Part 8

"Ja sinä uskot, että ihmiset olisivat voineet keksiä jotakin niin jumalallista, kuin Kristuksen ilmestyminen maailmaan? Sinä olet niin lapsuudestasi asti perehtynyt siihen kertomukseen, että sinä et huomaa, kuinka äärettömän paljoa korkeammalla se on kaikkia ihmisajatuksia. Koeta jos voit käsittää näiden sanojen syvää merkitystä: 'Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa'. Inhimillinen järki ei voi käsittää tätä ijankaikkisen rakkauden syvyyttä ja vielä vähemmin voi se keksiä jotain sellaista, mutta usko käsittää sen ja elää siitä. Ja se, joka uskon katseella on nähnyt Jumalan Kristuksessa ja jonka Hän on vetänyt luokseen sanomattoman rakkautensa voimalla, tietää, että jos hän uhkamielisesti kääntyisi pois tästä pelastavasta rakkaudesta ja halveksisi sitä, ei mikään rangaistus olisi hänelle liian suuri, mitään saatanallisempaa ei hän voisi ajatella. Varo, Kurt, viettelemästä ainoatakaan, joka uskoo Kristukseen, vaikka hänen uskonsa tuottaisikin hänelle enemmän pelkoa kuin iloa."

Henning vaikeni. Hän näki, että Kurt oli liikutettu. Hetkisen kuluttua nousi hän ja meni pianon luo ja antoi sormiensa liukua yli koskettimien vuodattaen niinkuin aina koko sielunsa säveliin. Ei koskaan ollut hänen soittonsa ollut voimakkaampaa, eikä sitä koskaan ollut elähyttänyt jalompi tarkoitus. Hän tiesi, että Kurt oli tunnelma-ihminen ja menetteli useimmin kuin joku muu hetken vaikutteiden mukaan. Hän oli vakuutettu, että hänen ystävänsä rinnassa paraikaa riehui ankara taistelu valkeuden ja pimeyden välillä. Sanoilla ei hän enää voinut auttaa Kurttia taistelussa -- hän tunsi sanoneensa kylliksi -- mutta sävelillä tahtoi hän tehdä sen hienommin ja huomaamattomammin. Hän tahtoi soittaa siten, että hän Davidin tavoin saisi Saulin hengen pois ystävänsä sielusta.

Aika kului, valkea oli palanut hiilille ja hämärässä huoneessa kaikuivat vaan ihanat soiton säveleet.

Äkkiä kuuli Henning liikettä takanaan ja samassa leimahti sammuva hiillos kirkkaasen liekkiin. Hän lakkasi soittamasta ja kääntyi ympäri. Siinä seisoi Kurt käsivarret ristissä rinnalla ja katseli tuleen, joka kirkkaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen ilmeessään oli selittämätön sekotus riemua ja tuskaa, uhkamielisyyttä ja alttiiksi antautuvaisuutta, vihaa ja katumusta, kaikki jälkiä siitä taistelusta, joka riehui hänen sielussaan. Henning meni hänen luoksensa.

"Mikä siellä palaa?" kysyi hän, vaikka hän jo tiesi sen.

"Käsikirjoitukseni", vastasi Kurt kumealla äänellä ja haroi sormilla tukkaansa.

Molemmat seisoivat hiljaa ja katselivat tuleen. Silloin tällöin saattoivat he lukea sanan taikka lauseen papereista aina sitä mukaan kuin liekit tarttuivat niihin ja ne hiiltyivät. Vihdoin oli kaikki hiipuvana tuhkana, joka kevyessä ilmanvedossa liikkui, liehui ja raukesi. Silloin valtasi Kurtin äkkiä katumus.

"Mitä olen minä tehnyt?" huudahti hän. "Olihan se nerokasta, mitä olin kirjoittanut. Se oli parasta, mitä olin kirjoittanut. Se olisi kohottanut minut suurten runoilijain vertaiseksi, sillä jokainen sana oli innostuksen aikaansaama. En ollut oma itseni sitä kirjoittaessani. Ei voi uskoa, miltä tuntui, oli ikäänkuin joku olisi kuiskannut korvaani! Minä hurmauduin kuvista, jotka toinen toisensa jälkeen esiintyivät katseeni eteen, minä kirjoitin vaan, mitä näin. Oi, se oli ihanaa! Mutta nyt on kaikki tuhkana. Kauheata! Miksi tein minä niin, miksi toimin heikkouteni hetkellä? Miksi kuuntelinkaan niin kauan sinun lumoavaa soittoasi, kunnes tulin niin hentomieliseksi, etten tiennyt mitä tein? Sinä olet se, joka olet syypää kaikkeen!"

Kurt, joka oli aivan pois suunniltaan, kääntyi äkkiä Henningin puoleen.

"En se ole minä, vaan Kristus, joka on pakottanut sinua. Ajatellessasi häntä lauhtui uhkamielisyytesi", vastasi tämä ja loi ystäväänsä osanottoa uhkuvan katseen. "Vaikka sinä nyt kadutkin tekoasi, niin tulee kuitenkin hetki, jolloin sinä siunaat sitä." Kurt kääntyi pois huoaten ja haroi sormilla tukkaansa, kuten hänen tapansa oli, ollessaan kiihtyneessä mielentilassa.

"Se on nyt tehty, kirosinpa minä sitten sitä tai siunasin. Jos minun täytyy mennä helvettiin, niin menen minä sinne mieluummin yksin, kuin vedän muita mukanani. Pitäisihän olla sitten hyvä, että kävi kuten kävi", sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta minun maineeni, runoilijataitoni, kunnian laakerit", mutisi hän ja katsoi lohduttomalla, hajamielisellä katseella tuleen, jossa hänen mielestään koko hänen tulevaisuutensa oli hävitettynä.

Henning turvautui taas säveliin, hän tunsi voivansa vaikuttaa parhaiten niiden avulla.

Kurt laskeutui matalalle tuolille. Hän istui taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa ja koetti olla ajattelematta mitään. Kuva menneiltä ajoilta johtui äkkiä hänen mieleensä. Hän näki kotipitäjänsä hautausmaan. Aurinko valaisi ristiä ja kumpuja. Hän itse kulki kahdeksantoista vuotiaana nuorukaisena äitinsä ja sisarensa seurassa kuolleen veljensä lepopaikalle. Hän kuuli äitinsä sanovan: "Äiti voi vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne, joita hän vuodattaa niiden haudalle." Hän muisti selvään myöskin oman vastauksensa, mutta oliko hän pitänyt sen kauniin lupauksen, jonka hän silloin teki? Äiti oli jo itkenyt hänen tähtensä, sen hän tiesi, ja se vaikutti häneen tuskallisesti. Mielellään tahtoi hän säästää häneltä jokaisen kyyneleen, ja hetkisen tuntui hänestä helpottavalta tuo seikka, että hänen paras runotuotteensa nyt oli tuhkana.

Mutta äkkiä syöksyi hän ylös, ravistaen itsestään tuon hellän mielentilan.

"Tuhmuuksia, lellittelemistä, miehelle arvotonta!" huudahti hän. "Lopeta toki kurja soittosi! Se on jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa minulle!"

Hän kiiruhti ovelle.

"Mihin sinä menet?" kysyi Henning.

"Se ei kuulu sinulle! Sinä tahdot sitoa minun sieluni, mutta se ei onnistu, minä ravistan päältäni kaikki kahleet!"

Ja hän meni.

Henning ei yrittänyt pidättää häntä. Vaipuneena syviin ajatuksiin seisoi hän kauan loppuun palaneen valkean ääressä, joka vielä heikosti hehkui. Hymyily valaisi ajatuksen heijastuksena hänen kasvojaan.

"Turhaan sinä potkit tutkainta vastaan, Kurt. Kristuksen rakkaus voittaa sinut", mutisi hän.

Kun Kurt oli tullut kadulle, jäähdytti ja tyynnytti viileä tuuli hänen otsaansa. Hän hengitti syvään ja käveli hitaasti. Mielipaha, yhtä voimakas, kuin hänen äskeinen raivonsa, valtasi hänen sielunsa.

"Hyvää iltaa, Warenheim. Tuletko kanssamme?" huusivat muutamat toverit, jotka tulivat häntä vastaan. "Olet varmaan myynyt käsikirjoituksesi tänään ja valmistat meille iloisen illan."

"Minä en myy sitä tänään enempää kuin muinakaan päivinä", vastasi Kurt ja aikoi mennä.

"No mutta mitä tämä merkitsee? Mikä sinua vaivaa?"

"Se on poltettu."

"Poltettu! Oletko hullu? Minkätähden?"

"Arvaat oikein: minä olen hullu, taikka olin, saman tekevä. 'Vapaus' on hiipuvana tuhkana, ja minun runouteni sen mukana. Minä en kirjoita täst'edes enää riviäkään."

Toverit katselivat toisiaan, ikäänkuin he todella olisivat pelänneet, että hän on kadottanut järkensä.

"Tule kanssamme Flustretille nyt ja upota hullutuksesi", kehoittivat he.

Kurt seurasi heitä. Sitä seuraavana aikana vietti hän hurjempaa elämää kuin koskaan ennen. Mutta äkkiä tapahtui muutos. Hänelle selvisi se tosiasia, että hän oli joutumaisillaan kokonaan rappiolle. Ijankaikkisuuteen ei hän uskonut, eikä pitänyt väliä siitä; mutta tämä elämä on toinen asia.

Hän oli tehnyt koko joukon velkoja. Kotoa saadut varat eivät olleet aijotut käytettäviksi hurjisteluihin. Oli välttämätöntä alkaa uutta elämää. Hän rupesi jälleen harjoittamaan laiminlyötyjä opinnoitaan ja koetti vetäytyä syrjään turmiota tuottavista huvituksista, jotka olivat hurmanneet hänet. Mutta ei ole helppo kohota ylös loasta, kun kerran on vajonnut siihen. Suo vetää puoleensa. Sen sai Kurt kokea, mutta hän teki kuitenkin tarmokkaita ponnistuksia kohotakseen. Itsekunnioitus oli herännyt, hän ei tahtonut sortua.

Huolimatta ulkonaisesta muutoksesta parempaan päin, pysyi hänen sielunsa kuitenkin synkkänä ja ristiriitaisena. Aina siitä asti, kun hän oli hävittänyt lempiteoksensa, ei hän ollut voinut runoilla riviäkään. Tuntui ikäänkuin hänen runottarensa olisi poistunut hänen luotaan, kostoksi häpeästä, joka oli häntä kohdannut.

Dagmar Rencronaa ajatteli hän harvoin. Myrkylliset keinot, joita hän oli käyttänyt voidakseen unohtaa, näyttivät tehneen tarkoitetun vaikutuksensa.

21.

Korkeitten tammien oksat ja lehdet muodostivat varjotäpliä Bergsjöholman puiston auringonpaisteiselle nurmikolle, missä lawn-tennis peli oli täydessä käynnissä. Pallot lensivät nopeasti edestakaisin verkon yli. Nuoret naiset vaaleissa kesäpuvuissaan ja nuoret urheilupukuiset herrat koettivat kilvan miellyttää toinen toisiaan, kehittäen pelissä taitavuuttaan, ketteryyttään, voimaansa taikka sulouttansa, aina miten milloinkin sopi.

Robert Rencrona, jolla oli toimi lähetystössä Pariisissa, oli paraikaa kotona lyhyellä lomalla. Hänen hoikkaa, reipasta vartaloaan verhosi valkea villapuku ja hänen jokainen liikkeensä ilmaisi arvokasta hienoutta. Kalpeilla, säännöllisillä, kuvankauneilla kasvoilla oli hillitty ilme, joka ei milloinkaan ilmaissut niitä tunteita ja liikutuksia, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sielussa. Hänestä sanottiin, että hän oli kyvykäs valtiomies.

Nyt oli hän pelkkää kohteliaisuutta vastapelaajaansa kohtaan ja koetti kaikin voimin säästää häneltä pienimmänkin vaivan. Hän pelasi äärettömän hyvin, koettamatta kuitenkaan herättää sillä huomiota. Tyynesti keskustellen lähellä olevan kanssa, heitti hän ikäänkuin sivumennen takaisin konstikkaimminkin lähetetyt pallot.

Dagmar pelasi toisella puolen nuoren kreivi Zonan kanssa, joka innokkaasti ihaili häntä.

Robert tarkasteli salaa sisartaan. Tämä oli hänen mielestään muuttunut sen jälkeen kun he viimeksi olivat nähneet toisensa, ja hän mietti, mikä siihen mahtoi olla syynä. Hän oli kaunis ja miellyttävä kuten ennenkin ja jokaisessa liikkeessä oli tuota entistä itsetiedotonta kuningatarmaisuutta, mutta hän ei kuitenkaan ollut sama Dagmar, josta veli oli eronnut. Hänen keskustelussaan, naurussaan ja hymyilyssään oli jonkinlaista välinpitämättömyyttä, josta saattoi aavistaa, ettei hänen sielunsa seurannut mukana. Suurten loistavien silmien katse oli rauhaton ja levoton. "Mikä mahtanee rasittaa hänen sydäntään, ei suinkaan se vaan liene onneton rakkaus", ajatteli Robert.

Kun hän kerran oli kahden kesken äidin kanssa, johti hän keskustelun sisareensa.

"Miten on oikeastaan Dagmarin laita? Minä olen turhaan koettanut päästä selville hänen suhteestaan. Että jotakin on hullusti, sen minä näen, mutta minä en käsitä mitä se on. Ja jos häneltä kysyy jotakin, antaa hän vaan nenäkkään vastauksen."

"Niin, minä en käsitä häntä sen enempää", sanoi vapaaherratar, "minulle ei hän koskaan ole osottanut pienintäkään luottamusta."

"Onko hänellä jokin sydänsuru?"

"En minä tiedä. Minä tiedän vaan, että hän kohtelee mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä kaikkia herroja ja hylkää toisen edullisen tarjouksen toisensa jälkeen. Minä en tiedä mitä, taikka ketä hän odottaa", sanoi vapaaherratar ja huokasi.

"Seurusteleeko hän edelleenkin Warenheimiläisten kanssa?" kysyi Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Ei, en luule sitä. Tänä talvena en ole nähnyt tuota tyttöä tuskin kertaakaan, muistaakseni, ja hyvä se onkin. Hän on hyvin vastenmielinen olento."

"Minä kuvittelin toisinaan mielessäni, että Kurtin ja Dagmarin välillä olisi ollut jotakin", sanoi Robert.

"Sitä en minä toivoisi", sanoi vapaaherratar pontevasti. "Köyhä ylioppilas, ilman tulevaisuuden toiveita, mitä olisi hän Dagmarille? Oh ei, kyllä kai hän on niin järkevä, ettei niin huonon tähden hylkäisi mitä edullisimpia tarjouksia."

"Mutta olihan hän etevä runoilijan alku ja olihan hänessä jonkun verran tyylikkäisyyttä", sanoi Robert, muistellen ystävyyttä, joka yhteen aikaan oli yhdistänyt hänet tuohon nuoreen mieheen.

"Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sovelias puoliso sinun sisarellesi", sanoi vapaaherratar kiivaasti, "varsinkin kun hän viime aikoina kuuluu joutuneen rappiolle."

"Onko hän? Mistä se johtuu? Tuo kunnon poika!"

"Ei tainnut olla juuri luottamista hänen kunnollisuuteensa", sanoi vapaaherratar. "En ollenkaan ihmettele, että nuori mies, joka on saanut niin yksipuolisen kasvatuksen, joutuu harhaan. Kaikki, tuomitseva jumalisuus, virrenveisuu ja pitkät saarnat lapsuudessa aiheuttavat vastustusta vanhempina vuosina ja se tulee sitä voimakkaammaksi, mitä ankarampi pakko on ollut."

"Sellaisen kasvatuksen vastakohta tuottaa tällaisia hyveen esikuvia, kuin Dagmar ja minä. Me ymmärrämme tehdä syntiä hienosti ja ylhäisesti, me", sanoi Robert, pieni ivan välähdys tutkimattomissa silmissään.

"Niin, ei minun tähän asti ole tarvinnut hävetä lasteni tähden", sanoi vapaaherratar loukkaantuneena "On vaan yksi seikka, jota minä Dagmarin kasvatuksen suhteen kadun, ja se on, että hän sai käydä rippikoulunsa talonpoikain joukossa tuon uskovaisen papin luona. Yhteen aikaan minä jo toivoin, että hän olisi vapautunut noista epäterveellisistä mielipiteistä, joita häneen siellä istutettiin, mutta tänä talvena olen minä monta kertaa huomannut, että ne vielä ovat jälellä."

"Mitenkä niin?"

"Hän on niin usein kuin suinkin vetäytynyt syrjään kaikenlaisista huvituksista, näyttänyt alakuloiselta ja sanonut, että elämä on hyvin tyhjää ja että sillä pitäisi olla jokin korkeampi päämäärä."

"Niin, se on huolestuttavaa", myönsi Robert.

Huolimatta näistä osaaottavista sanoista, aavisti hänen äitinsä hämärästi, että hän sydämessään hymyili hänen levottomuudelleen.

Sill'aikaa makasi tämän keskustelun esine mukavasti riippumatossaan linnanpuiston tuuheitten puitten varjossa. Hän makasi selällään kädet niskan takana ja katseli surullisesti tammien latvoihin, joiden välitse sininen taivas näkyi.

Hän koetti olla ajattelematta, mutta ei voinut vapautua tuskallisista tunteistaan, jotka rasittivat häntä. Hän rupesi tottumaan niihin ja tunsi surukseen ja mielipahakseen, että ne, vastoin hänen tahtoaan, olivat aivan muuttaneet hänet.

Missä lienee Kurt? Mitä hän tekee? Miten hänelle käy? Oliko hän syynä hänen rappiotilaansa? Nämä kysymykset olivat aina valmiina tullakseen esille kiusaamaan häntä niin pian kuin hän oli yksin. Sentähden oli hän paennut yksinäisyyttä. Mutta seuraelämä, joka ennen oli ollut Dagmarin ajanviettona, tuntui hänestä nyt niin tyhjältä ja kuluneelta, että hän keskellä sen hälinää toivoi taas pääsevänsä yksinäisyyteen.

Hän oli koettanut olla vihainen Kurtille hänen epämiehekkään heikkoutensa tähden ja hän oli tehnyt voitavansa karkoittaakseen hänen kuvansa mielestään, mutta turhaan. Usein kuvaili hän mielessään miltä tuntuisi, jos Kurt tulisi takaisin. Toisinaan toivoi hän, että tämä tulisi, voidakseen oikein perin pohjin läksyttää häntä. Hellempinä hetkinään tunsi hän taas kalvavaa, sietämätöntä kaihoa hänen tähtensä.

"Jos hän tulisi nyt", ajatteli hän, maatessaan liikkumattomana riippumatossaan, "ymmärtäisimme me toisiamme ilman sanoja ja antaisimme anteeksi toisillemme ja unohtaisimme entisyyden."

Mutta hän ei tullut. Nuori tyttö sulki silmänsä, ja pari kyyneltä, kuumaa ja polttavaa, niinkuin hänen surunsakin, tunkeutuivat esiin pitkien silmäripsien alta ja kimahteli lehväskaton himmentämässä auringon valossa.

Voimakkaalla tahdonponnistuksella nousi Dagmar äkkiä ylös ja kuivasi kyyneleensä, harmissaan siitä, että oli vaipunut näin surulliseen mielentilaan.

"Minä en tahdo ajatella häntä!" sanoi hän melkein kuuluvasti ja laski tarmokkaasti jalkansa maahan. "Minun täytyy unohtaa hänet, mutta sehän on mahdotonta tässä joutilaisuudessa. Minä haluan tehdä jotakin, mutta mitä?"

Näin ajatteli hän kävellessään hitaasti puiston varjoisalla käytävällä.

Kukkulalla vähän matkan päässä huomasi hän isänsä, joka hermostuneesti heiluttaen kävelykeppiään seisoi ja katseli viljavia peltojaan ja niittyjään. Jos Dagmar olisi vähemmin ajatellut omia asioitaan, ei hän olisi ollut huomaamatta levotonta ja huolestunutta ilmettä paroonin muuten aina huolettomilla kasvoilla. Ei hän myöskään huomannut hänen äänensä hermostunutta väreilemistä, hänen puhutellessaan tytärtään. Sanat eivät sisältäneet mitään, joka olisi antanut aihetta otaksumiseen, että jotakin tavatonta olisi liikkunut hänen mielessään.

"Tänä vuonna näyttää olevan tulossa hyvä vuodentulo, eikö niin, lapseni?" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, jota hän piteli lujasti omassaan.

"Kyllä näyttää siltä", vastasi Dagmar välinpitämättömästi ja tunsi, että isän käsi oli kostea ja kylmä, mutta ei pannut siihen sen enempää huomiota.

"Sinä olet kai hyvin kiintynyt Bergsjöholmaan?"

"Olen tietysti. Miksi isä kysyy sitä?" vastasi hän naurahtaen ja katsoi yli viheriöitsevien lakeuksien. Siten jäi häneltä huomaamatta tuo sekä rukoileva että epätoivoinen katse, jolla isänsä silmäili häntä.

"Ja äiti ja Robert myöskin?" kysyi hän.

"Ovat tietysti. Me olemme kaikki ihastuneita Bergsjöholmaan, tietäähän isä sen. Varsinkin äiti. Minä luulen, että hän ennemmin kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmasta todenteolla, niin että kyllä sinä saat olla varma siitä, ettei kukaan halua päästä pois täältä", vastasi Dagmar huolettomuudella, joka oli räikeä vastakohta sille tuskan ilmeelle, joka levisi paroonin kasvoille tytön tätä sanoessa.

Hän päästi äkkiä tyttärensä käden, otti hatun päästään ja siveli muutaman kerran kädellä otsaansa, ikäänkuin olisi hän tuntenut kovia tuskia. Dagmar ei huomannut mitään. Hän seisoi selkä isäänsä päin ja mietti mihin hän ryhtyisi saadakseen jotakin tehtävää. Jos hän ottaisi muutamia alustalaisten lapsista opettaakseen niitä linnassa jonkun tunnin päivässä? Se ei taitaisi olla niinkään hullua! Hän ilmoitti heti aikeestaan isälleen.

"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi tämä.

Hämmästyneenä tästä vastauksesta kääntyi Dagmar ympäri. Hän ei ollut tottunut pienempiinkään vastaväitteisiin isänsä puolelta.

"Mutta miksi ei?" kysyi hän hymyillen.

"Oh, se on tarpeetonta", vastasi isä kierrellen.

"Saattaa olla, mutta se huvittaisi minua, minä olen niin kyllästynyt tähän tyhjäntoimittamiseen. Ellet sinä hyväksy ehdotustani, niin keksi minulle sitten jotakin muuta."

"Ei sinun tarvitse tehdä työtä. Tuollainen toivominen on vaan oikullisuutta. Ei, sinun tulee mennä naimisiin", sanoi parooni puhuen kiireesti ja hermostuneesti. "Ajattele kreivi Zonaa, hän on kunnon mies ja rikas."

Dagmar joutui hämilleen. Mitä oli tapahtunut hänen isälleen, joka ei koskaan ennen ollut kehoittanut häntä menemään naimisiin, pikemmin päinvastoin?

"Miksi tahtoo isä sellaista?"

"Se rauhottaisi minua, kun näkisin tulevaisuutesi turvattuna."

"Onhan se turvattu muutenkin. Kyllä minä voin pitää huolta itsestäni, ja onneksi en minä kuulu niihin, joiden täytyy mennä naimisiin toimeentulonsa tähden!"

Nämä sanat kuultuaan kääntyi parooni taas pois salatakseen tuskaa ja häpeää, joka kuvastui hänen kasvoillaan.

"Mutta minä tarkoitan, jos sinä pidät hänestä", änkytti hän.

"Mutta minä en pidä hänestä", vastasi Dagmar tyyneesti, aavistamatta, että hän näillä sanoillaan lisäsi sen taakan painoa, joka hänen tietämättään painoi isän hartijoita.

"Minä tarkoitan vaan sinun parastasi, sinun, jota minä eniten rakastan", huudahti hän ja sulki tyttärensä suonenvedontapaisesti syliinsä.

"Mutta isä, mitä tämä merkitsee?" huudahti Dagmar ja katsoi kauhistuneena hänen kasvoihinsa, jotka olivat luonnottoman punaiset.

"Ei mitään, ei mitään", mutisi isä, päästi hänet sylistään ja meni kiireesti linnaa kohti.

Levottoman aavistuksen valtaamana riensi Dagmar hänen perässään. Ehdittyään linnan portaille horjahti parooni ja kaatui hervottomasti maahan. Huudahtaen juoksi Dagmar esiin ja kumartui hänen ylitsensä.

"Isä, rakas isä", kuiskasi hän kalpein huulin ja nosti ylös hänen tunnotonta päätään.

Syntyi yleinen sekasorto. Vapaaherratar ja Robert tulivat kumpikin taholtaan ja palvelijat kiiruhtivat saapuville. Yksi juoksi hakemaan vettä, toinen hajuvettä, kolmas jäätä. Parooni kannettiin huoneeseensa, ja palvelija lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaikkialla näkyi kalpeita, tuskallisia kasvoja ja kuului levottomia kysymyksiä ja vastauksia.

Parooni oli yleisesti rakastettu alustalaistensa keskuudessa. Surullinen uutinen halvauskohtauksesta levisi kulovalkean tavoin ympäri tilusta ja jokainen, joka voi, kiiruhti linnaan persoonallisesti tiedustellakseen rakastetun isäntänsä vointia.

Kului päiviä ja öitä täynnä levottomuutta ja jännitystä. Häilyttiin toivon ja pelvon välillä. Paroonin elämä voi sammua minä hetkenä tahansa, mutta ei ollut myöskään paraneminen mahdotonta. Jonkun ajan kuluttua näyttikin hän olevan toipumaan päin. Sairas tuli tajuihinsa ja sai osaksi myöskin liikuntakykynsä takaisin. Puhuminen oli hänelle kuitenkin sangen vaikeata.

Dagmar poistui harvoin rakkaan isänsä sairasvuoteelta. Tämä olikin tyynempi, kun tytär oli hänen luonaan. Dagmar moitti itseään, kun ei ollut huomannut hänen levottomuuttaan ennen sairaudenkohtausta. Mutta perästäpäin muisti hän, että hän oli ollut omituinen ja kiinnittänyt erityistä huomiota hänen sanoihinsa. Mutta eihän hän ollut sanonut mitään, joka olisi voinut liikuttaa häntä, pikemmin päinvastoin, ja sitäpaitsi eihän hän olisi voinut tehdä mitään, vaikka olisi huomannutkin taudin laadun muutamia minuutteja aikaisemmin? Useita kertoja sen jälkeen kun isä oli tullut tuntoihinsa, oli Dagmar nähnyt hänen katselevan häntä melkein tuskallisin katsein. Kun hän silloin oli kysynyt, tahtoiko isä jotakin, oli tämä aina vastannut kieltävästi ja kääntänyt pois kasvonsa raskaasti huoaten, joka oli koskenut syvästi tytön sydämeen. Oli nähtävästi jokin asia, joka painoi sairaan mieltä, mutta mikä?

22.

"Robert, tämä on kauheata! Mitä me teemme?" huudahti vapaaherratar kalpeana ja kauhistuneena ja katsoi poikaansa, joka istui häntä vastapäätä yhtä kalpeana, kuin hän itsekin.

He olivat kirjastossa. Pöydällä, heidän edessään oli muutamia kirjeitä, joita he juuri olivat lukeneet. Kirjeet olivat asioimiskirjeitä, osoitetut paroonille, mutta kun hän oli liian sairas voidakseen lukea niitä, oli poika aukaissut ne ja hämmästyksen valtaamana näyttänyt ne äidilleen. Tässä istuivat nyt nuo kaksi lukittujen ovien takana ja tuijottivat toisiinsa.

"Häviön partaalla, sanot sinä", huokasi vapaaherratar. "Luuletko sinä, että isä tiesi tästä?"

"Luultavasti", vastasi Robert lyhyesti.

"Ehkä se aiheutti hänen sairautensakin?"

"Kyllä varmaan."

"Mutta mitä me teemme?"

"Minä en tiedä muuta keinoa, kuin myydä Bergsjöholm ja kaikki mitä meillä on ja tarttua kerjäläissauvaan."

"Sinä olet kauhea!"

"Olenko minä?" kysyi Robert katkerasti nauraen.

"Olet, kun puhut niin kauheita asioita."

"Minä vaan mainitsen isän kevytmielisen menettelytavan seuraukset."

"Kevytmielisen, sanot sinä?"

"Aivan niin. Mitä muuta se on, kuin anteeksiantamattominta kevytmielisyyttä, mennä takaukseen melkein koko omaisuudellaan sellaiselle roistolle, kuin tuo herra S.? Sen voi jokainen ensi silmäyksellä huomata, että hän on oikein pääveijari. Mutta isä on hänessä nähnyt vaan hauskan viftitoverin ja jonakin iloisena hetkenä kirjoittanut nimensä tuohon onnettomaan paperiin, luultavasti ottamatta edes selkoa mitä hän oikeastaan teki."

"Sinä puhut niin ankarasti isästäsi. Ajattele, että hän on kuolemaisillaan."

"Minun täytyy keskeyttää valtiollinen urani ja ruveta päiväläiseksi, hankkiakseni ruokaa sinulle ja Dagmarille", jatkoi Robert samalla katkeralla äänellä, huolimatta äitinsä huomautuksesta.

"Etkö sinä käytä liian synkkiä värejä?"

"Tuskin."

"Mutta sehän on kauheata! Minä en voi kestää sitä häpeää, joka tästä seuraa", huudahti vapaaherratar säteilevin silmin, uhkamielisenä asettuen vastustamaan kohtaloa, joka tuntui hänestä liian kovalta.

"Me joudumme jokaisen hammastettaviksi."

"Pahempi on, ettemme saa ruokaa omien hampaittemme purtavaksi", sanoi Robert.

Kun Dagmar kutsuttiin sisään saamaan tietoa näistä surullisista uutisista, oli hänen ensin vaikea käsittää, mistä oli kysymys; mutta kun se vihdoin selvisi hänelle, näytti hän ajattelevan ainoastaan isää.

"Isä raukka! Nyt minä ymmärrän", mutisi hän.

"Mitä sinä ymmärrät?"