Part 4

"Sen Serahviia Kaipaisen mies. Korpisalolla tuolla elivät aikanansa, ja paikoillaanhan se on mökkipahanen siellä vielä nytkin. Näin se oli koko juttu. Antaahan ollakaan. Minä alunperin kun kerron. Vuotta kymmenisen sitten kuoli se Serahviia, tunsinhan minä sen, kasvinkumppania kun tavallaan oltiin. Niin oli hyväluontoinen ja hiljainen, kuin ihminen ikinä olla voi. Ja sentähden se rovastivainaa sen sille Tahvanalle naitti. Se oli se Tahvana Kaipainen kyydinnyt rovastia kerran ja piloillaan oli se rovasti puhutellut Tahvanaa niinkuin renkiä puhutellaan naurain ja leikin takein ja oli kysynyt, että miksi et ole ottanut ja nainut. Se oli se Tahvana rokonarpinen ja mikä pelätin lienee ollut. 'Eivätpä taitaisi tulla', oli Tahvana arvellut. Siihen oli se rovasti naurahtanut ja sanonut, että jos nait, kyllä hän tulevia löytää. 'Voisihan tuota koettaa tuotakin', oli Tahvana sanonut sanoneensa. Ja kun siitä olivat tulleet kievariin ja pihalla sattui siinä rovasti näkemään tämän Serahviian, joka siinä palveli, kutsutti hän Serahviian luokseen, ja eläpäs muuta kuin alapas toimittaa sen Tahvanan asiaa. Eihän se Serahviia miten ilennyt kieltää, kun itse rovasti toimitti ja kuulutuksille pani. Ja niin tuli Tahvanasta ja Serahviiasta pari. Ja Korpisalolle muuttivat. Ja mikäs siinä. Siellä mökillään elivät eikä heistä paljon kuultu, hiljaisia ihmisiä kun olivat ja se Korpisalo kun on niin syrjässä näiltä kulkupaikoilta. Niin, sitten minä kuulin noin vuotta kymmenisen sitten, että se Serahviia oli jättänyt tämän maailman ilot. Tyttö vaan oli tänne jatkoksi jälkeen jäänyt. Vaan nyt, annas ollakaan, miten lienee tullut ilmi, olisiko joku siellä mökillä asti käynyt, tahi miten kuten, niin oli tullut ilmi, että se tyttö oli isälleen jo kaksi lasta tehnyt ja oli kolmatta tekemässä. No jo surkeutta, mikä piti tulla. Vasta kuuluu olevan kahdeksantoista vanha. Niin ei se tyttörukka, kun nimismies oli kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut lakia, ja rovasti kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut Jumalan pyhiä käskyjä, niin ei se tyttörukka ollut mitään osannut vastata. Siihen paikkaan oli typertynyt. Oli itkenyt vaan, kun kiinni oli pantu, oli itkenyt niin, että sydäntä oli särkenyt. Vaan mistään ei ollut tiennyt. Mitäpä hän, raukka, Jumalasta tiesi ja Hänen pyhistä käskyistään, kun lukea ei osannut. Siinä oli ikänsä, siitä asti kuin kynnelle kykeni, yötä päivää työtä raatanut, peltotöissä ja muissa ollut, siihen lapset hoitanut, siinä oli käskyjä ollut parahiksi. Ja mitäpä hän ihmisten tavoista ja erityisistä ajatuskannoista tiesi, kun ei kertaakaan ollut kirkollakaan käynyt. Tuossa eläin on nyt eläin, sillä ei ole tietoa mistään. Vaan ettei ihminenkään opettamatta yläpuolelle paljon muuta luontokappaletta astu, sitä et uskoisi. Vaan niin se on, ja surkeata se on. -- Ja kun Tahvanalta oli kysytty, tunnustiko hän hyvällä tekonsa, oli se Tahvana vaan katsoa muljauttanut ja ärähtänyt: 'Niin se on, niinkuin näette.' Eikä mitään muuta ollut virkkanut. Petopa oli mies ollut. Vaan kun rovasti oli nuhdellut ja Jumalan tuomiota lukenut, niin vedetpä olivat pudonneet eukkojen silmistä. Norona olivat vaan juosseet. Itkeneet olivat muut kaikki, Tahvana vaan ei. Vaan nyt saakin istua siellä ja tutkistella tekojansa. Eikö pastori, joka kuului lakiakin tuntevan, osaa arvioida, paljonko sille vuosia tulee?"

"Siinä kahdeksisen vuotta tahi alle kuritushuonetta taitaisi olla."

"Eikö enempää? Ei tuon olisi tarvinnut Luojan vapaata päivää nähdä. Mitenkäs tytölle on?"

"Vähemmän sitä sille on."

"Se on oikein, ettei enempää. Sillä eikö pidä ihan ajatella, että kun luonto itse ei opeta luomiansa, kuka sitten. Niin ettei syy ole sen, joka maailman menoa ei ymmärrä ja rikkoo sitä vastaan, vaan enemmän sen, joka tietää ja rikkoo. Olisi Tahvanakin uudestaan aikanaan nainut, niin ei tuota tuhoa tullut."

"Niinpä surkeasti erehtyy ihminen."

"Niinpä erehtyy."

"Muutenpa ei olisikaan ihminen."

"Eipä taitaisi olla. Onkos pastori jo Ohkolan mökillä käynyt? Viime kun kävitte."

"Eipä ole tullut vielä käydyksi. Otteljaana näkyi tässä äsken olleen."

"Olihan se. Kotitöilleen sanoi jo menevänsä. Ne ovat nyt rikastumaan päin."

"Vai ovat. Onko Aapeli rahaa lähettänyt, vai tytötkö?"

Ohkolan kaksi tytärtä, Riikka ja Justiina, olivat Pietarissa palveluksessa. Aapeli oli myös jo kaupungissa. Taavetti vanhemmista oli vain kotona.

"Vai tytöt. Ei toki tytöt. Häviöksi vaan ovat. Tänne lapsiaan tulevat vaan laittelemaan. Aapeli, se oli toki kaksikymmentä markkaa jo lähettänyt."

"On se toki mies se Aapeli", sanoi Miina Mälli, joka siihen tuli ja istuutui pölkyn toiseen päähän kuulosteltuaan ensin, mistä puhe oli. "Niin kuuluikin se Aapeli ylevässä palveluspaikassa olevan. Rahtyöri se oikein olevan kuului. Oli se isänsä siellä talvella katsomassa käynyt. Höyli oli Aapeli vielä ollut, vaikka herra jo oli. Ja oli ollut se paikka kuin taivas syntisen mielestä. Kultaa oli kiiltänyt puolelta jos toiseltakin. Ja herrat siellä häntänutuissa olivat juoksennelleet, paikasta toiseen lennelleet kuin parhaat pääskyset höyryävien vatien ja muun rahtamentin kimpussa. Oli se Pietari katsellut niiden meininkejä, yhdestäkin reiästä oli saliin nähnyt. Kun ne herrat olivat syödä sipostelleet, pistäneet yhtä, pistäneet toista, eikä mikään ruoka kelvannut. Kanna pois, tuo uutta. Kanna pois. Yhdessäkin nurkassa oli lankkaus ollut ja siinä höyretyinen nainen istunut. Ei kelvannut sille ruoka, vaikka mitä tarjolle panit. Vähä hypistellään, vie pois. Silloinpa se herra, joka sitä omenataan siinä syötti, suullaan sen kättä sivaisi, että tokkos tämäkään kelpaa. Atuu, sekös kelpasi. Ai ihmettä, siitä ruoat unohtui. Iskeneet toisiinsa kiinni olivat. No jo oli ollut. Ja se kuului sitä hienointa ja hipleintä olevan, että rakastella."

"Kuuluipa hääseuruekin siellä olleen", sanoi Liisa Laatikko.

"Niin kuului hääseuruekin samassa rahtyörissä silloin olleen. Niin olivat päähän kohoavia herkkuja syöneet ja juoneet, että morsian oli pitänyt välillä nukkumaan taluttaa. Nuori oli ollut se morsian ja kaunis kuin enkeli, ja oli Aapeli isälleen sanonut, että se oli kaupungin kaunein. 'Olisit sinä sen kopannut', oli Pietari sanonut, vaan Aapeli oli vaan nauranut. Oli se niitä ruokia Roikka-Pietarille maistaa antanut. Vaan suupa oli auki jäänyt ja vedet silmistä pudonneet, kun muutamatakin mustaa lusikallisen suuhunsa oli pistänyt. Vaan toiselta kuului siellä luomakunta näyttävän. Kullalla ja kukilla kuuluvat ihmiset itsensä kirjaelevan ja vartensa silkillä verhoelevan. Ja siellä mitä kalliimpi kalu, sen parempi, se ostaa pitää. Mitä kummempaa vaan ihmismieli keksisi, sen parempi. Kuuluivat pienistä kivistäkin satoja markkoja maksavan."

"Maksakoot", sanoi Liisa Laatikko vähä närkästyneesti, kun Miina sananvuoron piti. "Maksakoot, maanrakoon ne vaan pannaan ja sinne joutuvat kuten muukin syntinen kansa."

"Sinnepä sinne. Vaan senkin kun kullalla vuorauttavat ja kalliita kiviä päälle asettavat."

"Niinkuin tuota ei oikealla uskoisi. Pysyy siellä sitten kivittäkin", sanoi Liisa äkäisesti. Liisan ja Miinan välillä oli aina kilpailu tiedoista ja taidoista. Miina oli puolestansa mahtava, eikä Liisakaan perään antanut.

"Vaan että Aapelista tuli herra, ei olisi uskonut", jatkoi Miina. "Se olikin minun kummipoikani, uskookos pastori?"

"Vaan tokkos pastori tietää", ehätti Liisa Laatikko, "että se taas lapsen tekaisi?"

"Kuka, Aapeliko?"

"Ei, Otteljaana, äitinsä."

"Ja monesko se nyt olikaan?"

"Olihan se yhdeksäs. Kolmet saunat siinä tänä talvena olivat tuossa mökissä", sanoi Liisa.

"Tyttö tuli Pietarista", jatkoi Miina, "ja teki tytön, pojan toveri teki pojan ja äiti teki tytön. On siinä siunaus suhahdellut, että kyllä ihan hävettää."

"Mikä sinua siinä jo hävettää", sanoi Liisa Laatikko.

"No, kun kihisee kuin mikä ampiaispesä. Kourankokoinen on koko tupakin."

"Vaan hyvää väkeä ne ovat", puolusti pappi, "Tulevat lapset aina kuin kotiinsa."

"Niin, sen puolesta. Siinä olivat syksyllä yhteisesti syöneet ne kaksi säkkiä jauhoja, jotka kesäansioista talveksi jäivät. Sitten syötiin ainoa lehmä, sitten miehen vaatteet, lienevätkö kevätpuoleen syöneet ollenkaan."

"Naimisiin oli se Riikka muka ollut vähällä Pietarissa päästä, tuntui Otteljaana kehuvan. Oli karvalitehtaalainen oikein se mies ollut. Palveluspaikkansa oli se Riikka heittänyt. Vaan kun yritti lasta toiselle tehtaalaiselle tekemään, siitäkös oli mies syömistynyt. Ja Riikka oli sanonut, että kun noin tyhjästä suutut, suutu. Oli tavaransa pistänyt kokoon ja tänne tullut ja täällä sen tytön teki. Otteljaana se itse kertoi ja sanoi sanoneensa: 'Vähätpähän muusta, vaan kun vakaisen paikkasi jätit.' Vaan oli Riikka sanonut, että ensi vuonna kun hän Pietariin menee, pitää se rahan tulo olla. Hieno se oli Riikka nytkin. Hattukin sillä oli kultaisista helmistä kokonaan ja koko kylä kävi sitä Riikan hattua katsomassa, ja siinä riippui nauhoja ja kukkia jos kuinka monta tukkua."

"Vaan tokkos pastori on kuullut jo siitä, kun Otteljaana oli hirressä ollut?"

"Elä nyt."

"Oli pakana ollut", sanoi Miinakin. "Hirressä oli tänä talvena käynyt. Se oli syyspuoleen, ennenkuin se Riikka Pietarista tuli."

"Onhan se yleisesti tunnettu asia", sanoi Liisa, "että Roikka-Pietari ennen sen Konttilan Jutta-Kaisan kanssa yhteyttä piti."

"Sen Konttilan Jutta-Kaisan, joka siinä tienvierusmökissä sitä pahaa elämäänsä pitää", sanoi Miina. "Ja aina nytkin, kun Otteljaana kirkolle menee, niin Roikka-Pietari tienvierusmökkiin, tahi Jutta Ohkolaan. Sitä peliään ovat jo vuosikymmeniä pitäneet. Niinpä oli Otteljaana tässä talvella ollut kirkolle lähtevinään. Silloinkos Jutta taas mökille kapristiin. Litran oli viinaa tuonut ja markan edestä vehnäsiä. Mutta Otteljaanapa oli kääntynyt takaisin tieltä ja kun tupaan tulee, olivat lapset istuneet rivissä pöydällä suuret vehnäharkot käsissä. Jo oli ukko ollut aika tuitterossa ja Jutta sen kaulassa riippui. 'Se iski kuin puukolla', sanoi Otteljaana, 'kun lasten nähden tuota elämätään pitivät'. 'Eipä taideta minua tarvita', sanoi sanoneensa. Ja sitten oli temmannut nuoranpalan porstuasta ja mennyt saunaan. Sieltä olivat lapset löytäneet hänet sitten henkitoreissa ja mustana ja alkaneet hieroa. 'No nyt sinä keinosi keksit', oli Roikka-Pietari sanonut, kun Otteljaanan siinä tilassa näki. 'Pääset kait minusta', oli Otteljaana sanonut. 'Mitä sinä tyhjää, ikäihminen. Milloinka minä sinusta olen päästä tahtonut. Jutta, laitapas kahvia nyt tälle Otteljaanalle', oli sanonut. Jutta juoksi pihaan kahvin laittoon ja Roikka-Pietari istuutui saunan kynnykselle ja katsoi, kun lapset hieroivat äitiä. Jutta juoksi pihasta ja toi kupilla viinaa. 'Ryyppääpäs tuo, niin kyllä veret kiertävät.' Otteljaana sanoi ryypänneensä ja kyllä oli hyvää tehnyt. 'Tyhjää sinä, Otteljaana, minun tähteni tuollaista melua pidät, pääsenhän minä tästä', oli Jutta sanonut. 'Enhän minä niin sinun tähtesi, vaan kun lasten nähden tuota harjoitatte, niin se pisti kuin puukolla sydämeen.' 'Voipihan tuota olla lasten nähden harjoittamatta', oli Pietari sanonut, 'ei sinun tarvitse vasta sen tähden hirteen mennä'. 'Enhän minä vasta menekään', oli Otteljaana sanonut. Vaan pois oli Jutta silloin mökiltä korjautunut, kun kahvit olivat vaan yhdessä juoneet. Eikä kuulu sitten käyneen kuin lapsisaunoissa talvella. Viisimarkkasen oli Otteljaanan kouraan pistänyt lähtiessään."

"Kannattikin", sanoi Liisa. "Eikö tuo liene se Roikka-Pietari niitä Jutan viinoja viime talvena tuossa mökillä myönyt. Siltä se suhke tuntui."

"Vai niin ovat asiat", naurahti pappi. "Mikäs siihen Pietariin nyt meni?"

"Mikä, vihollinen tietenkin."

"Kunnon mieshän se on aina ollut."

"No, on siinä Otteljaanallakin omansa esimies ja käskijä, se piti sanoa", sanoi Miina.

"Toimeenpahan ovat tulleet", sanoi pappi.

"Eipä tuo Otteljaana näkyisi tuota pois antavan, tottapa tuo mieleinen silloin lienee. Eikä Pietarikaan Otteljaanaa."

"Niinhän se Ohkonen ennen sanoi", sanoi Liisa, "kun kesärenkinä tässä oli ja Otteljaana tähän tuli, sanoi että: 'tuosta eukko otetaan, kun eukko tarvitaan, maksoi vaikka sata markkaa'. Niin oli sukkela ihminen tämä Otteljaana."

"Lieneekö noita satoja tarvinnut pudottaa, kun Otteljaanan sai", arveli Miina.

"Olipa sillä rahaa Otteljaanalla", sanoi Liisa. "Tyhjä se ei ollut. Kankaan kutomisella oli kerännyt kolmatta sataa. Ja jos ei niitä rahoja ollut, Jutan se Roikka-Pietari nai kun naikin, kyllä minä sen tiedän."

"Vaan ettei Otteljaanakaan niin puhdasmaineinen ole, on sillä tuo yksi poikakin sen näköinen musta turilas, että toisaalta ne ovat sen sukujuuret etsittävät, ei näiltä main."

"Hyvä sitä on maalla sanoa, kun merellä vahinko sattuu", sanoi Liisa Laatikko, joka oli paremmissa väleissä Otteljaanan kanssa. "Kulkee tuossa maantiellä yksi, kulkee toinen ja jälkensä jättää. Ja niinkuin siemen, jota tuuli kuljettaa, ja joka ei tiedä, mistä puusta alkujaan läksi, niin joskus ihmisenkin sukujuuri maailman tuulten takana on. Kulki tässä vuotta viitisen sitten joku rättiläinen, kyllä sen pastori on kuullutkin ehkä. Tuohon tien käänteeseen oli sen reki lähtiessä kaatunut ja tavaroitakin siihen jäänyt. Lienee siinä ollut kukan siemeniäkin ja lienee joku maahan huiskahtanut, koska tuohon tienviereen nuo keltakukkaiset pensaat hänen jäljiltään jäivät. Mistä kaukaa nekin pensaat ovat, kuka sen tietää. Vaan tekosensa oli mökissä tehnyt, kun niin kiire lähtö tuli. Väkivallan kättä oli käyttänyt. Eikä se Otteljaanan syy ollut. Mistä hänkään tiesi, minkälainen se vieras oli, joka yöllä mökkiin pyrki ja yösijaa pyysi. Niin oli sanonut Roikka-Pietarikin, ettei se ollut Otteljaanan syy ollenkaan. Kasvattihan maakin siemenen, kun se siihen joutui, niinkuin tuo Ohkolankin pellon piennar sen ruojaimen kukan. Niin, mitäs Otteljaanakaan taisi, poika syntyi."

"Ja sen on näköinenkin, turjain, tuo Ohkolan Iisakki", sanoi Miina. "Näkee sen, että se sitä rättiläisjuurta on."

"Sitä se on", sanoi Liisa.

"Vierooko Roikka-Pietari sitä", kysyi pappi.

"Ei tuo tuota viero tuon kummemmin. Pojalle sanoo aina leikillään, että pappasi se sinulle peruja kerää, muistapas silloin minuakin ja köyhää kotiasi. Se on sellainen leikintunteva mies se Roikka-Pietari."

IX

Siinä istuivat he kolmikantaan ja juttua pistivät, kun Eveliina tuli ja ilmoitti, että päivällispalakin se oli puraistava.

Siirtyivät siitä tupaan. Ruoka oli jo kannettu pöytään. Siinä oli leipää suuret kiukaat, suolakalaa, pari haarikkaa piimää sekä sianliharokkaa suurissa kivivadeissa, joista kaksi, kolme söi aina samasta.

Vieraalle oli posliinituopissa maitoa, tuohinen marjoja, suuri lautasellinen vasta kirnuttua voita, joka oli kirjaeltu päältä puulusikalla, toinen lautanen piiripintojaan myöten hyvälle tuoksuavaa, sakeaa rokkaa, jossa suuri kämpäle lihaa ui keskellä. Hänen kohdallaan pöydän yläpäässä oli myös vanha kahveli ja veitsi sekä hopealusikka. Toiset käyttivät omia puukkojaan tahi linkkuveitsiään sekä puulusikoita.

Miehet asettuivat yläpäähän pöytää, vaimoväki alapäähän. Siinä istuivat yläpäässä pappi, Taneli, Jussi, Jahvetti, Miinan Mooses ja Hullu-Kalle, alapäässä Loviisa, Eveliina, Liisa Laatikko, Miina Mälli ja Liena, joka söi omaa kuivaa ruokaansa, keittoa sai vain talosta auttamispalkakseen. Lienan hameen liepeessä kyyköttivät penkin päässä lapset ja purivat kuivaa kakkuaan. Filemoni, joka oli omissa töissään, haki porstuannurkkakaapista oman hengenpitimensä, leipää ja särvintuohisen, jossa oli pientä särkeä ja ahventa. Hän asettui Hullun-Kallen viereen ja alkoi aterioida. Kalansuolaveteen kastoi hän aina paksua palastaan ja puraisi päälle kovaksi kipertynyttä suolakalaa. Jos keittoa rupesi haluttamaan, ajatteli hän aina, ettei Herramme Jeesus Kristus, Jumalan ainokainen poikanenkaan, ollut paremmin ravittu, kun hän korvessa paastosi. Ja eikös syönnin tarkoitus ollut, että olento täyttyisi jostakin aineesta mistä tahansa, eikä se, mitä ainetta sinne pantiin. Ja kun piimävettä talosta sai ilmaiseksi ja omasta särpimestä juomaan pääsi, niin että kun alakerros oli leipää ja särvintä, yläkerros kostuketta, niin sopipa silloin jo tyytyä tämän maallisen asun ja pankon viereen hetkeksi penkilleen painautua.

"Parasta kaikista kuitenkin on tämä syönti", sanoi Miinan Mooses, leikkisä mies ja Miinan kuuliainen toveri, joka oli lisänimensä saanut siitä, että Miina itse hoiti huoneen hallitusta.

"Eikö tuota liene hyvää muutakin", arveli hiljainen ja harvapuheinen Taneli.

"Mitäpä olisi, etpä syömätönnä minkäänlaisesta autuudesta välittäisi."

"Kun tuolla päiväsi raadat ja kupusi viljalla täytät", sanoi Filemoni, "niin kulkeepa se ikäänkuin latujaan tämä elämä, onpa ihmisyys ikäänkuin täytetty."

"Sillä se on täytetty", sanoi Jussikin. "Jospa se Jussikin siihen tyytyisi", sanoi Eveliina, "vaan pitää olla vaimot, lapset, pyhävaatteet, vieläpä kellot taskussa, niin tämä on suurellinen. Vaan missäs Annastiina nyt viipyy", kysyi hän Loviisalta.

"Ahtolan mökille laitoin asialle, tottapahan tulee, kun joutuu."

"Ei siitä taida enää olla kiireelliseksi kävelijäksi", sanoi Liisa.

"Entäs sinä", jatkoi Jussi Eveliinalle vastatakseen, "oikein on ruojukengät kesällä, tehtaanhuivi ja silkistä letinhäntä."

"Anna olla, enpä minä sanonutkaan, että syöntiin tyydyn."

"Et syöntiin, et juontiin."

"Mitä juontiin? Se on vaan kahvitippa, minkä minä juon. Entäs sinä? Olittepa Tanelin kanssa ryyppineet viime markkinoilla. Annastiinana en sinusta huolisi."

"Huolisit, avosylin ottaisit, vaan en tulisi."

"Kun rukkasia pelkäisit", Eveliina muisti Loviisan sanat ja vaikeni äkkiä.

"Vaan mikäs tämä rukkanen on", sanoi Jussi ja veti rokkakupista sormen pituisen poropussin.

"Kas, poropussi, kun siihen jäi, poishan minä olin sen ottavinani", sanoi Liena. "Nuo vanhat herneet eivät tahdo porotta pehmitä."

"Syö se", nauroi Eveliina.

Jussi viskata roiskautti pussin kiukaalle.

"Ei minun sydämeni, niinkuin tämän Jahvetin, raaka-aineksia vastaan ota eikä sulattaa taida."

"Mitäs tämä Jahvetti?"

"Tuoreita kaloja tämä siivoamatta nuotalla popsii. Nielaisee vaan niine hyvineen. Tämä se eläisi vielä metsäläisenä", sanoi Jussi kehuen.

"Ja linnun muniakin tämä juo."

"Jos eteen sattuu", sanoi Jahvetti. "Mikäs, monihan niitä juo. Toista se oli Antikkalan Kusti, se söi, tuota, kun niikseen tuli, koko rotan pesän niine hyvineen."

"Söi se. Kuusi kappaa rukiita sai. Seitsemän untuvaista poikaa siinä pesässä oli."

"Voi pakanaa", kuului naisten puolelta.

"En minä raakaa lihaa enkä kalaa alas saisi", sanoi Liisa Laatikko.

"Mikä lihaa on syödessä", sanoi Mooses. "Ainahan sitä syksyllä teurastaessa ennen kinkusta viipale lämmintä lihaa vetäistiin, suolassa kastettiin ja mikäs, hyvää se pakana on."

"Se on tietty", sanoi Filemoni, "tuores tavara."

"Ja samanhan sen luulisi olevan, mistä ravintonsa löytäisi, ja eikös se ole syönnin tarkoitus, Filemoni?"

"Ka, sitähän ne sen tarkoitukseksi väittävät, mikä sitten lienee."

"Vaan toista se oli ollut, kun Istolan rokassa oli ollut emä käärme eikä mikään poropussi. Eikä kukaan tiennyt, miten se sinne meni. Pois olivat viskanneet rokan, kun noidutuksi luulivat."

"Voihan se ollakin", sanoi Liisa. "Vähäkö ne kaikkia konsteja käyttävät. Ja ukkokin siinä kun oli noita, tai mikä poppamies lienee ollut. Ja se käärme voi olla sen noituma."

"Ole joutavia."

"Voi se olla", sanoi Miinakin. "Käärmeet, ne ovat ihme-eläviä. Eivät ne ole, miltä ne näyttävät."

"Vaan näyttävätkin ne jo hirveiltä", sanoi Liisa, "ihan sitä ruumiillaan tuntee, että pahan palveluksessa ne ovat".

"Ole joutavia."

"Mitenkäs kävi Iita Luirakan, joka tässä palveli. Kun katosi Lienan sukat ja tämä Iita tarpeettomasti vannoo, ettei hän ole niitä pimittänyt, vaikka tiedettiin pimittäneen. Niin eikös jo käärme pistä pohkeeseen, heti kun Iita lehmiin menee. Eikö ollut kostajana siinä käärme?"

"Mitenkäs kävi jalalle?"

"Mitenkä. Se turposi ja oli tyttö henkensä menettää. Mustaksi jalka meni ja toista vuotta se sitä poti. Ei ollut sukan pitäjää."

"Olisi arvannut reiän kaivaa siihen pureman kohdalle", sanoi Miinan Mooses, "ja imettää veren jalasta pois. Niin minä tämän Jussin jalalle kerran tein."

"Niin tämä Mooses kerran teki. Pisti käärme minua kantapäähän, ihan niinkuin Raamatussakin sanotaan. Tämä Mooses puukkonsa tempaa, pyöräyttää reiän pureman kohdalle ja imee verta siitä niin, että tuli kait."

"Niin se isävainaa aina sanoi, että kun käärme ketä pistää, niin tee, hyvä tulee. Myrkky tulee varmasti veren mukana pois."

"Vaan jos on hengellinen myrkytys", sanoi Filemoni, "että se käärme pahan hengen kanssa yhteydessä on."

"Ole joutavia", sanoi Jussi. "Kuuluipa se Istolankin ukko mananneen käärmeen mihin tahtoi."

"En usko."

"Ole uskomatta", sanoi Liisa. "Mitenkäs kävi Liena-Kaisalle, joka oli varastanut ukon hankavitsat ja pannut oman tuhtonsa alle. Kun ukko lähtee kalaan, eikä löydä hankavitsojaan, tulistuu se ja sanoo, että 'kuka otti, pankoon paikoilleen'. Vaan Liena-Kaisapa ei ollut tietävinäänkään, sanoo vaan, että 'sepähän siihen puumerkkinsä piirsi, joka otti'. 'No', sanoo ukko, 'sitten piirrän minä puumerkkini sen ottajan rintaan'. 'Piirrä kun piirrät', nauraa Liena-Kaisa. Eikä ollakaan, kun tuvassa saunan jälkeen istuvat vaatteet väljällä, tulla suhahtaa käärme uunin takaa, sen näkivät kaikki, ja ennenkuin kukaan aavistaa, suhahtaa se Liena-Kaisan povelle ja pistää sitä sydänalan kohdalle ja katoaa, eikä kukaan nähnyt, minne se katosi. Liena-Kaisa kokoaa vaatteensa, juoksee kamariin, tempaa kamarin seinästä isännän terävän puukon, jolla viillättää rinnastaan syvän palan lihaa. Ja kun oli lattialle se pala pudonnut, oli se siinä tanssinut vielä kauan aikaa. Kaikki olivat sen nähneet, niin oli se ollut pahan hengen panemaa."

"Tiesipäs, ketä pistää", sanoi Liena.

"Tiesipäs. Ja pois oli Liena-Kaisa silloin hankavitsat vienyt."

"Mitäs oli ukko sanonut?"

"Ei halaistua sanaa. Mitäpäs se enää. Vaan puumerkkinsä pani, niinkuin lupasi."

"En minä oikein usko", sanoi Jussi.

"Mitäpä niistä", arveli Tanelikin.

"Olkaa uskomatta. Oli se ukko muitakin ihmeitä tehnyt."

"Mitä muka?"

"Kaikki muistavat sen räätäli Ketaraisen", jatkoi Liisa, "ja mitenkä se sen leski Riitan nai ja muutti sen mökille sitten. Vaan eipä olisi nainut, eikä siihen muuttanut, ellei pahat voimat liikkeellä olleet. Kauniisti Pekkalan isäntänä nyt Ketarainen käveleisi. Olihan niillä jo valmiit kaupat sen Pekkalan tyttären kanssa ja sen päähän jo eletty niin, että häät näyttivät tarpeen vaatimilta. Ei se Pekkalan ukko muuten tytärtään räätälille olisi antanutkaan, olisi se saanut re'en sijoilla seista. Vaan miten ollakaan, niin kerta oli se Ketarainen Riittaa juovuspäissään narraellut, että hän muka Riitan nai. Ja miten ollakaan, se leski sitä uskoo. Ja toinen vaan vehtailee sen kanssa ja yhä lystikseen uskottelee. Mutta kun se leski sitten kuuli, että Ketaraisella olikin jo morsian, niin oli mennyt Istolan ukon luo ja puhunut asiastaan. Ja oli se ukko laittanut juoman ja eukko kutsunut sen räätälin kerran luokseen ja salaa kahvissa juottanut sen juoman. Oli sanonut räätälikin tunteneensa kahvissa vierasta makua ja tunteneensa, että siitä lähtien hän oli kuin myrkytetty. Häneen kohosi sellainen himo, että hän oli kuin raateleva peto, ei eteensä katsonut eikä mistään oikeasta olisi välittänyt, ei vaikka koko maailma olisi poroksi palanut. Ja se eukko, joka oli väkkärä ja pieni käperö kuin mikä kuivanut naurispaistikas, tuli hänen hornanhengekseen ja teki hänelle mitä tahtoi. Oli Ketarainen sanonutkin, että naimisiin sen kanssa mennä pitää, vaikka hän tietää, että se hänen loppunsa on. Ja niinpä olikin. Eipä vuosikaan ollut loppuun kulunut, kun jo kummat kuului. Ei ollut jaksanut elellä enää. Oma käsipä teki sen, jonka yksin Luojan käsi tehdä saisi."

"Vaan Pekkalan tytärpä meni rengilleen."

"Meni. Mitäpä noista tuollaisista menoista sanomista."

"Eikö muka renki ole ihminen kuten muutkin", sanoi Eveliina.

"Mikä ettei. Vaan eihän renki ole talollisen eikä juuri minkään arvoinen vielä."

"Eihän räätälikään ollut."

"Olipa mestari ja kaupunkilainen."

"Vaan kelpasipa tuo renkikin, ja ihminen on ollut Pekkalan nuori isäntä sen viran täyttöön."