Part 6
Eräänä aamuna, heidän kulkiessaan eteenpäin kapeaa metsätietä, ratsasti Kurt hänen edellään, niin että hän häiritsemättä saattoi katsella häntä hänen huomaamattaan. Kurt istui eteenpäin kumartuneena ja näytti Dagmarin mielestä kömpelöltä huolimattomassa asennossaan. Hänestä oli sääli, ettei hän ollut ryhdikkäämpi.
"Miksi ei kandidaatti ruvennut luutnantiksi?"
Tällä kysymyksellä lopetti hän ääneensä hiljaiset mietelmänsä.
"Minkätähden olisi minun pitänyt ruveta luutnantiksi?" kysyi Kurt hämmästyneenä.
"Sotilaspuku sopisi Teille ja Teidän pitäisi saada vähän parempi ryhti", vastasi hän suulaasti.
Loukatun itserakkauden heikko puna levisi Kurtin poskille. Hän loi tutkivan katseen ilkkuvaan tyttöön huomatakseen, puhuiko tämä täyttä totta, mutta ei saanut hänestä selvää. Hän katseli huolettomasti metsään päin.
"Tuo hupakko", sanoi hänen isänsä tyytyväisesti naurahtaen, "hän ihailee sotilaita, kuten kaikki naiset! Uskokaa minua, sankarillisella ryhdillä ja miekalla ja pistoolilla valloitetaan parhaiten tytönsydän. Eikö niin, Dagmar?"
"Isä lörpöttelee", vastasi tämä ja hymyili leppyisesti Kurtille, joka tarkasteli häntä synkin katsein.
"Arvosteletteko Te ihmisiä heidän ulkomuotonsa mukaan, Dagmar-neiti?" kysyi hän.
"En, mutta en voi sille mitään, että näen senkin", vastasi hän ja sivalsi hevostaan, joka heti rupesi nelistämään.
He olivat tulleet leveämmälle tielle ja ratsastivat rinnakkain.
Parooni kannusti hevostaan ja ajoi tyttärensä jälessä.
Kurt seurasi heitä synkkänä.
"Ajatteletteko Te, että miehen, valitessaan elämänuraa, tulisi ajatella sitä -- jos siten saan sanoa -- mikä pukee häntä parhaiten?" kysyi Kurt ja katseli Dagmaria ikäänkuin hänen vastauksestaan olisi riippunut elämä.
"Te otatte kaikki asiat niin syvältä kannalta", vastasi tyttö leikitellen. Huomattuaan, ettei tämä vastaus läheskään tyydyttänyt Kurttia, lisäsi hän:
"Tietysti täytyy miehen ajatella, mille alalle hän parhaiten sopii ja mikä toimi on omiaan kehittämään hänen parhaimpia ominaisuuksiaan."
"Pikku diplomaatti", mutisi parooni partaansa.
Kurt veti helpoituksen huokauksen.
"Te ette siis tarkoittanut niin pintapuolisesti, kuin ensin olisi voinut luulla", sanoi hän.
"Te uskotte minusta aina pahinta", sanoi Dagmar leikillisesti ja tekeytyi kärsivän näköiseksi.
Nämä sanat haihduttivat kokonaan Kurtin alakuloisuuden ja Dagmar oli tyytyväinen. Hänelle tuotti huvia tuntea voimansa ja nähdä, miten hän voi työntää hänet pois ja mielensä mukaan vetää taas takaisin.
15.
Kului vuosi. Oli syksy. Koleana marraskuun iltana paloi Annan huoneessa miellyttävä takkavalkea. Itse istui hän sen edessä lämmittelemässä, Kurtin seisoessa ikkunan edessä ja katsellessa kadulle, joka tuntui hänestä tavattoman ikävältä. Puodit olivat suljetut, sillä oli sunnuntai. Satoi hiljaista vihmasadetta, joka pakotti kulkijat levittämään sateenvarjonsa ja kävelemään varovasti likaisella, liukkaalla kivityksellä.
Kirkonkellot kutsuivat iltajumalanpalvelukseen. Niiden juhlallinen sointu ei vaikuttanut ylentävästi Kurttiin, vaan alensi hänen elämänhaluaan vieläkin asteen. Ne kaikuivat kuin hautauskellot hänen korvissaan.
"Milloin sanoit hänen matkustavan?" kysyi hän, jatkaen puheluaan sisarensa kanssa.
"Tiistai illalla", vastasi tämä.
"Ja viipyy poissa kokonaisen vuoden?" kysyi Kurt edelleen.
"Niin hän arveli."
"Luuletko sinä...?" alotti Kurt, mutta pysähtyi.
"Mitä?" kysyi Anna.
"Niin, minä ajattelin vaan, että minun pitäisi sanoa hänelle hyvästi jollakin tavalla, olisihan epäkohteliasta, ellen sitä tekisi, mutta voisinkohan minä mennä heille?"
"Dagmar lupasi tulla jonakuna iltana tänne jäähyväisille. Ehkä hän tulee tänään, hän tietää että minä sunnuntaisin olen vapaampi."
Samalla soi eteisen kello ja molemmat sisarukset kuuntelivat odotellen.
"Onko Anna-neiti kotona?" kysyi kirkas ja nuorekas ääni, joka sähköiskun tavoin tunkeutui Kurtin sydämeen ja ajoi veren hänen poskilleen.
Anna kiiruhti ulos ja astui heti taas sisään Dagmarin kanssa, joka puheli vilkkaasti, mutta lakkasi äkkiä nähdessään Kurtin.
"Kas, kandidaatti! Sitä en odottanut", sanoi hän hillityllä äänellä ja vähän hämillään, joka soveltui hänelle erinomaisesti. Kurt kumarsi vaijeten.
Keskustelu ei tahtonut oikein päästä alkuun. Dagmar ei ollut entisensä kaltainen. Hänen käytöksessään, joka tavallisesti oli itsetietoisen vapaata, oli nyt jonkinlaista ujoutta. Puhuttiin aijotusta matkasta. Dagmar tulisi ensin olemaan jonkun aikaa Pariisissa, sitten matkustaisi hän Rivieraan ja Italiaan ja pysähtyisi kotimatkalla vähäksi aikaa Sveitsiin ja Saksaan.
"Kuinka sinä olet onnellinen!" huudahti Anna ja tukahutti huokauksensa.
"Jospa saisin ottaa sinut mukaani", sanoi Dagmar ja nojautui hyväillen ystävänsä puoleen.
"Minä en ole sentään oikein iloinen, tuntuu niin tyhjältä, kun täytyy jättää kaikki tänne kotiin. Minä en pidä jäähyväisistä."
"Kukahan niistä pitäisi?" sanoi Kurt vakaumuksen lämmöllä, luoden Dagmariin katseen, joka sai tämän punastumaan.
Hän kääntyi Annan puoleen.
"Sinä haluaisit varmaankin matkustaa", sanoi hän niin hellällä äänellä, ettei se oikein sopinut yhteen noiden jokapäiväisten sanojen kanssa.
"Niin, koko elämäni ajan olen minä halunnut matkustaa", vastasi Anna pidätetyllä innolla, "mutta minä tiedän, etten koskaan saa tyydyttää tätä haluani."
Dagmar tarkasteli häntä pitkällä, tutkivalla katseella. Tuntui, kuin olisi hän nyt vasta huomannut heidän elämänsuhteittensa suuren eroavaisuuden.
"Minä en ole juuri koskaan ehtinyt haluamaan", sanoi hän ikäänkuin vertaillen, "minä olen aina tietänyt, että saisin matkustaa, tultuani noin kahdenkymmenen ikään. Olosuhteet ovat todellakin vähän väärin jaetut."
"Vähän!" oli Anna huudahtamaisillaan, mutta vaikeni.
Hetken aikaa olivat kaikki ääneti.
"Miksi ei kandidaatti sano sanaakaan?" kysyi Dagmar vihdoin hieman kärsimättömänä, kun hiljaisuus rupesi tuntumaan painostavalta.
Kurt havahtui haaveilustaan ja haki puheenaihetta. Sateen rapina ruutua vasten näytti antavan hänelle yllykettä.
"Että neiti uskalsi lähteä tänne tällaisessa ilmassa", ihmetteli hän.
Dagmar purskahti heläjävään nauruun. Nyt oli hän taas entisellään, lumous oli haihtunut.
"Jos meillä ei ole mistään muusta puhuttavaa, kuin ilmasta ja sateesta, niin on kai paras, että lähden pois", sanoi hän nousten ylös.
Kurt punastui ja puri huultaan vihoissaan kömpelön saamattomuutensa tähden.
Dagmar meni Constanse-tädin luo sanomaan jäähyväisiä. Kun hän sitten aikoi lähteä, pyysi Kurt saada saattaa häntä.
"Jos aijotte olla yhtä huvittava kotimatkalla, kuin tähänkin asti olette ollut, niin..." sanoi tyttö veitikkamaisesti.
"Niin ette huoli seurastani", jatkoi Kurt koettaen hymyillä.
"Kyllä kai minun täytyy huolia", sanoi Dagmar, "mutta tuletteko te todellakin näin tarpeettomasti tällaiseen ilmaan?"
"Ei se ole tarpeettomasti", sanoi Kurt tyynesti ja otti päällystakkinsa.
Kun he lähestyivät Dagmarin porttia, sanoi hän:
"Te olette laskenut leikkiä minun harvasanaisuuteni tähden, Dagmar-neiti, mutta voi se olla kaunopuheliaskin, jos Te vaan tahtoisitte ymmärtää sitä. Toisinaan olemme me vaiti, kun emme voi, emmekä saa ilmaista sitä, mikä on sydämellämme."
"Te puhutte niin surullisesti", sanoi Dagmar epävarmalla äänellä.
"Enhän voi olla iloinen, kun en tiedä, onko minulla pienintäkään oikeutta toivoa menestystä sydämeni hartaimmalle toiveelle", sanoi hän liikutettuna ja hänen katseestaan saattoi selvään huomata, mikä tämä toive oli.
He olivat perillä ja Dagmar oli astunut pari askelta ovelleen johtavia rappuja. Hän seisoi selkä Kurttiin päin epätietoisena mitä vastaisi, mutta kääntyi äkkiä ja ojensi hänelle kätensä, kostein silmin.
"Vuoden perästä... Odottakaa..." änkytti hän, mutta kiiruhti hämmästyneenä pois, ennen kuin Kurt ehti vastata.
Ehdittyään huoneeseensa, huimasi hänen päätänsä. Mitä oli hän tehnyt? Oliko hän luvannut jotakin, jota hänen täytyi pitää? Kurtin ääni oli ollut niin surullinen, hänen katseensa niin vilpitön, ja hän oli ollut niin kaunis. Syvä rakkaus, joka häntä innostutti, oli aateloinut hänet. Sinä hetkenä, jona he erosivat, ei hän mistään hinnasta olisi voinut työntää häntä pois. Mutta sitoa itseään -- ei, sitä ei hän tahtonut, eikä hän sitä varmaankaan ollut tehnytkään? Hän oli pyytänyt tuota toista odottamaan vuoden, mutta ei ollut luvannut mitään.
Vuosi eteenpäin tuntuu niin pitkältä, kun on nuori. Paljon voi sen kuluessa tapahtua. Dagmarin mielestä oli romantillista lähteä suureen, loistavaan maailmaan ja tietää, että täällä kotona sykkii hänelle uskollinen, rakastava miehensydän. Palatessaan saisi sitten nähdä mitä hän tahtoisi; vielä ei hän sitä tietänyt, tulevaisuus oli vielä rusohohteisen sumun peitossa. Sen takaa odotti hän onneaan, suurempaa, kuin kenenkään muun. Kurthan oli vaan tavallinen kuolevainen, ei suinkaan hän voinut tuottaa hänelle tuota onnea, mutta hän saisi joka tapauksessa olla sen todistajana, muuten se ei tulisi läheskään täydelliseksi, eikä Dagmar mitenkään tahtonut, että Kurt olisi unohtanut hänet.
On helppo tehdä työtä, kun on päämäärä, mihin pyrkiä; se antaa voimaa taistelussa säilyttääksemme ajatuksemme ja tunteemme puhtaina, kun meillä on rakastettu olento, jonka arvoinen haluamme olla, sellaiset olivat Kurtin tunteet sinä vuotena, joka seurasi Dagmarin poislähtöä. Synkät ajatus-epäilyt eivät raastaneet enää hänen sieluansa, jossa nyt asui valoisat tulevaisuuden toiveet. Hän oli pyytänyt hänen odottamaan vuoden, silloin tulisi hän takaisin, silloin kuuntelisi hän häntä ja tulisi hänen omakseen, siten oli hän käsittänyt hänen sanansa. Vuosi kuluu pian -- ja sitten!
Hän luki ahkerasti, eikä käynyt missään huvituksissa. Joutoaikoinaan istui hän ja haaveili ja kirjoitti runoja Dagmarin kuva edessään. Se oli kokokuva otettuna selkä katsojaan päin, mutta hän käänsi kuitenkin kasvonsa häneen päin, niin että suuret hymyilevät silmät, nenän ylevä muoto ja posken hieno pyöreys tulivat näkyviin. Tämä kuva kuvasi aivan Dagmarin luonnetta, se oli yhtaikaa sekä houkutteleva että luotaan sysäävä.
Kurt saattoi istua pitkät ajat ja ihailla tuon kauniin pään jaloa muotoa ja reipasta ryhtiä ja kapean, pyöreän kaulan hienoja piirteitä. Siinä oli kaikki niin harvinaisen sopusuhtaista.
Tietämättään lainasi tämä suloinen olento leimansa hänen runoihinsa. Kun ne ilmestyivät painosta, herättivät ne yleistä huomiota täydellisen runomuotonsa ja siroutensa tähden, mutta ennen kaikkea sen syvällisen ja hienon tunteen tähden, joka niistä uhkui.
16.
Henning Svennius oli se toveri, jonka kanssa Kurt eniten seurusteli. Tuon nuoren miehen tyyni, sävyisä olento vaikutti terveellisesti Kurttiin, jolla oli haaveileva luonne ja vilkas mielikuvitus.
Henningin tunteet olivat syvät ja voimakkaat, mutta hän hallitsi niitä täydellisesti. Ainoastaan musiikissa laski hän ne valloilleen, ja ehkä juuri sen vuoksi hän tempasi kaikki kuulijat mukaansa.
Vaikka Henning jossain määrin arvasikin ystävänsä tunteet kauniiseen Dagmariin, ei hän ollut niistä tietävinäänkään.
Hän oli kesällä jonkun aikaa Vesterlångassa ja tutustui vielä läheisemmin Warenheimin perheeseen, kuin viime kerralla. Mitään arvonimiä ei enään käytetty ja hän oli pappilassa aivan kuin kotonaan.
Eva oli ihastuksissaan. Hän ei ollut unohtanut ystäväänsä niinä kolmena vuotena, jotka olivat kuluneet hänen viime käynnistään, ja usein oli Henning Upsalaan saanut häneltä iloisia kirjeitä, kirjoitettuna suurella, pyöreällä, lapsellisella käsialalla. Saatuaan hänen vastauksensa, oli Eva tanssinut ja hyppinyt ilosta, selittäen, että Henning oli paljon parempi kuin Kurt, joka vaan kirjoitti äidille. Kun hän sitten tuli, ei hän saanut rauhaa, ennen kuin Henning oli saanut kuulla, kuinka hän oli edistynyt soitannossa. Kun Henning kehui häntä, rohkaisi hän itsensä ja pyysi saada laulaa kaikki pienet laulut, jotka oli oppinut, ja näyttää hänelle taulun, jonka hän oli piirtänyt aivan omintakeisesti. Vihdoin täytyi äidin kehoittaa häntä jättämään Henning rauhaan, eikä aivan väsyttämään häntä. Eva katsoi häneen ja huomautti:
"Ei hän ollenkaan näytä väsyneeltä, äiti." Sitten jatkoi hän aivan tyynesti lapsellisia laverruksiaan.
Anna oli keväällä saanut kauniin päästötodistuksen seminaarista ja odotti jotakin paikkaa avonaiseksi, voidakseen hakea sitä. Hän oli nyt kotona ja nautti tarpeellista, virkistävää lepoa uutteran työn jälkeen.
Eräänä lauantai-iltana, kun rouva Warenheim oli lopettanut askareensa tavallista aikaisemmin, otti hän hattunsa mennäkseen hetkeksi ulos kauniiseen viileään iltailmaan. Mentyään hautausmaan ohi, loi hän tapansa mukaan katseensa Erikin haudalle ja huomasi Annan yksinään istumassa penkillä, sen vieressä, tuuheain suurten puiden alla. Iltapäivän auringon punertavat säteet tunkeutuivat lehtien läpi ja hyppelivät tiheässä, mehevässä ruohossa hautojen välillä.
Rouva Warenheim meni sinne ja istuutui tyttärensä viereen, ja luonnollisesti rupesivat he nyt, puhumaan kuolleesta, joka nukkui pitkää untansa heidän jalkojensa alla. Äiti ihmetteli tyttärensä muuten karkean äänen hienoa sointua, kun hän puhui veljestään.
"Olitko sinä niin kiintynyt Erikkiin?" kysyi hän.
"Kaipaatko sinä häntä paljon?"
"Kaipaan toisinaan, mutta samalla olen kuitenkin iloinen, että asiat ovat, niinkuin ovat."
"Kuinka niin?"
"Jos hän olisi elänyt, olisimme me vieraantuneet toisistamme. Hän olisi saanut toisia harrastuksia, eikä olisi huolinut enää minusta. Nyt tuntuu ikäänkuin hän olisi enemmän minun, mehän olimme henki ja elämä toisillemme lapsina."
Hän vaikeni ja äiti katseli häntä miettiväisenä. Hiljainen, säteilevä ilta ja tämä varjoisa paikka, jossa he istuivat, olivat omiaan kehoittamaan heitä tuttavalliseen ajatusten vaihtoon, ja Anna jatkoi:
"Ja vaikka emme olisikaan vieraantuneet toisistamme, olisi itsekästä minun puoleltani toivoa häntä takaisin. Hänhän ei voi kärsiä nyt."
"Sinä olet oikeassa", sanoi äiti, "en minäkään tekisi sitä, vaikka se olisikin vallassani. Mutta, Anna, kärsitkö sinä?"
Se tuli epäröiden, tuo kysymys. "Kaikkien ihmisten täytynee kai kärsiä", vastasi Anna kierrellen.
"Sinä olet liian nuori, puhuaksesi tuolla tavoin", sanoi rouva Warenheim levottomasti. Anna katsoi toisaalle.
"Etkö sinä usko, että muutamat ihmiset ovat luodut kärsimään enemmän kuin toiset?" kysyi hän. "En, lapseni, me olemme kaikki luodut korkeimpaan onneen: ijankaikkiseen elämään Jumalassa. Mutta sinä olet oikeassa, että muutamat ihmiset saavat kärsiä enemmän kuin toiset, jotta tämä elämä kasvaisi."
"Sitten kuulun minä niihin", sanoi Anna. "Minä olen kärsinyt paljon ja tulen aina kärsimään. Tuntuu, ikäänkuin surun pilvi olisi leijaillut ympärilläni niin kauan kuin muistan. Minä tiedän, etten voi tulla onnelliseksi, ennen kuin voin unohtaa itseni."
Rouva Warenheim ei tietänyt olisiko hänen pitänyt iloita vai surra tämän keskustelun johdosta. Hän oli itse elävä kristitty. Hänen uskonsa oli kasvanut Jumalan rakkauden auringonpaisteessa, tyttäressään näki hän sitävastoin sumusta ja varjoista kasvaneen uskon, joka vieläkin oli niiden ympäröimä. Mistä saisi hän valoa ja iloa? Hän kietoi kätensä Annan vartalon ympäri ja veti hänet hellyydellä luoksensa.
"Voitko sinä rakastaa Jumalaa, kun sinä luulottelet, että Hän on luonut sinut kärsimyksiin ja suruun?" kysyi hän.
"Etkö sinä ymmärrä, mikä se on, joka tuottaa minulle surua?" sanoi Anna lyhyesti, "se olen minä itse, joka kaikin tavoin, sekä ulkonaisesti, että sisällisesti olen sellainen, jollainen minä en tahtoisi olla. Jota enemmän minä taistelen vaikeita vikojani vastaan, sitä pahemmaksi ne tulevat minun mielestäni. Mutta Kristukseen, ainoaan, joka voi auttaa, asetan minä toivoni, ja sentähden rakastan minä Häntä. Hän se on, joka sovittaa minut elämän kanssa, muuten ei se rahtuistakaan viehättäisi minua."
Juuri kun Anna oli lausunut nämä sanat, kuului ilta-ilmassa yksinäinen kellonsävel. Se levisi yli Långsjön ja hiljainen kaiku toisti sen toisella rannalla olevilta vuorenkukkuloilta. Sitten kajahti kellon ääni toisen kerran ja sitten kerran toisensa perään.
"Iltakellot vastaavat puolestani", sanoi rouva Warenheim, kun viimeinen väräjävä sävel oli haihtunut etäisyyteen. "Jumalan rauha varjelkoon sydämesi, kohdatkoon sinua sitten maailmassa ilo taikka suru."
Hän suuteli tytärtänsä. Silloin satoi heidän ylitsensä koko sylillinen kukkia ja ruohoa, ja iloinen nauru kaikui heidän korvissaan. He katsoivat hämmästyneinä ympärilleen ja huomasivat Evan kiviaidalla, takanaan. Tukka oli vaaleana ja kiharaisena hänen pienten punottavien kasvojensa ympärillä, suu hymyili ja silmät säteilivät veitikkamaisesta ihastuksesta. Hän taputti käsiään, jotka hänen kiviaidalle kiivetessään olivat tulleet multaisiksi.
"Oi Henning, se onnistui aivan mainiosti, he eivät ollenkaan huomanneet minua ja ovat niin hämillään. Tule sinäkin tänne!" huusi hän.
"Minä tulen mieluummin tietä pitkin. Odota, kunnes ehdin, niin autan sinut alas", vastasi Henning kiviaidan toiselta puolelta.
Tämän äänen kuultuaan tunsi Anna kuinka kellojen tuottama rauha rupesi haihtumaan. Hän tunsi sen tuskalla ja koetti säilyttää mielessään äitinsä sanoja Jumalan rauhasta, joka varjelisi hänen sydämensä. Häntä värisytti tuskallinen aavistus tulevista hiljaisista suruista ja kieltäymyksistä. Hänestä tuntui ikäänkuin pimittäisi hänen elämänsä tietä enemmän kuin ennen ristin varjo, jota hän saisi kantaa ja joka jo oli ruvennut painamaan hänen hartioitaan. Kuinka saisi hän voimia kantaakseen sitä ja kestääkseen kohtaloansa?
"Rauha, Herran rauha se on, Sitä tahdon mä rukoilla."
Tämä Geijerin laulu johtui hänen mieleensä ja vuodatti ihmeellistä lohdutusta hänen sieluunsa.
"Mä tiedän tervehdyksen paremman, kuin mitä sä voit antaa, maailma: Rauha, Herran rauha se on, sitä tahdon mä rukoilla!" kaikui hänen sydämessään.
"Miten sinä pääsit aidalle, pikku huimapää?" kysyi rouva Warenheim hymyillen.
"Henning auttoi minua, mutta alas minä hyppään itse", sanoi Eva ja oli maassa ennenkuin Henning ehti lähellekään.
"Eva, sinä olet aina Henningin kintereillä, hänestä saattaa se tuntua rasittavalta", sanoi äiti.
Eva loi ihmettelevän katseen Henningiin, joka lähestyi heitä tavallista tietä myöten portin kautta.
"Älkää olko huolissanne siitä, täti", sanoi hän.
"Jos tahdon olla rauhassa, lähetän hänet pois luotani, mutta tällä kertaa olin se minä, joka etsin hänen seuraansa. Me teimme hauskan kävelymatkan metsään, eikö niin, Eva?"
"Niin, ja minä poimin kaikki nämä kukat, jotka satoivat ylitsenne äsken. Ettekö te hämmästyneet?"
"Kyllä, se on varma! Me puhelimme niin hartaasti, ettemme ensinkään huomanneet teitä", vastasi äiti.
"Ehkä me häiritsimme teitä?" kysyi Henning, joka oli huomannut Annan vakavan ja miettivän ilmeen.
"Siinä tapauksessa tapahtui se hupaisalla tavalla", sanoi rouva Warenheim ja nousi lähteäkseen.
Anna ja Eva poimivat ylös ympäri varisseet kukat, ja sitten menivät he kotiin, missä illallinen, joka syötiin aikaisin, odotti heitä.
17.
Anna sai paikan syksyllä eräässä Tukholman kansakoulussa. Alussa oli hän levoton siitä, miten menestyisi, mutta huomasi pian, että juuri tämä työ soveltui hänelle. Hän kiintyi pieniin oppilaihinsa ja huomasi omaavansa tuon onnellisen kyvyn voittaa heidän sydämensä.
Dagmar Rencrona oli palannut ulkomailta ja vietti nyt talvea pääkaupungissa.
Kurt iloitsi siitä, että sisarensa oli Tukholmassa, sillä siten oli hänen yhtämittaisilla sinne-matkoillaan luonnollinen syy.
Dagmar oli muuttunut. Nuorekas sydämellisyys oli väistynyt ja sijaan oli tullut maailmannaisen kylmä kohteliaisuus. Hän ei antanut enään hetken tunteen huumata itseään. Hänen puhelunsa oli miellyttävää ja rattoisaa, hän oli kaunis ja komea, hymyili jokaiselle, mutta ei koskaan enää seurannut sydämensä hetkellisiä tunteita, siksi kylmästi harkitsi hän nyt asioita.
Kurt ei huomannut hänessä tapahtunutta muutosta; hän ihmetteli vaan, miks'ei hän koskaan voinut muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan, jotka hän ennen lähtöään oli lausunut. Mutta Dagmar tiesi, miksi hän ei tahtonut, että hänelle olisi muistutettu niitä.
Hän luki Kurtin viimeksi ilmestyneet runot ja ymmärsi heti, kuka oli innostuttanut häntä kirjoittaessaan niitä. Nuoren runoilijan rakkaus oli liian romantillinen ja imarteleva, eikä hän olisi tahtonut päästä siitä, ja suitsutus, jota tämä poltti hänen jalkainsa juuressa, miellytti häntä liian paljon, hänen tahtoakseen sammuttaa sitä. Mutta pitemmälle se ei saanut mennä. Hän ei tahtonut työntää häntä pois, eikä sitoa itseänsä häneen; sen vuoksi tulisi hänen pysyä siinä, missä oli.
Mutta Kurtilla ei ollut sitä tottelevaista orjan luonnetta, kuin Dagmar luuli. Asiain tila rupesi tuntumaan hänestä sietämättömältä. Päätettyään uskaltaa ratkaisevan askelen, matkusti hän Tukholmaan varmana asiansa onnistumisesta. Mutta hänen oli vaikea kohdata Dagmaria yksin. Jos hän viittasi haluavansa sitä, ei Dagmar ollut ymmärtävinään häntä. Kurt ihmetteli tätä, mutta ei menettänyt toivoaan, sillä hän ei voinut uskoa, että Dagmarin tunteet olisivat muuttuneet.
Viime aikoina ei hän ollut salannut tunteitaan, kuten alussa. Ennen lähtöään Upsalasta oli hän ilmoittanut Henning Svenniukselle matkansa tarkoituksen, ja kun hän ilmoitti Annalle salaisuutensa saadakseen hänen apuaan, ei tämä hämmästynyt sanottavasti. Hänen silmänsä olivat sitä ennen avautuneet.
"Nyt täytyy sinun toimittaa niin, että minä saan puhutella Dagmaria kahdenkesken", sanoi veli.
"Mutta oletko sinä niin varma siitä, että hän pitää sinusta?" sanoi sisar epäillen.
"Sitä minä juuri tahdon kysyä häneltä", vastasi Kurt kärsimättömästi, "enkä minä ole sellainen narri, että kysyisin sellaista, ellen olisi jotensakin varma asiastani."
Siihen se juttu päättyi. Anna telefoneerasi Dagmarille ja kutsui häntä luokseen illalla, mainitsematta, että Kurt oli kaupungissa.
Dagmar tuli ja istui sohvaan ystävänsä viereen, toivoen saada viettää hupaisan puheluhetken, mutta ihmetteli ystävänsä tavatonta levottomuutta ja hajamielisyyttä. Etehisen kello soi ja Anna säpsähti.
"Odotatko sinä ketään?" kysyi Dagmar.
"Odotan", vastasi Anna ja kiiruhti huoneesta.
Dagmar aavisti, että tulisi tapahtumaan jotakin vastenmielistä. Hän nousi seuratakseen ystäväänsä, mutta samassa avautui ovi ja Kurt seisoi kynnyksellä. Silloin ymmärsi hän heti kaikki ja voimaton harmin tunne valtasi hänet sen johdosta, että hänet täten oli houkuteltu satimeen, tukehuttaen kaikki hellemmät tunteet. Tällainen hävyttömyys on rangaistava.
Kurt sulki oven ja astui muutaman askeleen häntä kohti.
"Dagmar, minä olen halunnut saada puhutella sinua kahdenkesken", sanoi hän.
"Minkätähden? Mitä on teillä sanomista minulle, jota ei voisi sanoa missä tahansa?" kysyi Dagmar jääkylmällä äänellä.
Kurt säpsähti ja katsoi häneen, ikäänkuin epäillen omia korviaan.
"Minä tahdoin muistuttaa niitä sanoja, jotka vaihdoimme vuosi sitten, kun me yhdessä lähdimme täältä."
Hänen näytti olevan vaikea puhua.
"Kyllä sietääkin muistuttaa, sillä minä olen aivan unohtanut ne", sanoi Dagmar samalla äänellä kuin ennenkin ja katseli tyytyväisyydellä Kuntin hämmästystä.
"Dagmar, sinä lupasit...?" huudahti hän epätoivoisesti.
"Minä en luvannut mitään", vastasi tämä ylpeästi, tyynesti seuraten haluaan saada perinpohjin nolata häntä. Sitten aikoi hän ehkä tulla lempeämmäksi.
Kurt katsoi häneen hämmästyneenä ja nosti käden otsalleen ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.
"Minä rakastin sinua niin suuresti! Minä luotin sinuun, kun sinä vaan leikit kanssani! Mikä houkkio minä olenkaan ollut!" voihki hän ja poistui kiireesti odottamatta vastausta.
Dagmar seisoi ihmetellen paikallaan ja odotti, että hän palaisi, mutta hän ei tullut. Sitten kävi hänen mielensä apeaksi.
"Sellainen huimapää", mutisi hän itsekseen, "ensin syöksyy esiin tuolla tavoin, eikä sitten voi malttaa mieltänsä!"
Hetkisen kuluttua tuli Anna sisään. Hän oli kalpea ja vältti katsoa Dagmariin, joka oli varma merkki siitä, että hän oli suuttunut taikka surullinen, taikka kumpaakin. -- Dagmar sanoi hyvästi eikä Anna yrittänyt pidättää häntä.