Part 3

Eveliinan nauru sytytti kisanhalun Jussissakin.

"Mitenkäpä kostaisit? Eipä sinussa ole miestä kostajaksi."

"Nähdäänpähän. Vaan syytä silloin itseäsi."

"Oh-hoh-hoo."

"Annapa, kun kysyn sinulta kysymyksen."

"Kysy häntä."

"Onko parempi katsoa vai katua?"

"Mistä te olette kotoisin?"

"Annahan olla, kun näytän, mistä olen", nauroi Jussi.

Sen silmätkin ovat niin somat, kun se nauraa, ajatteli Eveliina ja katsoi Jussiin. Jos Jussi olisi vapaa, ei hän vastaan panisi, jos se kostaa tahtoisi. Niin se häntä miellyttämään pyrki. Vahinko vain, että Annastiina oli raskaana sille. Siinäpä se ainoa vika olikin. Eikä se nyt enää muista, kun toisen oli. Vaan kunnon mies se oli. Toiset tuntuivat joutavilta sen rinnalla. Ja työtäkin se teki lupaa kysymättä ja joutui. Vaan ennen kaikkea miehen näköinen oli. Tuollainen vaalea ja pitkä se häntä enimmin miellytti.

Jussi ja pastori puhelivat ilmoista ja heinänteosta, ja Eveliina alusti taikinaa huomaamatta paljon, mitä hän teki. Niin pyörivät ajatukset hänen päässään. Miten ne villiytyivätkin joskus. Ja joku ajatus se viehätti ajatella aina. Vaan toinen löi vasten. Ja vasten löi renki Jahvettia asettaa sille sijalle, jolle hän olisi asettanut Jussin. Mielellään hän sitä Jahvettia härnäsi, eipä siltä. Otettavaksi siitä ei olisi ollut. Vaan niinpä näytti, että se sen hänellä vielä otatti. Näytti, ettei sitä kiertää voi. Hänen osakseen se Jahvetti vielä joutui. Se hänen sydäntään pyrki painamaan. Jahvetti kun ei ollut hänen verilleenkään käypä. Sellainen hiljainen ja hidas. Ja tarkkakin se oli. Soikeana se penni hänen näpistään läksi. Toistakymmenen vuoden ansiot oli hänellä säästössä. Nyt oli hän vasta ensimmäiset ostovaatteetkin raskinut laitattaa. Ja naisten silkin oli ostanut kihloikseen.

Tässä muutamana sunnuntai-iltana oli hän kutsunut Eveliinan renkien aittaan. Muita ei ollut kotona silloin. "Olisi niinkuin näyteltävääkin", oli sanonut. Ymmärsihän Eveliina, mitä puhetta se oli, ja piloillaan sinne pistäysikin.

"Mietteissäni, tuota, tämän silkin ostin."

"Niinpä näkyy."

"Mietteissäni, tuota, ostin. Että jos sopii niinkuin ottaa", sanoi hän ja levitti huivia käsissään ja katsoi suu auki, että mitä se Eveliina --.

"Onhan tuo huivi", sanoi Eveliina. Ja olikinhan se tavallinen silkki, eipä siltä, vaan ei hän vielä Jahvetin kihloihin tahtonut, ainahan niihin ehti.

"Jos niinkuin sopisi tuumat yhteen ja jos olisi korjuuta tälle huiville?"

"Joutaapahan olla."

"Joutaapahan olla sitten."

Jahvetti korjasi silkin pois ja penkoi kirstuaan.

"Ja tässä on se pankkikirjan tapainen."

"Näkyy olevan." Sen hän otti käteensä ja katsoi, vaan ei ymmärtänyt siitä mitään.

"Mietteissäni, tuota, olen liikapennin talteen pistänyt, että jos tuota joskus niinkuin -- vaan eihän sitä --." Jahvetti katsoi lapikkaan kärkeen ja jatkoi: "Sitä ovat ne kaikenlaiset ajatukset päätä vanninreet. Että luonnonmukaisuuden tähden jos --. Ja sitten sitä paremmin voisi siirtyä mökkiläiseksi ikäänkuin. Niitä on viisisatasen paikkeille noita rahapenniä kertynyt, niin että jos sopisi --."

Eveliina ei raskinut suoraan kieltääkään.

"Jos toisen kerran sitten. Tässä kun on lypsylle lähtökin."

"No, jos toisen kerran."

Vaan sen koommin ei heillä siitä puhetta ollut. Ei Eveliina tahtonut sinne eikä tänne. Ainapahan sitä Jahvetin kihloihin ehti, päätteli hän. Vaan toiset pitivät asiaa päätettynä ja yhä Jahvettia hänelle vetelivät.

Kun Loviisa askareiltaan pistäysi tupaan, sanoi Eveliina:

"Pistäkääpäs te, Loviisa, tuo huivi päähäni, kun Jussi sen pois repäisi."

Jussi veteli rauhallisesti savuja papin kanssa ja myhähteli. Loviisa sitoi huivin.

"Tämä Jussi tässä uhitteliin minulle, kuulkoon nyt Loviisakin, mikä mies se on miehiään. Minä sanoin sille, että pysyköön uskollisena entiselleen."

Loviisan kasvot pysyivät kylminä niinkuin ainakin.

"Vai niin sinä sanoit", sanoi Jussi. "Ja minkähän tapauksen varalle sinä niitä neuvojasi latelit?"

"Ha-ha-haa, minkäkö tapauksen? Joka tapauksen."

"Kysynkö minä sinulta vielä, onko parempi katsoa vai katua?"

"Minkä tapauksen varalta? Ja minkä asian suhteen?"

"Jahvetin suhteen."

"Paras on katsoa, ha-ha-haa, myöhä katua." Hän pudisti vallattomasti päätään, niin että kiharat huiskahtivat vain.

"Eikö kelvatakseen? Parempi se on kuin sinä." Ja papille sanoi hän: "Tällä olisi sulhasia tällä Eveliinalla, tuo Jahvetti."

"Mikä, hyvä mieshän se on Jahvetti."

"Liian hyvä minulle."

"Eläpäs leikilläsi. Se niinkuin puhemiehekseen minua pyyteli. Maksaisikoon tuo vaivan näistä sinulle puhellakaan", arveli Jussi.

"Ei maksa."

"Vaan totta puhuen, hulluko sinä olet?"

"Hullu. Eipä ole kiirettä kirkkoon."

"Ja kun minulla on kaksimarkkanen ja silkki kihloiksi sinulle tulemassa."

"Ha-ha-haa."

"Ihan totta. Lähde katsomaan. Sanoi, että pistä ne siinä pyhän seudussa Eveliinalle."

"Anna olla pistämättä. En ota."

"Otat sinä kerran kuitenkin. Mihinkä pääset. Ei se siitänsä somene."

"Ei se siitänsä somene", sanoi pappikin. "Eikä olekaan eilisen teiren poikia."

"Ha-ha-haa, eipä taida olla", nauroi Eveliina ja katsoa solautti iloisesti Jussin sinisiin silmiin ja Jussi hymähti vastaan.

Vaan kun Eveliina meni porstuaan pesemään taikinaisia käsiään, sanoi Loviisa siitä sivu kulkiessaan:

"Eveliina."

"No?"

"Pitäisi sanoa sinulle joku sana."

"Antaa kuulua."

"Elä sinä kujeile noiden miesten kanssa, siitä ei hyvä seuraa. Sanovat vielä, että tämän talon naiset ovat menosillaan kuin kissat --."

"Enhän minä --."

"Vai et. Jussinkin edessä palavat sinun silmäsi kuin hehkuva hiillos. Hillitse nyt toki itseäsi, ihanhan tuota saa hävetä."

Silloin Eveliina kiivastui.

"Minkä minä taidan silmilleni. Luojanhan ne lienevät luomat niinkuin muidenkin. Jos palavat, tottahan sammuvatkin kerran."

"Vaan hävettää minua."

"Minkä minä taidan, jos hävettää. Ja pääsettehän minusta, lieneehän sitä sijaa muuallakin."

"Ole joutavia. Tyhjää närkästelet. Enhän minä pahalla. Minä vaan ihmisyyden nimessä tuota sanoin. Jos häviöön vielä itsesi saatat, kun lapsellinen olet."

"Jos häviöönkin, mitä se muihin kuuluu. Yks' hävinneen kaikki! Kyllä minä häviöni vastaan."

"Enhän minä pahalla. Ei Eveliinan tarvitse pahoitella. Minäkin tulen kiivastelleeksi."

Eveliinan silmiin kierähtivät vedet.

Ja Loviisa ajatteli, että tyhjää hän sanoi. Mitä toisen silmäykset häneen kuuluivat. Jos kaikki olisivat niinkuin hän, olisi ihmisten elämä hyvin ilotonta.

"Meneekö Eveliina puita kantamaan?"

"Mennään."

Eveliina puolestaan oli jo lauhtunut ja ajatteli mennessään, että oikeassa se Loviisa oli. Mitä hänen tarvitsikaan Jussia ajatuksissaan pitää. Ihmekö, jos se päällekin näkyi. Ja ihmekö, jos se niin tasaista kuin Loviisaa suututti. Ei hän ollut niinkuin siveät ovat. Piti koettaa olla. Vaan se yksi ajatus tarttui aina ja iskeytyi, niin että järjiltään oli. Minkä hän sille taisi. Ja joskus tuntui kuin hän olisi voinut olla vaikka kaikkien vaimo yhtaikaa. Ja siitä näki, ettei hän virheetön ollut. Kaiketi Loviisa sen huomasi ja sitä tarkoitti.

Vaan Loviisa ei sitä tarkoittanut. Ellei se olisi ollut Jussi, tuskin hän olisi mitään Eveliinalle virkkanut. Nyt jäljestäpäin huomasi hän sen. Hän ei sallinut, eikä vieläkään voinut nähdä, että Jussin kanssa vehtailtiin. Joka kerta teki se hänelle pahaa, vaikka hän ei sitä ymmärtänyt eikä ajatellut.

Oli aika, jolloin hän itse mielellään Jussia ajatteli. Useinpa alussa, noin nelisen vuotta sitten, kun Jussi taloon tuli, istuskeli Loviisa tuvan penkillä tarinoiden joukkojen kanssa. Hänen vakavat, synkänlaiset silmänsä välähtivät lämpimästi, kun hän Jussin kanssa leikkiä laski ja unohtui salasilmäyksin hänen nuorta ja rotevaa varttaan ihastelemaan. Ja useinpa tapahtui, että hän iltahämärässä yksin ajatuksiinsa vaipuneena tuvassa istui ja sukkaa neuloi, kun miehet liinavaatteissaan saunatieltä kohosivat. Komeimpana ja ryhdikkäimpänä astui Jussi. Ja kun se mieshaamu korkeana ja notkeana tuvan hämärässä pimeässä liikkui, läikähti Loviisan sydänalassa. Hän olisi voinut siitä kamariinsa käydä. Vaan eipä tullut käydyksi. Hän olisi voinut jättää sen katselemisen, vaan eipä tullut ajatelleeksi sitä. Kaikki kävi itsestään. Eikä kukaan olisi voinut aavistaakaan, että hän Jussin tähden siinä istui. Ja useinpa silloin istuutui Jussi pöydän eduspenkin päähän ja veisteli. Äkäisesti sinkoilivat lastut. Loviisa istui takana ja näki, kuinka notkea selkä kaartui paidan alla. Auki olevan paidankauluksen alta kohosi päivettynyt, kaunis niska, jota vasten valkea tukka näytti herttaiselta, kuin Jussi lapsi tahi pieni poikanen vain olisi. Ja se valkea mieshaamu selvine piirteineen tuvan hämärtävässä pimeässä iskeytyi haihtumattomaksi kuvaksi Loviisan muistiin ja näiversi mieltä.

Kerran satutti Jussi sormeensa.

"No, mikäs Jussille nyt tuli?" kysyi hän.

"Taisi sormeen sattua. Kaikkiakin kun tuo veri juoksee lattialle."

"Minä haen sidettä. Piteleppäs tuolla tavalla asettasi."

Loviisa sitoi haavan itse. Ja Jussi kiitti. Tuntui hyvältä saada se sitoa ja ajatella, ettei Jussilla muitakaan sitojoita ollut. Sinä iltana tuli Loviisa ajatelleeksi, että mitähän jos Jussi huomaisi hänen taipuisuutensa ja kysyisi häntä. Vaan ei hän silloin toden teolla, vaikkapa niinkin kävisi, ettei hän muista ikinä välittäisi, voisi siihen suostua. Ei käynyt se ikinä päinsä, että he yhteenmenoa ajattelemaan johtuisivat. Niin sokaistu ei hän vielä ollut, että mahdottomuuksiin meni, joskin hän nykyään ajattelemattomuudessaan oli järjettömän mieliteon valtaan antautua.

Ja kun hän huomasi sen, rupesi hän olemaan ankarampi itseään kohtaan. Mikä lapsi hän enää olikaan? Eikö ollut aika ottaa jo asioita vakavasti. Kosijoita oli käynyt häntä kysymässä. Hän ei ollut niistä välittänyt. Vuodet olivat vain tyhjässä menneet. Nyt kuitenkin oli aika jo hänen naittaa itsensä. Tanelikin kun tuli täyteen ikään. Hän päätti sen tehdä, kun sopiva kosija sattui. Ja Jussikin löysi sitten jo omansa, kun Annastiina heille palvelijaksi tuli.

Niin haipuivat pois ne turhat ajatukset, jotka salaa olivat lämmittäneet Loviisan mieltä. Pois haipui se kaikki, ilman katkeruutta katosi. Jonkinlainen iloton ymmärtämys ja elämän iltahämäryys valtasi hänen sydämensä tunnot. Sillä tiesihän hän, että vieras kaikelle tälle kevään lämpimälle sitä oli ihminen kuitenkin. Vierasta oli kaikki, niinkuin suku ja koti, vierasta kaikki, jota elämäksi kutsutaan. Ei ollut ihmisyyden teitä kulkiessa muuta edessä kuin ankara täytymys ja itsensä kieltäminen. Sen hän aina oli hämärästi tuntenut ja tuskitta nytkin tunsi. Sen opin oli iloton koti ja yksinäinen nuoruus hänen mieleensä istuttaneet.

Niin että tyhjää hän äsken Eveliinaa loukkasi. Pitäköön jokainen kohdastansa huolen. Ja lapsi eikö tuo Eveliina vielä liene niissä asioissa.

Ja sitä miettiessään ajatteli hän, että oli ehkä parasta hänenkin nyt ne kirjeet pastorilla kirjoituttaa, ennenkuin se isäukon tapasi ja ryyppysille ryhtyi. Oli siitäkin sitten vapaa. Ja tuvan ovelta sanoi Loviisa tasaisella äänellään:

"Olisiko pastori nyt hyvä ja tulisi tänne."

VII

He menivät Loviisan aitan vinnille. Orret ja seinät olivat siellä täynnä vaatetavaraa. Kaikki oli järjestyksessä ja puhdasta. Alakerrassa oli Loviisan sänky, vaan täällä vinnillä arkut, tuoli ja pöytä, jolla oli paperia ja kirjoitustarpeet.

"Olisin pyytänyt pastorin nyt ne kirjeet kirjoittamaan."

"Kirjoitetaanpa vaan."

"Ja täällä olisivat nämä kirjeet, että pastori jos lukisi." Loviisa otti kirstustaan kaksi kirjettä, jotka antoi papille.

Itse Loviisa istuutui vinnin viimeiselle rapulle totisena ja Nyman istuutui tuolille pöydän ääreen ja hyräili jotakin iloista veisua saadakseen Loviisan leikkisämmäksi. Hän otti kirjeet kuoristaan. Ne olivat kirjoitetut suurilla ja epätasaisilla kirjaimilla. Näki, että kirjoittamiseen oli kuitenkin aikaa pantu. Paperikin oli rutistunut ja tähräytynyt tottumattomien ja kömpelöiden käsien pitelystä.

Toinen kirje oli paljon aikaisempi kuin toinen. Vaan kun Loviisa ei osannut kirjoitusta lukea, olivat ne lukematta molemmat kätkössä olleet. Suusanallisesti oli tuoja ne terveiset viikolla tuonut, että jos Loviisa pyhäiltana voisi kävellä Koivistolan tietä kylälle päin. Siihen asiaan tuota nyt kuitenkin vastata sai, kun kynämies maille sattui.

Nyman luki:

Korkeasti kunnioitettu ja siveä neito, talon tytär Loviisa Koppelmäkeläinen.

Hyvää päivää tuttavani neito Loviisa. Kun ovat ne lempimisen ajat ihmisen iässä, niin on se tietenkin mielitietty, jonka luokse parhaimmat ajatukset taivaltavat, kun muulta työltä joutavat. Hankkia se ikuinen elämänkumppani, on tosi ja oikea pyrkimys, kun se ajallaan sattuu, sillä sen pyrkimyksen alku ja juuri on itse Rakkaus. Ja se Rakkaus on Luojan säätämä välityskeino, että helpommaksi kävisi vierasten ihmisten yhteenlyöttäytyminen, joka yhteenlyöttäytyminen on puolestaan tarpeen vaatima kaikkinaista tarkoitusta, niinkuin karjanhoitoa, talon ylläpitoa sekä moninaista yksityistä hyvää varten.

Ja se rakkaus on kuin kukkanen, joka aikansa kukoistaa ja kasvaa. Ja se kasvaa meidänkin välillämme, ainakin meiltäpäin teillepäin. Mitä sitten sieltäpäin tehnee, en tiedä. Vaan kun Te olette köyhän palvelijanne niin arvolliseksi tehneet, että suopeasti tännepäin katsotte, niin olen siinä varassa, enkä muita kysy. Ja siinä tarkoituksessa liitän tähän tämän Lemmenlaulun eli muistovärssyn:

Sua lemmin impi armas, mä asti kuolemaan. Jos sinä minut jätät, rupean suremaan.

Terveiset meiltä teille.

Se eräs ... Pekka.

Korkeasti kihlattu morsiameni.

Täten lähestyn teitä ja saan tietää antaa, että olen voinut hyvin. Se uusi navettarakennus on jo valmis. Vaan sanotaan sanassa, että ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan ihmisen pojalla ei ole kuhunka hän päänsä kallistaisi. Niin on meilläkin tässä, ettei ole sitä kuvallista päänkallistuspaikkaa ihmisille, ja siksi sitä on alettu niinkuin asuinrakennusta kokoon kyhätä. Vaan kun sen Johanna Röökerin eli Ruuvalis-vainaan poika Taavetti Tahvanainen on mestari sillä kirvesalalla ja tässä sitä rakennuksentapaista pystyttämään panihe, niin kysyisin täten Teiltä, olisiko tuo Loviisan mieleen rakentaa siihen kaksi kamaria ja tupa, niinkuin se Taavetti sanoo, vai kaksi tupaa ja porstuanpohjakamari, niinkuin kansan tapa on ollut. Sitä on kuitenkin maalilattiat laitettavat ja niin poispäin. Tulevathan ne tekemään rahaa, vaan talonahan sitä on elettävä edelleenkin. Etenkin kun senkin sisar Karoliinan naimiskaupat on jo sovittu. Sen viittäkymmentä vaille puoli seitsemättätuhatta se sai. Armas kultani.

Pekka.

Minä tilasin kiertävältä asiamieheltä ompelukoneen Teille, jos niinkuin joskus tarvitsette. Se maksoi 125 mk ja on sitä parasta Singerin lajia.

Loviisa kuunteli punakkana ja silmät alas luotuina.

"Jos Loviisa sanelee nyt vastauksen."

Totisena ja tasaisella äänellä saneli Loviisa:

Talonpoika Pekka Kuuselalle.

Niihin terveisiin, että tulla tapaamaan, saan täten vastata, ettei näin heinäntekoaikaan ole aikaa tulla sinne maantien varsille seisoksentelemaan. Ja siksi toisekseen, lieneehän tuota puuta täälläkin vielä istua, jos te jostakin asiasta keskustella tahdotte.

Luojan terveyttä teille.

Loviisa.

"Eikö panna loppuun sitä värssyä että:

"Nyt on lysti olla, Kun löysin oman kullan. Oman kullan kainalossa On niin lysti minun olla",

ehdotti pappi.

"Ei panna", sanoi Loviisa ja punastui yhä enemmän.

Vaan pappi pani sen kuitenkin Loviisan tietämättä.

"Ja sitten olisi vielä yksi kirje", sanoi Loviisa.

"Sanelkaa vaan."

Talon emäntä Anna Koistiselle Katajaveden pitäjän Koivujärven kylä.

Täten lähestyn sinua näillä muutamilla riveillä ja saan tietoon antaa, että olen ollut terve. Nuoruutemme sopimus oli, että ilmoittaa, kun on aikomus aviosäätyyn mennä. Siitä, kun sinä ilmoitit minulle, on vierinyt jo puolikymmentä vuotta. Ja nyt on minun vuoroni ilmoittaa sinulle siitä samaisesta asiasta. Olemme sen hyväksi katsoneet, että miehelään on mentävä, ja asiaa tarkkaan harkinneet, niinkuin kaikkien kuolevien kerta on ajallansa asiansa harkittava, ennenkuin myöhä on. Eikö liene luotu tämä ihminen ja etenkin tämä nainen siten, että alistua välttämättömyyden alle. Ei niin, ettei siltä jäisi tilaa katsoa, mihin mennä ja minkä valinnan tehdä. Se on Kuuselan talo, johon on aikomukseni tästä siirrähtää ja Pekalle toveriksi antautua. Lehmiä on talossa neljäkolmatta. Perijöitä on siinä vaan Pekka. Karoliinan kuuluvat ostaneen siitä pois seitsemättä tuhannella markalla, ja on jo kauppa sovittu. Karoliina on tukkiasiamies Kokkarisen matkaan menevä. Kuuliaiset ovat viljan korjuun jälkeen. Jos Karoliina rahanpuolta vähä talosta sai, nuokkuvat orret maanpäällisestä tavarasta sitä raskaampina. Kuuluu olevan 80 hametta, 65 nuttua, sata huivia, kaksi tusinaa nästuukkia, tusina palttinapaitoja, ja kaksi tusinaa alaspaitoja, puhumattakaan tyynyistä ja täkeistä, joita jo monta vuotta on kylillä ompelutettu. Ja tekeväthän ne rahaa nekin, jos niitä ostamaan ryhdytään. Että ei ollenkaan tuntoani leikkaa se, että hän vähällä siltä jäi, jos Kokkarinen ei ukon omaisuuden suuruutta arvannut, kun paikkakuntalainen ei ole. Ja ukko mielellään, ja oikeinhan se on, säilyttää omaan sukuun omaisuuden.

Lapsuuteni ystävä, elä unohda minua. Hääajasta kirjoitan tarkemmin. Se on mikkelinpäivän tienoilla. Eläköön keskuudessamme usko, toivo ja rakkaus.

Lapsuuden ystäväsi

Loviisa Koppelmäkeläinen.

Kun kirjeet oli kirjoitettu, pisti Loviisa markan Nymanin kouraan ja kiitti. Nyman ei olisi tahtonut ottaa niin paljoa, vaan Loviisa ei antanut perään.

"Milloinka on häät?"

"Ei tuota tiedä. Kunhan viljat saadaan korjatuksi, että näkee, tokko sitä tänä vuonna kannattaa --."

"Näin pienestä mökistä lähtiäisiä pitääkään."

"Jos liikutte siinä mikkelinpäivän seutuun näillä main, olisihan sitä pastoria hauska nähdä niissä lähtöpuuhan tapaisissa, jos niistä mitään sukiaa --."

"Kiitoksia. Pitääpä satuttaa. Loviisa kun oli pieni, istuittepa minunkin polvillani. Nyt on toiset pitelijät."

"Mitkä lienee."

He tulivat vinniltä alas.

"Heinämiehetkin ovat näkyneet jo tulleen."

"Niin ovat näkyneet."

"Pitää sitä puolispalaa niille katselemaan joutua."

VIII

Siellä olivatkin pihamaalla jo pitkä ja raskasliikkeinen renki Jahvetti, jonka housut olivat aina niin alhaalla, että näyttivät putoavan, talon nuori isäntä Taneli, siellä olivat myös kasakat, roihakkaliikkeinen ja rokonarpinen Miina Mälli ja hänen pieni ja ketterä miehensä Miinan Mooses, sekä hieroja Liisa Laatikko ja Ohkolan Otteljaana, joka kaitaa pellonpiennarpolkua näytti jo mennä hippaisevan mökilleen. Otteljaana ja Liisa Laatikko olivat päivätyöläisinä. Liisan mies sairasti aina, ja Otteljaanan mies, Roikka-Pietari, oli kotia pitämässä. Hän oli tunnettu laiskuudestaan ja vetelyydestään. Eihän hän rikkaa ristiin pannut eikä itseään kuluttanut muuta kuin sen, minkä tupakkaa hakatessa lienee kulunut. Vaimonsa lähetti hän päivätöihinkin. Ja Otteljaana, ripeä ja pieni ihminen, aina yhtä miestä työssä vastasi.

Talon parhain työvoima oli kuitenkin Hullu-Kalle, joka oli ollut talossa eläkkeellä pienestä pitäen eikä eläessään ollut talosta muualla liikkunut kuin jouluna kirkossa. Joulua odotti hän koko vuoden. Siitä puhui hän aina. Ja kun jouluna kirkkoon luvattiin, voi hän raataa yötä päivää syömättäkin. Vaan harvoin häntä työhön kehoittaa tarvitsi. Tavallisessa menossaan vastasi hän paria vankkaa miestä. Paljon ei hän ymmärtänyt eikä muistanut. Samaa puhui hän aina ja samaa ajatteli. Ja neljään asti hän laskea taisi.

Hän kätteli vierasta kuten muutkin ja kysyi:

"Mittä kaukaa vielat on?" Kalle ei osannut ääntää r:ää eikä s:ää eikä h:ta aina.

"Eikö Kalle tunne?" sanoivat toiset. "Pastorihan se on."

"Ai, pattoli, muittanan minä." Ja sitten jatkoi hän muistellen, mitä sanoa piti:

"Vaan uppiin meni tämä vuoti."

"Vai huppiin meni."

"Uppiin."

"Mitenkä Kallelle niin kävi?"

"Ei tullut joulua ja milloin tulleekaan."

"Tulee se vielä."

"Vai tulee te vielä", sanoi Kalle ilostuen ja jäi tylsästi tuijottamaan pappiin. Sitten muuttui ilme tuskallisemmaksi. Hän näytti muistelevan jotakin, etsivän sanaa ja ajatusta. Pappi tiesi ennestään, mitkä kysymykset Kallea hyvittivät, ja sanoi:

"Vanhakos Kalle nyt onkaan?"

"Neljännellä." Kallen kasvoille leväsi onnellinen ja tyytyväinen ilme.

"Mitenkäs vanha äitisi on?"

"Toitella vuotella."

Hänen äitinsä oli ollut samanlainen elätti naapuritalossa. Mitenkä hän pojan sai, ei kukaan tiennyt, ei hän itse eikä muut. Ei hän poikaansa tuntenut edes. Eikä hän puhua osannut niinkään paljoa kuin Kalle. Kalle tunsi hänet kuitenkin ja kertoi joskus hänet nähneensä.

"Äitin näin."

"Missä näit?"

Kalle viittasi naapuriin ja nyökäytti päällään.

"Mitä äiti sanoi?"

"Telveitiä tanoi."

"Onkos Kallella nyt mitään näytettävää?"

"On, on Kallella näytettävää." Nyt ilostui hän ja harhailevan tuskallinen ilme katosi kokonaan. Oli hänellä vieraalle näytettävää toki.

Hän kaivoi taskustaan likaisen paperikäärön ja avasi sen. Siellä oli punainer konvehtipaperi, penninraha ja vanha avain.

"Tämä on mutta penni, tämä on papeli ja tämä on taivaan avain."

"Onpa, onpa Kallella tavaraa."

"On." Onnellisena nyökäytti hän päätään.

"Mistä Kalle on nämä saanut?"

"Yvät immitet ovat antaneet?"

"Onpa, onpa tavaraa."

"On." Hän kääri ne varovasti pois ja vajosi taas tylsään tuijottamiseensa.

Jos hänelle sanoi pahan sanan, rupesi hän ääneen itkemään ja ulvoi kuin vainottu eläin.

"Ei Kalle ole paha, Kalle on mielipuoli", piti häntä silloin kieloitella. Ja sillä oli hän taas hyvitetty. Itku haihtui äkkiä. Ja tylsän tajuton onni kuvastui hänen kasvoillaan.

Liisa Laatikko, joka oli kielestään kerkeävä, tuli siihen papin kanssa tarinaa tekemään. Pappi oli istuutunut aitan rappuselle ja Liisa istuutui vastapäätä pölkylle. Toiset olivat hajaantuneet pihamaalta mikä minnekin.

"Jokos Kalle on pastorille tavaransa näyttänyt?"

"Jo on."

"Mitäs sitä nykyaikaan kylille kuuluu", kysyi hän papilta.

"Ei erityistä."

"Menes Kalle puita kantamaan Eveliinan avuksi."

Kalle meni.

"Eikö pastori ole sattunut kuulostamaan, montako vuotta se Serahviia Kaipaisen mies rannukkaisissa nyt istuu? Totta tuo tämän maallisen ikänsä toki vähintäänkin."

"Enpä ole kuullut. Mikäs juttu se oli?"

"Siinä vasta juttu olikin. Ihan Noakin aikuinen oli. Vai ei pastori ole siitä kuullut."

"Enpä koko miestä tunne. Mikä Kaipainen se oli?"