ja hevonen lensi ratsumiehineen äkkiä pihalle takaisin... Se oli todellakin kaunis näkö. Lyhyen, innokkaan vastarinnan perästä totteli eläin herransa ja voittajansa pienintä viittausta.

Kuinka mitättömiltä näyttivätkään kaikki muut, silmiinpistävän kaunis Helldorfkin, hevosen selässä istuvan, kastanjanruskea-kähäräisen Tankredin rinnalla!... Ainoastaan ratsumiehen poskiin äkkiä kohoavasta punasta voi huomata, että hevonen vieläkin silloin tällöin salaa teki vastarintaa; ensimainitun jänteä vartalo ei ilmaissut vähintäkään voimanponnistusta.

"Setä", huudahti hän, "suo Darlingille anteeksi pahat tekonsa hänen hyvien avujensa tähden!... Eikö hän ole kaunis? Katsele sitä vaan! Kaunis, jäntevä ruumis, pieni pää hienon kaulan päässä, sievä kuin hento nainen ja kuitenkin uljas kuin sankari... Setä! sen omistaminen tekisi minut niin onnelliseksi!"

"Minua surettaa kovin, Dagobert, sillä minä _en_ osta sitä. Kreivi ratsastakoon itse sillä!" vastasi herra Claudius ystävällisesti, mutta vakavasti ja meni katselemaan puutarhassa tapahtunutta vahinkoa.

Yhdellä ainoalla hyppäyksellä oli Dagobert maassa ja ojensi ohjat pilkallisesti hymyilevälle rengille. "Vie terveisiä herra kreiville ja sano, että minä vielä tulen hänen puheillensa", lausui hän hengähtäen.

Renki ratsasti pois ja ympärillä seisovat hajosivat nopeasti töillensä.

Charlotte tarttui veljensä käsivarteen ja katseli häntä hellästi tummiksi punehtuneihin kasvoihin. Hän veti hänet puutarhaan, johon Ilse ja neiti Fliednerkin jo olivat ehtineet ja nopein askelin astuivat särjettyä kasvihuonetta kohden. Tykkänään unhotettuna kävelin minä sillalle päin menevien veljen ja sisaren jälestä.

"Eikö totta, siinä seisoin taasen kuin kuritettu koulupoika?" mumisi Dagobert kiivaasti hampaitten välistä -- hänen äänensä oli puoleksi tukahutettu, ikäänkuin viha ja kiukku olisivat kuristaneet hänen kurkkuansa. "Minua ei mikään kiivastuta niin kovin kuin tuo ulkokullattu tyyneys kaikissa asioissa!... Hän ei ota ratsua kahdesta syystä, ensiksi sentähden, että hevonen hurjuudessansa on menettänyt häneltä muutaman groshenin edestä kukkavihkoja ja siementötteröitä, ja toiseksi sentähden, ett'ei hän poro-porvarillisessa ylpeydessänsä tahdo saada tekemistä ylhäisen myöjän kanssa; ennen antaa hän ensitulevan juutalaisen pettää itseään... Mutta siitä ei tietysti saa kuulla hiiskaustakaan! Hän ei virka sanaakaan eikä ole huomaavinaan vahinkoa, vaan kostaa sen perusteettomalla kiellolla... Ja sitte tuo äkkiarvaamaton hevoistuntijaksi teeskenteleväisyys! Naurettavaa! Hän, joka ei koskaan ole ratsastanut muulla kuin omalla kirjoitustuolillansa; hän teeskentelee muka ymmärtäväisyyttä hevosen arvostelemisessa --"

"Äläpä päätä siinä liian nopeasti!" keskeytti häntä Charlotte. "Minä luulen päinvastoin hänen ennen, enimmiten Parisissa, viettäneen aikansa ylhäisten tapojen mukaan, ei himosta -- himoja hänellä ei ole, paitsi työhalua -- vaan kentiesi sentähden, että se oli sen ajan tapa, mikäli minä tiedän!" Hän kohotti olkapäitään ja katseli taaksensa ruususäleistöä, jota par'aikaa herra Claudiuksen johdolla taasen nostettiin pystyyn.

"Tuota kylmäkiskoisuuden ja aprikoimisen teräskilpeä vastaan emme me kumpikaan voi mitään!" jatkoi hän osoittaen setäänsä. "Silloin ei ole muuta jälellä kuin purra hampaitansa, laskea kätensä levottomalle sydämellensä ja odottaa, kunnes vapauden päivä meille koittaa."

Hän huomasi minut kääntyessänsä ja ojensi minulle ystävällisesti kätensä minua taluttaaksensa. Dagobert sitä vastoin säikähti minut nähdessänsä; silminnähtävästi oli hänelle sangen vastenmielistä, että olin kuullut hänen puhettansa... Jospa hän vaan olisi taitanut lukea minun sydämessäni! Sormeni pusersivat taskussani olevia pankin seteliä -- minä olisin mieluimmin heittänyt ne takaisin ruususäleistön vieressä seisovalle miehelle, kuten arolla taalerit hänen jalkojensa juureen, tuon jäälohkareen eteen, joka teeskennellen hellää ystävällisyyttä ja hyvyyttä, kuitenkin kohteli näitä ihania nuoria hirmuvaltaisesti ja antoi heidän kokea mahtavuuttansa... Eikö heillä siis ollut ketään muuta maailmassa kuin tuo vanha, kovasydäminen setä?... Minä olin, heidän tietämättänsä, heillä innokkaana liittolaisena.

Charlotte käveli hitaasti minun vieressäni ja sanoi tahtovansa ottaa erään kirjan kirjastosta.

"Tule tänne pienokaiseni", sanoi hän laskien käsivartensa hartioilleni; -- hän veti minut, astuessamme eteenpäin, niin liki itseään, että minä tunsin hänen sydämensä vahvan, nopean sykkimisen. "Minä pidän teistä, teissä on mielenlujuutta ja uljas sydän sykkii pienokais-ruumiissanne... Tarvitseehan siihenkin rohkeutta, että voi katsoa Erkki setää silmiin ja pyytää häneltä jotakin."

"Eikö teillä siis ole isää, ei edes mummoakaan?" kysyin minä hiipien häntä likemmäksi ja ujosti katsellen hänen ihaniin kasvoihinsa, joissa vielä näkyi äskeisen liikutuksen jälkiä. Minulle joutui silloin mieleen, että minäkin olisin voinut olla onnellinen lapsi mielisairaan mummoni luona.

Hän katseli minua hymyillen. "Ei, prinsessani, ei edes mummoakaan, joka olisi voinut jättää minulle yhdeksäntuhatta taaleria -- oi Jumala, miten mielelläni heittäisin kahleet luotani!... Me jäimme sangen pieninä orvoiksi. Isäni kaatui 1844 Islyn tappelussa Marokossa -- hän oli ranskalainen upseeri. Hänen lähtiessänsä Ranskasta olin vielä kapalolapsi -- minä en edes tiedä, minkä näköinen hän oli --"

"Kentiesi herra Claudiuksen -- eikö hän ollut hänen veljensä?"

Hän seisahtui, veti käsivartensa takaisin sekä löi nauruun purskahtaen kätensä yhteen.

"No, hyväinen aika kuinka eriskummallisen vilpitön te olette!... Claudiusko Ranskan sotapalveluksessa!... Tämänkö tuikikunnioitettavan saksalaisen kauppahuoneen poika!... Sehän vasta olisi saattanut sen pölkkypää-omistajan vapisemaan!... Ei, ei meissä ole hituakaan tuosta alhaisesta alkuaineesta! Dagobert ja minä olemme ihan ranskalaisia, ranskalaisia sydämemme pohjasta!... Jumalan kiitos, meillä ei ole pisaraakaan tuota kalanvertä suonissamme!... Ottolapsia me olemme -- Erkki setä on ottanut meidät, Jumala tiesi mistä syystä -- vaan varmaan ei sääliväisyydestä!... Tämä kuuluu luultavasti hirveältä minun suustani, mutta minä en voi muuta uskoa."

Hän laski taasen kätensä minun ympärilleni ja kävimme hitaasti eteenpäin.

"Tämä ottaminen olisi itsestään hyvin jalo ja kiitettävä, enkä minä varmaan olisi viimeinen häntä siitä kiittämässä", jatkoi hän, "ell'ei juuri siinä kohdassa olisi suurin itsevaltaisuus. Hän on pakottanut meitä ottamaan hänen nimensä -- vaikka meidän oma nimemme on Méricourt, täytyy meidän kutsua itseämme Claudiukseksi, kirjoittaa itseämme Claudiukseksi... Claudius, mikä kauhean kauhea poroporvarillinen nimi!... Jos se missäkin tapauksessa vastaisi saksalaisia korvia loukkaavaa Méricourt nimeä, pitäisi sen edellä kumminkin oleman tuo pieni sana 'von'. Meillä ei ole vähintäkään kiitollisuuden syytä siitä väkinäisestä muutoksesta! Se on ripustanut kauppiaan kyltin otsaamme ja on Dagobertille erinäiseksi vastukseksi hänen kokiessaan kohota korkeammaksi upseeriksi."

"Onko hän upseeri?" huudahdin minä kummastuneena. Neiti Streit oli monesti kertonut minulle upseerien kirjavista puvuista ynnä kiiltävistä napeista ja sanonut heidän usein käyneen vanhempieni luona.

"No, kummastuttaako se teitä niin suuresti?... Todellakin, te ette ole vielä nähneet häntä luutnantinpuvussaan! Mutta minusta pitäisi jokaisen tuntea hänet sivilipuvussakin sotamieheksi. Rykmentti, missä hän palvelee, on Z:in kaupungissa ja hänellä on nyt muutama kuukausi virkavapautta... Minä olen ylpeä Dagobertista. Me olemme yksimieliset ja täydellisennämme toisiamme enemmän kuin sisarukset tavallisesti. Me rakastamme toisiamme kentiesi sitä enemmän sentähden, että olemme niin kauan olleet eroitettuina. Minä olen kolmevuotiaasta elänyt kasvatuslaitoksessa aina siihen asti, kunnes kaksi vuotta sitte sieltä pääsin ja veljeni ensin eräässä professorinperheessä ja sen perästä kadettikoulussa."

Me saavuimme Karolinenlustin edessä olevalle kentälle.

"Tule tänne, Hans, tule!" huusi Charlotte. Kurki, joka nytkin seisoi lammikon rannalla, kiiruhti hänen luoksensa kuin tulinen rakastaja; kaikilta tahoilta riensi riikinkukkoja ja pikkukanoja ja sieltä täältä vilahti fasaanikin, vaan juoksi taasen heti pensastoon piiloon -- minun läsnä-oloni pelotti noita arkoja elämiä.

"Katsokaa tätä ansaitsematonta rakkautta kaikkialta!" nauroi Charlotte. "Sen olen todellakin vaivatta saavuttanut! minä en koskaan anna niille mitään enkä hyväile niitä ja kuitenkin seuraavat ne minua askel askeleelta heti kun kuulevat ääneni. Eikö se ole kummallista?"

Minua ei se ensinkään kummastuttanut. Olinhan minä itsekin hyväillyn sylikoiran kaltaisena juossut innostuneena hänen perässänsä. Minä olin vielä aivan kokematon ja ymmärtämätön, voidakseni sovittaa hänen tenhovoimaansa hänen luonteensa eri kohtiin. Kaikissa tapauksissa olivat hänen käytöksensä tavaton lujuus ja voima ynnä vakavalla kimakalla äänellä lausutut sanat se taika-voina, joka pääasiallisesti minuun niin vaikutti ja minut valtasi, että pidin hänet itsensä ja kaikki hänen sanansa totisena evankeliumina. Että hän taitaisi hairahtua ja olla väärässä, ei silmänräpäykseksikään joutunut mieleeni.

"Mihin ovat tuolla asuvat ihmiset lähteneet?" kysyin minä, osoittaen sinetillä suljetuita ovia, astuessamme Karolinenlustin ensimäisen kerroksen ohitse.

Charlotte katseli minua epäileväisesti suurilla silmillään, ikäänkuin en olisi täysijärkinen; sitte purskahti hän nauruun.

"Suljetaanko siis teillä tuolla maalla ovet sinetillä, kun lähdette pois? Onko Ilse rouva kentiesi myöskin sinetittänyt Dierkhofin ovet? Ha, ha, ha! Mihin ovat he lähteneet?... Taivaasen, pienokaiseni!"

Minä pelästyin koreasti. "Ovatko he kuolleet?"

"Eivät _he_, vaan _hän_... Naimaton, nuori herra Lothar, Erkki sedän vanhempi veli asui ensimäisessä kerroksessa -- hän oli komea upseeri. Saatte nähdä hyvin kauniin öljykuvan, joka riippuu katurakennuksen salissa --"

"Ja onko hän kuollut?"

"Kuollut, lapseni, todellakin peruuttamattomasti kuollut... Hän kuoli halvauksesta, kuten julkinen kuolonsanoma ilmoitti -- mutta kaikessa salaisuudessa ampui hän itseänsä otsaan. Maailma yhdistää hänen kuolemansa erääsen herttuaalliseen ruhtinattareen --"

"Onko sen ruhtinattaren nimi Sidonia?" kysyin minä ehdottomasti.

"Kuuleppas vaan, tuolla pienellä aron villilapsella on sukujohteisia tietojakin!... Oliko, täytyy teidän sanoa, sillä Sidonia ruhtinatarkin on jo aikoja sitten kuollut -- muutamia päiviä ennen kaunista upseeria... Se aika on jo aikoja sitten kulunut, eikä kenelläkään ole varmoja tietoja, minulla kaikkein vähimmän. Minä tiedän ainoastaan sinettien siinä olevan ja viimeisen asukkaan tahdon mukaan siinä pysyvänkin, kunnes -- no, aina maailman loppuun asti -- jos Jumala sen sallii!... Mielelläni kurkistaisin sinne -- vallan salaa. Mutta onhan siinä kaikki suljettu ja teletty ijäiseksi, ja Erkki setä vartioitsee sinettiä kuin muinoinen satasilmäinen Argos."

Voi taivas, jos tuo jäykkä, ankarakatseinen mies tietäisi vieraan kohta hiipineen sinettien taakse! Minä vapisin -- jospa vaan tuo onneton salaisuus ainiaan pysyisi salassa!... Tuskin olin tullut ulos maailmaan ja heti oli minulla jotakin salattavaa, minulla, jonka ajatukset ja lörpötykset siihen saakka olivat yhtä vapaasti ja hillitsemättömästi häilyneet ympäri kuin kähäräni tuulessa.

Sillä välin oli Ilsekin tullut portaita ylös ja torui minua, että olin "karannut hänen luotansa" hänen katsellessaan turmiota, jonka hevonen oli tehnyt kasvihuoneessa.

"Sepä kaunis juttu, jonka hirveä eläin on saanut aikaan!" sanoi hän kovin pahoillansa. "Kaksi suurta kallista lasilevyä on tykkänään särkynyt ja suuria kukkakasvia on se yhdellä potkauksella kaatanut -- kauniit punaiset kukat ovat kuin poikkileikattuina hajotetut maahan... Ja siinä on herra Claudius ääneti kuin hiiri eikä lausu sanaakaan -- jospa se olisi tapahtunut _minulle_."

"Erkki sedällä on kamelioita kylliksi", sanoi Charlotte kevytmielisesti ja pilkallisesti, "muutamista taitetuista kukista ei maksa puhua! Älkääkä luulko ainoankaan niistä menevän hukkaan; ne sidotaan rautalankaan ja käytetään kukkavihkoihin, jotka tänään tilattiin porvaripitoihin. Täällä ei mitään mene hukkaan -- olkaa siitä varma."

Hän avasi kirjaston oven; mutta minä tunkeusin ennen häntä sisälle ovesta ja riensin akkunaloukkoon, missä isäni kirjoitti. Ei, Charlotten ei sopinut nähdä, kuinka naurettavasti hän säpsähti ja hyppäsi seisomaan sekä avuttomasti ja hajamielisesti katseli maailman menoa! Hänen ei tarvinnut saada tilaisuutta nauraaksensa, minä en sallinut sitä!

"Isä, tässä olemme taas", lausuin minä ja laskin käsivarteni hänen kaulaansa; siten hän ei voinut kavahtaa pystyyn, eikä hän sitä tehnytkään, hän vaan loi silmänsä ylös ja katseli hymyillen minua silmiin. Minä olin ylen onnellinen -- hän tunsi jo minun ääneni ja minulla oli valtaa hänen ylitsensä.

"Vai niin, pikku veitikkani tuletko äkkiarvaamatta luokseni?" kysyi hän leikillisesti ja taputti poskiani. "Mutta jos tahdot tulla ihan äitikultasi kaltaiseksi, niin saat ainoastaan hiljaa, hyvin hiljaa laskea kätesi otsalleni, tahi pudottaa kukan käsikirjoitukselleni ja sitten täytyy sinun samassa olla poissa, ennenkuin edes olen voinut arvata, kuka siinä oli."

Minun sydäntäni kirveli kuullessani hänen niin puhuvan äidistäni, jota hän lienee rakastanut ylitse kaikkia. Miehelleen oli äidillä ollut tuhansia rakkauden osoitteita, vaan hänen yksinäinen lapsensa oli häneltä ihan unohduksissa.

Silloin näki isäni Charlottenkin. Hän nousi ja kumarsi hänelle.