Part 4

Dagmar loi katseensa salin vastakkaiseen nurkkaan, missä muuan nuori mies seisoi katsellen häntä. Hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, joka kauniissa kiharoissa valui korkealle, älykkäälle otsalle. Silmät olivat tummat ja niiden vaihteleva ilme ilmaisi tunteellista sielua. Nenä oli hyvin muodostunut ja voimakas. Suu, jota suuret viikset varjostivat, oli tavattoman ilmehikäs. Nuori mies oli pitkä ja roteva, mutta ryhtinsä oli vähän veltto, josta saattoi päättää häntä lukumieheksi. Se oli Kurt Warenheim, joka sisarensa kanssa nyt vuoden vaihteessa vieraili muutamia päiviä Bergsjöholmassa. Hän ja Robert olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen, mutta siitä huolimatta, taikka kenties juuri sentähden, oli heistä tullut ystävät.

Kun Kurt huomasi Dagmarin katseen, katsoi hän punastuen toisaalle. Vähän ajan kuluttua seisoi hän hänen vieressään ja Dagmar hymyili hänelle puolittain pilkallisesti, puolittain kehoittavasti.

"Onko Teillä ikävä tänään, kandidaatti Warenheim? Te olette niin vakavan ja miettiväisen näköinen, ikäänkuin olisimme me pelkkiä viisaustieteen problemeja", sanoi hän sillä näppärällä nenäkkäisyydellä, jota hän aina käytti puhellessaan nuorten herrain kanssa.

"Kuka tietää vaikka olisittekin sellaisia, varsinkin mitä Teihin tulee, neitiseni", vastasi hän ja hymyili.

"Ettehän tarkoittane, että kunnioitatte minua vaivaamalla päätänne minun tähteni, herra filosofi?" kysyi Dagmar.

"Voisipa valita huonommankin aiheen", sanoi Kurt vakavasti ja loi häneen haaveilevan katseen.

"Teillä on omituinen tapa ottaa kaikki asiat niin vakavalta kannalta", sanoi tyttö, melkein kärsimättömästi. "Teitä ei huvita kevyt pila, ei kuohuva vaahto elämän aalloilla."

"Ei, minä olen raskas hyökylaine, joka kuljen omaa tietäni merellä, kunnes murskaannun kalliota vasten, taikka vierin rannalle, kadotakseni jäljettömiin sen hiekkaan", sanoi hän.

"Kuinka surullinen ja synkkämielinen Te olette! Oletteko onneton?" kysyi Dagmar yhä samalla äänellä.

"En, mutta minä voin tulla siksi."

"Voitte tulla!" huudahti tyttö, kohauttaen olkapäitään. "Kaikilla ihmisillähän on sama mahdollisuus. Mutta miksi ajatella sellaista ja tehdä elämänsä turhanpäiten raskaaksi? Miettimällä mahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia vähennämme me kykyämme nauttia tarjona olevista riemuista."

"Ei ole helppoa unohtaa onnettomuutta, kun kuulee sen siipien suhinan päänsä päällä. Ja täytyyhän meidän huomata salakarit, nähdessämme maininkien murtuvan niitä vastaan.

"Mikä onnettomuus se siis on, jonka Te tunnette leijailevan yläpuolellanne?" kysyi Dagmar.

"Yhä enenevä sisällinen epäsointu. Oletteko Te milloinkaan tuntenut epäilyksen kauheaa henkeä sielussanne?"

"En", vastasi hän viivytellen, "mutta mitä Te sitten epäilette?"

"Kaikkea. Itseäni, ihmisiä ja Jumalaa, joka on ihanne."

"Mutta kuinka olette ruvennut epäilemään?"

"Te tiedätte että minä tutkin viisaustiedettä", vastasi Kurt. "Se tutkimus herättää eloon lukemattoman joukon ajatuksia ja kysymyksiä, jotka hyökkäävät uskon kimppuun ja koettavat kukistaa sen."

Synkkä tuli hänen katseessaan ja hänen sanansa peljästyttivät Dagmaria. Kurt huomasi sen ja koetti hillitä itseään.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä säikähytin Teitä. On väärin, että minä edes hetkeksikään häiritsen Teidän sielunne valoa ja tyyneyttä antamalla Teidän nähdä oman sieluni pimeyttä ja myrskyä. Unhottakaa mitä olen sanonut!"

"Sitä en lupaa", vastasi tyttö vaan ja meni pois.

Kurt seisoi paikallaan, syvästi katuen, että oli antanut perään halulleen puhua itsestään. Mitä syytä olisi hänellä uskoa, että Dagmar vähääkään huolisi hänestä? Hän ei ollut ainoastaan filosofi, vaan runoilijakin ja sellaisena oli hän hyvin tunteellinen ja arkatuntoinen oman sisäisen maailmansa suhteen, ja varoi ilmaisemasta mitään syvimmästä sieluelämästään kenellekään, joka ei voinut eikä tahtonut tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan. Ajatus, että Dagmar ehkä pitäisi häntä sentimentaalisena ja liioittelevana, oli hänelle sietämätön. Synkin katsein seurasi hän tyttöä tämän mennessä vieraittensa joukkoon kauniina ja hymyilevänä. Hän tunsi palavaa halua särkeä sen ylpeyden ja ivan kilven, jonka Dagmar aina osasi asettaa heidän välilleen, joka kerran kun Kurt luuli päässeensä vähän lähemmäksi häntä.

Anna tunsi suurta huojennusta, kun portti viimeisen vieraan jälkeen suljettiin illalla ja hän sai vetäytyä omaan huoneeseensa. Dagmar istui hetkisen hänen luonaan ja enensi iloisella puheellaan hänen hiljaista katkeruuttaan. Ihailtu nuori kaunotar ei aavistanut ystävänsä nöyryytystä. Vihdoinkin meni hän, ja Anna jäi yksin. Mikä huojennus olikaan, saada oikein antautua onnettomuus-tunteensa valtaan! Hän mietti päivän tapauksia. Kuinka täydellisesti oli hän antautunut illan iloisen tunnelman valtaan, aina siihen asti, kun hän oli kuullut tuon nuorukaisen sanat ja katsellut itseään peilissä, joka armottomasti oli muistuttanut häntä rumuudestaan! Oi, kuinka hän olisi nauttinut elämästä, jos hän olisi ollut toisenlainen ulkomuodoltaan! Kuinka suloiselta tuntuisi olla kaunis, rikas ja ihailtu! Mutta nyt oli huvien viehättävä maailma auttamattomasti sulettu häneltä. Katkeruudella vertasi hän itseään Dagmariin, ei ainoastaan ulkomuodon, vaan elintapojenkin suhteen. Kateus, hänen helmasyntinsä, hiipi hänen sydämeensä pimeässä ja uhkasi vuodattaa katkeruutta ystävyysliittoon, joka tähän asti oli ollut puhdas. Anna tunsi tämän ja rupesi häpeämään itseään. Kuinka voisi hän kadehtia Dagmarilta mitään, kuinka voisi hän tuntea kateutta ystävää kohtaan. Ja kuka se oli, joka oli jakanut heille erilaiset osansa? Eikö se ollut Jumala? Silloinhan oli synti nurista ja Anna ei tahtonut tehdä syntiä. Jos hänen täytyi olla ruma ja luopua nuoruuden huvitteluista, tahtoi hän mukautua siihen. Missä oli nyt se innostus, jota hän oli tuntenut ensi kertaa käydessään pyhällä ehtoollisella. Oliko se vaan ollut ohimenevää tunnetta, taikka eikö Jumala enää ollutkaan hänen Jumalansa?

Hän nousi ylös vuoteeltaan, lankesi polvilleen ja rukoili kauan, huomaamatta, kuinka hän värisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Hän rukoili, että voisi löytää elonsa Jumalassa, eikä haluaisi mitään, paitsi Häntä ja hän tunsi, rukoillessaan tätä, kuinka kaukana hän vielä oli päämäärästään. Mutta Jumala on luvannut kuulla rukouksia ja Hänen täytyy siis kuulla tämäkin, ajatteli hän.

Kun Anna vihdoin, viluisena ja väsyneenä meni jälleen vuoteeseensa, oli hän saanut takaisin mielensä tasapainon ja vaipui pian tyyneen ja syvään uneen.

10.

Anna tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi palattuaan Bergsjöholmasta takaisin Vesterlångaan. Hän rupesi isän johdolla valmistautumaan sisäänpääsötutkintoa varten seminaariin syksyksi ja luki sellaisella innolla, että vanhemmat oikein ihmettelivät. He eivät tunteneet syytä: hän oli Bergsjöholmassa nähnyt sen puolen elämästä, joka viehätti häntä, mutta samalla saanut tuntea, ettei hänellä sen kanssa tulisi olemaan mitään tekemistä. Häntä kohden käänsi elämä velvollisuuksista raskaan, vakavan puolensa ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sen parhaansa mukaan.

Hän luuli olevansa tuomittu elämään elämänsä kieltäymyksissä. Mutta hän oli nuori, ja nuoret tuntevat vastustamatonta halua runollisuuteen; jossakin muodossa on se saavutettava. Sattuman kautta tuli se kutsumus, joka oli näyttänyt hänestä niin jokapäiväiseltä ja raskaalta, tuntumaan hänen mielestään runollisen loistavalta.

Eräänä iltana, kun hämäryys jo oli levittänyt vaippansa yli luonnon, oli Anna saanut käteensä Vitalis'en runokokoelman, ja selaili sitä välinpitämättömästi, kunnes hänen silmänsä kääntyivät seuraavaan runoon:

Kieltäymys.

"Miks' iloiten en kantais ristiäni? Se enkel' on, min Luoja lähetti. Miks' kysyisin mä hyvält' Isältäni, Miks' sen hän lähetyksen asetti?

Kuin lintu emon siiven alla makaa; Suojassaan olen aina levossa; Kun eessäni on vihdoin kuolo vakaa, Mä voitan sentään, voitan uskossa.

Kyyhkyn lailla sieluni mun liitää Isäni luokse taivaan korkeuteen, Ja kun se Isän valossansa löytää Se hiljaa Hälle silloin kuiskailee:

Suo uhrini mun Sulle nöyräst' tuoda, Sulle, joka tutkit sieluin syvyyden, Kernaasti kalkkis pohjaan tahdon juoda Sill' lemmestäshän sääsit mulle sen!"

Anna luki tämän runon kerran toisensa perään, ja katkeraan juomaan, jonka elämä hänelle tarjosi, valui makeutta. Kieltäymys! Niin, siihen oli hän kutsuttu! Se ei näyttänyt hänestä enää synkältä ja harmaalta, sitä ympäröi sädekehä.

Annan luonteessa oli jonkunmoista yltiöpäisyyttä, joka usein sai hänet liioittelemaan, niinpä nytkin. Hän tunsi halua ruveta harjoittamaan kieltäymystä jumalanpalveluksenaan, hän tahtoi kurittaa lihaansa. Hän toivoi, että hänellä olisi jouhipaita ja ruoska, mutta tyytyi tällä kertaa tekemäänsä päätökseen, ettei söisi koskaan oikein kyllikseen, että karttaisi mieliruokiaan, nousisi varhain ylös, tekisi ankarasti työtä, eikä kysyisi oliko työ miellyttävää tai ei. Hän keksi monta tuonlaista päähänpistoa ja iloitsi niistä. Hän pyhittäisi elämänsä kieltäymyksille ja olisi ankara itseään kohtaan. Tämän ajatuksen innostuttamana asetti hän kirjan takaisin hyllylle, istuutui ikkunan ääreen ja antoi katseensa levätä Långsjön tyynellä pinnalla, jonka yli hämäryys levitti yhä tihenevän vaippansa.

"Anna, mitä sinä täällä teet? Kahvitarjotin odottaa salissa, jonne minä sytytin takkavalkean. Tule, niin keksimme jotakin hauskaa!"

Se oli Eva, joka huusi näin, kurkistettuaan ovesta sisään ja huomattuaan sisarensa hämärästä. "Juokaa te vaan, minä en tahdo mitään", vastasi Anna.

Tuskin mikään olisi ollut hauskempaa, kuin seurata Evan kehoitusta, mutta tässä oli tilaisuus kurittaa lihaansa. Evan naama venyi pitkäksi.

"Etkö tahdo tulla?" sanoi hän pettyneenä. "Meillä olisi niin hauskaa. Äiti oli luvannut lukea ääneen Talvi-iltojen tarinoita."

"Ei minulla ole aikaa, minun täytyy lukea, mutta pitäkää te vaan hauskaa", vastasi Anna, vaikka ei mitkään huvittaneet häntä enemmän kuin kertomuskirjat.

"Tämä oli hyvä alku", ajatteli hän tyytyväisenä, mennessään omaan huoneeseensa lukemaan läksyjään, jättäen kahvin ja kertomuskirjat.

Eva palasi hitain askelin saliin.

"Anna ei huoli kahvista, eikä ehdi kuulemaan ääneen lukemista", sanoi hän.

"Eikö hän ole terve?" kysyi äiti.

"Ei hän siitä puhunut mitään."

Rouva Warenheim näytti alakuloiselta. Annan suljettu luonne tuotti hänelle huolta. Sitten kun kahvi oli juotu, meni kirkkoherra omaan huoneeseensa. Eva ja hänen äitinsä olivat kahden.

"Emme suinkaan me kaksi viitsi lukea ääneen toisillemme", sanoi äiti.

"Miks'ei äiti? Kosk'ei Anna viitsi kuunnella, niin lue minulle, hyvä, rakas äiti! Minä kudon sill'aikaa niin ahkerasti, kuin suinkin voin."

Äiti suuteli tytärtään. Tämän vilkas innostus ja iloinen luonne tekivät hänelle hyvää aina sydänjuuriin asti. Hän ei tahtonut kieltämällä synkentää tätä viatonta iloa ja aukasi senvuoksi kirjan.

Mutta lukiessaan mietti hän vielä mikä se suru oli, joka hänen vanhinta tytärtään kalvoi.

Anna kuritti yhä lihaansa, vaikka se toisinaan tuntui kovin vaikealta. Mitä vaikeampaa se hänelle oli, sitä tyytyväisempi hän oli. Mutta hän ei ollenkaan huomannut sitä ikävyyttä, minkä hänen itsevalitsemansa kieltäymys tuotti hänen omaisilleen. Äiti kärsi nähdessään hänen ruoka-annoksiensa yhä pienenevän, jonka syyksi hän sanoi puuttuvaa ruokahalua. Annan hermostunut työinto ei myöskään ollut omiaan ylläpitämään, vielä vähemmin enentämään hänen ruumiinvoimiaan.

Eva valitti äidille, ettei Anna enää koskaan viitsinyt huvitella häntä; tuo pikku raukka tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi nyt kuin Annan poissaollessakin.

Kirkkoherra oli ainoa, jonka mielestä tyttären kieltäymyksessä ei ollut mitään surun aihetta. Hän huomasi vaan sen onnellisen seurauksen, hänen suuren työintonsa.

"Hän suorittaa loistavasti sisäänpääsytutkintonsa seminaarissa. Ihmeellistä, kuinka helposti hän oppii", sanoi hän tyytyväisenä vaimolleen ja hämmästyi suuresti saadessaan vastaukseksi vaan huokauksen.

"Mitä, huokaatko sinä sentähden?" huudahti hän.

"Pelkään, että hän rasittaa itseään liiaksi", sanoi äiti.

"Oh, ei siitä ole vaaraa", vastasi kirkkoherra.

11.

Keväällä kirjoitti Kurt ja kysyi, ottaisivatko vanhemmat kesäksi täysihoitoon erään hänen ylioppilastovereistaan.

"Hän on hyvin hauska veitikka", kirjoitti hän. "Hänen nimensä on Henning Svennius, tutkii jumaluusoppia, ilman että sitä huomaa hänen ulkomuodossaan ja on hyvin musikaalinen, niin että teillä kaikilla on oleva hauskuutta hänestä. Hänellä on sydänvika ja lääkäri on määrännyt hänelle metsäilmastoa. Minä esitin, että Vesterlånga olisi hyvin sopiva paikka hänelle ja hän hyväksyi esitykseni..."

Pappilasta lähetettiin myöntävä vastaus.

Kesäkuun alussa saapui Kurt kotiin. Hänen vieressään rattailla istui Henning Svennius. Kurt hyppäsi ensin alas ja syleiltyään vanhempiaan ja sisariaan, kääntyi hän, esittääkseen ystävänsä. Tämä, joka seisoi rattaitten luona ja tarkasti katseli jokaista, kuului niihin ihmisiin, jotka heti ensi näkemältä herättävät myötätuntoisuutta, ilman että tiedämme minkä tähden. Kasvonpiirteet eivät olleet kauniit, hänen vartalonsa oli voimakas ja tanakka. Ryhti oli aivan itsetiedoton ja vapaa kaikesta teennäisyydestä. Käytöksensä oli vaatimaton, mutta siihen yhdistyi ujoa, luonnollista arvokkaisuutta. Vaikka ei hänessä ollut mitään, joka olisi tehnyt erityistä vaikutusta, taikka herättänyt huomiota, oli koko hänen olennossaan kuitenkin jotakin sanomattoman puoleensavetävää.

"Tervetuloa meille!" sanoi kirkkoherra ja puristi nuoren miehen kättä.

"Kiitos", vastasi tämä ja kumarsi syvään.

"Niin, kunhan te vaan viihtyisitte meillä! Meillä ei ole tarjottavana mitään huvituksia, täällä metsäseudussa", sanoi rouva Warenheim.

"Minä en pyydä mitään huvituksia, kuin mitä hyvä seura ja ihana luonto voivat antaa ja nehän minulla ovat tarjona täällä", vastasi Svennius kohteliaasti matalalla ja erittäin sointuvalla äänellään.

Anna tervehti jäykästi ja lyhyesti, kuten tavallista ja loi häneen pikaisen, tutkivan katseen. Eva katsoi häneen ensin ujosti ja uteliaasti iloisilla sinisillä silmillään, kunnes hän, rohkaistuna toisen hyväntahtoisesta hymyilystä uskalsi ojentaa hänelle kätensä ja vuorostaan hymyillä hänelle, niin että pyöreiden poskien sievät hymykuopat tulivat näkyviin.

Illallinen syötiin vilkkaan ja iloisen mielialan vallitessa. Henning Svennius vahvisti sen kuluessa sitä suotuisaa vaikutusta, jonka hän oli tehnyt koko perheeseen. Anna unohti itsekidutuksensa ja söi kyllikseen; niin oli hän kiintynyt uuteen vieraaseen. Aterian jälkeen lähdettiin kävelemään kauniiseen iltailmaan. Kurt käveli äidin vieressä. Heillä oli niin paljon puhumista, näillä kahdella.

Henning tuli jälessä, Annan ja Evan keskellä. Ensinmainittu tunsi alussa olevansa hyvin hämillään, kun hän odottamatta huomasi joutuneensa ylläpitämään keskustelua vieraan kanssa, mutta se osottautui kuitenkin helpommaksi, kuin hän oli luullut. Tämä nuori mies ymmärsi houkutella häntä juttelemaan, ilman että hän tiesi, miten se tapahtui. Hän oli niin kunnioittava häntä kohtaan ja hänen olennossaan oli jotakin niin ystävällisen viehättävää, että Annasta tuntui ikäänkuin vierasta todellakin olisi miellyttänyt tämä keskustelu hänen kanssaan, ja ettei hän puhellut vaan sääliväisyydestä eikä velvollisuuden tunnosta. Sen vuoksi tuli hän puheliaaksi ja tottui hyvin pian hänen seuraansa. Se joka sentään teki tämän vielä suuremmassa määrässä, oli Eva. Hän oli pistänyt pienen kouransa hänen käteensä ja hyppeli eteenpäin siinä rinnalla, puhellen lapsellisella, viehkeällä tavallaan ja katsellen häneen peittelemättömällä ihastuksella. Svennius piti paljon lapsista ja tämä pieni, vilkas kymmenvuotias oli hänen mielestään harvinaisen herttainen ja miellyttävä. Hän hymyili hänelle ja vastasi kernaasti kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

"Tiedätkös", sanoi Eva, kun he olivat kotimatkalla, "minä pidän sinusta melkein yhtä paljon kuin Kurtista."

"Kurt parka, mitä hän sitten sanoo?"

"Oh, kyllä minä sentään pidän yhtä paljon hänestä, kuin ennenkin. Ja sitä paitsi sanoinkin minä vaan melkein."

"Kuinka voit sinä sinutella häntä, Eva?" huudahti Anna, kun sisarukset illalla olivat jääneet kahden.

"Miksikäs minun sitten olisi pitänyt kutsua häntä?" kysyi Eva alakuloisena.

"Kandidaatiksi tietysti."

"Uh, se on niin pitkä ja ikävä nimitys ja minä pidän niin paljon hänestä."

"Vaikkapa niinkin, mutta et sinä silti saa olla nenäkäs", selitti Anna.

"Etkö halua koetella pianoa, Henning", kysyi Kurt seuraavana aamuna, kun he olivat päässeet aamiaiselta.

Svennius seurasi kehoitusta. Hän soitti miellyttävästi ja tunteellisesti. Piaano oli vasta viritetty ja sointuva. Rouva Warenheim oli musikaalinen, soitti usein itse ja opetti Evaa joka oli perinyt hänen taipumuksensa.

Kun Henning vähän ajan kuluttua lakkasi soittamasta, kuuli hän kevyen huokauksen ja kuiskauksen: "Oi, kuinka kaunista!"

Hän kääntyi sivulle päin. Siinä seisoi Eva aivan hänen vieressään, nojaten soittokoneeseen ja katseli häntä teeskentelemättömällä ihastuksella. Henning nauroi hiljaa, sointuvasti, houkutellen rouva Warenheiminkin nauramaan.

"Minä luulen, että sinä pidit siitä", sanoi hän ja suuteli Evaa. "Minä toivon yhdessä pienen tyttöni kanssa, että Te usein suotte meidän nauttia soitostanne", lisäsi hän, kääntyen kandidaatin puoleen. Tämä kumarsi.

"Suurimmalla mielihyvällä", sanoi hän.

Hän rupesi taas soittamaan samalla katsellen Evaa.

"Etkö sinä itse soita, pienokainen?" kysyi hän yksitoikkoisella äänellä, joka ilmaisi, että hänen sielunsa oli suurimmaksi osaksi kiintynyt soittamiinsa säveliin.

"Hiukkasen vaan", vastasi Eva hämillään.

"Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin?"

"E-en", vastasi tyttö ja väänteli itseään levottomasti.

Kandidaatti hymyili hajamielisenä.

"Miksi et, olenhan minäkin soittanut sinulle?"

"Sillä on eroa", selitti hän.

"Mikä ero?"

"Minä en osaa mitään, mutta kandidaatti soittaa niin hyvin."

"Mitä suvaitsee neiti sanoa?" kysyi hän.

"Uh, neiti", toisti tyttö ja nauroi hämillään.

"Aivan niin. Kandidaatin täytyy sanoa neiti, vai onko silläkin eroa?" kysyi hän.

Eva katseli häntä alakuloisena. Henning lakkasi soittamasta ja samassa näytti hänen sielunsa irtautuvan sävelten lumouksesta. Katse heräsi ja ääneen tuli väritystä.

"Miksi kutsutaan minua kandidaatiksi tänään, kun minä eilen sain olla sinä?" kysyi hän, tarttuen Evan molempiin pieniin käsiin. Tämä koetti irtautua, mutta se oli mahdotonta.

"Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minun täytyy sanoa neiti?" kysyi hän, veitikkamainen ilme silmissään.

"Ei mitään", vastasi Eva ja katsoi hämmästyksissään Annaan päin, joka istui ikkunan vieressä ja ompeli.

"No, miksi me sitten rupeamme käyttämään arvonimiä, kun me alussa tulimme niin hyvin toimeen ilman niitä?" jatkoi kandidaatti hyvin huvitettuna Evan hämmennyksestä.

"Anna sanoi, että minä olin nenäkäs", mutisi Eva.

"Vai niin! Mutta ei minun mielestäni", sanoi Svennius, luoden katseensa Annaan.

"Eva on niin tungetteleva ja hemmoiteltu, on sangen tarpeellista, että häntä vähän pysytellään syrjällä", selitti tämä tylysti.

Henning ei vastannut, katsoi vaan ystävällisesti Evaan. Vanhemman sisaren terävät sanat vaikuttivat häneen vastenmielisesti. Ne viilsivät hänen sydäntään melkein kuin väärät soinnut hänen musikaalista korvaansa.

"Jos kandidaatti sallii sinun sinutella itseään, niin saat sen kernaasti tehdä, mutta sellaista ei saa koskaan tehdä ilman suostumusta", sanoi rouva Warenheim.

Nämä lempeät sanat karkoittivat heti tilapäisen alakuloisuuden muiden, paitsi Annan sydämestä. Hän istui synkkänä vaieten.

"Tuo mielistelevä Eva", ajatteli hän, "imelillä ilmeillään osaa hän aina hankkia itselleen oikeuden! Sentähden vaan kun hän on kaunis, pitävät kaikki hänestä ja sen vuoksi, että minä olen ruma, ei kukaan pidä minusta."

Hän nousi ja meni huoneeseensa, jossa hän koetti unohtaa mielipahansa ruveten lukemaan.

Kirkkohistoria oli auki hänen edessään ja hän luki katolilaisista pyhimyksistä. Hän tunsi niiden uskonvimman lämmittävän itseään.

"Ehkä ei heidän tapansa olleet niin tuhmia kuin protestanttiset väittävät", ajatteli hän.

"Minä tahdon tehdä kuten hekin, minä tahdon lihaani kurittamalla tehdä itseni hengellisemmäksi. En tahdo armahtaa itseäni, kun ei kukaan muukaan armahda minua."

12.

"Sano minulle suoraan, Svennius, kuinka sinä viihdyt täällä luonamme?" kysyi Kurt ystävältään muutamia viikkoja hänen saapumisensa jälkeen.

He istuivat yhdessä verannalla ja tupakoivat päivällisen perästä.

"Mainiosti", vastasi Henning.

"Sitten ei minun tarvitse katua, että houkuttelin sinut tänne?"

"Ei ainakaan minun hyvinvointini tähden. Toinen asia on, kuinka te viihdytte minun kanssani."

"Älä nyt teeskentele", sanoi Kurt nauraen, "näethän sinä, kuinka ihastuneita kaikki ovat sinuun."

"Näenkö ja uskallanko sitä uskoa? Tosin otettiin minut vastaan suurimmalla ystävällisyydellä, mutta minä en ole niin itsekäs, että pitäisin sitä oman rakastettavaisuuteni ansiona. Kotisi on minusta ihanteellinen pappila, jossa vallitsee vanha, ruotsalainen vieraanvaraisuus. Jokaista, joka tulee tämän katon alle, kohdellaan varmaan samalla huomaavaisuudella, kuin minuakin, aivan kuin oman perheen jäsentä."

"Se on kyllä totta", myönsi Kurt, "mutta mielistelemällä sinua, täytyy minun sanoa, että sinä olet herättänyt tavattoman suurta myötätuntoisuutta meissä kaikissa. Äitini ylisti sinua eilen niin, että minä melkein tulin kateelliseksi."

Henning hymyili ja ravisti pois tuhkan sikaristaan.

"Minä en ole koskaan tuntenut erossa oloa omaisista ja kodista niin kaipauksen arvoiseksi, kuin tänä kesänä. Katsellessani äitiäsi, en voi olla toivomatta, että minulla edes olisi muisto omasta äidistäni. Hän kuoli minun syntyessäni isäni hylkäämänä."

"Oletko koskaan kuullut mitään isästäsi?" kysyi Kurt.

"En koskaan. Minä en tiedä elääkö hän vai onko kuollut."

"Minä en ole tahtonut kysyä sinulta hänestä..." alkoi Kurt epäröiden.

"Mutta sinä tahtoisit mielelläsi tietää mitä minä tiedän", täydensi Henning. "No niin, se ei ole paljon, ja se mitä tiedän, on hyvin surullista", jatkoi hän, "mutta en minä tahdo sitä salata sinulta. Hän oli liikemies ja nautti yleisön luottamusta, vaikka ei olisi ansainnut sitä. Huomattuaan, ettei enää voinut salata epärehellisyyttään, karkasi hän teille tietymättömille, vieden mukanaan suuren rahasumman, joka ei ollut hänen omansa. Kun oikeudenpalvelijat tulivat etsimään häntä, löysivät he vaan äitini ja minut. Äitini veli otti hänen kuolemansa jälkeen hoitoonsa minut ja antoi minulle äitini sukunimen, kun isäni nimestä olisi minulle ollut vaan haittaa."

"Minkälainen sinun oli ollaksesi sukulaistesi luona?"

"Minä sain ruokaa ja vaatteita ja katon pääni päälle, sekä huolellisen kasvatuksen."

"Eikö mitään muuta?"

"Mitä muuta saatoin minä pyytää?" kysyi Henning lyhyesti, mutta lisäsi hetken kuluttua muuttuneella äänellä: "Minun lapsuuteni oli hyvin synkkä, enkä minä saanut paljon rakkautta osakseni. Enoni oli ankara ja vakava mies. Hänellä ei ollut paljon aikaa kotia varten ja minä näin häntä harvoin. Tätini oli paljon poissa, huvittelemassa itseään. Hän jumaloi omia lapsiaan, ja piti minua anastajana, joka oli luonnollistakin, sillä minä olin tullut vasten hänen tahtoaan heidän kotiinsa. Molemmat serkkuni olivat minua vanhempia ja arvostelivat minua äitinsä käsityskannan mukaan. He tunsivat isäni rikoksen ja minä sain usein kuulla puhuttavan siitä sellaisella tavalla, että minä rupesin pitämään itseäni suurimpana rikoksellisena, tietämättä, mitä minä oikeastaan olisin tehnyt."

Henning vaikeni ja seurasi muutaman hetken katseellaan sinistä savua, joka kevyissä renkaissa kohosi sikarista haihtuakseen pois kirkkaaseen kevätilmaan.