Part 5

"Niin, lapset voivat kärsiä erinomaisen paljon", jatkoi hän, seuraten hiljaista ajatuskulkuaan, "sekä ilo että suru tuntuvat niin valtaavilta ja minun osakseni tuli enemmän viimemainittua. Minä en varmaankaan olisi voinut kestää kohtaloani, ellei minulla olisi ollut vieressäni enkeliä ihmishaamussa, tuollaista, jollaisia tapaamme toisinaan maailmassa. Sellainen oli enoni talossa vaikka ei kukaan muu, kuin minä, tuntenut enkeliä Kaisan karkeitten piirteitten ja jäykän muodon takana. Hän oli keittäjätär ja häntä pidettiin pahaluontoisena. Mutta minulle ei hän koskaan ollut ilkeä. Tätini pelkäsi häntä, mutta piti häntä kuitenkin hänen taitavuutensa tähden. Serkkuni ajettiin heti pois, jos he uskalsivat pistäytyä keittiöön, eivätkä palvelijat uskaltaneet sanoa minulle pahaa sanaa Kaisan kuullen. Hän pisti minulle monta makupalaa ja lohdutti minua kärsimissäni vääryyksissä. Sunnuntai-iltoina, jolloin muut menivät pois, enkä minä päässyt mukaan, menin minä Kaisan luo. Epäilen, että hän usein jäi kotiin minun tähteni, tuo hyvä sielu. Silloin kertoi taikka luki hän minulle raamatusta, niin että häneltä minä sain ensimmäiset jumaluusopilliset tietoni. Hän kehoitti minua usein kärsivällisyyteen ja anteeksiantavaisuuteen niiden suhteen, jotka kohtelivat minua pahoin. 'Ne voivat olla parempia, kuin miltä ne näyttävät', oli hänellä tapana sanoa, ja siinä suhteessa tuomitsi hän muita itsensä mukaan. Minä huomasin hänen sanojensa totuuden, kun enoni kuoleman jälkeen pari vuotta sitten hänen testamenttinsa avattiin ja hän siinä melkein sydämellisillä sanoilla määräsi minulle pienen summan, jonka avulla minä nyt voin jatkaa opinnoitani, jotka minun muuten olisi täytynyt keskeyttää. Silloin huomasin minä, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat olleet lämpimämmät, kuin mitä olin luullut."

"Elääkö Kaisa vielä?" kysyi Kurt.

"Elää, ja voit uskoa kuinka iloiseksi hän tuli, saatuaan kuulla, että minä aijon papiksi", sanoi Henning ja hymyili sitä ajatellessaan. "Ainoa toivomus, joka hänellä vielä täällä maailmassa on, on saada nähdä minut kirkkoherrana kotiseudullaan. Mutta minä pelkään, ettei tämä hänen toiveensa toteudu."

"Aijotko sinä jäädä yliopistoon?"

"Se olisi kyllä haluni, jos se vaan kävisi laatuun."

"Olisiko sinulla mitään vastaan, jos minä kertoisin, mitä olet puhunut minulle?" kysyi Kurt.

"En minä soisi sinun ilmoittavan kenellekään minun surullisia perhesuhteitani, jotka eivät muuten huvittaisikaan ketään", vastasi Henning, heitti pois sikarinpätkän ja rupesi hyväilemään Prisseä, joka istui hänen edessään ja korvat pystyssä kuunteli niitä ääniä, jotka läheltä ja kaukaa kuuluivat kesäillan lumoavasta hiljaisuudesta.

"Minä tiedän, että ne suuresti huvittaisivat äitiäni", sanoi Kurt.

"Hänelle saat kernaasti kertoa kaikki", sanoi Henning ja leikki hajamielisesti Prissen korvilla.

Samassa nousi Prisse ja juoksi häntäänsä heilutellen Annan luo, jonka se oli huomannut alhaalla järvenrannassa.

Svennius seurasi katseellaan nuoren tytön vartaloa, joka kuvastui Långsjön sinistä vedenpintaa vasten.

"Hän tuntuu hyvin umpimieliseltä ja omituiselta, tuo sinun vanhempi sisaresi", sanoi hän Kurtille.

"Sellainen on hän aina ollut, vaikka nyt enemmän kuin koskaan ennen", vastasi tämä.

"Se on ihmeellistä. Minun mielestäni on vaikea tulla synkkämieliseksi, kun omaa tällaisen kodin kuin tämä ja sellaisen äidin, kuin hänen äitinsä on."

"Harvoin panemme me arvon siihen, mitä meillä on, ennen kun saamme siitä luopua tavalla taikka toisella." vastasi Kurt. "Luulen, että hänelle tekee hyvää kun pääsee Tukholmaan talveksi."

"Mitä hän siellä tekee?"

"Hän menee seminaariin."

"Vai niin. -- Entä jos koettaisimme huvittaa häntä vähäsen", ehdotti Henning.

"Voithan yrittää, jos sinua huvittaa, mutta valmistaudu saamaan neulanpistoja palkaksesi. Minä luulen, että menen kertomaan sinun historiasi pikku äidilleni, koska olet antanut minulle siihen luvan."

"Sinä tuhmeliin, minä luulen, että sinä olet yhtä lörpöttelyhaluinen kuin tytöt", sanoi Henning nauraen ja poistui rantaan päin, missä Anna käveli ja haaveili kirja kainalossa.

Kurt mietti hetkisen, suuttuisiko hän, taikka ei, mutta päätti olla suuttumatta ja meni sisään, vastaamatta toisen huomautukseen.

Niinkuin hän oli odottanutkin, huvitti hänen kertomuksensa suuresti äitiä, ja ilokseen näki hän ystävänsä osakkeiden suuresti nousevan arvossa. Hän tunsi voimakasta ja syvää ystävyyttä Henningiä kohtaan ja oli iloinen nähdessään muiden pitävän tätä arvossa, varsinkin äidin, joka Kurtin mielestä oli paras ihminen maailmassa.

Jos rouva Warenheimin täytyi kärsiä vanhemman tyttärensä luottamuksen puutteesta, niin oli hänellä sen sijaan tuo kenties harvinaisempi ilo saada katsoa poikansa sielun syvyyteen asti. Hänelle uskoi Kurt peittelemättä epäilyksensä ja kenties siinä olikin syy, etteivät ne olleet saaneet täyttä valtaa hänessä. Filosofisesti sivistyneen pojan viisastelevia huomautuksia vastaan asetti hän järkähtämättömän uskonsa, joka oli alkujaan ylhäältä ja jonka pitkän elämän kokemukset olivat vahvistaneet.

Kerran, juuri tänä kesänä, kun rouva Warenheim oli pitkän aikaa kuunnellut poikansa keskustelua, josta kävi ilmi, että hän epäili persoonallisen Jumalan olemassaoloa, nojautui hän hänen puoleensa ja katsoi häneen niin sydämellisesti, kuin ainoastaan äiti voi katsoa ja kysyi:

"Epäiletkö sinä minun olemassaoloani, Kurt?"

Kurt hymyili.

"En voi sanoa, että minä sitä epäilen, mutta saattaahan olla mahdollista, että aistini pettävät ja että sinä vaan olet ilmiö", vastasi hän, tuntien veitikkamaista halua saattaa äitinsä hämilleen.

"No, jos minä nyt olisin ilmiö ja sinä olisit siitä aivan varma, lakkaisitko sinä silloin rakastamasta minua?"

Kurt mietti hetkisen ja koetti perehtyä sellaiseen mahdollisuuteen. Vihdoin ravisti hän hymyillen päätänsä.

"Minä rakastaisin sinua aina, vaikkapa vaan rakkaimpana kadotetuista ihanteistani", sanoi hän.

"Mutta etkö sinä sentään mieluummin tahdo uskoa minun todellisuuteeni?" kysyi äiti.

"Tahdon", myönsi Kurt, ollen huvitettu näkemään, miten äiti selviytyisi ja mitä hän oikeastaan tarkoitti.

"Ja jos sinun täytyisi sitä epäillä, niin se varmaankin tuottaisi sinulle tuskaa?"

"Niin, sanomatonta tuskaa, sen minä myönnän."

"Mutta sinulla ei ole aavistustakaan tästä tuskasta, siis sinä uskot minun olemassaoloni."

"Kaiketi minä sitte uskon", sanoi Kurt.

"Ja mistä syystä?"

"Äsken mainitsemastasi syystä ja sen tähden, että minä tunnen sinut, näen sinut ja muistan sinut aikaisimmasta lapsuudestani alkaen. Minä en epäile sinun olemassaoloasi enempää kuin omaanikaan."

"Aivan samasta syystä, Kurt, en minä epäile elävän, persoonallisen Jumalan olemassaoloa: minä näen Hänet uskon silmillä, minä muistan Hänet uskollisimpana ystävänäni aikaisimmasta lapsuudestani alkaen ja minä tunnen Hänet jokapäiväisestä seurustelustani Hänen kanssaan. Niin kauan kun minä uskon omaan olemassa-olooni, täytyy minun uskoa Hänenkin. Minä en voi millään oppineilla todisteilla kumota sinun filosofisia johtopäätöksiäsi; minulla on niiden vastapainoksi vaan uskoni, sisällinen kokemukseni ja persoonallinen tuttavuus elämäni Jumalan kanssa, ja siinä on minulle kylliksi. Älä usko filosofejasi enemmän kuin, oppimatonta äitiäsi, Kurt, silloin kun on kristillisyys kysymyksessä. Sillä se on enemmän kuin mielipide, se on elämä ja voima, ja minä tunnen sen tulen arvottomassa sydämessäni."

Lujassa, palavassa uskossa on jotakin ihmeellistä ja puoleensa-vetävää. Kurt tunsi tämän istuessaan ruohopenkillä äitinsä jalkain juuressa ja katsellessaan hänen puhtainta innostusta säteileviin silmiinsä.

"Nyt minä ymmärrän, minkätähden sinä aina olet niin sopusuhtainen", sanoi hän haaveillen, kaihoava ilme tummissa silmissään.

13.

"Anna-neiti, olitteko te kuuden aikaan aamulla Hevosniemen läheisyydessä, vai näinkö minä väärin?" kysyi Svennius aamiaispöydässä.

"Kyllä minä olin siellä. Näittekö te minut?"

"Minä olin soutelemassa", sanoi hän, "ja luulin nähneeni teidän hameenne puiden välissä rannalla ja huusin teille, mutta kun tulin lähemmäksi, olitte te kadonnut. Miksi ette odottanut minua, taikka ettekö te nähnyt minua?"

"Kyllä minä ajattelin, että te olitte", vastasi Anna lyhyesti ja punastui.

"Vai niin, mutta te tahdoitte olla rauhassa", sanoi Svennius ja hymyili, auttaakseen häntä hämmennyksestä, jonka hänen kysymyksensä oli aiheuttanut.

Anna ei vastannut. Svennius sai uskoa mitä hän tahtoi hänen käytöksestään, oikeaa syytä hän ei voinut ilmaista. Hän olisi niin mielellään tahtonut saada soudella hänen kanssaan, mutta ei voinut uskoa, että se olisi huvittanut tuota toista. Jos joku etsi hänen seuraansa, luuli hän, että se tapahtui vaan sääliväisyydestä, ja hän oli liian ylpeä ottaakseen vastaan armopaloja.

Henning vaihtoi keskustelu-ainetta, mutta katseli salavihkaa Annaa. Hän miellytti häntä, ja tarkalla huomiokyvyllään oppi hän tuntemaan hänet pian täydellisemmin kuin Anna aavistikaan.

Eräänä päivänä, kun Svennius oli ollut kirkkoherran kanssa lähimmässä kaupungissa, toi hän suuren laatikollisen makeisia ja tarjosi siitä kaikille. Silloin huomasi hän, että Anna otti vaan pienen palasen, eikä huolinut sitten enää, vaikka hän tarjosi. Eva sitävastoin söi niin paljon kuin sai.

"Ettekö Te pidä makeisista, Anna-neiti?" kysyi kandidaatti, jäätyään hetkeksi kahdenkesken sisarusten kanssa.

"Pidän toki."

"Mutta minkätähden Te ette sitten syö?"

"Kiitos, olenhan minä syönyt."

"Pienen murusen vaan; mitä se sellainen on? Miksi Te niin itsepäisesti kieltäydytte; pelkäättekö tulevanne kipeäksi?"

"En minä tule koskaan kipeäksi mistään, mitä minä syön", vastasi hän.

"Onko Teillä jokin erityinen syy, jonka vuoksi kartatte kaikkea, mikä Teitä miellyttää?" kysyi Henning. "Minä olen kyllä huomannut, että jos tarjotaan jotakin hyvää, niin otatte aina niin vähän kuin mahdollista, taikka olette aivan ilman. Suokaa anteeksi minun tungetteleva uteliaisuuteni, mutta mikä on siihen syynä?"

"Minkätähden siinä tarvitsee olla jokin erityinen syy? Voihan se olla vaan sattuma", vastasi Anna ja käänsi pois kasvonsa, ettei Henningin tyyni, läpitunkeva katse voisi huomata niistä mitään.

"Sattuma, joka uudistuu arveluttavan usein ja näyttää todellakin siltä kuin tapahtuisi se tieten taiten", sanoi Henning. "Ei, keksikää jotakin parempaa."

"Kenties en minä pidä niistä, jotka teidän mielestänne ovat herkkuja", sanoi Anna, huvitettuna tästä omituisesta keskustelusta.

"Sitä veruketta en minä ollenkaan usko. Tehän tunnustitte äsken pitävänne makeisista ja kuitenkin saan minä teitä tuskin maistamaan rahtuakaan."

"Olenhan minä ottanut yhden ja otan mielelläni toisenkin", sanoi hän.

"Älkää luulko, että voisitte eksyttää minua! Te olette myöntyväinen nyt, mutta se on vaan sentähden, kun minä kiusaan Teitä, ettekä Te tahdo ilmaista totuutta. Minun täytynee siis ruveta arvailemaan, ja saa nähdä enkö osunekin oikeaan. Te huvittelette itseänne kaikessa hiljaisuudessa pienillä itsekidutuksilla, eikö totta?"

Anna katsoi häneen hämmästyneenä ja melkein kauhistuneena, kun toinen arvasi noin oikein; mutta hän ei vastannut mitään.

"Kas, niinpä se olikin!" huudahti Henning voitonvarmana. "Mutta minkätähden pakotatte itseänne sillä tavoin?" lisäsi hän vakavammalla äänellä.

Anna ei epäillyt hetkeäkään vastaisiko hän taikka ei. Eva, joka oli ikävystynyt, kun ei kumpikaan puhunut mitään hänelle, oli poistunut heidän luotaan ja istui nyt nurkassa puhellen nukkensa kanssa. Yläpuolella olevassa huoneessa kuului Kurt kävelevän edes takaisin; hän luultavasti runoili. Rouva Warenheim oli mennyt erään sairaan luo ja hänen miehensä oli kokouksessa. Päivä hämärtyi hitaasti, oli jo niin pimeä, että nuo molemmat nuoret ikkunan luona vaan epäselvästi eroittivat toistensa kasvonpiirteet. Koko tunnelmassa oli jotakin tuttavallista, joka vaikutti Annaan, niin että hän vastoin tavallisuutta tunsi itsensä avomieliseksi.

"Minä tahdon harjoitella itseäni kieltäymyksissä", vastasi hän ja loi hätäisen katseen Henningiin.

Jos hän olisi huomannut vilahdukseltakin ivaa taikka mahtavaa välinpitämättömyyttä hänen kasvoissaan, olisi hän heti vetäytynyt tavallisen umpimielisyytensä turviin, kuten siili piikkeihinsä; mutta Henningin katseesta kuvastui mitä innokkain osanotto.

"Mutta minkä tähden?" kysyi hän. "Mitä tahdotte Te voittaa sillä?"

"Voittaa!" huudahti Anna ja kohotti äkkiä päätänsä. Nuo viheriälle vivahtavat silmät salamoivat ylpeydestä. "Jos minä kieltäytyisin voittaakseni sillä jotakin, mitä kieltäytymistä se silloin olisi?"

"Te harjoitatte sitä siis itse kieltäymyksen tähden?" sanoi Svennius.

"Niin, minä tahdon luopua kaikesta nautinnosta. Jumala tahtoo, että me harjoitamme itseämme kieltäymyksissä."

"Luuletteko niin? Luuletteko Jumalan tahtovan, että teemme siten ilman tarkoitusta?"

"Ei suinkaan se tapahdu ilman tarkoitusta", väitti Anna. "Me tulemme siten hengellisemmiksi ja kohoamme yläpuolelle maallisia asioita."

"Te siis sentään ajattelette palkintoa kieltäymyksistänne? Te sanoitte äsken, ettette ajattele sitä."

"Minä en tarkoittanut mitään maallista voittoa", selitti Anna.

Henning katseli häntä vähän aikaa vaijeten ja jatkoi sitten:

"Tietysti täytyy meidän luopua sellaisista nautinnoista, jotka jollakin lailla vahingoittavat meitä taikka muita, mutta Jumala ei koskaan vaadi, että me ylpeästi halveksumme Hänen antamiaan lahjoja. Luuletteko Te, ettei Hän soisi meille viatonta iloa? Toista on, jos me luopumalla jostakin voimme sillä valmistaa muille nautintoa. Silloin on kieltäymys kiitettävä, mutta silloin sillä on myöskin tarkoituksensa, jota ilman se minun käsitykseni mukaan on, lievimmin sanoen, tarpeetonta."

Anna käänteli ja taitteli armottomasti kukkakorttia, jonka hän oli ottanut pöydältä. Henning huomasi sen, ja vaikka hän ei oikeastaan ajatellut sitä, vaikutti se häneen vastenmielisesti.

"Mutta minä tunnen nautintoa itsekidutuksestani", sanoi Anna uhkamielisesti.

"Se todistaa sairaloista mieltä. Teidän pitäisi vastustaa sellaista tunnetta, sensijaan, että Te nyt sitä suositte", sanoi hän tavattoman varmalla äänellä.

Anna taisteli sydämessään, epävarmana sanoisiko enemmän, vai lopettaisiko keskustelun. Hän käsitti, että Henning moitti häntä ja ymmärsi häntä vaan puolittain. Tämä kiusasi häntä, mutta toiselta puolen oli hän sanonut mielestään jo liiaksi. Mitä oli Henningillä oikeastaan hänen kanssaan tekemistä? Ennenkuin Anna oli ehtinyt tehdä päätöstään, puhui Henning taas, mutta nyt paljon lempeämmällä äänellä, kuin äsken.

"Antakaa anteeksi, jos minun sanani loukkasivat Teitä, mutta se ei ollut tarkoitukseni. Minulla olisi vielä vähän enemmän sanottavaa, mutta Te olette kenties jo niin suuttunut minuun, ettette tahdo kuunnella puhettani?"

"En minä ole suuttunut. Puhukaa vaan", sanoi hän, ja Henning jatkoi:

"Minä aijoin sanoa, että minusta tuntuu ikäänkuin Teidän itsekidutuksenne kulkisi aivan väärään suuntaan. Unhottakaa itsenne ja ajatelkaa omaistenne hauskuutta. Hillitkää raskasmielisyyttänne esimerkiksi tuon luonnollisen ja aivan luvallisen ruokahalun suhteen. Minä näin eilen, että kun Eva (hän on nukkunut tuonne sohvaan, pikku nypykkä) tuli ja kietoi kätensä ympärillenne tahtoen hyväillä Teitä, työnsitte Te kylmästi hänet luotanne, sen sijaan, että Teidän olisi pitänyt osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vaikka ette pidäkkään hyväilemisistä, olisi Teidän sisarenne tähden pitänyt pakottaa itseänne. Teidän pitäisi koettaa olla huomaavaisempi ja ystävällisempi omaisianne kohtaan."

"Ei ole helppoa täyttää kaikkea tuota", huomautti Anna katkerasti.

"Ei, kyllä se on paljon vaikeampaa, kuin itsekidutukset, joita Te harjoitatte, mutta Te saisitte nähdä paljon parempia tuloksia", vastasi Henning melkein ankarasti ja nousi ylös.

Kädet taskuissa meni hän ja asettui Evan eteen, joka oli nukkunut sohvannurkkaan, nukke sylissään. Ulkona vallitseva heikko päivänhämy laskeutui ikkunasta hänen kasvoilleen, hänen maatessaan siinä lapsellisen vapaassa asennossaan. Pieni kiharainen pää oli vaipunut alas sohvansyrjälle. Posken lämmin väri näkyi vaaleain silkinhienoisten hiuksien läpi, jotka sitä peittivät. Punaiset huulet olivat raollaan ja hengitys kävi tyynesti ja tasaisesti. Pitkät tummat silmäripset muodostivat kauniin vastakohdan vaaleille silmäluomille.

Henning katseli häntä mieltymyksellä. Anna vuorostaan tarkasti Henningiä. Hän tunsi, että tämä teki vertauksia hänen ja sisarensa välillä, ja hän tiesi hyvin, että hän tässä vertailussa jäisi kauas syrjään. Hän nousi äkkiä ja aikoi lähteä. Silloin kääntyi Henning.

"Neiti Anna, antakaa minulle anteeksi", kuuli hän hänen sanovan ja pysähtyi, puolittain vasten tahtoaan. "Antakaa anteeksi mitä minä äsken sanoin! Ehkä olen arvostellut Teitä aivan väärin; minähän tiedän teistä niin vähän ja niistä vaikeuksista, joita vastaan te taistelette."

Anna taisteli hetkisen sydämessään. Hän oli pahoillaan, että Henning oli uskaltanut moittia juuri sitä, joka hänen mielestään oli kehuttavaa; mutta toiselta puolen täytyi hänen oikeudentuntonsa myöntää, että Henning oli oikeammassa kuin hän itse.

"Ei Teidän tarvitse pyytää anteeksi, Te osuitte valitettavasti oikeaan", vastasi hän lyhyesti.

"Jos olen sanonut totuuden, niin antakaa sekin minulle anteeksi", pyysi hän kunnioittavasti. "Olen vielä aivan liian vieras, ollakseni oikeutettu sanomaan Teille katkeria totuuksia."

Anna loi häneen hätäisen katseen. Hänen oli mahdoton olla kauemmin pahoillaan. Henningin käytös riisti häneltä kaikki aseet ja antoi voimaa hänen sanoilleen. Ne antoivat räikeän valon hänen menettelytavalleen, ja hänen täytyi sydämessään myöntää, että hän oli antautunut väärälle tielle.

"Te pyydätte anteeksi sitä, josta minun tulisi kiittää teitä", sanoi hän lempeämmällä äänellä, jossa kuitenkin saattoi huomata hieman katkeran vivahduksen.

Hän kiiruhti omaan huoneeseensa ja vietti yksinäisyydessä nöyryyttävän mutta terveellisen hetken tutkien itseään Jumalan edessä.

Henning seisoi hetkisen miettiväisenä paikalla, mihin Anna oli hänet jättänyt. Silloin kuului sohvalta pieni uninen ääni kysyvän, kuinka paljon kello on.

"Vai niin, oletko sinä herännyt, pikku nypykkä", sanoi hän ja meni Evan luo, joka istui ja hieroi unta silmistään.

Hän istuutui hänen viereensä ja jutteli, niin että tyttönen pian oli täysin hereillä.

14.

Anna suoritti syksyllä loistavasti sisäänpääsytutkinnon seminaariin ja pian pidettiin häntä etevimpänä osastollaan. Säännölliset opinnot huvittivat häntä, ja toverielämä, joka oli hänelle aivan uutta, virkisti hänen mieltänsä. Ilokseen huomasi hän tulleensa ilmapiiriin, jossa ulkomuoto merkitsi paljon vähemmän kuin lahjakkaisuus. Työn kautta muuttui hän suuresti edukseen. Jo Vesterlångassa, enimmäkseen keskustelunsa johdosta Henning Svenniuksen kanssa, oli hän huomannut kieltäymys-pyrkimystensä väärän suunnan ja hyljännyt sen. Sen sijaan koetti hän nyt olla iloinen ja ystävällinen. Tämä oli kuitenkin vaikeata ympäristössä, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin tylynä ja jurona; mutta seminaarissa, jossa ei kukaan tuntenut häntä, kävi se helpommin.

Hän oli täysihoidossa isänsä ainoan sisaren, rouva Constanse Holmin luona, joka oli lapseton leski ja hyväntahtoisin ihminen, mitä voi ajatella. Tuo kunnon mummo asui pienessä somassa asunnossa yhdessä uskollisen palvelijansa Liinan ja kanarialintunsa kanssa. Anna ei ollut asunut monta päivää tätinsä luona, kun hän oli yhtä suuri suosikki kuin Pippikin, ja se ei ollut vähän se.

Uudenvuoden aikana tuli Dagmar Rencrona vanhempiensa kanssa Tukholmaan muutamaksi kuukaudeksi; mutta entiset lukutoverit tapasivat toisiaan harvoin. Toinen oli kiinni työssään, toinen huvituksissaan, niin että heillä harvoin oli aikaa toinen toisilleen.

Kurt tuli toisinaan sunnuntaiksi Tukholmaan ja asui silloin tädin luona. Jos tämä vanha rouva piti paljon veljensä tyttärestä, niin piti hän vielä enemmän veljensä pojasta. Tämä oli ruvennut julkaisemaan runoja ja kirjoittamaan sanomalehtiin ja kalentereihin, ja oli jo saavuttanut jonkun verran tunnustusta alkuperäisyydellään ja todellakin suurella lahjakkaisuudellaan. Tämän yhteydessä teki hänen komea ulkomuotonsa ja hyvät seurustelulahjansa hänet kernaasti nähdyksi vieraaksi monessa ylhäisessä perheessä, muiden muassa parooni Rencronan luona. Sinne menikin hän mielellään.

Anna ihmetteli Kurtin levottomuutta, kun hän kerran sivumennen mainitsi, että hänen ja Dagmarin välinen ystävyys oli viime aikoina laimentunut. Jos hän olisi ollut kokeneempi ja tarkkanäköisempi, olisi hän sen johdosta tehnyt johtopäätöksiä; mutta nyt hän ei epäillyt mitään.

Dagmar oli juuri täydessä, vastakehittyneessä nuoruuden-kukoistuksessaan. Ylhäisen, komean ryhtinsä tähden näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Hänen käytöksensä oli harvinaisen vapaata ja miellyttävää. Kurtille oli hän usein ystävällinen, toisinaan tuttavallinen. Hänen mielenpurkauksiaan kuunteli Dagmar aina harrastuksella, vaikka hän toisinaan ilveilikin hänen kanssaan. Tuo nuori haaveilija meni sokeasti vaaraan. Hänen runoilija-mielikuvituksessaan oli tuon nuoren tytön sielu yhtä sopusointuisen ihana ja täydellinen, kuin hänen ulkomuotonsakin. Hän kiintyi koko lämpimän, intohimoisen sydämensä voimalla häneen, eikä huomannut rakastavansa ihannetta, joka vaan oli olemassa hänen mielikuvituksessaan ja joka oli lainannut Dagmar Rencronan viehkeän muodon.

Kurt ei tavannut Dagmaria usein; ja kenties tämä juuri sen vuoksi olikin tullut niin ihanteelliseksi hänen mielestään. Saattoi kyllä tapahtua, heidän ollessaan yhdessä, että Kurtin hehku äkkiä jäähtyi ja hänen ihailunsa laimeni jonkun Dagmarin teon taikka puheen johdosta; mutta tällaiset vaikutteet menivät pian ohi. Kun he taas olivat erillään toisistaan, loisti Kurtin mielessä uudestaan tuo suuresti rakastettu ihannekuva.

Vähitellen tuli hän täysin tietoiseksi rakkaudestaan, mutta sitten rupesi hän tarkastamaan häntä ja antamaan erityisen merkityksen jokaiselle hänen sanalleen ja katseelleen. Tämä karkoitti sen onnellisen levon, jossa nuoren miehen rakkaus ensin oli versonut. Hän rupesi häilymään toivon ja epäilyn välillä.

Siten kului talvi.

Keväällä muutti Rencronan perhe maatilalleen Bergsjöholmaan. Lukukauden loputtua saivat Anna ja Kurt ystävällisen kutsun saapua sinne muutamaksi päiväksi, ennen kuin he matkustavat kotiinsa Vesterlångaan.

Kurt riemuitsi, mutta Anna epäili. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä sinne. Kurt sai hänet kuitenkin vihdoin taipumaan, selittämällä ettei hän voinut olla menemättä olematta suurimmassa määrässä epäystävällinen.

Dagmar oli pelkkää päivänpaistetta, ja Kurtin aika kului ikäänkuin onnellisessa unessa, jonka hän olisi suonut ijäti kestävän.

Dagmar oli innokas ratsastaja ja vaikkei Kurt ollutkaan saavuttanut suurempaa taitavuutta ratsastus-urheilussa, osasi hän kumminkin tyynellä ja varmalla kädellä ohjata tulisintakin hevosta, jonka vuoksi he molemmat seurasivat parooni Rencronaa hänen aamuratsastuksillaan.

Kurt ei koskaan unohtanut, kuinka ihanaa oli saada nelistää tuon nuoren tytön vieressä läpi kasteraikkaan metsän. Aurinko paistoi viheriäisille lehdille ja vastapuhjenneille vuokoille. Tuuli puhalsi viileänä ja raittiina järveltä, ja lintujen laulu kaikui läheltä ja kaukaa. Kaikki tämä muodosti kuitenkin vaan kehyksen Dagmarin ympärille joka ratsasti hänen vieressään, säteillen nuoruutta ja kauneutta.

Kurt mietti, olikohan hänellä aavistustakaan siitä, kuinka suuresti hän oli rakastettu. Dagmar ei saattanut olla epätietoinen niistä tunteista, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sydämessä -- ne olivat silminnähtävät -- mutta hän ei käsittänyt niiden arvoa. Hänen mielensä oli vielä liian pintapuolinen, voidakseen käsittää niiden syvyyttä.

Myötätuntoisuus, jota Dagmar hänelle osoitti, ei kuitenkaan ollut teeskenneltyä. Hän ei läheskään ollut tunteeton Kurtin miehekkään ulkomuodon suhteen, eikä hänen kuuluisuutensa suhteen, jonka hän jo nuorena oli onnistunut hankkimaan itselleen, eikä varsinkaan sen vilpittömän suosion suhteen, jota Kurt hänelle osoitti.