Part 2

Hän oli hurskas ja Jumalan sanalle taipuvainen. Ja hän huokaeli aina. Kuitenkaan ei hän ollut riitaisa eikä toraisa kuten hurskaat vaimot usein. Kun häntä vain ohjattiin, taipui hän ymmärtämään. Hän oli miettinyt paljon itseksensä etenkin juuri tätä Pyhän Sanan puolta. Ja kaikki asiat otti hän tunnolleen vakavasti ja koetti mielessänsä elää niinkuin viisaiden ja siviäin tulee, ja niinkuin viimeinen päivä jo huomenna olisi. Sillä kuka tietää, kauanko armonaikaa itsekullakin on. Ja kuka tietää, mikä raskautus mitäkin milloinkin odotti. Oli häntäkin jo koeteltu, että hän tiesi Herran ankaran vihan ja koetuksen kuin murskaavan nyrkin iskevän ja typertävän luomakuntaa. Niin että kun hänkin vuosia muutamia sitten, miehen ensin menetettyään, tukahdutti makaamalla kastamattoman lapsensa, oli koetus käydä hänelle ylivoimaiseksi. Hänen sydäntään repi ajatellessa, pääsikö lapsi taivaaseen, vai joutuiko se helvetin tulen tuhottavaksi. Hän etsi Sanasta selvitystä. Vaan Sana oli ankara. Ja yhä sekavammiksi ja ristiriitaisemmiksi muuttuivat ajatukset. Hän riensi joka sunnuntai kirkkoon, paalusti jalan pakkasessa pitkät talvitaipaleet, eikä rauhaa saanut. Hän söi vain paljasta leipää ja joi vettä, paastosi ja kidutti itseänsä. Vaan selvyyttä ei tullut. Sitten säästi hän rahoja, osti postillan, joka olikin lempeämpi kuin Pyhä Raamattu. Kuin kaste nääntynyttä nurmikkoa, kuin sade kuivunutta viljaa, virkistivät ne sanat hänen sieluansa. Jumala olikin lempeä Isä lapsillensa, anteeksiantava ja sovittava, eikä kostava tuomari, niinkuin Raamattu enemmän opetti. Ei hän viattomia suoraan kadotukseen heittänyt, vaan tiedottomaan välitilaan armossaan asetti, siksi kunnes omakseen otti. Sillä kaiken, jonka Hän luonut oli ja joka avuttomana Hänen luokseen palasi, otti Hän syliinsä rakastaakseen sitä iankaikkisesta iankaikkiseen. Kuka oli avuttomampi kuin lapsi? Kuka otollisempi Hänen sylissään rakkauden sijan saamaan? Kiitetty, kiitetty, Sinä Isä, ikuisesta viisaudestasi. Ja niinpä ei hänenkään syntinsä, kun hän lapsensa Isän syliin saattoi, ollut niin toivottoman raskas, ettei sitä anteeksi saisi. Hän alkoi jo rauhoittua, kun hän kerran lukiessaan tuskalla tajusi, että postilla puhuikin iäisyysopissa ristiin Pyhän Raamatun kanssa. Entinen tuska kohosi moninkertaisena ja epätoivo ei antanut yön lepoa, päivän rauhaa. Mitä hänen oli tekeminen, mihin uskominen, kun pyhät sanatkin olivat sekavat? Ja kun hän Loviisalle tuskiansa voihki, särki se Loviisankin sydäntä ja hän mietti, mitä olisi tehtävä. Silloin keksi hän, että Lienan olisi mentävä pappilaan rovastilta itseltään kysymään. Kukas ne asiat paremmin kuin rovasti tunsi.

Liena meni kirkolle, kantoi postillaa nenäliinanyytissä, näytti sitä papille ja kertoi tuskistansa.

"Onhan sinulla Pyhä Raamattu", sanoi pappi, "mene ja tutki sitä, muu on perkeleestä."

Muuta ei tarvittu. Kun Liena muisteli muutamia Raamatun paikkoja, jotka polttivat hänen mieltänsä ennenkin, kasvoi hätä niin suureksi, että hän sekaantui kokonaan järjiltään. Hän syytti itseänsä sillä, ettei hän edes arvannut lastansa hätäkasteeseen panna, ennenkuin tuho oli tulleilleen, ettei se silloin, niinkuin nyt, olisi kastamattomana ja saastaisena tuomioon vikapää ollut. Jopa hän joskus pyrki mielessään syyttämään itse Herraa siitä, ettei Hän lasta vaaralta suojellut, niinkuin Hänen suojata tulisi. Eikö Hänen olisi pitänyt olla lastensa turva ja hoiva? Eikä se kivi, johon kompastui. Eikä se kosto, joka ikuista kirousta kylvi.

Liena menetti unensa ja puhe kävi sekavaksi. Yöt voihki hän ääneen ja höpisi itseksensä armosta ja Pyhästä Sanasta. "Voi, voi, mikä piti tulla", huokaili hän väliin. Sitä oli kestänyt jo neljättä kuukautta.

Silloin syyskesästä sattui Nyman tulemaan Koppelmäelle ja kuuli asiasta. Liena hoki hänelle vain että: "Kastamatta jäi, kastamatta jäi", ja mielettömän avuton katse silmissä tuijotti hän ympärilleen. Ja silloin keksi Nyman sen ja sanoikin sen Lienalle varmasti ja vakuuttavasti, että Herra oli unessa ilmaantunut hänelle ja sanonut: "Käy ja kasta hautausmaalla sen Lienan ristimättömän pojan hautakumpu, että hän rauhan saisi." Ja sitä varten oli hän nyt matkalle lähtenyt ja ensi yönä taivaltaisi hän kirkkomaalle, niin oli unessa käsketty. "Sinä Herran valittu." Liena syleili pappia ja uskoi. Ensi yön seutuun ei Nyman näyttäytynyt. Liena valvoi ja odotti. Aamusilla tuli Nyman ja sanoi: "Mene rauhaan, Liena, ja nuku, sinä Herran palvelija, sillä täytetty on se, joka täytettämän pitää. Eläkä murehdi niistä, jotka minun murheitani ovat, sanoo Herra. Maailman olen minä luonut, enkö minä sitä hoivata taida. Avaruuteen olen minä maailmat siroittanut, ja minun käsialoistani puhuvat avaruuden ääret. Mikä olet sinä ihminen, että sinä minun viisauttani ja oikeuttani epäillä uskallat? Sinun syntisi ovat suuret, vaan minun armoni on suurempi ja sylini avarampi kuin mitä sinun ajatuksesi käsittää taitaa. Minun helmani on unohdus ja minun sylini anteeksiantamus ja sovitus. Sillä kaikki on minusta ja hukkuu minuun, eikä mitään muuta ole paitsi minä. Elä pelkää siis lähestyä sinun alkujuurtasi, ihminen. Sillä mitään ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen sovituksen saaman. Mene siis rauhaan, sanoo Herra sinulle minun kauttani. Mene ja nuku huolistasi, sinä Herran pieni palvelija, ja hoida sitä leiviskääsi, joka sinulle annettu on."

Nyman pani kylmän kääreen Lienan päähän, ja Liena nukkui rauhallisesti koko sen päivän ja seuraavan yön ja heräsi selvänä unestaan. Kun hän oli siksi voimistunut, istutti Nyman häntä suolahauteissa. Ja niin parani hän kokonaan. "Elä sinä sotkeudu Hänen asioihinsa", vakuutti hän Lienaa, "pidä sinä huoli vaan omistasi".

"Järjellä käsittämättömät ovatkin Hänen käsialansa. Niin, niin. Niin se on", ja Liena huokasi pitkään. Alituinen huokaileminen jäi jäljelle sairaudesta.

Nyman oli lopettanut aterian ja kiitettyään vetäytyi penkille. Lienan kolme lasta tulivat marjasta ja antoivat Loviisalle tuomisensa.

"Tervehtikääpä nyt pastoria kauniisti", sanoi äiti.

Lapset tervehtivät ja kävivät istumaan ovensuupenkille. Loviisa laittoi heille kullekin pitkät voileivät.

Vanhin tytär Karoliina oli hinteräjäseninen, heikko ja aivan vaalea. Suuret siniset silmät olivat ihmettelevät. Hän oli äitinsä silmäterä, ja Liinaharjaksi kutsui äiti häntä. Lasten isä, se Turus-vainaa, oli turha kehuskelija. Ennenkuin Karoliina syntyi, odotti isänsä poikaa siitä, mikä ajatus hänellä siinä lienee ollut, että poika sen muka olla piti. Se kehua äyskäröi vain, vaikka Lienaa niin hävetti, kun lapsikin syntyi liian aikaiseen, "tottumattomia kun oltiin niihin hommiin."

"No, poikako se nyt on", kysyi isä lapsen synnyttyä.

"Poika on, poika", sanoi auttajavaimo piloillaan. Ja mikä lienee Lienaakin riivannut, ettei tullut sanoneeksi. Isä piti lasta vain poikana, kunnes ristiäisissä tuli salaisuus ilmi. Vaan siitä lähtien ei se Turunen lasta isän silmillä katsonut. Niin suuttui. Viatonhan lapsi oli. Vaan mikä hullu lienee koko mies ollut. Vieläpä kerran ryypyspäissään väitti, ettei tyttö muka ollut hänen. Vaan auta Jeesus, sen Liena voi vaikka Jumalan edessä puhtaalla sydämellä vannoa, ettei hän ikinä muiden kuin yhden miehen kanssa ole yhteydessä ollut. Ja se mies oli hänen oma miehensä Jumalan ja ihmisten edessä. Sen miehen suhteen täytti hän sen, mitä kristillinen kirkko, laki ja lähimmäisen rakkaus vaatii. Ja joskin tyttö ennen avioa oli hankittu, niin Turusen se oli. Ja jos ne sanat olivat valhetta, kuivukoon kieli suussa, kummitelkoon haamu haudasta hänen edessään yötä päivää, ja jäykentykööt jäsenet kuten spitalitautisen, niin että mitä tuli tuohon Turusen puheeseen, niin puheita se oli, sapekkaita sanoja, ei muuta. Ja ettei Liena niille sanoille arvoa antanut, sen näki jokainen. Mitä hän humalaisen miehen sanoista. Ja nyt, kun mies oli muuttanut autuaitten asunnoille, sillä kauniisti se Turunen täältä läksi, vaikka äkkikuolema tapasi, niin ei Liena mistään kaunaa kantanut. Päinvastoin, hän oli velallinen ja Turunen velkoja. Ja ikäänkuin Turuseen vedoten pyysi hän anteeksi syntinsä aina. Niinkuin Turunen siellä olisi kelvollinen välittäjäksi.

"Autuas Turunen", sanoi hän sydämessään, "anna minulle ne syntini anteeksi, joita sinä antaa voit. Loppuja olisi minun sitten Itseltään helpompi saada."

"Oletkos sinä tehnyt syntiä", kysyy miehen ääni hänen sydämessään.

"Olen, näethän sinä läpi sydänten. Vaan mitä tulee niihin rukiisiin, joita käteni luvattomasti halasi, ja joita otin, olivat ne vaan tähteitä, vaan kapanmaksu-tähteitä, niin ettei niillä hinkalorukiin arvoa ollut. Ja niistä maksoin, kun tunto rupesi soimaamaan, vaan maksoin liian vähän. Ja mitä tulee niihin villoihin, joita Autiovaaran emännälle kehräsin, ei niitä ollutkaan puolta viidettä naulaa, oli alun kolmatta, vaan kun niillä ei ollut puntaria ja se emäntä on höperö ja tiukka oli talvi."

"Nämä synnit ovat kepiät kantaa, ne annan minä sinulle anteeksi, sinä hurskas ja toimelias vaimo, joka kuormasi kärsivällisesti kannat."

Ja näissä ajatuksissa vettyivät aina Lienan silmät ja itku pyrki kurkkuun ajatellessa, ettei hänen vaelluksensa kuitenkaan niin syntistä ollut kuin monien muiden. Tuossa oli isättömiä lapsia ihmisiksi saatettava, niitä ruokittava, niitä verhottava. Ja ehtihän hän Sanaakin harjoittamaan. Ja sanaa muistaessaan otti hän kesken askareenkin aina pärevakastaan vanhan virsikirjan ja veisata kiekautti jonkun virren ja luki ääneen toista. Useita osasi hän ulkoakin. Ja luettua oli sydämessä sama tunto, kuin jos olisi kirkossa käynyt. Niin kuivasi suuta, että ajattelemaan pani, että eiköhän olisi kiehauttaa vähä kahvia. Ja hän pani kirjan pois ja kiepsahti vikkelänä pannunsankaan ja puhdistetuin sydämin jatkoi päivän askareita taas. Siten menivät päivät.

IV

Loviisan kahvipannu oli jo kiehunut, ja hän tarjosi kahvit papille ja meni askareilleen. Lienan pannu kiehui liedellä vielä.

Lienan sisar Kaisa, joka myös oli loinen ja asui vähän kauempana, astui tupaan nyytti kädessä, seisoi hetken ovensuussa ja sitten yhtäkkiä läksi kulkemaan, tuli ja toppasi jäykkää kättänsä sanoen:

"Terveisiä."

"Terveisiä, mitäpä kuuluu?"

"Rauhaa. Mitä teille?"

"Rauhaa."

Lapsia ei hän kätellyt.

"Menettekö antamaan kättä tädille", sanoi Liena.

"Terveisiä", sanoivat lapset vuorotellen.

"Terveisiä. Mitäpä kuuluu", sanoi Kaisa.

"Rauhaa."

Liena nosti jo pannunsa selviämään.

"Kuuma siellä on", sanoi Kaisa.

"Kuuma on", sanoi Liena.

"Sopii nyt heinää tehdä", sanoi Kaisa.

"Sopii", sanoi Liena.

Sitten otti Liena sokerinhakkausvehkeet kirstunsa pohjalta polvelleen ja alkoi tuohisessa pienennellä sokeria. Lehmänsääriluu-vasaralla ja rikkinäisellä veitsellä naputteli hän taitavasti sokeriharkosta palat. Lapset keräytyivät ympärille, että jos muru lattialle lentäisi.

"Pääsettekö siitä."

Vaan kukaan ei käskyä kuunnellut. Lapsista oli arvokkainta tuo luuvasara, jolla heidän muistinaikansa oli sokeria särjetty. Se oli sileä ja kaunis luu, ja lovi oli jo sen päähän kulunut.

"Antakaa, äiti, minä pienennän, minä teen hyvin pieniä enkä säre muruiksi", pyysi Karoliina.

"Pääsettekö siitä", uhkasi äiti.

Joku pieni muru sirahti lattialle. Lapset ryntäsivät nokkimaan sitä.

Loviisa pistäysi taas tupaan, askarehti lieden luona. Ja kun sai kätensä vapaiksi, meni hän vieraalle kättä pistämään.

"Terveisiä."

"Kiitoksia. Mitä kuuluu?"

"Rauha. Mitä vaan tänne?"

"Rauha."

Ja vähän ajan päästä sanoi taas Kaisa:

"Kuuma siellä on."

"Kuuma on."

"Sopii nyt heinää tehdä."

"Sopii nyt tehdä."

Sitten taas oli äänetöntä. Pappi kuljeksi tuvassa tupakoiden. Kaisa istui penkin reunalla ristissä käsin ja pyöritteli peukaloitaan. Liena tarjosi papille kahvit, jotka hänen välttämättä piti juoda. Sitten oli Kaisan vuoro. Liena istuutui rahille ja vastakkain Kaisan kanssa hörppivät he tulista kahviansa. Oikea käsi oli suorana sojossa ja piteli vajaata kahvikuppia, ettei hameelle kahvi tippuisi, ja vasemman käden sormien päällä höyrysi ja lainehti tulinen teevati, kun sitä heilutti ja puhui siihen.

Hyyh-hyyh kuului vain hörpätessä.

Ja tyytyväinen ilme levisi kasvoille. Kyllä oli tuo kahvi poikaa. Se kiersi ja varisti niin sydänalaa. Ei parempaa rohtoa tarvinnut.

Kun kolme kuppia oli juotu ja paritsat päälle maistimiksi, ojensi Liena sokerimurut lapsille, jotka mennä teuhasivat heti ulos. Pannu pantiin hiillokselle lepäämään, ettei jäähtyisi. Kaisa pyyhki hihansuulla hikisiä kasvojansa.

"Kuuma tuli."

"Kuuma."

"Mitenkä teidän puolellanne jaksetaan", kysyi Loviisa.

"Hyvästi, mikäs siellä on jaksettaessa." Kohta kuitenkin lisäsi hän:

"Meidänkin emäntä se sai pieniä."

"Vai sai."

"Sai. Niin se pyysi, että jos Loviisa tulisi saunoille."

"Pitääpä tulla. Poikako on vai tyttö?"

"Tyttö."

"Tyhjä vaivapa oli sitten jonkun mielestä", sanoi Liena.

"Jos ei olisi vaimoja, eipä olisi miehiäkään", sanoi pappi. "Ja jos ei olisi miehiä, jäisipä tupakka tekemättä."

"Niin se on", sanoi Kaisa.

Liena kaatoi vielä Kaisalle kupin kahvia.

"Ota", sanoi.

Kaisa hörppi sen.

"Mitenkä se Tahvo siellä jaksaa", kysyi Liena.

"Niin, mikä Tahvo?"

"Se veljesi Tahvo?"

"Niinkö se veli Tahvo? Huonosti se Tahvo jaksaa. Eikö tuo kuolema tuolle tulle, kun tohtori kuului kieltäneen potaatin syönnin."

"Oh hoh, vai on Tahvorukan asiat niin huonosti", huokasi Liena.

Kaisa kohosi yhtäkkiä ylös, meni ja tökkäsi jokaiselle kättä ja katosi.

"Jos Liena käväiseisi kodassa, siellä on rokkapata tulella. Jätän sen Lienan toimitukseksi", sanoi Loviisa.

"Jättäkää vaan."

Tuvan painavassa kuumuudessa ja äänettömyydessä kuului vain sirkan iloinen sirinä uunin takaa ja kohoavien taikinakorvojen pihinä penkiltä.

V

Nyman vetäytyi pihamaalle pitkälleen. Siinä oli hyvä olla.

Tuolla näkyivät vedet ja metsät. Täällä ihmisten asunto viljapeltojensa keskellä, jotka olivat kuin suojaava muuri sen ympärillä. Tuolla oli taivas, täällä maa. Aurinko valoi tuhlaamalla siunaavia säteitään, polttaa hellitti ja kypsytti. Ja raskaana painui tuoksuista täyteläinen ilma pitkin kaareilevaa maanpovea.

Siinä oli hänenkin hyvä ajatella ja hyvä ajattelematta olla. Lepäsi vain kuten lapsi äitinsä rinnoilla ja antoi ajan mennä.

Ja sitten uneksi hän kevyesti, kuten lapsena uneksitaan. Uneksi kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän oli näkevinään, kuinka Isä Jumala istui tuolla omassa taivaassansa mahtavana ja rikkaana kuten suurtilallinen ainakin ja katseli omiansa ja toisten hallitsijoiden käsialoja, taivaankappaleita, joissa elämä, ihmeellinen ja rikas, kumpusi täyteläisenä elottomuuden sylistä, joissa sielullinen toiminta ja luomistyö jatkui yhä ainetta hioen ja ihmeellisiin muotoihin sitä kirkastaen. Mitä oli maassa siihen nähden? Niinkuin kivi, jota vedet huuhtovat ja kuluttavat kuultavaksi, niin ihminenkin, kun maan surut, murheet ja köyhyys ahdisti, kului ja alkoi kuultaa. "Sielullinen olento, tietävä ja tunteva", ajatteli Jumala, "maata ei se enää ole". Vaan toisten taivaankappalten hallitsijat pudistivat päätänsä ja hymyilivät.

Lienan lapset, jotka pihalla leikkivät, lähestyivät ujostellen pappia. He olivat vanhoja ystäviä. Kuitenkin lapsia aina alussa ujostutti ja vähän pelottikin papin synkkä ja musta ulkomuoto.

"Tulehan tännemmäksi, Iida, katso minulla on sokeriakin."

Hän kaivoi taskustansa kaksi sokeripalaa ja jakoi ne lapsille.

"Onko kaupungissa paljo sokeria", kysyi Kalle, keskimmäinen lapsista.

"On."

"Onko kaupungissa aina päivä?"

"Ei, miten niin?"

"Kun Karoliina niin sanoo."

"Kun minä niin luulin", sanoi Karoliina.

"Kaupungissa on yö ja päivä kuten täälläkin."

"Vaan Kallepa sanoi, että kaupungissa asuu enkeliä."

"Enkelit asuvat taivaassa."

"Ja kun ihminen kuolee, tulee se enkeliksi", sanoi Karoliina jo rohkeammin. "Kaikki ihmiset, jotka ovat hyviä, tulevat enkeleiksi."

"Niin", sanoi Kallekin ja nyökäytti totisena päätään.

"Syövätkö taivaassa sokeria", kysyi nuorin Iida.

"Syövät", sanoi Kalle.

"Mistä sinä tiedät", kysyi pappi.

"Minä näin", vakuutti Kalle. "Näin, kun Jumala astui kivikkoahoa, eikä tukistanut minua. Vaan enkelilläpä oli suuri sokeriastia kädessä ja kun se söi, tukisti Jumala."

Kalle väänsi kasvojansa, niinkuin häntä olisi tukistettu.

"Eipäs", sanoi Karoliina.

"Tukisti, se on vihainen."

"Kalle on nähnyt unta", sanoi pappi.

"Vaan se on vihainen."

"Se on hyvä", sanoi Karoliina.

"Enkelitpä ovat vielä parempia", väitti Kalle, "ne ruokkivat pieniä lintuja talvella."

"Elä sano, Kalle, että parempia, Jumala heittää suuren kiven päällesi, jos kuulee."

"Eihän heitä minun päälleni", kysyi Iida peloissaan ja tarttui pappiin.

"Ei heitä lapsen päälle."

"Eikä vie taivaaseen?"

"Ei vie."

"Minut saa viedä", sanoi Karoliina vanhemman itsetietoisuudella. "Siellä on hyvä olla. Kaikilla Jumalan lapsilla on hyvä olla."

"Ja minut saa viedä", sanoi Kalle, "minä rupean siellä Jumalan renkipojaksi."

"Vaan ei taivaassa ole peltoja", sanoi Karoliina. "Siellä kasvaa vaan kukkia."

"Minä kastelen kukkia."

"Ja minä poimin marjoja", viehättyi Karoliinakin ajattelemaan.

"Ovatko kaikki ihmiset Jumalan lapsia", kysyi taas Kalle.

"Ovat."

"Vanhat miehetkinkö ovat Jumalan lapsia?"

"Ovat kaikki."

"Hi-hi-hii", se Kallea nauratti. Että vanha isäntäkin on vain Jumalan lapsi ja Jumala saa piiskata häntä mielin määrin, jos tahtoo.

"Ei saa nauraa, kun Jumalasta puhutaan", sanoi Karoliina ankarasti. "Jos se näkee."

Kalle kävi totiseksi.

"Jos se näkee", uhkasi Karoliina, "niin tuliseen järveen heitetään ja kattilassa keitetään".

Iida tarttui papin kaulaan.

"Eihän minua heitetä?"

"Ei heitetä."

"Eikä Kalleakaan?"

"Ei ketään."

Kallekin katsoi kauhuissaan silmät selällään. Häntä pöyristytti aina se tulinen järvi käärmeineen, josta äiti virsikirjasta aina luki. Sinne jos joutui.

Vaan yhtäkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, kun hän taivaalle katsoi. Pois haihtui pelko kuin tuulen puhaltamana.

"Katsokaa, pääskynen, miten ylös se lentää, nyt ei sitä enää näy."

"Ei näy."

"Ei näy. Jos se lensi taivaaseen."

"Ilmaan se katosi", sanoi Karoliina.

"Vaan tuon sinisen takana on taivas", väitti Kalle.

"On. Ja sen kannessa on talvella reikiä. Ja ne ovat tähtiä tahi Jumalan silmiä."

"Eipään. Mitä ne ovat?" kysyi Kalle papilta.

"Mitäkö ovat? Ne ovat toisia maailmoita."

"Toisiako maailmoita?"

Sitä eivät lapset käsittäneet.

"Ja onko siellä ihmisiä?"

"On ehkä jonkunlaisia."

"Vaanpa kun ne ovat pieniä kuin tähtikukkia", sanoi Karoliina.

"Jospa ne ovatkin tähtikukkia. Ajatellaanpas, että kasvoikin kerran lehdossa pieniä metsätähtiä, valkeita tähtikukkia. Niillä oli hyvä siellä olla. Niiden sydän oli iloinen ja kevyt ja silmä viaton, niinkuin tähtikukan on. Vaan ne kaipasivat pois maasta. Ja kun kesäilta hämärtyi, kuului metsästä huokaus. Luoja kuuli sen ja lähetti enkelinsä kysymään, mitä he vielä toivoivat, eikö heillä ollut hyvä olla, eikö maassa ollut ravintoa kyllin. Oli ravintoa maassa, vaan he tahtoivat nähdä itse Jumalan, auringon ja taivaan avaruuden. Samassa tuli tuulenpyörre, taittoi kukat varsistaan ja vei ne ylös avaruuksiin. Vaan auringon näkeminen häikäisi heidän silmänsä, eivätkä he mitään muuta nähneet. Ja sokeina harhailivat he taivaan kannella ja hajaantuivat erilleen. Aurinko kultasi heidät ikuisella kirkkaudella. Vaan mitä se oli? Pois kaipasivat he sieltä. Tänne katsovat nyt kultaiset tähdet sokeilla silmillään, mitään eivät näe, vaan ääntä kuulevat ja ikävöivät. Ja kun yö pimenee, tuikahtelee surullisesti heidän sokea silmänsä, kun he yhä muistelevat tätä maata, jonka lapsia hekin kerran olivat."

"Ei olisi niiden pitänyt kaivata pois maasta", sanoi Karoliina.

"Ei", sanoi pappi. "Eihän täällä olekaan niin paha olla."

"Ei", sanoi Kalle, "en minä milloinkaan kaipaa. Siitä tulee sokeaksi."

"Ja siitä, kun tahtoo nähdä Jumalan", sanoi Karoliina.

"Niinkuin eräs poikakin", sanoi pappi.

"Kertokaa."

"Oli kerran pieni poika ja hän tahtoi nähdä Jumalan. Kun hän kasvoi suuremmaksi, ajatteli hän, että Jumala on etsittävä Hänen teoistansa. Hän katseli kaikkea, ja kaikki oli kaunista. Hän kiintyi maailmaan. Vaan se ei ollut Luojalle otollista. Luoja lähetti yöllä enkelinsä, joka voiteli pojan silmäluomet epäilyksen nesteellä. Kun poika heräsi, havaitsi hän, ettei maailma ollutkaan se, joksi hän sitä luuli. Mitään kaunista ei siinä ollut. Kaikki oli pientä ja vierasta. Ja hän ikävöi. Ja kun hän oli yksin ja ikävöi, kohosi hänen omasta rinnastansa ihmeelliset sävelet. Hän kuunteli ja kuunteli. Niissä olikin se, jota hän oli kaivannut, niissä oli se maailma, jota hän rakasti. Ja hänelle aukeni omien ajatustensa ihmemaailma, joka oli ihmeellisempi kuin Luojan luomat ihmeet, rikkaampi kuin rannattomat avaruudet. Mutta se ei ollut otollista Luojalle, ja Hän päätti hukuttaa hänet hänen ajatustensa ylpeyden tähden. Vaan enkeleitä säälitti pojan kohtalo. Ja eräs enkeli, harmaa tuskien kehrääjätär, lensi yöllä maahan ja kaatoi katkeraa yrttinestettä pojan silmäkulmiin. Kun poika heräsi, tunsi hän rinnassaan kirvelevää kipua, tunsi tyhjyyttä ja elämän autiutta. Hän oli yksin ja hyljätty. Hän oli pieni ja mitätön. Vaan Luojan maailma oli nyt kirkkaampi hänestä, se oli pieni ja kirkas kuin hänen entinen kotipihansa. Kotipihansa? Missä oli nyt se? Hän läksi etsimään. Vaan oikeata tietä ei hän löytänyt. Hän etsii, etsii vieläkin kotiansa ja rauhaansa ja kiertää yhä. Sillä se, joka tahtoo nähdä Jumalan, eikä ole luotu sitä näkemään, saa kärsiä siitä rangaistuksen. Vaan rangaistuksessa on siunaus."

"Niin että Jumala leppyy sitten", sanoi Karoliina.

"Niin se leppyy."

"Ja antaa sen pojan tulla taivaaseen. Ja siellähän on ihmisen oikea koti."

"Siellä."

VI

"Jos pastori tulisi tupaan", huusi Loviisa tuvan ovelta.

"Tullaan."

"Jos pastori olisi hyvä."

"Kahviako taas? Ei tullut mitään."

"Pitää nyt vaan ottaa."

Ja muu ei auttanut.

"Näkyvät heinämiehetkin tulevan. Ja päivä on vasta puolissa. Jokohan ne nyt loppuun saivat, kun on Eveliina jo tuossa."

Eveliina, toinen piika, astua hepotteli ensimmäisenä pihaan. Päällyshame oli kietaistu ylös vyötäisille ja punaraitainen alushame kirkkaine helmareunuksineen oli päivettyneiden jalkojen puolipohkeeseen. Valkea huivi oli silmillä. Hän suojeli kasvojaan päivettymästä, ne olivatkin valkeat ja punertavat kuin paras mansikka. Vahvat käsivarret olivat sitävastoin paidanhihan rajoihin kiiltävän ruskeat. Haravan heitti hän pihalle ja viskasi huivin tupaan tullessaan ovenpielinaulaan.

"Oh-hoh, kuumapa on", hän kätteli vierasta.

"Joko siellä heinänteko loppui", kysyi talon tytär.

"Jo loppui. Pientareelta tuosta kuuluivat päivän täyttävän."

"Onhan siinä täytteeksi."

"On."

"Jääpäs sinä, Eveliina, alustamaan tuo taikina, kun minä sormeni särin. Juohan ensin kahvia tuosta."

"Alustetaan vaan. Joko sitä on lisätty?"

"Jo lisäsin. Myöhänlaiseen meni. Jo tässä yksi taikina paistuikin, vaan en uskaltanut tuota leipää panemattakaan olla, kun on pyhä tulossa. Rieska on tuossa pienemmässä korvossa. Pitäisi ne yhteen uuniin sopia."

Eveliina joi kupin kahvia, meni, pesi porstuassa kätensä, sitoi huivin pään ympäri hiusten suojaksi, ettei tukka alustaessa hulmuaisi. Hänellä oli ruskea, kaunis tukka ja etuhiukset eivät tahtoneet korvan taakse ylettää. Nytkin alustaessa hipui kaksi suortuvaa jo irti ja alkoi siinä silmiä kangertaa. Hän hotaisi niitä käsivarsillaan taaksepäin, vaan ne pyrkivät silmien eteen aina.

Renki Jussikin tuli tupaan ja istuutui tupakoimaan, ennenkuin pientareelle rupeamaa täyttämään kävi.

"Eläpäs laiskoittele, mies", sanoi Eveliina leikillään. "Laiskuus ei ole vielä ketään elättänyt." Eveliina itse oli joutuisa ja väsymätön.

"Ei kiirettä kirkkoon."

"Panisit nuo hiukset tuonne huivin alle, kun tuossa silmillä keikkuvat."

"Mitä annat, jos panen?"

"Saat suuren voileivän."

"Joko olisi antajaksi." Jussi työnsi kuitenkin kömpelöillä sormillaan hiussuortuvia huivin alle, vaan huivipa irtosikin kokonaan päästä.

"Siitä nähdään. Ei miehestä siksi. Panepas nyt paikoilleen." Eveliina nauroi, niin että hampaat välkkyivät.

Jussi koetti, vaan ei onnistunut.

"Mene pois, ei sinusta ole." Eveliina töykkäsi taikinakädellään Jussia poskeen. Jussi hankasi taikinan pois.

"Ha-ha-ha-haa."

"Elä kujeile, kuule. Jos minä kostan!"