Part 9

"Minkä tähden hän kysyi sellaisella levottomuudella, viihdymmekö me Bergsjöholmissa. Oi, nyt minä käsitän, kuinka levottomaksi hänen täytyi tulla minun vastaukseni johdosta. Jospa minä vaan olisin tietänyt..."

"Mitä sinä sitten vastasit?"

"Totuuden, että me viihdymme täällä mainiosti, ja että äiti ennemmin kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmista. Oi, miksi minä vastasin niin? Rakas isä parka!"

Dagmar purskahti itkuun.

"Älä nyt sitä sure, ethän voinut sitä auttaa", sanoi Robert lohduttaen. "Meillä ei ole mitään muuta tehtävää nyt, kuin kohota ylös onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet meitä."

"Me emme voi jättää Bergsjöholmia", sanoi vapaaherratar epätoivoisella katseella.

"Meidän täytyy", sanoi Robert hiljaa ja varmasti. "Sekä se, että kaikki muutkin, mitä meillä on."

Dagmar katsoi ylös ja koetti hillitä itkuaan.

"Mutta meidän täytyy olla tyynet isän näkyvissä. Hänen mieltänsä ei saa liikuttaa", sanoi hän.

"Häntä saatte te hoitaa, minun täytyy pitää huolta asioista", sanoi Robert ja nousi ylös. "Minä ratsastan heti Tukholmaan, siellä tahdon ottaa vastaan kohtaloni, kuten miehen tulee."

Yhteenpuristetuin hampain ja kova, päättävä ilme kasvoillaan poistui hän huoneesta. Hetkisen kuluttua kuulivat äiti ja tytär pois kiiruhtavan hevosen kavionkopseen lehtokujasta.

Robert alotti keskustelut isän velkojain kanssa. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista salata onnettomuutta, heikosti toivoen, että asia voitaisiin hiljaisuudessa korjata. Mutta pian kävi ilmi, että parooni, paitsi sitä, että hän oli mennyt takaukseen suurista summista, myöskin oli sijoittanut suurimman osan pääomastaan yrityksiin, jotka olivat kokonaan epäonnistuneet. Robertille selvisi, että perhe kauan tietämättänsä oli elänyt taloudellisen perikadon partaalla. Asia ei ollut autettavissa; kaupunkitalo oli myytävä ja Bergsjöholm joutuisi vasaran alle. Oli selvä asia, ettei ulkonaista kunniaa voitu enää säilyttää. Parooni Rencronan ja hänen seuratoveriensa onnettomuus oli pian jokaisen suussa. Siitä puhuttiin kaikkialla lisäillen ja värittäen niin, että huhu kasvoi kuin lumivyöry. Parooni, joka oli ollut ylhäisemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin onnettomuustoverinsa, vajosi syvemmälle ihmisten ajatuksissa ja sai ankarimman tuomion. Useimpien mielestä oli hän itse petturi, sen sijaan, että häntä oli petetty. Muutamat pudistivat päätään selittäen, ettei hänen halvauskohtaukseensa ollut luottamista, se saattoi yhtä hyvin olla jotakin muuta. "Tietysti oli hän ajoissa koettanut päästä suojaan rajuilmalta, mutta yritys ei ollut onnistunut", sanottiin.

Kaiken tämän tapahtuessa oli parooni yhä sairaana, eikä tietänyt mitä hänestä puhuttiin. Hänen tilansa oli huonontunut. Toinen halvauskohtaus oli vielä enemmän vähentänyt hänen ruumiin- ja sielunvoimiaan ja tehnyt hänen avuttomaksi, kuin pienen lapsen, joka vaati alituista hoitoa.

23.

Eräänä yönä herätettiin Dagmar ilmoituksella, että hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Silmänräpäyksessä hypähti hän vuoteeltaan ja kietoutui aamupukuunsa. Kiivaasti sykkivin sydämin ja vavisten joka jäsenessään kiiruhti hän sairashuoneeseen.

Vuoteen vieressä istui vaapaaherratar kalpeana tuskasta ja valvomisesta. Robert, jota oli lähetetty hakemaan, seisoi hänen vieressään. Muutamia vasta unesta herätettyjä palvelijoita seisoi nyyhkyttäen ovella. Sairasvuoteelta kuului raskaita korahduksia ja paroonin otsalla helmeili kylmä hiki kirkkaina pisaroina.

Väristen mielenliikutuksesta ja vilusta hiipi Dagmar isänsä luo. Kuolema oli laskenut leimansa noille rakastetuille kasvoille. Hurja epätoivo valtasi hänet. Hän vaipui polvilleen ja tarttui isän kylmenevään käteen.

"Isä, katso minuun vielä yksi ainoa kerta, rakas isä", rukoili hän sydäntäviiltävässä tuskassa, mutta isä ei kuullut häntä.

Hän tunsi suurta tuen ja avun tarvetta heille kaikille tänä hetkenä, mutta mistä saada sitä?

"Lääkäri?" kuiskasi hän ja katsoi veljeensä.

"On jo lähetetty hakemaan", vastasi tämä hiljaa.

"Oi, rukoilkaa, eikö kukaan voi rukoilla?" virkkoi Dagmar; mutta hänen kuuma kyyneleetön katseensa kohtasi vaan kalpeita kasvoja ja alasluotuja silmiä. Vapaaherratar istui mykkänä, palvelijat nyyhkyttivät vielä enemmän ja Robert kehoitti häntä tyyntymään.

"Mutta täytyykö hänen kuolla ilman ainoatakaan rukousta?" sanoi hän, katsellen vaikuttavasti veljeensä.

"Rukoile itse", vastasi tämä epävarmalla äänellä ja kääntyi pois.

Dagmar koetti rukoilla Isämeitää, mutta hänestä tuntui ikäänkuin rukous olisi kimmonnut takaisin häneen itseensä.

Kuolevan tuijottaviin silmiin ei ilmestynyt mitään tietoisuuden ilmettä, ja raskaat korahdukset kaikuivat vielä raskaampina. Pian menisi hän rajan yli tuntemattomaan ijankaikkisuuteen; mutta oliko hän valmistautunut sitä varten? Yht'äkkiä selvisi Dagmarille, että hän oli kauheasti lyönyt laimin viime aikoina. Niin hellästi kuin hän oli hoitanutkin hänen ruumistaan, ja niin uhrautuvainen kuin hän oli ollut yötä ja päivää, ei hän ollut puhunut sanaakaan hänen sieluntilastaan. Raamattua ei koko aika ollut sairashuoneessa, eikä ainoakaan rukous ollut kohonnut sieltä korkeuteen. Sairasta oli kehoitettu toivomaan parasta, eikä hänen annettu aavistaakaan, kuinka lähellä hän oli kuolemaa. Mutta mitä hyötyä oli kaikesta tästä varovaisuudesta ollut? Muutaman hetken kuluttua kutsui hänet pois se Jumala, jolle hän oli elänyt vieraana koko elämänsä. Näiden ajatusten rasittamana kätki Dagmar päänsä käsiinsä ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi voimakas, epätoivoinen huuto: "Jumala, armahda meitä!"

Korahdukset lakkasivat, parooni Rencrona oli kuollut. Ijankaikkisuus oli sulkenut porttinsa taas yhden harhailevan sielun jälkeen, jonka hengettömän tomumajan yli kuoleman salaperäinen hiljaisuus levisi. Kaikki tuskalliset kysymykset kaikuivat vailla vastausta tämän kylmän tomun ääressä, kaikki arvoitukset kimmosivat ratkaisematta takaisin kuoleman vaiteliaasta, selittämättömästä majesteetista.

Dagmarin tuska oli syvä, hänen kaipauksensa katkera ja hänen surunsa toivoton. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi joutunut pimeään syvyyteen, näkemättä minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Missä oli isä nyt? Se kysymys tarttui kiinni hänen sieluunsa, eikä suonut hänelle hetkeksikään rauhaa. Luonnostaan oli parooni ollut mitä hyväsydämisin ihminen ja minkäänlaista kovuutta ei ollut hänen luonteessaan. Tosin oli hänessä ollut suuria heikkouksia, kuten muissakin ihmisissä, mutta hän ei koskaan ollut tahtonut tekeytyä paremmaksi, kuin mitä hän oli. Uskontoa kohtaan ei hän suinkaan ollut vihamielinen, mutta sittenkin -- hän ei myöskään koskaan ollut ajatellut sitä vakavasti, vaan vetäynyt syrjään kaikilta sen vaatimuksilta ja lohduttanut itseään sillä, että "kaikki käy vihdoin kyllä hyvin." Isän kuolinhetkellä oli Dagmar kauhistuttavan selvästi tuntenut, ettei ihminen voi ilman rangaistusta laiminlyödä koko elämän monenlaisia tilaisuuksia etsiä Jumalaa. Luonnollinen sydämenhyvyys ei riitä peittämään tehtyjä syntejä Pyhyyden silmäin edessä. Mutta kenties oli isä, ilman että kukaan hänen omaisistaan tiesi siitä, etsinyt ja löytänyt Hänet, jonka vanhurskaus riittää kaikille, jotka uskovat!

"Äiti", sanoi Dagmar, kun hän isän kuoleman jälkeisenä päivänä oli kahden kesken äitinsä kanssa, "puhuiko isä koskaan Jumalasta sairautensa aikana?"

"Ei ainakaan minulle", vastasi tämä.

"Mutta ehkä hän sentään ajatteli Häntä", sanoi tuo nuori tyttö, voimatta salata syvää levottomuuttaan.

"Kyllä se minusta ei ole luultavaa", sanoi vapaaherratar. "Kaikeksi onneksi ei hän ollenkaan tietänyt, kuinka lähellä loppu oli. Siinä suhteessa me emme ainakaan voi moittia itseämme. Kaikki mikään olisi voinut liikuttaa häntä, pidettiin kaukana hänestä."

"Mutta ehkä hän sentään sisimmässä sydämessään etsi Jumalaa", sanoi Dagmar, joka ei tahtonut luopua tästä pienestä toivon kipinästä.

"Kun hänen aivonsa olivat niin heikontuneet, niin ei ole luultavaa, että hän olisi ruvennut ajattelemaan asioita, jotka aina ovat olleet hänelle vieraita."

"Se on kauheata!" huudahti Dagmar vasten tahtoaan.

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi vapaaherratar uhkaavasti.

"On kauheata mennä noin valmistumatta ijankaikkisuuteen", sanoi Dagmar.

"Vai niin, sinä rupeat tuomitsemaan isääsi", huudahti vapaaherratar kiivaasti. "Jos tuollainen on uskonnollisuutta, niin on todellakin parempi olla ilman sitä!"

Dagmar painoi päänsä alas ja vaikeni. Hän tunsi itsensä masennetuksi. Ei hän tuominnut isäänsä. Hän olisi antanut elämänsä, sielunsa autuuden hänen edestään, jos olisi voinut. Oliko hän lemmetön ja kova, nähdessään isänsä elämän totuuden valossa? Taikka eikö valo, joka oli niin räikeästi langennut sen yli, ollutkaan totuuden valoa? Ajatukset pyörivät Dagmarin päässä. Sisäinen levottomuus eneni ja poltti, hän ei voinut istua paikallaan. Missä oli totuus, missä? Kuinka löytäisi hän sen, kuinka tuntisi hän sen? Rauhattoman hengen lailla harhaili hän noissa korkeissa huoneissa, joiden komeat kallisarvoiset huonekalut ja koristeet ennen pitkää joutuisivat vasaran alle. Jokainen esine, jonka hänen silmänsä näkivät, muistutti häntä isästään. Hän oli poissa, auttamattomasti poissa. Kaipaus tuntui puhtaasti ruumiillisena tuskana hänen rinnassaan, missä sydän sykki rauhattomasti. Eikö hän koskaan saisi nähdä häntä, koskaan koko ijankaikkisuudessa? Hän värisi ajatellessaan tätä viimeistä sanaa. Hän yhdisti tuon käsitteen johonkin äärettömään, armottoman kylmään ja pimeään. "Oi, jospa ei olisikaan ijankaikkisuutta", huokasi hän.

Robert tuli, kädessään muutamia papereita. Hänellä oli nähtävästi kiire; mutta luotuaan hätäisen katseen sisarensa tuskan vääntämiin kasvoihin, pysähtyi hän heti ja kysyi suuremmalla hellyydellä, kuin mitä Dagmar koskaan oli tuntenut hänen äänessään:

"Miten on laitasi, Dagmar? Etkö ollenkaan levännyt isän kuoleman jälkeen?"

"En, kuinka olisin voinut levätä?"

"Sinä kaipaat häntä, sen saatan ymmärtää", sanoi veli hellästi ja tarttui hänen käteensä. "Mutta ajatteles kaikkea, mistä hän on säästynyt. Paras, mitä voi tapahtua hänelle, oli, että hän sai kuolla. Olisi itsekästä toivoa häntä takaisin tähän huolia täynnä olevaan elämään, jollaiseksi meidän elämämme nyt muodostuu."

"Mutta oletko varma, että hänen nyt on parempi?"

"Olen tietysti. Minä toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi Robert vakuuttavasti.

"Mutta hän oli niin valmistumaton, niin vieras Jumalalle... ja jos todellakin on elämä tämän jälkeen, niin... ja tarvitaan kääntymystä..." sanoi hän ja katsoi rukoilevasti veljeensä.

Robert katseli häntä sääliväisesti.

"Dagmar", sanoi hän lempeästi ja suojelevaisesti, ikäänkuin olisi hän puhunut lapselle, "älä vaivaa päätäsi tuolla tavoin, ei se auta mitään; hänen asiansa pysyvät kuitenkin sellaisina kuin ne ovat, ja varmaankin ovat ne hyvin. Sinä et saa ajatella niin paljon, se on vaarallista. Ole hyvä lapsi ja mene nukkumaan nyt, sinä olet rasittunut ja liikutettu ja tarvitset ennen kaikkea lepoa."

"Uskotko sinä että on elämä tämän jälkeen", kysyi tyttö, vastaamatta mitään veljensä puheeseen.

"En tiedä. Minulla on kylliksi vaivaa järjestäessäni kuntoon tämän elämämme, niin ettei minulla ole aikaa miettiä seuraako tätä vielä toinen elämä", vastasi hän.

Dagmar jätti hänet lausumatta sanaakaan ja kiiruhti ulos puiston etäisimpään nurkkaan, missä hän käveli mietteissään ja onnettomana. Ei kukaan voinut lohduttaa häntä.

24.

"Minusta tuntuu, kuin olisi siitä kulunut äärettömän pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme toisemme", sanoi Dagmar ja loi haaveilevan katseen ympärilleen noihin tuttuihin esineisiin Anna Warenheimin yksinkertaisessa huoneessa.

"Niin, siitä on lähes kaksi vuotta, kun sinä viimeksi olit täällä", vastasi Anna, mutta katui heti sanojaan, muistettuaan, mitä sillä kerralla oli tapahtunut.

Dagmarin kalpeille poskille levisi äkkiä kirkas puna, mutta katosi taas yhtä pian.

"Minä olen kokenut paljon sen jälkeen", sanoi hän.

Vastauksen asemasta otti Anna ystävänsä kapean käden omaansa. Sydämellinen, osaaottava katse noissa vihreälle vivahtavissa silmissä sai Dagmarin aavistamaan, että tässä oli ystävä, joka ei ollut välinpitämätön hänen surustaan, vaan joka voimiensa mukaan koettaisi jakaa ja keventää sitä. Tyynempänä ja onnellisempana, kuin mitä hän pitkään aikaan oli ollut, nojasi tuo surupukuinen tyttö päänsä toisen olkapäälle, eikä mielestään ollut koskaan ennen levähtänyt sen paremmin.

"Anna, sinä et halveksi minua, että olen tullut köyhäksi", kuiskasi hän.

"Päinvastoin, minä pidän sinusta nyt enemmän, kuin koskaan ennen."

"Silloin olet sinä minun todellinen ystäväni, sillä 'hädässä ystävä tunnetaan' sanoo sananlasku."

"Luulen olevani. Mutta sanoppa minulle, etkö sinä olisi tullut luokseni, ellen minä sattumalta olisi kohdannut sinua kadulla?"

"En, minä en olisi tullut, huolimatta ystävällisestä kirjeestäsi isän kuoleman johdosta. Katsos, minä olen niin äärettömän ylpeä, ja sinä et voi aavistaa, minkälaista tuskaa minä tunnen, nähdessäni entisten ystävieni kasvoilla halveksumisen vilahduksenkin."

"Sellaista ei sinun ainakaan minun puoleltani olisi tarvinnut pelätä", sanoi Anna moittien.

"Sinulta ansaitsen minä sitä enemmän, kuin keneltäkään muulta", vastasi Dagmar hiljaa, ajatellessaan, kuinka hän oli kohdellut Kurttia.

He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten kysyi Anna:

"Matkustatko sinä todellakin Brotorppiin jo huomenna?"

"Matkustan, heti ensimäisellä junalla."

"Onko heillä monta lasta, noilla Klefborg'eilla?"

"Viisi luullakseni, mutta minä tulen vaan lukemaan kahden pienen tytön kanssa."

"Eikö tuo sentään tunnu mielestäsi oikein hauskalta?" kysyi Anna rohkaisevasti.

"Hauskalta", toisti Dagmar surumielisesti nauraen, "en minä sinne mene huvin vuoksi, mutta mikä tahansa on parempi, kuin olla toisten rasituksena."

"Saatpa nähdä, että tulet vielä pitämäänkin toimestasi. Lapset ovat niin hauskoja", lohdutti Anna.

"Minä olen liian väsynyt, voidakseni olla huvitettu mistään."

Anna hyväili hiljaa ystäväänsä vastauksen asemasta. Dagmar ihmetteli mikä taikavoima oli kätkettynä noihin käsiin, joita hän aina oli pitänyt rumina; sellaista huojennusta tunsi hän nyt, kun ne silittelivät hänen otsaansa ja hiuksiansa.

"Kyllä sinä vielä saat voimia ja elämänhalua, kun saat alottaa toimesi ja tunnet, että ylläpidät itseäsi."

"Niinkö luulet?"

"Ehkä", sanoi Dagmar epäilevästi.

"Missä on äitisi nyt ja veljesi?"

"Äiti on asettunut tänne Tukholmaan. Kuten tiedät, nousi Bergsjöholm sangen korkeaan hintaan ja muu omaisuutemme myös, niin että meille jäi vähän, jolla äiti voi elää, vaikka niukaksi se kyllä tulee käymään. Robert on matkustanut Amerikkaan."

"Amerikkaan!" huudahti Anna.

"Niin, raivatakseen itselleen uutta uraa. Siellä se käy paremmin, kun ei kukaan tunne häntä. Täällähän hänellä on nimi ja asema, jotka estävät hänen tarttumasta mihin tahansa."

"Hänestä mahtoi tuntua vaikealta keskeyttää valtiomies-uransa, johon hänellä oli niin suuret taipumukset", sanoi Anna osaaottavasti.

"Tuntui varmaan, mutta hän ei kertaakaan valittanut, kun hän kerran oli päättänyt asian. Hän ei koskaan ilmaise tunteitansa."

"Onko hän kirjoittanut mitään Amerikasta?"

"Ei vielä. Tuskin olisi hän ehtinytkään."

Siten keskustelivat he pitkän aikaa, molemmat huolellisesti karttaen puhua siitä, mitä he yhteisesti olivat kokeneet kuluneena aikana.

Dagmar toivoi salaisesti, että Anna olisi maininnut veljensä nimen, mutta varoi itse tuskallisesti johtamasta keskustelua häneen. Mutta vielä enemmän toivoi hän saada puhua entisen koulutoverinsa kanssa niistä kysymyksistä ja ajatuksista, jotka viimeaikoina olivat liikuttaneet hänen sydäntään ja tulleet hänelle niin tärkeiksi. Hän odotti, että Anna sanoisi jotakin, joka voisi antaa keskustelulle vakavamman suunnan, mutta turhaan. Anna oli itse umpimielinen ja senvuoksi hyvin varovainen varomattomasti kosketellakseen toisen sisempää sielunelämää. Dagmarkin oli ujo siinä suhteessa. "Anna tuntee vaan minua kohtaan sääliväisyyttä ja on sen vuoksi ystävällinen minulle, mutta minä en saa toivoa liian suurta osanottoa hänen puoleltaan", ajatteli hän alakuloisena. Vihdoin nousi hän ylös.

"Nyt on minun aika lähteä", sanoi hän, "minulla on vielä koko joukon toimitettavaa. Kiitos näistä hetkistä!"

He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja menivät yhdessä eteiseen. Siellä vallitseva hämäryys antoi Dagmarille rohkeutta varovasti tehdä kysymyksen, joka oli kauan polttanut hänen huuliaan.

"Sinä olet kertonut niin vähän omaisistasi. Olen tuskin kuullut muuta, kuin että täti ja setä ovat reippaita ja että Eva on tullut seitsentoistavuotiaaksi ja kauniiksi kuin ruusu. Mitä hän toimittaa?"

"Hän on taloudellinen ja auttaa äitiä. Isälläkin on paljon hyötyä hänestä, niin että minua ei ollenkaan kaivata, enkä minä koskaan tunne itseäni tarpeettomammaksi, kuin kesällä, ollessani kotona."

"Mitä sinä puhut", sanoi Dagmar hymyillen ja lisäsi ikäänkuin sivumennen: "Ja veljesi, miten on hänen laitansa?"

"Hän suorittaa keväällä tutkintonsa. Minä olen nähnyt häntä niin vähän."

"Kirjoittaako hän paljon?" kysyi Dagmar ja näytti suurella vaivalla vetävän hansikkaita käsiinsä.

"Ei, hän ei ole pitkään aikaan julkaissut mitään."

Syntyi muutaman hetken äänettömyys, sitten sanoi Dagmar hyvästi.

"Kirjoita minulle joskus", pyysi hän, ja Anna lupasi.

Sitten he erosivat. Molemmat tunsivat sydämessään, etteivät olleet käyttäneet tätä kohtausta niin kuin olisivat tahtoneet.

Dagmar tuli Brotorpiin ja alotti siellä uuden elämänsä. Ei ollut helppoa tuolle hemmoitetulle, suositulle tytölle taipua toisten tahtoon ja joutua alhaisempaan asemaan. Häntä ei millään tavalla kohdeltu epäystävällisesti eikä ylpeästi, mutta ei hänen tähtensä myöskään kursailtu, hän oli kotiopettajatar, ei enempää, eikä vähempää.

Patruuna Klefborg oli hyväntahtoinen, varakas mies, joka tunsi arvonsa, eikä antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Hän kohteli Dagmaria hyväntahtoisella suojelevaisuudella, jossa ei ollut jälkeäkään siitä huomaavaisesta kohteliaisuudesta, johon tämä oli tottunut. Rouva Klefborg oli salaisesti ylpeä kotiopettajattarensa hienon syntyperän tähden, mutta hänelle tuotti nautintoa voidessaan käyttäytyä siten, ettei hänen tuttavansa, eikä Dagmarkaan huomanneet hänen panevan arvoa koko asialle.

Tytöt, Sigrid ja Martta, tunsivat alussa suurta kunnioitusta kaunista, vakavaa opettajatartaan kohtaan, mutta lyhyen ajan kuluttua tuli hän heidän haaveellisen ihailunsa esineeksi. Muut lapset olivat poikia. Kaksi niistä kävi koulua Upsalassa, kolmas ja nuorin oli vielä puettu mekkoon. Brotorp sijaitsi lähellä mainittua kaupunkia, jonka vuoksi pojat aina tulivat kotiin sunnuntaiksi. Siellä oli suuri maatalous ja paljon työtä. Dagmar tunsi vaistomaisesti, ettei hänen emäntänsä ollut tyytyväinen, jos hän rajoitti työnsä ainoastaan lasten opetukseen, vaan tahtoi hänen apuaan yhteen ja toiseen. Tuon nuoren tytön, joka ei koskaan ollut tottunut minkäänlaiseen työhön, täytyi sen vuoksi ponnistaa viimeisetkin voimansa, ollakseen mieliksi. Hän sai kokea monta raskasta hetkeä ja taistella monta hiljaista taistelua ylpeyttänsä vastaan, voidakseen näennäisellä tyyneydellä mukautua uusiin olosuhteisiinsa.

25.

Brotorpissa elettiin vieraanvaraisesti. Usein pantiin toimeen päivällisiä taikka illanviettoja naapureille ja toisinaan kutsuttiin vieraita, jotka viipyivät useampia päiviä. Dagmar ei siitä tuntenut huvia. Hän oli liian väsynyt tehdäkseen mielellään uusia tuttavuuksia ja vetäytyi sen vuoksi niin usein kuin mahdollista omaan huoneeseensa.

Eräänä aamuna kertoivat tytöt hänelle riemuiten, että Henning-setä tulee parin päivän kuluttua.

"Kuka on Henning-setä?" kysyi Dagmar enemmän tyydyttääkseen tyttöjä, kuin omaa uteliaisuuttaan.

"Setä Henning Svennius. Hän on niin kiltti, ettei täti voi uskoa! Hän tuo aina meille jotakin hyvää."

Henning Svennius! Sehän oli tuon nuoren miehen nimi, jonka hän ennen muinoin oli kohdannut muutamia kertoja Kurtin seurassa.

"Mikä hän on?" kysyi hän tällä kertaa todellisella mielenkiinnolla.

"Hän on etäistä sukua isälle ja senvuoksi tulee hän toisinaan tänne. Ja sitten hän on dosenttina Upsalassa", selitti Sigrid.

"Täti tulee pitämään hänestä äärettömän paljon", sanoi Martta.

Kun Dagmar lauvantaina puolenpäivän aikaan tuli alas ruokasaliin, oli tuo odotettu vieras jo siellä keskustellen isäntäväen kanssa. Pikkulapset riippuivat ihastuneina hänen ympärillään. Rouva Klefborg aikoi esitellä hänet Dagmarille, mutta Henning ehti ennen.

"Luulen, että esittely on tarpeeton", sanoi hän, mennen sisääntulijaa vastaan, "minä näen, että neiti Rencrona tuntee vielä minut. Me olemme kohdanneet toisemme ennen."

Dagmar huomasi, että hänen tervehdyksensä oli yhtä kunnioittavainen ja ritarillinen kuin silloinkin, kun he viimeksi kohtasivat toisensa hänen rikkaan isänsä loistavassa salongissa. Ainoa ero silloiseen verrattuna oli osanottavaisuus, joka loisti tuosta syvästä, kirkkaasta katseesta, jonka hän loi Dagmariin. Mutta se ei ollut osanottavaisuutta, joka olisi tuntunut nöyryyttävältä hänen herkkätuntoiselle ylpeydelleen, vaan hänestä tuntui pikemmin aivan kuin hän, kuvallisesti puhuen, olisi kumartanut hänen surulleen ja onnettomuudelleen.

"Niin, me olemme kohdanneet toisemme ennen", vastasi Dagmar ja puristi melkein kiitollisena hänen kättään.

"Vai niin, sitä minä en tietänyt", sanoi rouva Klefborg hämmästyen ja katseli heitä uteliain silmin.

Päivällisajan kuluessa oli hän harvinaisen herttainen ja kohteli Dagmaria erityisellä ystävällisyydellä. Hänen tyytyväisyytensä lisääntyi illan kuluessa huomatessaan, kuinka tuttavallisesti nuo molemmat nuoret seurustelivat keskenään.

"Saatpa nähdä, että siitä vielä tulee jotakin", sanoi hän ja tuuppasi miestään kylkeen.

"Mitä?" kysyi tämä ihmetellen ja näytti aivan ilmeiseltä kysymysmerkiltä.

Hänen vaimonsa loi merkitsevän katseen ikkunan luo, missä Henning ja Dagmar juttelivat keskenään. Herra Klefborg katsoi sinne ja hänelle selvisi mitä vaimonsa oli tarkoittanut.

"Vai niin. Niin, sinä olet aina niin kärkäs tuollaisiin. Mutta tässä tapauksessa ei minulla olisi mitään sitä vastaan", sanoi hän.

"Vaistoni ei petä minua koskaan", vakuutti rouva, ja hänen miehensä varoi itseään vastustamasta häntä.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Seurakunnan pappi oli saatuaan kuulla Henningin tulosta, heti pyytänyt hänen apuaan puolipäiväjumalanpalveluksessa, ja nuori dosentti, jota ei koskaan tarvinnut vaatimalla vaatia, oli lupautunut suorittamaan sen.

Dagmar meni kirkkoon vakuutettuna siitä, ettei hän palaisi sieltä niin isoovaisena kuin tavallista. Tuon nuoren miehen läpeensä miellyttävä ja puoleensa vetävä olento oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen. Hän tunsi vaistomaisesti, että Svennius oli ainoa monen joukossa, jonka kautta valonsäde voisi tunkeutua hänen sielunsa pimeyteen. Tosin oli hän tämän sisällisen taistelun ja levottomuuden aikana kohdannut useampia, jotka itse elivät ijankaikkisuus-elämää, jota hän kaihosi, mutta kukaan näistä ei voinut ojentaa hänelle elävän veden juomaa, jota hänen sielunsa himoitsi. Hän tuskin enää toivoikaan pääsevänsä selvyyteen, mutta jouduttuaan yhteen dosentti Svenniuksen kanssa, oli toivo taas herännyt. Hän varmaankin ymmärtäisi häntä, hän toivoi saavansa puhutella häntä. Hän ei varmaankaan, kuten muuan henkilö, jolle Dagmar oli kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, tulisi vihaiseksi ja kiivaasti moittisi häntä, selittäen, ettei hänen rauhan kaipuunsa ollut vilpitöntä, kun hän voi antaa rakkauden ihmiseen pidättää itseään, vaikka tämä ihminen olikin hänen isänsä. Ei, hänen lempeässä, tyynessä ja kuitenkin niin miehekkään voimakkaassa olennossaan, hänen ystävällisessä ja kuitenkin läpitunkevassa katseessaan ja hänen salatussa, mutta täysin huomattavassa osanottavaisuudessaan oli jotakin, joka parantavasti kosketti murtunutta ruokoa ja piteli varovaisesti suitsevaista sydäntä.

Henning Svennius seisoi alttarin edessä. Hän messusi. Kun hän harvinaisen pehmeällä ja sointuvalla äänellään ja puhtaimman hartauden innostamana lauloi: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot", tunsi Dagmar itsensä syvästi liikutetuksi. Kuumat kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kyyneleet, joita hän ei voinut selittää.