Part 17

"Entinen kotisi", vastasi Anna heti.

"Oikein."

"Sinä tunsit itsesi pettyneeksi?"

"Tiedätkö sinä senkin? Niin, on vaikeampaa kuin luuleekaan kohdata vanhaa ystävää, joka on entisensä kaltainen kaikessa muussa, paitsi siinä, mikä on tärkeintä."

"Ystävyydessä?" arvasi Anna.

"Juuri niin. Minä ihailen sinun nerokkaisuuttasi."

"Minä ymmärrän tunteesi ajatellessani miltä minusta tuntuisi mennä Vesterlångaan, jos se olisi toisissa käsissä. Se olisi melkein samanlaista kuin kohdata ystävä ja huomata itsensä unohdetuksi."

Robert katseli häntä melkein uteliaasti.

"Se on myöskin ihmeellistä, kun näkee vanhassa tuttavassa, jonka luulee tuntevansa perinpohjin, uuden luonteen ominaisuuden pistävän esiin", sanoi hän.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Anna. "Kas vaan, nyt ei sinun arvaamiskykysi riitäkään enää", sanoi parooni riemuiten.

"Ei", tunnusti Anna ja pudisti hämillään päätänsä.

"Tekee hauskan vaikutuksen, kun huomaa, että ohdakkeetkin voivat kukkia", sanoi Robert ja katsoi häneen tutkivasti.

Anna aavisti hämärästi hänen tarkoituksensa.

"Minä en todellakaan ollenkaan ymmärrä sinua", sanoi hän tylysti ja meni pois.

"Ah, nyt putosi kukka, sepä vahinko", mutisi Robert hänen mennessään.

Anna oli suuttunut häneen. Hän ymmärsi, että hän ohdakkeella oli tarkoittanut häntä. Ja juuri sen vuoksi, että vastaus oli sattuva, suututti se häntä.

"Mutta täytyyhän ohdakkeellakin olla sijansa luomakunnassa", ajatteli hän.

41.

Anna oli viimevuosina melkoisesti heikontunut. Vaikea yskä rasitti häntä melkein koko lukukausien ajan, mutta parani kuitenkin säännöllisesti loma-aikoina Vesterlångassa. Vihdoin suostui hän menemään lääkärin luo. Tämä sanoi, että yskä saattaa tulla hyvinkin vaaralliseksi, ellei hän hoida itseään, ja kehoitti häntä keskeyttämään opettajatoimensa, joka oli kovin epäterveellistä hänelle. Saatuaan tietää missä Annan koti sijaitsi, sanoi hän hänen saavuttavan terveytensä muuttamalla sinne. Anna oli kauan aikaa tuntenut salaista omantunnontuskaa ajatellessaan, että hänen vanhempansa saivat viettää vanhuutensa päivät yksinäisyydessä, mutta hän ei tahtonut sentään uhrata toimintaansa heidän tähtensä. Nyt tuli lääkärin neuvo ja osoitti hänelle saman tien kuin tukahutettu tyttären velvollisuudentunnekin, mutta hän koetti sittenkin vastustaa, eikä ilmoittanut kenellekään lääkärin määräystä. Mutta eräänä päivänä kun sama lääkäri oli pikku Helgen luona, joka oli sairas, kysyi hän Dagmarilta, aikooko hänen kälynsä jättää koulunsa, kuten hän oli kehoittanut. Täten saivat sisarukset tietää mitä ei Anna milloinkaan aikonut ilmoittaa. Kaikilla oli vaan yksi ajatus asiasta, sama kuin salainen ääni Annan omassa sydämessä. Vihdoin taipui hän ylivallan alle ja lupasi pyytää virkavapautta seuraavaksi talveksi. Tosin tuntui se raskaalta ajatellessa kuinka pitkäksi aika tulisi siellä ilman tointa, mutta hän alistui kohtaloonsa, jossa hän näki Jumalan käden johdatuksen.

Kun rouva Warenheim sai tiedon tästä lähestyvästä muutoksesta, kirjoitti hän rakkautta ja levottomuutta uhkuvan kirjeen. Hän oli niin iloinen saadessaan taas yhden lapsistaan kotiin, vaikka tämän kotiintulon syy aiheuttikin hänelle surua. Rivien välistä saattoi myöskin lukea jonkinlaista huolestumista sen johdosta että elämä kotona tulisi yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi sille, joka on tottunut säännölliseen työhön.

"Jospa vaan voisin keksiä jotakin työtä, jossa voisin kuluttaa aikani ja käyttää ajatuksiani!" ajatteli Anna.

Eräänä päivänä kun hän valvoi koululapsiaan väliajalla, tuli muuan hänen oppilaistaan, pieni kalpea tyttönen, jonka vanhemmilla oli tuskin antaa ruokaa hänelle, ja kiipesi penkille Annan viereen.

"Oletko sinä väsynyt, Gunhild?" kysyi hän ja veti pienokaisen puoleensa.

"Minä olen aina väsynyt", vastasi tämä ja nojasi luottavasti opettajattarensa syliin.

Silloin hiipi ajatus, ensin hämäränä kuin aavistus, Annan päähän, mutta vähitellen selveni se ja sai muodon. Itse menisi hän Vesterlångaan saamaan terveyttä ja voimia, eiköhän se kävisi laatuun useammillekin? Olisikohan mahdotonta ottaa esimerkiksi pikku Gunhild mukaan. Tuskinpa kävisi se laatuun. Mutta miksi ei? Kesäksi vaan? Ajatus kasvoi ja kehittyi hämmästyttävän pian suunnitelmaksi. Jos se toteutuisi, tunsi Anna, että elämä Vesterlångassa ei tulisi hänelle yksitoikkoiseksi, vaan vielä runsassisältöisemmäksi kuin hänen nykyinen elämänsä.

Eräänä päivänä, ollessaan käymässä Upsalassa, mainitsi hän suunnitelmastaan Evalle, joka ihastui siihen suuresti.

"Sinä et ota ainoastaan Gunhildeä vaan useampia; sinä perustat sinne pienten lasten kodin kivuloisille koululapsille, joiden tarvitsee vahvistua.

"He saavat olla siellä vuoden taikka pari, jos ovat hyvin heikkoja ja jos heidän vanhempansa ovat köyhiä, ja sitten saavat he uudistetuin voimin palata takaisin. Sitten otat sinä taas uusia sijaan j.n.e. aina vuodesta vuoteen. Ja sinä voit lukea niiden kanssa, niin ettei heidän aikansa mene hukkaan, vaan päinvastoin."

Eva oli aivan haltioissaan ja Annan silmät loistivat innostuksesta.

"Mutta varoja, varoja", sanoi hän. "Minä olen varma siitä, että Henning voi hankkia sinulle niitä", sanoi Eva, eikä hän pettynytkään luulossaan.

Henning innostui yhtä paljon kuin Eva ja Annakin. Nuo kolme istuivat ylhäällä myöhään yöhön ja tekivät seikkaperäisen suunnitelman tulevaa lastenkotia varten.

Ehdotusta ei otettu vastaan aivan yhtä suurella innostuksella Vesterlångassa, mutta kun pieni maapalsta ja tupa joutui myytäväksi aivan pappilan lähellä ja Henning lupasi ostaa sen kotia varten, rupesi kirkkoherrakin harrastamaan asiaa.

Hänen vaimonsa oli jo ennen voitettu yrityksen puolelle. Tupa oli hyvässä kunnossa ja kevääksi saatiin se helposti tarvittavaan kuntoon.

Nyt tuli Annalle ja Evalle kiire. Vuoteita, pöytiä, tuoleja ja kaikkia mitä tarvittiin, hankittiin ja lähetettiin Vesterlångaan. Anna sai yksin määrätä, kutka lapset hyväksyttiin otettavaksi kotiin. Tupaan mahtui seitsemän. He saisivat itse siivota ja auttaa toinen toistaan, niin ettei mitään suurempaa henkilökuntaa tarvittu. Anna olisi johtajatar ja avukseen ruuan laittamisessa ottaisi hän palvelijan. Keväällä, kun lukukausi oli lopussa, matkusti Anna Vesterlångaan seitsemän turvattinsa kanssa, joista kaksi oli poikaa, viisi tyttöä, niiden joukossa Gunhild, joka tietämättään oli antanut aiheen koko yritykseen. Kaikki olivat ne pieniä, kalpeita, köyhiä lapsia, jotka eivät olleet tottuneet muihin leikkipaikkoihin kuin ahtaisiin pihoihin ja likaisiin katuojiin. Heille tuotti vaihtelua päästä Vesterlångan humiseviin metsiin ja sinertävien järvien rannoille. Se loihti loistoa himmeisiin silmiin ja väriä kalpeille poskille.

Anna ymmärsi hankkia itselleen kunnioitusta, mutta samalla voitti hän myös kaikkien sydämet. Hän koetti kaikin tavoin saada heitä viihtymään ja kehittää heidän sielun- ja ruumiinominaisuuksiaan.

"Minä pidän neidistä melkein yhtä paljon kuin omasta äidistänikin, sen vuoksi tahdon minä sanoa 'äiti'", sanoi pikku Gunhild eräänä iltana kietoen kätensä Annan kaulaan.

Siitä lähtien kutsuivat kaikki lapset, jotka tulivat hänen hoitoonsa Annaa äidiksi. Hän oli alkanut uuden uransa jonkinlaisella epäilyllä, mutta sisäinen vakaumus, että hän oli oikealla paikallaan, antoi hänelle rohkeutta ja uskallusta. Hän oli pyytänyt virkavapautta vaan vuodeksi, mutta jo ensimäisten viikkojen kuluttua tunsi hän, ettei hän enää lähtisi täältä. Täällä oli hän oikealla alallaan.

42.

Oli juhannus-ilta. Niityllä, joka vietti pappi lasta järvelle päin, oli elämää ja liikettä. 'Tuvan' lapset pystyttävät juhannusviirin ja sitovat nyt innokkaasti vihreitä köynnöksiä ja kukkaseppeleitä sen koristamiseksi. Dagmar, joka miehensä ja lastensa kanssa oli ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen Vesterlångassa, auttoi Helgeä, joka välttämättömästi tahtoi olla mukana seppeleitä sidottaessa. Rouva Warenheim piti pikku Roberttia sylissään ja näytti sanomattoman onnelliselta. Hänellähän oli kaikki lapsensa ympärillään, sekä lapset, että lastenlapset. Eva Svennius kattoi kahvipöytää, mutta häntä häiritsi pikku Katri, joka riippui äidin hameissa tämän hääriessä edestakaisin.

"Katsoppas, Katri, tuolla tulee isä! Juokse isän syliin!" sanoi hän ja käänsi pienokaisen niin, että hän näki isänsä, joka tuli isoisän kanssa heitä kohden.

Katri tipsutti tiehensä horjuvin askelin ja juoksi suoraa päätä isoisän syliin, joka täten sai sen syleilyn, mikä oli aijottu isälle. Isoisän katse hymyili tuuheain, harmahtavain kulmakarvojen alla tuolle pikku olennolle, joka enemmän kuin muut oli saanut hänen hellimmät tunteensa väreilemään.

Kurt loikoi ruohikossa puhellen Robert Rencronan kanssa, joka ennen Amerikkaan lähtöään oli suostunut tekemään pienen huvimatkan Vesterlångaan.

'Tuvan' lapsista oli kuusi niityllä, seitsemäs puuttui vielä, eikä 'äitiäkään' näkynyt. Kas, tuolla hän tuleekin kantaen taakkaa sylissään. Se oli pikku Gunhild, joka oli loukannut jalkansa, eikä voinut vielä kävellä.

"Luuleeko äiti että se vahingoittaa häntä, jos hän istuu täällä?" kysyi Anna levottomasti, ehdittyään äidin luo.

"Ei ollenkaan", vastasi tämä hymyillen, "sinä olet aina liian varovainen."

"Voikohan koskaan olla liian varovainen", sanoi Anna ja asetti turvattinsa varovaisesti penkille, äidin viereen.

"Muista nyt, Gunhild, istua hiljaa ja pitää jalkasi noin ylhäällä, muuten on 'äiti' pahoillaan", sanoi hän.

"Enkö minä saa tanssia juhannusviirin ympärillä?" kysyi Gunhild.

"Et, se ei käy nyt laatuun", vastasi Anna. Saattoi selvään huomata, kuinka vaikea hänen oli kieltää. "Ole nyt kiltti ja tottelevainen tyttö. Jesus tahtoo nähdä pikku Gunhildinsa iloisena, vaikka hänen täytyy istua alallaan toisten leikkiessä", kuiskasi hän lapsen korvaan.

Gunhild kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Minä tahdon olla iloinen, 'äiti', enkö minä ole nyt iloinen?" Ja hän koetti nauraa.

"Olet, se on oikein!"

Suudellen tyttöä meni Anna toisten pienten holhokkiensa luo, jotka innokkaasti näyttivät hänelle mitä olivat saaneet aikaan.

"Äiti, äiti!" huudettiin joka taholta ja Anna ehti jokaisen luo.

Nyt tarjottiin kahvia ja sitten pystytettäisiin juhannusviiri. Anna asetti kaikki lapset pöydän ympärille ja antoi niille kahvia ja leipää niin paljon kuin ne jaksoivat syödä. Heidän silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.

Kiireesti juotuaan tilkkasen itsekin meni hän korjaamaan pois ylijääneitä oksia ja lehtiä. Robert tuli hänen avukseen.

"Sinä viihdyt kalpeitten holhokkiesi seurassa", sanoi hän.

"Niin, ihmetteletkö sinä sitä?"

"No en, mutta etköhän sinä ajanpitkään kyllästy?"

"Sitä en luule. Minä olen nyt oikealla paikallani", sanoi Anna vakaumuksella.

"Etkä tahdo koskaan jättää sitä?"

"En, miksi jättäisin minä sen? Toivon, ettei minun tarvitse koskaan sitä tehdä."

"Muistatko, kuinka minä kerran vertasin sinua ohdakkeeseen?" kysyi Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Muistan", vastasi Anna.

"Mutta se vertaus ei pidä enää paikkaansa", sanoi Robert.

"Kyllä se pitää. Minä olen ohdakeluonne."

"Siinä tapauksessa voi ohdakkeessa olla niin paljon kukkia, että piikit peittyvät", sanoi Robert.

"Jeesuksen Kristuksen rakkauden valossa voi ohdakekin kukkia", sanoi Anna, nöyrä ja onnellinen ilme karkeapiirteisillä kasvoillaan. "Mutta se ei kuki onnen huvitarhoissa, vaan ojanreunoilla ja autioilla kankailla -- siellä on ohdakkeen paikka, ei onnellisten joukossa, vaan puutteen lasten keskellä", lisäsi hän ajatellen haihtunutta nuoruuden-unelmaansa, samalla kun hänen katseensa lepäsi seitsemässä pienessä turvatissaan. Hän ei itse tietänyt, kuinka lämmin ja säteilevä se katse oli.

Hän eli näiden pienokaisten ja vanhain vanhempainsa hyväksi. He tarvitsivat häntä jokainen tavallaan, ja juuri tämä heidän riippuvaisuutensa hänestä houkutteli hänen luonteestaan esiin kaikki sen tosinaiselliset ominaisuudet.

"Maailmassa on yltäkyllin ohdakkeita, mutta kaikki eivät kuki", sanoi Robert hänen vieressään.

"Se on sen vuoksi, etteivät ne käänny auringon, Jeesuksen Kristuksen, puoleen", vastasi Anna heti.

"Mutta jos he eivät näe sitä?" sanoi Robert.

"Niin näkee aurinko heidät! Sen lämmin sädekatse kohtaa jokaisen kasvin luomakunnassa, mutta ne voivat sulkea terälehtensä siltä ja silloin ei kukka voi puhjeta, silloin on itse ruusussakin vaan okaita."

"Sinun käsityksesi on minun mielestäni hyvin yksipuolinen", sanoi Robert. "Sinä pidät nähtävästi hyvänä vaan sitä, mikä johtuu rakkaudesta yhteen ainoaan, Kristukseen, mutta minä olen nähnyt ihmisiä, jotka eivät ole tunteneet Häntä, mutta joiden elämä on sentään ollut suuressa määrässä siunausrikasta. Eikö sitten sillä, mitä he ovat tehneet aikalaistensa hyväksi, ole mitään merkitystä?"

"On tavallaan. Mutta ainoastaan ne teot, jotka ovat johtuneet rakkaudesta Kristukseen, voivat kestää ijankaikkisuuden tulikoetuksen. Esimerkiksi: jos pikku Gunhild tuolla onnistuu olemaan iloinen ja tyytyväinen taikkapa vaan tekee rehellisen yrityksen ollakseen sellainen, miellyttääkseen Jeesustaan, jota hän rakastaa, vaikka ei saakaan ottaa osaa toisten leikkeihin, niin tekee hän Hänen silmissään paljon enemmän kuin suuri mies, joka uhraa koko elämänsä ja kaikki mitä hänellä on, ihmiskunnan hyväksi, ilman että hän samalla tekee sen palvellakseen Jumalaa."

"Mutta tuohan on typerää!" huudahti Robert melkein suuttuneena, mutta samalla vasten tahtoaan liikutettuna.

"Niin, se kuuluu sellaiseen viisauteen, joka on monelle hulluutta", vastasi Anna hienosti hymyillen kaunis loiste silmissään. "Mielipiteeni tuntuu sinusta rohkealta, mutta eiköhän minulla ole puolellani Hän, joka on luvannut muistaa lasillisen vettäkin, mikä annetaan Hänen nimeensä, ja joka on sanonut pienen lapsen olevan suurimman taivaanvaltakunnassa."

Kun kahvi oli juotu, tyhjennettiin pöydät ja kannettiin pois. Sitten pystytettiin juhannusviiri lasten riemuitessa.

"Nyt yhdymme kaikki piiriin!" huusi Anna ja levitti kätensä, joihin heti tarttui kaksi pientä tyttöä.

Kaikkien täytyi olla mukana isoisästä alkaen pikku Roberttiin saakka, joka tepsutteli isän ja äidin välissä.

Pikku Gunhild istui penkillään ja näytti iloiselta, vaikka hänen yksinään täytyi olla pois joukosta. Mutta Robert Rencrona otti hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan piiriin. Anna katsoi häneen hämmästyneenä, epäröiden antaisiko hän suostumuksensa.

"Salli nyt minunkin antaa ohdakkeenkukka yhdelle suuremmista taivaanvaltakunnassa!" sanoi tämä leikillisellä äänellä, mutta syvää vakavuutta ilmaisevalla katseella.

Anna ei vastannut ja pikku Gunhilden silmät säteilivät ihastuksesta.

Siten yhtyivät kaikki piiriin juhannusviirin ympärillä, vanhimmasta nuorimpaan. Isoisä ja isoäiti, pikku Robert ja Katri muodostivat kuitenkin pian katselijaryhmän, joka vähitellen lisääntyi. 'Tuvan' lapset olivat kestävimpiä. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa. Mutta vihdoin väsyivät hekin.

Juhannusaurinko viivähti taivaanrannalla. Taivas ja järvi loistivat haaveellisessa valossa ja ilma oli lämmin. Jokaisen, suurimmasta pienimpään, valtasi illan suloinen, valoisa tunnelma.

"Niin", sanoi kirkkoherra, pannen kätensä ristiin, "nyt olemme me viettäneet maallisen valon juhlaa. Se saattaa minut ajattelemaan, kuinka me kerran saamme viettää ijankaikkisen valon riemujuhlaa kaiken pimeyden yli. Mutta ennen voittoa on taisteltava Kristuksen nimessä, pitäkää se mielessänne, te nuoret!"

Ja tuo vielä voimakas vanhus katseli ympärilleen ja huomasi ymmärtävän katseen useamman kuin yhden silmissä.

"Katli vätynyt, äiti tuu -- tuu", kuului väsynyt ääni keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut perheenisän sanoja, ja pieni vaaleakutrinen pää vaipui nuoren äidin käsivarrelle ja uniset siniset lapsensilmät katsoivat ihmetellen loistavaan aurinkoon, joka juuri vaipui lyhyeen lepoonsa läntisen metsänrannan taakse. Se katosi, mutta iltarusko hehkui ja loisti vielä, odottaen saavansa pian vaaleta aamunkoitoksi.