Part 7
"Sano veljellesi terveisiä, ettei hän toiste menettele niin päättömästi, eikä tulistuu kaikesta niin kovin", sanoi hän ohimennessään, katsomatta Annaan.
"Tuskinpa vaan minä sitä teen", vastasi tämä lyhyesti.
Dagmar meni kotiin suuttuneena Annaan, itseensä, Kurttiin ja koko maailmaan. Koko yönä ei hän tahtonut saada unta. Hän heitteleikse rauhattomana edes takaisin. Kurtin liikutetut kasvot ja tuskan hämmentämä katse ei jättänyt häntä rauhaan ja hänen viimeinen katkera huokauksensa kaikui alati Dagmarin korvissa.
Turhaan koetti hän lohduttaa itseään sillä, että syy oli Kurtin ja että hän oli oikeutettu kohtelemaan häntä näin kylmästi. Olisihan hän voinut tyytyä siihen, että olisi vaan etäältä jumaloinut häntä, tunkeutumatta lähemmäksi vasten hänen tahtoaan.
Vihdoin tuli hän ajatelleeksi lumousvoimaansa ja Kurtin rakkautta häneen. Hän ei varmaankaan pysyisi poissa, vaan tulisi takaisin, taikka kirjoittaisi kenties. Silloin olisi hän ystävällisempi ja osoittaisi, ettei hän tarkoittanut pahaa, vaan tahtoi ainoastaan rangaista häntä hänen äkkiarvaamattoman yllätyksensä vuoksi. Tämä ajatus tyynnytti häntä niin että hän aamupuoleen nukahti.
Kun hän heräsi, oli kello paljon. Kirkas auringonpaiste virtasi huoneeseen hänen vetäessään uutimia syrjään. Hänen suhteensa Kurttiin ei saattanut olla aivan lopussa; se tuntuisi liian tyhjältä, sen tunsi hän nyt. Jo tänään saisi hän varmaankin kuulla hänestä ja hän hymyili ajatellessaan kuinka iloiseksi Kurt tulisi, kun hän antaisi hänelle anteeksi. Hän tahtoisi tehdä sen vähitellen ja näyttää hänelle, että hän on hallitsijatar, joka ei salli itseään lähestyttävän ennen kuin hän ojentaa valtikkansa.
Joka kerran kun etehisen kello soi, kuunteli Dagmar Kurtin ääntä, ja kun kirjelaatikon kansi napsahti, katsoi hän, oliko siellä kirjettä hänelle. Mutta päivä kului ja toinenkin ja päivistä tuli viikko ja ilman että Kurttia taikka hänen kirjeitään kuului. Sen sijaan kuului huhuja, ensin hämäriä, mutta pian yhä varmempia, että Kurt Warenheim oli joutunut huonoon seuraan ja että hän usein vietti aikaansa huonomaineisissa paikoissa. Dagmar ei tahtonut kuunnella näitä huhuja, hän koetti unohtaa ne heittäytymällä vielä suuremmalla innolla kuin ennen huvien pyörteeseen. Mutta hän ei löytänyt unohdusta sieltä. Hän väsyi kaikkeen, mikä ennen oli huvittanut häntä ja muodostanut hänen elämänsä. Kaikki nuoret miehet tuntuivat hänestä turhilta ja vähäpätöisiltä, verrattuna häneen, jonka hän oikullisuudessaan oli sysännyt luotaan. Hän huomasi kauhistuksekseen, että hän rakasti Kurttia. Ylpeys vastusti tuota tunnetta ja kuiskasi, ettei hän enää ollut hänen arvoisensa. Mutta silloin kohotti omatunto äänensä ja pakotti hänen tunnustamaan, että Kurt oli langennut juuri hänen tähtensä.
18.
Pienessä yksinkertaisessa huoneessaan täti Constansen luona seisoi Anna ja tarkasteli huolestuneen näköisenä vanhaa, kulunutta talvihattuaan. Hän ei ollut aikonut hankkia itselleen vielä uutta, mutta nyt kevätpuoleen, kun aurinko rupesi valaisemaan kirkkaammin, paljastuivat tuon vanhan hatun monet puutteellisuudet selvemmin. Tädin likinäköiset silmätkin olivat jo huomanneet ne. Tuo hyväntahtoinen mummo, joka sokeasti ihaili veljensätytärtä hyväksyen kaikki, mitä tämä teki, oli ujosti kysynyt, aikoiko Anna todellakin käyttää tuota vanhaa päähinettä koko talven.
Anna mietti ja käänteli tuota hyljättäväksi tuomittua esinettä ja oli hyvin huonolla tuulella, kuten aina, kun hänen täytyi hankkia itselleen jotakin uutta. Hän laski rahansa. Kymmenen kruunua. Ne riittäisivät hyvin. Mutta hän tunsi itsensä ja tiesi, että ellei hän heti menisi ja päättäisi aijottua kauppaansa, olisivat rahat pian menneet. Hän pani senvuoksi päähänsä vanhan hattunsa mennäkseen ostamaan itselleen hienomman. Silloin soi eteisen kello. Hän aukaisi.
"Kas, hyvää päivää, matami Johansson! Astukaa sisään", sanoi hän ystävällisesti.
Matami Johansson oli pieni, laiha mummo, puettuna hyvin paikattuihin vaatteisiin. Hän kumarteli ja kursaili, eikä tahtonut tulla sisään. Kun hän vihdoin tuli, pysähtyi hän oven viereen, niin että Annan, joka ei antanut hänen jäädä siihen, täytyi melkein väkisin viedä hänet sohvaan. Sitten istui hän itse viereen ja rupesi juttelemaan mummon kanssa niin iloisesti ja ystävällisesti, että ne, jotka olivat nähneet hänet vaan salongeissa, hienommissa seuroissa, olisivat tuskin tunteneet häntä tuoksi juroksi ja itseensä sulkeutuneeksi nuoreksi tytöksi. Hän kyseli muorin lapsenlapsista, jotka olivat hänen oppilaitaan koulussa. Vihdoin tunsi mummo itsensä niin kotiutuneeksi, istuessaan sohvan äärimmäisellä syrjällä, että hän uskalsi ilmoittaa asiansa: vaadittiin vuokrarahoja ja ellei hän saisi kokoon niitä viikon kuluessa, oli isäntä luvannut häätää hänet pois. Häneltä puuttui niin paljon sen tähden, että hän oli ollut sairas ja että hänen oli täytynyt käyttää ruokaan se, minkä oli säästänyt vuokraa varten.
"Eihän neiti vaan suutu", sanoi hän tuskallisesti, "mutta neiti on ollut meille niin hyvä ja ainoa, jonka puoleen minä uskalsin kääntyä. Minun ei ole koskaan ennen tarvinnut kerjätä, sen vuoksi tuntuu se niin vaikealta!"
Mummo pyyhki pois kyyneleitä poskeltaan.
Anna ei suinkaan ollut suuttunut. Hän ajatteli tyytyväisyydellä, melkeinpä ylpeydellä, että tässä oli olento, joka tarvitsi häntä, joka ei tuntenut ketään muita kuin hänet, jonka puoleen voisi kääntyä hädässään. Hänen katseeseensa tuli jotakin niin sydämellistä ja hellää.
Matami Johansson ansaitsikin auttamista. Hän teki ankarasti työtä lähestyvästä vanhuudestaan huolimatta, elättääkseen itseään ja lapsenlapsiaan, joiden ainoana turvana hän vanhempien kuoltua oli. Tämän tiesi Anna ja otti sen vuoksi arvelematta esille kymmenkruununsa, kaikki mitä hänellä sillä kertaa oli, ja antoi sen vanhukselle.
"Minulla ei ole enempää", sanoi hän, "mutta se on kai hyväksi avuksi vuokrarahoihin ja lopun saatte te varmaankin kokoon muulla tavoin."
Vaikka Anna huokasikin, ajatellessaan uutta talvihattuaan, korvasivat tuon kunnon mummon kiitokset sen kuitenkin monenkertaisesti.
"Niin, nähkääs, neiti ei anna ainoastaan rahoja, vaan myöskin sydämensä, ja siihen panemme me köyhät niin suuren arvon. Niin, taivaan Jumala palkitkoon teille, minä köyhä mummo en sitä voi", sanoi hän ja puristi tuon nuoren tytön kättä omissaan ja niijaili koko matkan ulos asti.
Anna koetti keskeyttää hänen kiitoksiaan, hymyili ystävällisesti ja lähetti terveisiä lapsille. Sitten kun hän oli sulkenut oven vieraansa jälkeen, meni hän jälleen huoneeseensa. Vanha, kulunut hattu oli mielissään, kun ei sen tarvinnut tulla hyljätyksi vielä ainakaan tänä talvena. Anna asetti sen laatikkoon ja ojenteli sen nauhoja.
"Näyttää siltä, ettei meidän vielä tarvitse erota", sanoi hän hymyillen ja oli taas hyvillä mielin.
Anna hoiti opettajatointansa hyvin tunnollisesti. Hän ei ainoastaan opettanut lapsille määrättyjä kursseja, vaan piti heistä huolta, kävi heidän kodeissaan ja perehtyi heidän olosuhteisiinsa. Lasten äiditkin huomasivat pian, että heillä hänessä oli osaaottava ystävä. Vaikka hän ei voinutkaan auttaa heitä, tuotti heidän mielestään jo sekin huojennusta, kun sai uskoa huolensa sellaiselle, joka ymmärsi niitä aivan kuin olisi itse kokenut samallaisia.
Anna viihtyi toimessaan ja tunsi, että se oli siunaukseksi hänelle itselleen. Hän tahtoi täydellisesti antautua siihen ja olla tyytyväinen. Mutta se ei ollut helppoa, sillä sisimmässä sydämessään kaihosi hän jotakin muuta. Oli aikoja jolloin hän täytti tehtävänsä enemmän velvollisuudentunnosta kuin harrastuksesta. Hän ei kuitenkaan tahtonut valittaa, hänen kutsumuksensa oli kieltäyminen, siitä ajatuksesta ei hän ollut luopunut, mutta hänen kieltäymyksellään oli nyt päämäärä. Hän tahtoi taivuttaa oman tahtonsa Jumalan tahdon alle ja unohtaa itsensä toisten tähden. Täten ja täyttämällä tunnollisesti tehtävänsä katsoi hän palvelevansa Jumalaa. Hän rakasti Häntä, mutta ei tuntuvasti ja riemuiten, vaan velvollisuudesta. Hänen ikeensä ei ollut hänelle sovelias, eikä Hänen kuormansa keviä, mutta hän ei olisi sentään tahtonut heittää pois mitä Hän oli sälyttänyt hänen päällensä, vaikka olisi sen voinutkin tehdä.
* * * * *
Eräänä päivänä tultuaan kotiin koulusta, kuuli Anna tätinsä huoneesta miehisen äänen. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Seuraavassa hetkessä loistivat hänen silmänsä ja hän kiiruhti sisään. Se oli Kurt.
Hän ei ollut käynyt täällä heidän luonaan sen jälkeen, kun tuo onneton keskustelu Dagmarin kanssa tapahtui. Äidin kirjeissä oli Anna huomannut suurta levottomuutta Kurtin tähden. Hän ei ollut käynyt joululomalla kotona ja antoi harvoin itsestään mitään tietoja. Mutta nyt kun hän oli tullut tänne Tukholmaan, ovat hänen asiansa varmaan paremmalla kannalla, ajatteli Anna toivehikkaasti.
Kurt viipyi päivällisen yli ja hänen sisarensa luottamus aleni, huomattuaan hänessä tapahtuneen suuren muutoksen. Hänen katseensa, joka ennen oli niin avonainen, oli nyt tyly ja uhkamielinen. Iloisuus, jolla hän keskusteli, oli nähtävästi teeskenneltyä peittämään hänen todellista mielentilaansa. Annasta tuntui tuskalliselta ja hänen sydämensä kutistui kokoon.
"Nyt jätämme ehkä tädin rauhaan, nauttimaan hiukan päivällis-unta", sanoi Kurt nousten ylös, kun kahvi oli juotu.
"Ei suinkaan! Minä en koskaan nuku päivällisen päälle", vakuutti täti innokkaasti, "mutta jos teillä on jotakin erityistä juteltavaa keskenänne, niin älkää huoliko minusta", lisäsi hän.
Sisarukset menivät toiseen huoneeseen.
"Täti on niin omituinen", sanoi Anna koettaen nauraa ja tekeytyä huolettomaksi; "hän ei koskaan tahdo myöntää, että hän nukkuu päivällisen jälkeen ja kumminkin tekee hän sen aivan säännöllisesti. Hän ei varmaankaan huomaa sitä itse ja on niin hämillään, jos joku sattuu sen huomaamaan. Se on hänen pieni heikkoutensa."
Kurt hymyili hajamielisesti, eikä Anna tietänyt oliko hän edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän etsi turhaan jotakin muuta sanottavaa, kun Kurt yhä vaan oli vaiti. Mutta kun hän ei voinut keksiä mitään, odotti hän vaijeten ja levottomuudella, että veli ilmoittaisi asiansa, sillä että jokin erityinen syy ja sitäpaitsi surullinen, oli johtanut hänet hänen luokseen, siitä oli hän varma.
"Anna, onko sinulla runsaasti rahoja?" kysyi Kurt vihdoin.
"Riippuu siitä miltä kannalta asiaa katsoo", vastasi tämä. "Minkätähden sinä sitä kysyt?"
"Toivon, että sinä lainaisit minulle sata kruunua muutamaksi kuukaudeksi."
"Niin paljon! En usko, että voin", huudahti sisar hämmästyen. "Minulla kyllä on pankissa, mutta minun pitäisi käyttää ne täysihoitomaksuuni ja muutamiin muihin välttämättömiin tarpeisiin."
"No niin, annetaan sen jäädä sitten", sanoi Kurt tylysti. "En tahdo häiritä sinua kauempaa."
Hän aikoi mennä, mutta Anna näki hänen kasvonilmeensä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa pidättääkseen häntä.
"Älä mene, Kurt, minä lainaan sinulle! Täti saa odottaa ja muut tarpeet saavat jäädä. Älä näytä noin synkältä! Mikä sinua vaivaa, Kurt? Sano minulle kaikki", pyysi hän tuskallisesti.
Hän jäi, ja ensikerran tulonsa jälkeen katsoi hän sisartaan silmiin. Anna pelästyi sitä katkeruuden syvyyttä, joka oli hänen katseessaan. Veli hymyili, mutta hymy tuntui vielä kauheammalta, kuin hänen vakavuutensa.
"Ole iloinen, ettei sinun tarvitse tietää kaikkea", sanoi hän ja irtautui lempeällä väkivallalla sisarensa syleilystä.
"Oi, Kurt, jospa sinä tahtoisit luottaa minuun", huudahti Anna, ja hänen silmänsä säteilivät mielenliikutuksesta ja lemmekkäästä levottomuudesta.
Kurt katsoi häneen ja hänen jäykät piirteensä muuttuivat lempeämmiksi.
"Ei ole oikein, että minä lainaan sinun vähiä rahojasi", sanoi hän melkein ystävällisesti, "mutta sinä saat ne varmasti takaisin. Minä aijon julkaista uuden kirjan, näytelmäkappaleen, joka kyllä onnistuu, sillä se on juuri nykyajan maun mukainen. Sinä voit ehkä saada korkoakin rahoistasi."
"Luuletko sinä, että minä välitän rahoista? Kunhan sinä vaan voisit antaa minulle luottamuksesi! Sinä olet onneton, Kurt, sen minä näen, mutta tiedäthän sinä, mistä saa lohdutusta."
"Ei, sitä minä en tiedä", vastasi hän lyhyesti ja jatkoi äänellä, jonka koetti tehdä kevyeksi ja huolettomaksi: "Enkä minä ole onnettomampi kuin kaikki muutkaan ihmiset tässä matoisessa maailmassa. Sinun satakruunusesi tulee tällä hetkellä parhaaksi lohdutuksekseni ja nostaa sentnerin painon hartioiltani. Sen pitäisi tuottaa sinulle iloa."
Mutta Anna ei näyttänyt iloiselta. Hän olisi tahtonut koskettaa veljensä sielun hellimpiin kieliin, mutta tämä ei antanut hänelle siihen tilaisuutta, vaan puheli teennäisellä vilkkaudella kunnes tuli lähdön aika. Pyydettyään Annan lähettämään rahat mahdollisimman pian, eikä ilmoittamaan kenellekään hänen käyntinsä syytä, jätti Kurt hänet.
Jäätyään yksin, purskahti Anna itkuun. Mitä voi hän tehdä veljensä hyväksi? Kunhan hän ei vaan olisi tehnyt mitään pahaa, eikä vahingoittaisi itseään! Oliko oikein, että hän vaikeni, kuten veli oli pyytänyt? Mutta kenelle voisikaan hän ilmoittaa tuskansa ja pelkonsa? Tottumuksen voimasta, melkein ajattelematta mitä hän teki, vaipui hän polvilleen. Hän rukoili Kurtin puolesta, sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän taistellut Jumalan voimalla pahoja voimia vastaan veljensä sielusta. Hänen täytyi voittaa. Jumala ei saisi olla auttamatta Kurttia.
19.
Kurt istui lukuhuoneessaan ja luki vasta valmistunutta näytelmäkappalettaan kymmenkunnalle toverilleen. Ilma oli täynnä savua ja punssin höyryjä. Kuulijat, jotka olivat mitä vapaimmissa asennoissa, jalat pöydillä ja tuoleilla, kuuntelivat kiihkeällä innostuksella lukemista, ilmaisten silloin tällöin mehevillä kiitoslauseilla hyväksymistään. Kun Kurt, joka koko sielullaan oli kiintynyt kappaleeseen, innostuneella äänellä oli lausunut viimeiset sanat, kappaleen loppuponnen, taputtivat kaikki myrskyisesti käsiään.
"Hyvä, hyvä!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Sinä olet nero! Onnesi on taattu! Se oli parasta, mitä milloinkaan olet kirjoittanut! Onnittelen sinua, että vihdoinkin olet saanut hampaat! Kuinka kaikki poroporvarit saavatkaan päivittelemisen syytä! Sinä puhut suoraa kieltä, sinä! Hän ei arkaile."
Siten huusivat he yhteen ääneen, vahvistaen kirosanoilla suosiollisia arvostelujaan.
Kurt kuunteli heitä vaijeten. Innostus oli haihtunut hänestä ja hän istui raukeana, ikäänkuin suuren voimainponnistuksen kokoonpainamana. Toverien raa'at ja hillittömät suosionosotukset eivät oikein miellyttäneet häntä. Tänä hetkenä tunsi hän syvimmässä sielussaan äänen, hiljaisen äänen, joka voitti meluavat ylistysäänet hänen ympärillään -- ja tämä ääni ei hyväksynyt. Hän toivoi voivansa saada sen ainiaaksi vaikenemaan.
"Mitä luulet isäukkosi sanovan nerontuotteestasi? Hän ei ehkä halua tutustua lapsenlapseensa!"
Tätä huudahtusta seurasi äänekäs nauru. Kurtin otsa rypistyi ja taistelu hänen sydämessään yltyi yhä voimakkaammaksi. Hetkisen oli hän tottelemaisillaan hengen ääntä sielussaan ja repimäisillään käsikirjoituksen tuhansiksi kappaleiksi. Mutta silloin tuli petollinen iva ja riisti aseet hänen hyvältä tahdoltaan.
"Kenties, kun kaikki käy ympäri, et sinä uskalla tunnustaa omaksesi ja julkaista tätä teosta. Ei ole helppoa olla totuuden marttyyri. Ei tee mitään, vaikka kannamme helvettiä sydämessämme, kun vaan voimme salata sen."
Sitten huusi muuan tovereista. Kurt nousi säkenöivin silmin ja tarttui lasiinsa.
"Minä uskallan tunnustaa sen omakseni!" huudahti hän. "Juokaa kanssani teokseni menestykseksi! Eläköön vapaus!"
Hän tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja toverit seurasivat hänen esimerkkiään. Taistelu oli loppunut täksi kerraksi ja hengen ääni sydämen syvyydessä oli saatu vaikenemaan.
Punssi vuoti virtoina. Kurt rupesi pitämään runomittaista puhetta. Hän puhui parhaiten silloin, kun ei ollut aivan selvä. Sukkeluudet valuivat hänen huuliltaan, mutta ne olivat sellaisia, että muutamat hänen hurjista tovereistaankin pitivät niitä liian voimakkaina.
"On omituista, että kun uskovaisten pappien pojille käy hullusti, käy niille hullusti oikein perinpohjin. Hän voittaa meidät kaikki", huomautti muuan tovereista sopertelevalla äänellä toiselle.
"Niin, en minäkään, niin paatunut syntinen kuin olenkin, uskaltaisi laskea niin rohkeita sukkeluuksia Hänen kustannuksellaan, tuolla ylhäällä", vastasi toinen.
* * * * *
Muutamia päiviä sen jälkeen lähti Kurt kustantajan luo käsikirjoituksineen. Käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja kun hän kääntyi katsomaan seisoi hän kasvoista kasvoihin Henning Svenniuksen kanssa, jota hän vähimmin kaikista nyt olisi tahtonut kohdata. Viime aikoina oli hän karttanut tätä ystäväänsä, jonka paljas ulkomuoto vaikutti häneen tuskallisen moittivasti.
"Siitä on kauan, kuin viimeksi olemme tavanneet toisiamme. Miten voit?" kysyi Svennius tavallisella sydämellisellä tavallaan, eikä ollut huomaavinaan alakuloisuutta, joka kuvastui. Kurtin kasvoilla.
"Huonosti tietysti, sinun kannaltasi katsoen", vastasi tämä lyhyesti.
"Ja mihin riennät sinä nyt sellaisella kiireellä", jatkoi Svennius.
"Kustantajalle."
"Vai niin, uuden käsikirjoituksesi kanssa? Kuulin erään kertovan siitä eilen, joka on kuullut sen."
Kurt loi hätäisen, epäluuloisen syrjäkatseen ystäväänsä, jonka kasvojenilmeet eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään.
"Sinä tietysti tuomitset sen?" lausui nuori runoilija uhkamielisesti.
"Minä en ole lukenut sitä ja kuulin siitä vaan sivumennen", sanoi Svennius tyyneesti, "mutta siitä mitä kuulin, saatan ymmärtää, ettet sinä tahdo näyttää sitä minulle."
"Oh, minkätähden pelkäisin minä sinua? Saat kernaasti lukea sen. Kyllä minä uskallan vastata siitä, mitä olen kirjoittanut. Kas tässä, ota käsikirjoitus, minä voin yhtähyvin mennä kustantajalle huomenna kuin tänäänkin. Ehkä tulen illalla luoksesi kuulemaan tuomiotani", sanoi Kurt mahtavasti hymyillen ja antoi paperinsa Henningille, joka pisti ne taskuunsa.
"Kiitos. Niin, tervetuloa illalla, minä luen sen läpi siksi", sanoi hän.
20.
Oli hämärä. Henning istui kirjoitustuolissaan ja selaili ystävänsä käsikirjoitusta, jonka hän jo oli lukenut kerran läpi. Se oli tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen. Hämäryys tuli yhä tiheämmäksi. Henning lopetti lukemisensa ja vaipui syviin ajatuksiin, jotka vähitellen muuttuivat lämpimiksi rukouksiksi tuon lahjakkaan, mutta harhateille eksyneen ystävän edestä.
Ovi aukeni ja Kurt astui sisään.
"Vai niin, sinä istut täällä pimeässä ja suret minun tähteni", huudahti hän, äänessä jonkun verran entistä tuttavallisuutta. "Kas, tuossahan on käsikirjoituksenakin vielä! Minä melkein pelkäsin, että sinä pyhässä vihassasi olisit polttanut sen!"
"Minä olen ystäväsi, enkä holhoojasi", sanoi Svennius ja loi Kurttiin tyynen, läpitunkevan katseensa.
"Huu, kuinka täällä on kylmä! Lämpömittari ulkona osoittaa neljä astetta kylmää, vaikka almanakassa on kevätkuukausi."
"Minä toimitan heti tulta uuniin", sanoi Henning ja nousi.
"Oh, älä vaivaa itseäsi minun tähteni, minä menen heti taas, kunhan olen kuullut arvostelusi."
"Se vie aikaa. Jos sinä menet, luulen minä, että sinä pelkäät minua."
Kurt mutisi jotakin, että taitaa niin ollakin, mutta istuutui kuitenkin keinutuoliin. Svennius toimitti tulta uuniin; nuo kaksi nuorta miestä istuivat ääneti niin kauan kuin siivoojatar sytytti sen ja vielä hetkisen sen jälkeenkin, kun hän jo oli mennyt.
"No, mitä sanot työstäni", kysyi Kurt.
"Minun mielestäni pitäisi sinun muuttaa sen nimi. 'Vapaus' ei juuri sovi yhteen sisällön kanssa."
"Arvostelusi alkaa ainakin alusta", sanoi Kurt nauraen. "Miksi sinä sitten tahtoisit kutsua sitä?"
"Pikemmin 'Orjuudeksi'. Se olisi lähempänä totuutta."
"Mitenkä niin?" kysyi Kurt, joka oli valmistautunut kuulemaan kaikkia Henningin väitteitä, olematta millänsäkään.
"Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat kirjallasi. Sen saattaa selvästi huomata. Sinä väität, että ihminen tulee vapaaksi irtautuessaan kaikista uskonnon, siveellisyyden ja velvollisuuden siteistä. Omatunto ei ole muuta, kuin sellaista levottomuutta, jota sellainen sielu tuntee, joka ei ole vielä vapautunut, mutta joka on ruvennut taistelemaan perittyjä ennakkoluuloja vastaan, se on painajainen, joka kiusaa nukkuvaa juuri kun hän on heräämäisillään. Heti kun hän on saanut silmänsä auki, hymyilee hän kiusaajalleen, joka on paennut yön unien kera, samoinkuin sumu pakenee aamuaurinkoa."
"Sinun teoksesi on nerokas; siitä huomaa, että jokainen rivi on hengen innostuttama, mutta ei Jumalan hengen vaan Hänen vastustajansa. Kappaleen päähenkilö on suuremmoinen saatanallisessa uhkamielisyydessään. Hänen persoonallisuutensa viehättää ja tapahtumain kulku on mukaansa tempaavaa. Lukijan valtaa sellainen tunne kuin valtaa sen, joka seisoo syvyyden partaalla ja katselee ammottavaan kuiluun: tekee mieli heittäytyä sinne ja hukkua. Sinä et tee syntiä alhaiseksi ja kurjaksi, vaan suuremmoiseksi ja yleväksi ja esität syntisen vapaudensankarina, ja juuri sentähden tulee sinun kirjasi tekemään mitä vaarallisimman vaikutuksen."
"Mutta sokeudessasi annoit sinä teoksellesi nimen 'Vapaus'. Me emme tule vapaiksi irtautumalla kaikista siteistä ja tekemällä sitä mihin himo ohjaa. Jos ei ihminen anna Jumalasta alkujaan olevan henkensä hallita muuta olentoaan, vaan antaa lihallisen luontonsa saada vallan jumalankuvan yli sydämessään, joutuu hän mitä alhaisimpaan orjuuteen, eläimellisyyteen ja syntiin. Siten käy jokaiselle, joka menettelee sinun kirjasi opetuksen mukaan."
"Niin, jos jotakin sellaista kuin synti on olemassa", sanoi Kurt. "Kirjani mielii olla totuuden taistelija, joka on vapauttava ihmiset sellaisen Jumalan alentavasta orjuudesta, jota ei luultavasti ole olemassa muualla kuin teologien opinkappaleissa."
"Luuletko sinä siten tekeväsi ihmiskunnalle palveluksen? Oletko nähnyt kenenkään, joka todella uskoo Jumalaan ja elää hänessä, olevan sentähden onnettoman? Katsoppas esimerkiksi äitiäsi. Jos niinkin olisi, että Jumala, jota hän palvelee, olisi vaan mielikuvitus, luuletko että hän tulisi onnellisemmaksi, jos hän tulisi huomaamaan tämän? Jos niin on, ettei ole mitään Jumalaa, eikä elämää tämän jälkeen -- sillä sehän käy myöskin ilmi kirjastasi -- niin mitä se tekee, jos ne, jotka uskovat siihen, saavat uskoa siihen kuolemaan asti?"
"Minun kirjani ei ole niille, joka ovat onnellisia uskossaan, vaan niille, joiden mieliä se painaa kuin kahle, niille, joiden vapaata tahtoa sitovat ahtaat opinkappaleet tuomiosta ja rangaistuksesta", sanoi Kurt synkästi.
"Sinä ajat siis omaa asiaasi ja suuntaat kärjen omaa omaatuntoasi kohti. Mutta jos nyt ne ahtaat opinkappaleet sisältävät totuuden ja sinun vapauden-evankeliumisi on valhetta, miten käy silloin niille, jotka kuuntelevat sinua, ja sinulle, joka johdat heitä harhaan?"
"Minua et sinä peljätä puheellasi helvetistä ja rangaistuksesta", huudahti Kurt säkenöivin silmin. "Minä olen valmis viimeiseen asti uhmailemaan kostonhaluista Jumalaa! Jokainen oman arvonsa tunteva ihminen kieltäytyy polvistumasta hirmuvaltiaan eteen!"
"Niin, minä voin ehkä uskoa sinua, että voit uhmailla Jumalaa Hänen opintokappaleissaan ja rangaistuksessaan, mutta voitko sinä uhmailla häntä Kristuksessa? Voitko sinä nähdä Häntä ihmiseksi tulleena sinun tähtesi kantamassa kuolontuskassa sinun ja sukusi kirousta? Voitko nähdä hänet, kun Hän, sovittaakseen ne synnit, jotka Hänen pyhyytensä tuomitsee, astuu itse alas kärsimykseen, jonka syvyyttä ei ihmisajatus ole mitannut, voitko nähdä hänet silloin ja kuitenkin purra hampaitasi raivosta hirmuvaltiaalle?"
Henning puhui tyynesti, mutta hänen hiljainen äänensä värisi syvästä liikutuksesta.
"Nuo ovat kaikki taruja, opinkappaleita, ihmismietteitä", mutisi Kurt.