Part 3

He olivat nyt saapuneet hautausmaalle. Kurt aukasi rautaportin, joka narisi saranoillaan, ja he menivät sisään. Oli puolenpäivän aika, aurinko paistoi kirkkaimmillaan. Sen säteet tunkeutuivat suurten, tuuheitten puitten vastapuhjenneitten lehtien läpi ja leikkivät kuolleiden haudoilla, missä hieno, nuori ruoho vihersi keväisen raittiina.

"En voi koskaan olla ajattelematta ylösnousemusta, katsellessani kevättä hautausmaalla; se hymyilee vastaani taivaallisena lohdutuksena", sanoi äiti, kun hän molempien lastensa kanssa läheni hautaa, jonka mustalla kummulla ei ruoho vielä ollut ehtinyt kasvamaan. Kun he olivat järjestelleet siellä olevia kukkia ja seppeleitä, kääntyivät he taas kotiin päin.

"Mitä sinä teet iltapäivällä, äitiseni", kysyi Kurt.

"Ajattelin mennä Nybotorppaan puhumaan vähän Personin mummon kanssa. Hän lähetti äsken sanan, että hän on niin huolissaan ja tahtoisi puhua isän kanssa. Hänen poikansa, Kalle, joka on merimies, on hukkunut jossain Pohjois-Amerikan rannikolla. Hän sai siitä tiedon eilen ja on nyt aivan murtunut, mummo parka. Isä ei mitenkään ehdi tänään ja sen vuoksi olen minä aikonut mennä illalla."

"Et sinä saa mennä", sanoi Kurt, "sinä tarvitset itse lohdutusta."

"Etkö sinä ymmärrä, että paras keino unohtaa omat surunsa on ottaa osaa toisten suruihin? Juuri senvuoksi, että minä itse olen kestänyt koetuksen, samanlaisen, kuin hänenkin surunsa on, ymmärrän minä häntä paremmin ja voin lohduttaa."

Pappilassa palattiin taas vähitellen tavalliseen elämään, vaikka tähän asti tuntematon kaiho sydämissä. Ensimmäinen rengas perheketjusta oli katkennut ja tyhjyys tuntui suurelta.

8.

Oli kaunis talvi-ilta helmikuun alussa. Lumi peitti valkoisena maan ja tähdet tuikkivat taivaalla. Järvet olivat jäässä ja lapioidut tiet johtivat niiden poikki. Puut metsissä taivuttivat lumipeittoisia oksiaan. Silloin tällöin putosi lumikimpale pehmeästi tipahtaen maahan. Metsässä oli niin hiljaista ja ylhäällä kimaltelivat Linnunradan tähdet.

Kulkusten kilinää kuului kaukaa tieltä, joka johti alas Långsjön rantaan, ja pian näkyi reki, jonka eteen oli valjastettu kaksi reipasta hevosta, ajavan jäälle.

Reessä istui, paitsi ajajaa, vaan kaksi henkeä. Molemmat olivat niin hyvin kiedotut turkkeihin, että heitä tuskin saattoi nähdä. Ylimys-nenä ja pari tuuheita, harmahtavia viiksiä oli kaikki mitä näkyi toisen hylkeennahkaisen lakin ja ylösvedetyn turkinkauluksen välistä, ja pari tumman kauniita silmiä loisti esiin toisen pienen soman lakin alta; muuten olivat koko nuorekkaat kasvot kiedotut lämpimään saaliin.

"Isä, minä irroitan vähän saalia. Ei täällä ole ollenkaan niin kylmä, kuin me luulimme", kuului rukoileva ääni vaatteitten sisältä.

"Anna vaan olla! Puuttuisi vaan, että palelluttaisit kasvosi ja jäisit punanenäksi koko elinijäksesi", vastasi viiksiniekka herra.

Tyttö huokasi, mutta tyytyi kohtaloonsa.

"Tämäpä on loppumattoman pitkä tie. Emmekö jo pian ole perillä?" kysyi herra ajajalta.

"Kyllä pian. Me olemme nyt Långsjön jäällä ja tuolla vastapäätä näkyy pappila", vastasi tämä.

"Näkyykö se? Minä puolestani en voi eroittaa mitään tässä sietämättömässä pimeydessä", murahti herra ja teki kärsimättömän liikkeen paksuissa turkeissaan, nähdäkseen paremmin. "Voitko sinä erottaa mitään, Dagmar?"

"Voin toki, isä. Etkö näe, kuinka tulet loistavat tuolla rannassa?" vastasi Dagmar, jonka onnistui paremmin kuin isän nojautua sivulle, nähdäkseen valoa edessään.

"Jospa olisimme perillä!" toivoi parooni Rencrona, se oli herran nimi.

"Minusta on hyvä näin", vastasi hänen tyttärensä ja nojautui taaksepäin paremmin nähdäkseen tähtiä. "Katso, isä, kuinka tuolla ylhäällä on kaunista!"

"Niin on", vastasi isä, kuitenkaan vaivaamatta itseään seuraamaan tyttären kehoitusta, "mutta älä kallistu niin paljon taaksepäin, pikku hupakko, sinä pudotat lakkisi."

Dagmar oli ainoa tytär ja isän silmäterä. Tämä seurasi häntä nyt Vesterlångaan, jossa häntä valmistettaisiin ensimmäistä ripilläkäyntiä varten kirkkoherra Warenheimin luona, joka oli ollut paroonin nuoruuden ystävä.

Pappilassa oli teepöytä katettu tavallista suuremmalla huolella. Vieraat voivat saapua millä hetkellä tahansa, ja kaikki kuuntelivat, milloin kulkusten kilinä kuuluisi järveltä. Anna kuuli sen ensiksi, mutta hän se odottikin innokkaimmin. Dagmar Rencrona tulisi hänen rippikoulutoverikseen. Annalle, joka ei ollut tottunut muiden seuraan kuin sisarustensa ja talonpoikaislasten, oli tämän toverin tulolla suuri arvo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun reki vihdoinkin saapui portaitten eteen.

Kirkkoherra auttoi vieraita reestä ja etehisessä lausuivat hänen vaimonsa ja tyttärensä heidät tervetulleiksi.

"Anna, saatappas nyt pikku vieraamme omaan huoneeseensa", sanoi rouva Warenheim.

Anna tarttui uuden toverinsa käteen ja he menivät yhdessä rappuja ylös. He eivät kumpikaan puhuneet mitään, katselivat vaan toisiaan uteliaasti.

Huone, joka oli asetettu kuntoon Dagmarille, tuntui hänestä hyvin miellyttävältä. Iloinen tuli räiskyi ristikko-ovien takana kaakeliuunissa ja lamppu paloi pöydällä sohvan edessä. Punainen varjostin verhosi sitä himmentäen sen valoa ja luoden kaikkialle miellyttävän punaisen hohteen. Vaatetus-pöytä oli verhottu vaalealla kankaalla ja ikkunoissa oli valkoiset, vasta silitetyt uutimet.

"Äiti ja minä olemme tehneet parhaamme, saadaksemme huoneen hauskaksi", sanoi Anna.

Dagmar katseli uteliaasti häntä tummilla silmillään.

"Meistähän tulee toverit", sanoi hän.

"Niin, ja minä uskon varmasti, että me viihdymme yhdessä", vastasi Anna ja ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa, kuin tuo nuori tyttö hänen edessään.

Dagmar ei vastannut, tarkasteli vaan toista kiireestä kantapäähän ja teki sen havainnon, että hänen uusi ystävänsä oli tavattoman hyvin puettu, ollakseen maalaistyttö.

"Älä katsele minun silmiäni! Minä tiedän, että ne ovat viheriät", huudahti Anna kärsimättömästi, luullen huomaavansa, että Dagmar olisi havainnut noiden hänelle surua tuottavien elinten värin, jota hän piti rumimpana kaikesta muusta rumasta hänen olennossaan.

"Viheriät!" huudahti Dagmar ihmetellen ja katsoi nyt vasta tarkemmin niitä, "eivät ne ole viheriät! Mutta ovatpa, totta tosiaan. Kuinka omituiset silmät sinulla on, niissä on kaikki värivivahdukset!"

Anna kääntyi suuttuneena pois.

"Ethän vaan pahastu?" kuuli hän Dagmarin sanovan, "sinullahan on kauniit silmät."

"Sitä et sinä tarkoita", vastasi hän lyhyesti.

"Kyllä, varmaan! Kuinka sinä olet omituinen ja tavallisuudesta poikkeava! Minä pidän sinusta!"

* * * * *

Parooni Rencrona viipyi muutamia päiviä, kunnes tyttärensä vähän kotiintuisi uudessa ympäristössään. Poislähtönsä edellisenä iltana sanoi hän kirkkoherralle:

"Niin, hoida nyt hänen pientä sieluaan ja opeta hänelle kaikkea hyvää, mutta -- hm -- mutta älä tyrkytä hänelle liian paljon jumalisia aatteita, niin, kai sinä ymmärrät."

"Minä en aio tyrkyttää hänelle mitään", vastasi kirkkoherra arvokkaasti, "pyrkimysteni päämääränä on oleva asettaa Kristus elävänä hänen katseensa eteen."

"Niin, niin", sanoi parooni hieman hermostuneesti, "kyllä siitä hyvä tulee, en minä sitä pelkää. Tarkoitan vaan, ettet opettaisi hänelle, että kaikki on syntiä."

"En opeta hänelle, että mikään on syntiä, joka ei ole Jumalan tahtoa vastaan", vastasi kirkkoherra.

"Niin, niinhän se on! Katso, senvuoksi toin minä hänet tänne, että tiedän sinut rehelliseksi mieheksi. Kun nyt tyttöä on valmistettava ensimäistä ripilläkäyntiä varten, tahdon minä, että sen tekee oikea pappi, tarkoitan, sellainen kuin sinä. Papin tulee olla pappi. Tuollaisille ilvehtijöille, jotka toisena päivänä lukevat messua ja toisena juovat itsensä humalaan, en minä anna suurta arvoa, niissä ei ole päätä ei perää. Mutta, katso veliseni, minun tytöstäni ei tehdä mitään pappia, nuoret ovat nuoria, niin, sinä ymmärrät mitä tarkoitan, niin..." tähän lopetti parooni, antaen kirkkoherran oman mielensä mukaan ymmärtää mitä hän tarkoitti.

"Minä toivon, että Dagmarista tulee todellinen Herran palvelija", sanoi kirkkoherra.

"Niin kyllä! Herran palvelijoitahan me kaikki olemme", sanoi parooni.

"En luule, että me sentään voimme niin sanoa."

"Eikö? No niin -- ehkä ei, mutta Hänen lapsiansa me sentään olemme."

"Ei sitäkään. Tullaksemme hänen lapsikseen tulee meidän uudesti syntyä."

"Niin, niin, tuon osasin minäkin ennen, se on varmaan Lutheruksen katekismuksessa tai Raamatussa", sanoi parooni ja kierteli viiksiään, "mutta jotakin hyvää lienee sentään joka ihmisessä. Eikä suinkaan meidän Herramme ole niin kova, että Hän sulkisi taivaan portit syntisraukalta, kun täältä lähtö tulee."

Parooni käveli edes takaisin lattialla ja näkyi selvään, että tämä keskustelu rasitti häntä.

"Ei, ei siltä, joka luottaa Jesuksen sovintoon", vastasi kirkkoherra, katsellen vierastaan lämpimällä osanotolla.

"Niin, kukapa ei sitä tekisi", sanoi parooni ja jatkoi heti, ikäänkuin estääkseen kirkkoherraa vastaamasta. "Tämä on viimeinen ilta, jonka vietän täällä. Hoida hyvin tyttöäni! Kyllä hän täällä on sopivimmassa paikassa. Pappiloissa on aina sellainen omituinen hurskas tunnelma, joka soveltuu ripille valmistettaville."

Illallispöydässä oli parooni hyvin puhelias. Hän kertoi, että hän toisinaan kävi kirkossa kuulemassa pappia, joka oli oikein kaunopuhelias.

"Ette voi uskoa, kuinka ihastuttavia saarnoja hän pitää! Niistä nauttii kuukauden aikaa jälestäpäin, ellei enempää", sanoi hän.

Sitten johti hän puheen hyväntekeväisyyslaitoksiin, joihin hän oli lahjoittanut suuria summia.

"Niin, että en minäkään sentään mikään pakana ole", lisäsi hän, luoden syrjäkatseen kirkkoherraan.

* * * * *

Dagmarin oli hyvin vaikea erota isästään, ja hän oli pahoillaan, kun tämä jätti hänet niin pian. Ensimmäiset päivät hänen poislähtönsä jälkeen oli hän happamen näköinen ja vaitelias, jäykästi vastustaen kaikkea ystävällisyyttä. Mutta kun lukeminen alkoi, kiintyi hänen harrastuksensa siihen. Hän ja Anna lukivat myöskin paria muuta ainetta kirkkoherran johdolla, joka itsekin oli hyvin kovasti huvitettu, huomattuaan kuinka hyvin hänen oppilaansa edistyivät. Rouva Warenheimin rakastettava ystävällisyys ei myöskään voinut olla ajan pitkään tekemättä vaikutustaan. Dagmarin jäykkyys suli ja hän rupesi viihtymään. Molempien tyttöjen välille kehittyi myöskin todellinen ystävyyssuhde, joka tuotti rouva Warenheimille paljon iloa. Anna tarvitsi niin hyvin samanikäisen toverin, jonka seurustelu tuotti hänelle virkistystä ja nuorensi häntä. Hän oli niin haaveileva ja hiljainen, että äiti oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Sen vuoksi oli nyt virkistävää nähdä hänen käyvän käsikädessä Dagmarin kanssa vilkkaasti puhellen.

Iltasin sytytettiin lamppu, jonka valossa luettiin ja tehtiin käsitöitä. Päivät olivat toistensa kaltaiset. Dagmar tunsi hämmästyksekseen, että hän viihtyi tässä elämässä, joka kuitenkin oli niin peräti erilaista, kuin se, mihin hän oli tottunut.

* * * * *

Juhannuksen edellisenä sunnuntaina laskettiin lapset Herran Ehtoolliselle Vesterlångan kirkossa, joka tilaisuutta varten oli juhlallisesti koristettu. Oli kuin kevät itse olisi muuttanut sinne kukkineen ja nuorine lehvineen.

Aurinko paistoi sisään kirkon ikkunoista ja ulkona kaareili taivas korkeana ja sinisenä. Anna ja Dagmar istuivat alttarin luona toveriensa joukossa, jotka kaikki olivat kansan lapsia.

Saarnan lopulla kääntyi nuorten opettaja erittäin heidän puoleensa ja puhui heille vaikuttavasti Hänestä, jota he nyt lähestyivät. Sitten astui hän alttarille ja pyhä toimitus alkoi.

Dagmar vuodatti kyyneleitä ollen syvästi liikutettu, mutta Annan silmät pysyivät aivan kuivina. Kuten tavallista, olivat hänen kyyneleensä kauimpana silloin kuin hänen tunteensa olivat syvimmät. Palattuaan alttarilta takaisin paikalleen, istui hän kädet ristissä, katse luotuna alttarilla olevaan ristiin. Hän tunsi itsensä kohonneeksi yläpuolelle kaikkea maallista ja hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Hän toivoi tällä hetkellä pääsevänsä taivaallisen ylkänsä luo. Hän vuodatti koko sielunsa rukouksessa Hänelle. Anna rukoili, että hän tänä hetkenä ottaisi hänet omakseen ainiaaksi. Hän oli valmis kärsimään elämässään mitä tahansa, kunhan hän vaan aina tulisi yhä lähemmäksi Jesusta.

Juhlallinen hetki päättyi. Sukulaiset ja ystävät ympäröivät lapsia. Eri ryhmissä lähdettiin kirkosta, joka pian oli tyhjänä yksinäisellä niemellään järven rannassa, kuolleitten haudat ympärillään, tornissaan risti, joka viittasi ylöspäin kuten autuuden toivo. Hiljaisissa, korkeissa holveissa säteili kevät-aurinko ja tuntui kuin kuorissa vielä olisi humissut pyhän, ijankaikkisen Hengen tuulahdus, joka juhlatilaisuuden kestäessä oli väreillyt lasten sydämissä.

* * * * *

Parooni Rencrona, hänen puolisonsa, sekä ainoa poikansa, Robert, olivat tulleet Dagmarin ensimmäisen ripilläkäynnin johdosta Vesterlångaan. Parooni oli ystävällinen, sydämellinen ja hyvin liikutettu. Rouva Warenheim oli alussa ollut hyvin ujo komean, jäykän vapaaherrattaren seurassa, ja lähempi tutustuminen häneen näytti mahdottomalta. Mutta ei edes vapaaherratar voinut kauan vastustaa rouva Warenheimin hienoa ystävällisyyttä. Nuori Robert parooni oli äitinsä kaltainen. Hän oli diplomaatti ja hänen käytöksessään oli jotakin hienoa ja ylhäistä, mutta samalla ritarillista, ja jos hän tahtoi, voi hän olla hyvin hauska. Pappilassa opittiin häntä tuntemaan hänen parhaimmalta puoleltaan, täällä ei äidiltä peritty jäykkyys tullut esiin.

Päätettiin, että Dagmar viipyisi Vesterlångassa yli kesän. Metsäilma näytti olevan hänelle hyvin terveellistä, hän näytti nyt paljon terveemmältä, kuin tullessaan tänne; siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Dagmar oli hyvin tyytyväinen päätökseen, vaikka hän kenties yhtä mielellään olisi seurannut äitiään Marstrandiin.

"Pysy sinä vaan täällä", sanoi hänen veljensä, "kyllä sinä vielä ehdit tanssia itsesi väsyksiin", ja Dagmar jäi, Annan suureksi iloksi.

Kurt tuli kotiin Upsalasta missä hän jatkoi opinnoitaan. Hän oli hyvin ahkera lupa-ajallakin, mutta otti usein osaa tyttöjen kävelyihin ja huvimatkoihin. Kesä kului kuin yksi ainoa hupaisa päivä. Syksy tuli ja sitten tuntui Vesterlångassa tyhjältä. Kurt palasi Upsalaan ja heti sen jälkeen matkusti Dagmar kotiinsa. Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset kaikille ja sai lupauksen, että Anna uutena vuotena saisi tulla hänen vieraakseen.

9.

Aurinko paistoi Södermanlandissa sijaitsevan Bergsjöholman linnan korkeista ikkunoista sisään. Säteet hyppelivät vanhanaikuisilla, silkillä päällystetyillä huonekaluilla ja vanhoilla seinämaalauksilla. Suuressa, korkeassa huoneessa, jossa lattiasta kattoon ulottuvat hyllyt olivat täynnä kirjoja, istui vapaaherratar Rencrona mukavassa nojatuolissa ja luki.

Ovi avautui ja Dagmar kurkisti sisään.

"Kas, täällähän äiti onkin. Minä tahtoisin niin mielelläni pyytää sinulta jotakin", sanoi hän ja laski hyväilevästi kätensä äitinsä kaulalle.

"Ole varovainen, sinä rypistät kaulukseni", sanoi vapaaherratar ja siirsi pois tyttärensä käden. "Mitä sinä tahdot?"

"Minä ajattelin vieraspitoja illalla. Eikö meillä voisi olla leikkiä tanssin asemasta", ehdotti Dagmar.

"Mikä päähänpisto tuo on? Sinähän olet aina ollut niin ihastunut tanssiin", sanoi vapaaherratar ja katsoi terävästi tyttäreensä.

Dagmar punastui.

"Annan tähden, äiti! Hän ei ole koskaan tanssinut, ja minä luulen, etteivät hänen vanhempansa pitäisi siitä, että hän täällä tanssii."

"Ellei hän tahdo seurata niiden tapoja, joiden luo hän tulee, on paras, että hän pysyy kotonaan. Kun minä sallin sinun kutsua hänet tänne, en tehnyt sitä sen vuoksi, että hän tulisi muuttamaan meidän tottumuksiamme ja tapojamme."

"Se ei suinkaan ole hänen tarkoituksensakaan", sanoi Dagmar innokkaasti, "hän ei ole sanonut sanaakaan siitä, mutta minä ajattelen sentään, että hänen tähtensä..."

"Uhraat sinä mieluummin kaikkien muiden vieraittesi huvin", lisäsi vapaaherratar, "mutta sitä en minä aijo sallia. Hän saa mukautua. Nyt emme enää puhu tästä asiasta."

Vapaaherratar syventyi taas kirjaansa. Dagmar viipyi hetkisen, mutta kun hän tiesi, että kaikki yritykset olivat yhtä hyödyttömiä kuin tämäkin, poistui hän huoneesta, nyykäyttäen suutuksissaan päätään. Ulos tultuaan tapasi hän Robertin.

"Miten on laitasi?" kysyi tämä.

Dagmar kertoi huolensa.

"Mitä väärää voikaan olla pienessä, viattomassa tanssissa?" kysyi hän.

"Ehkä ei olekaan", myönsi sisar, "mutta Anna luulee niin, enkä minä tahtoisi, että hänen täytyisi ottaa osaa sellaiseen, ollessaan minun luonani."

"No niin, voit olla oikeassa. Ei pidä pakoittaa ketään, ja vieraitaan kohtaan tulee tässä asiassa jokaisen osoittaa erityistä huomaavaisuutta. Kovin vaikeaksi silloin tulee hauskuuttaa vieraitamme illalla. Kyllä ne tulevat ihmettelemään, mikä meissä on tehnyt tämän muutoksen."

"Robert, minä kuulen puheestasi, että sinä aijot puhua äidille", huudahti Dagmar iloisesti, "tee se! Sinä olet ainoa, jonka puhetta hän todella viitsii kuunnella."

"Minä teen sen vanhan ruotsalaisen vierasvaraisuuden nimessä", sanoi Robert alentuvasti, tuntien oman arvonsa.

Dagmar kietoi, täynnä kiitollisuutta, molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.

"No, no, älä kiitä liian varhain, ethän sinä vielä tiedä, onnistunko minä", sanoi hän, hiljaa irtautuen sisarensa syleilystä. Häntä, samoin kuin äitiäkin, rasittivat hyväilyt suuresti.

Kun Robert tuli kirjastoon, otti hän kirjan ja istui ikkunan syvennykseen lukemaan.

"Voitko ajatella", sanoi hänen äitinsä, "Dagmar kävi äsken pyytämässä, että jättäisimme tanssin illalla vaan sen vuoksi, että Anna suvaitsee pitää sitä vääränä! Minä sanoin jyrkästi ei. Enkö sinunkin mielestäsi tehnyt oikein?"

"En tiedä", vastasi Robert kevyesti, "meidän tulee kunnioittaa vieraittemme mielipiteitä."

"Kyllä, tietysti, mutta ei heidän ennakkoluulojaan", sanoi vapaaherratar vilkkaasti. "Tyttö on täynnä ennakkoluuloja, ja minä teen mielestäni hänelle hyvän työn, koettaessani vapauttaa häntä edes yhdestä. Minä pelkään myös, että hänen aatteensa tarttuvat Dagmariin. Minä inhoan kaikkea ahdasmielisyyttä ja aion tukehuttaa kaiken sellaisen Dagmarissakin."

Ivallinen hymy väikkyi Robertin huulilla.

"Kuka se oli, joka viimeksi eilen niin innokkaasti puolusti jokaisen oikeutta menetellä vakaumuksensa mukaan, huolimatta toisten mielipiteistä?" kysyi hän.

"Sen lauseenhan minä juuri sovellutan tähän", sanoi hänen äitinsä hämmästyneenä, "minähän juuri taistelen vapauden puolesta ahdasmielisyyttä vastaan."

"Niinkö?" kysyi Robert. "Kumpikohan enemmän estää toista menettelemästä oman vakaumuksensa mukaan, taikauskoinenko, joka pyytää saada elää taikauskonsa mukaan, taikka vapaamielinen, joka vaatii toista luopumaan taikauskoisuudestaan, jota tämä pitää omantunnonasiana? Eiköhän vapaamielinen tässä tapauksessa ole ahdasmielisempi?"

Robertin silmät säteilivät, kun hän katseli äitiään. Tällaiset sananvaihdot tuottivat hänelle suurta huvia. Oli hänen oma mielipiteensä minkälainen tahansa, aina puolusti hän päinvastaista kantaa, mitä hänen vastustajansa edusti.

"Nyt olet sinä erehtynyt", vastasi hänen äitinsä, "ahdasmieliset eivät suinkaan tyydy siihen, että itse pitäisivät mielipiteensä, he tahtovat aina tyrkyttää niitä muillekin."

"No, jos niinkin olisi", vastasi Robert, "niin eihän se ole sen pahempaa kuin vapaamielisyydenkään tyrkyttäminen muille."

"Sinun mielestäsi siis ei minun pitäisi panna toimeen tanssia illalla? Mutta jos meillä nyt ei ole tanssia, niin panemmehan me siten salpoja niiden vapaudelle, jotka tahtovat tanssia."

"Kyllä he siihen taas saavat pian tilaisuuden, jos haluavat. Se merkitsee joka tapauksessa paljon vähemmän, kuin pettää luottamus, jota Warenheimin perhe on sinulle osoittanut, jättäessään haltuusi nuoren tyttärensä. Hienotunteisinta on olla tarjoamatta hänelle huvitusta, jota ei hänen kotonaan pidetä täysin luvallisena. Sinä melkein pakoitat häntä siihen."

"Niin paljon melua tyhjästä", sanoi vapaaherratar, kohauttaen olkapäitään. Hän näytti harmistuneelta, mutta Robert hymyili.

"On hyvä kun voi lyödä ihmisiä heidän omilla aseillaan", ajatteli hän.

Illalla ei tanssittu ja Dagmar oli iloinen, saadessaan tahtonsa kerrankin äidin suhteen voitolle. Nuoriso huvittelihe piirileikeillä. Vapaaherrattaren mielestä olivat he täten molemmat, sekä hän, että tytär, tehneet puolittaisia myönnytyksiä. Leikittiin "Kudo kangasta", "Leikkaa kauraa", y.m. leikkejä.

"Mikä ero on nyt näiden ja oikean tanssin välillä?" kysyi vapaaherratar Robertilta, joka hetkiseksi oli poistunut leikistä ja seisoi hänen tuolinsa vieressä.

"En minä tiedä", vastasi hän, "mutta ne, joilla on tarkat silmät, näkevät varmaan eron."

"Luulevat näkevänsä", sanoi vapaaherratar.

"Jokaisella on varmaan oikeus nähdä, miten tahtoo", sanoi Robert, esiintuoden vähän muutetussa muodossa äitinsä mielilauseen.

"Aina sinä sitä jankutat", huudahti tämä harmissaan.

Hän ei pitänyt siitä, että häntä vastustettiin hänen omilla lauseillaan. Robert nauroi ja meni taas leikkimään.

Annalla oli hauska. Kaikki oli niin uutta hänelle. Valo, joka niin monin kerroin heijastui suurista seinäpeileistä, virtasi kruunuista ja lampuista, huonekalujen loistaville silkkipäällisille, vaaleille, kauneille puvuille ja nuorille, iloisille kasvoille. Hauska oli leikissä kiitää edes takaisin liukkaalla parkettilattialla. Anna oli kuin huumauksen valtaamana ja kun yksi leikeistä päättyi tavalliseen valssiin ja hän huimaavaa vauhtia pyöri ympäri salia, ei hän mielestään milloinkaan ollut ottanut osaa mihinkään hauskempaan. Mutta silloin sattui jotakin, joka yht'äkkiä lopetti kaiken riemun. Pari nuorta keikaria seisoi jossakin nurkassa ja tarkasteli kirjavaa joukkoa salissa. Juuri kun Anna tanssitoverinsa kanssa kulki heidän ohitseen, kuuli hän toisen, katse häneen luotuna, sanovan: "Katsoppas tuota rumaa raukkaa, kuinka hauska hänellä on!"

"Niin ruma hän tosin on, mutta siinä on sentään jotakin miellyttävää hänen rumuudessaan", vastasi toinen. Näitä sanoja ei Anna kuitenkaan kuullut, hän kuuli vaan, mitä ensimäinen sanoi. Ja ne sanat eivät tunkeutuneet ainoastaan hänen korviinsa vaan syvälle sydämeen ja tukehuttivat aivan sen riemun, mikä siellä äsken niin voimakkaana kuohui.

Hän loi tutkivan katseen peiliin. Se näytti hänelle totuudenmukaisen kuvan hänen kulmikkaasta vartalostaan, jota ei äidin valitsema aistikas pukukaan voinut tehdä kauniiksi. Vaaleahko suora tukka, joka oli kammattu suoraan ylöspäin otsalta, antoi hänen kasvoilleen ankaran ilmeen, jota vielä enensi nenän terävät piirteet ja yhteen puristetut, ohuet huulet. Leuka oli hieman ulkoneva ja tavallisesti kalpeita poskia peitti nyt hehkuva puna. Viheriälle vivahtavat silmät säteilivät häntä vastaan peilistä täynnä suuttumusta ja harmia. Itse mielestään oli Anna tavattoman ruma ja hän kärsi siitä ehkä enemmän, kuin kukaan muu hänen sijassaan olisi tehnyt.

Leikkiä jatkui, mutta hänelle ei siitä enää ollut mitään huvia. Jos joku nuorista hymyili hänelle, teki se tietysti sen vaan säälistä, niin luuli hän. Koko hänen ylpeytensä nousi vastustamaan sitä ja teki hänet vielä entistään tylymmäksi ja jäykemmäksi. Hänen puhelukumppaninsa ihmetteli, miksi hän niin äkkiä oli tullut niin vaiteliaaksi ja ikäväksi. Vähän aikaa turhaan koeteltuaan jälleen vilkastuttaa häntä, meni poika tiehensä. Anna pistäytyi sivuhuoneeseen, jossa ei ollut ketään. Täällä löysi hänet Robert, joka koetti saada häntä jälleen leikkimään. Kun hän ei lähtenyt, jäi Robert hänen seuraansa. Häntä näytti miellyttävän Annan lyhyet vastaukset ja pitkän aikaa huvittelivat he itseään kinastelemalla hämärässä ikkunakomerossa.

"Onko sinulla hauska, pikkuruiseni?" kysyi vanhempi parooni Rencrona, tarttuen tyttärensä leukaan.

"On, hyvin hauska", vastasi Dagmar iloisesti ja katsoi häntä sinisillä, säteilevillä silmillään.

Isä nipisti hänen pyöreää poskeaan ja meni edelleen.