Part 16

Eva teki niin, eikä Anna tietänyt tuliko hänen nauraa vaiko suuttua tällaisesta pakollisesta matkasta Upsalaan ainakin joka neljästoista päivä. Hän ei koskaan pitänyt pakkokeinoista ja monta kertaa aikoi hän antaa piletin olla käyttämättä, mutta kunnioitus rahaa kohtaan esti hänet siitä. Sitäpaitsi viihtyi hän erinomaisesti Evan ja Henningin kodissa ja tunsi, etteivät he kutsuneet häntä ainoastaan hyväntahtoisuudesta, vaan että he todellakin olivat huvitetut hänen seurastaan.

Henningillä ja hänellä oli niin paljon sanottavaa toinen toisilleen. Anna tunsi nautintoa saadessaan puhua lankonsa kanssa nyt, kun kaikki haaveet olivat haihtuneet pois ja hän piti hänestä vaan sisaren tyynellä myötätuntoisuudella. Se teki hänet vapaaksi ja luonnolliseksi hänen seurassaan, mitä hän ei koskaan ennen voinut olla. Ja Henning oli nähtävästi yhtä huvitettu kuin hänkin näistä keskusteluista. Ne olivat todellisia ajatusten vaihtoja. Johtipa Henning keskustelun mille alalle tahansa, aina hän huomasi, että Anna oli ajatellut sitä ja muodostanut siitä oman mielipiteensä. Hän tuli yhä selvemmin näkemään kuinka alkuperäinen ja älykäs Anna oli.

He saattoivat innokkaasti keskustella tuntikausia. Eva istui silloin tavallisesti miehensä vieressä, jonka käsi oli kiedottu hänen vyötäisilleen, mutta hän oli aina vaan äänettömänä kuuntelijana. Hän katseli heitä ihmetellen ja kuunteli harrastuksella, mutta toisinaan valtasi hänet tuskallinen tunne, kun ei hän kyennyt ottamaan osaa heidän keskusteluunsa.

Kerran kutsuttiin Henningiä heidän näin keskustellessaan ulos, niin että sisarukset jäivät hetkiseksi kahdenkesken. Anna istui mietteissään, syventyneenä vielä keskeytettyyn keskusteluun, odottaen Henningin takaisin tuloa, tehdäkseen huomautuksen hänen väitteeseensä, jota hän oli pitänyt puutteellisena. Eva istui myös miettiväisenä, mutta hän mietti enemmän sydämellään kuin ajatuksillaan.

"Anna, miten se on mahdollista, että sinä osaat keskustella noin hyvin?" kysyi hän.

"Mitä vaikeutta siinä olisi", vastasi Anna lyhyesti naurahtaen.

"Mutta minä en osaa ollenkaan", sanoi Eva surullisesti.

"Ole sitten osaamatta", sanoi Anna hajamielisesti ja katsoi kärsimättömästi ovea kohti.

"Mutta minä tahtoisin osata Henningin tähden", jatkoi Eva. "Minä näen kuinka hauskaa se hänen mielestään on, mutta hän ei koskaan puhu minulle tuolla tavoin."

"Eikö?" sanoi Anna välinpitämättömästi.

Samassa tuli Henning takaisin ja istuutui entiselle paikalleen, kietoen kätensä vaimonsa vyötäisille ja jatkoi keskustelua Annan kanssa siitä mihin se oli äsken keskeytynyt. Eva taivutti hänen kätensä pois ja nousi ylös.

"Mitä nyt?" kysyi Henning ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"Jatkakaa te! Minä menen omaan huoneeseeni", vastasi hän.

"Minkä tähden? Mitä sinä siellä teet?"

"Minä aijon kirjoittaa äidille."

"Vai niin. Kirjoita terveisiä minultakin", sanoi Henning ja antoi hänen mennä.

Eva meni huoneeseensa, otti esiin paperia ja kynän ja alotti velvollisuuden mukaisesti kirjeen äidilleen, olihan hän sanonut sen syyksi poistumiseensa. Mutta kirjeestä tuli kuiva ja ikävä, jonka vuoksi hän lakkasi kirjoittamasta ja vaipui ajatuksiinsa. Hän ei ollenkaan ollut luulevainen, siksi paljon luotti hän miehensä rakkauteen, mutta hän oli huomannut itsessään puutteen ja vapisi ajatellessaan, että miehensäkin ehkä huomaisi sen.

Hän ymmärsi kyllä kun muut puhuivat syvällisemmistä asioista ja seurasi harrastuksella keskustelua, mutta ei voinut yhtyä siihen. Se oli hirveä puute hänen mielestään, varsinkin niin syvämietteisen miehen vaimossa, kuin Henning oli. Hän tahtoi olla miehelleen kaikki kaikessa, mutta oliko hän sitä? Se oli kysymys, joka palasi usein ja teki hänet toisinaan alakuloiseksi.

Henningillä oli paljon työtä. Hän oli kauan ajatellut kirjoittaa tieteellisen teoksen aineesta, joka suuresti huvitti häntä, ja nyt, palattuaan virkistävältä häämatkaltaan valtasi hänet palava halu panna aikomuksensa täytäntöön. Hän ryhtyi työhön ja innostui siihen pian niin että käytti siihen kaikki joutoaikansa. Oman kodin rauha ympäröi häntä ja Eva piti kaiken mikä häiritsi, huolellisesti loitolla, silloin kuin Henning tahtoi olla rauhassa. Jos hän tunsi itsensä väsyneeksi raskaasta ajatustyöstään oli Eva aina saapuvilla virkistämässä ja huvittamassa häntä. Tapahtui toisinaan, että hän vietti muutamia tunteja yöstäkin työpöytänsä ääressä. Eva oli kovin levoton ja pyysi ettei hän rasittaisi itseään liiaksi. Henning hymyili hänen levottomuudelleen.

"Sinä et tiedä minkälainen karhunterveys minulla on", sanoi hän, mutta irtautui kuitenkin hänen tähtensä monta kertaa aikaisemmin työstään kuin olisi tahtonut.

Lamppu paloi rätisten professorin kirjoituspöydällä. Se oli palanut monta tuntia tänä yönä ja öljy rupesi loppumaan. Ulkona rupesi huhtikuun yön pimeys vaihtumaan aamuhämäräksi. Mutta professori ei huomannut mitään. Hän kirjoitti innokkaasti. Syvät ajatukset selvisivät tänä yönä paremmin kuin milloinkaan ennen. Ne tulivat niin hämmästyttävän helposti hänen tietoisuuteensa ja järjestyivät hitaasti mutta varmasti säännöllisiksi lauseiksi. Hän antautui innostuksen valtaan ja unohti aivan pikku vaimonsa rukoilevan: "älä istu valveilla niin kauan!" Hän vaan ajatteli ja kirjoitti samalla kuin lamppu paloi, kello naksutti ja yön tunnit kulkivat tyyntä kulkuaan.

Hän oli juuri saamaisillaan selväksi sekavan ajatusvyyhden, sisältörikkaan, mutta vaikeatajuisen, kun hän tunsi pehmeän käsivarren, joka kietoutui hänen kaulaansa ja kuuli äänen vieressään sanovan:

"Mutta Henning, mitä sinä ajattelet, kun istut vielä täällä?"

Henning katsoi äkkiä ylös ja ensi kerran elämässään kohtasi Evaa vihainen katse hänen silmistään.

"Miks'et sinä makaa? Minkätähden häiritset sinä minua?"

"Kello on niin paljon, minä tulin niin levottomaksi, sinä rasitat itseäsi liiaksi", sanoi hän puolustuksekseen.

"En suinkaan. Jätä minut rauhaan vielä muutamaksi minutiksi! Minä tulen heti", sanoi hän vähän lempeämmällä äänellä, mutta työnsi pois hänen kätensä ja aikoi taas ruveta kirjoittamaan, kun Eva samassa sammutti lampun.

"Eva, kuinka sinä uskallat", huudahti hän ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa, mutta hellitti sen heti taas hilliten vihansa.

"Etkö tuntenut kuinka se kärysi? Siinä ei ole enää öljyä. Sinä saat tästä ankaran päänkivistyksen", vastasi hän ja aukasi ikkunan.

Raitis, viileä yö-ilma virtasi huoneeseen.

"Katso, päivä sarastaa jo", sanoi Eva ja viittasi itään päin, jossa taivaanrannalla häämöitti vaalea juova.

Henning kokosi rakkaat paperinsa ja huokasi.

"Jospa sinä olisit tullut edes neljännestuntia myöhemmin, sinä pikku hirmuhaltijatar", mutisi hän.

"Niin olisi lamppu sammunut itsestään", lisäsi Eva ja kumartui ulos ikkunasta, hengittäen nautinnolla puhdasta, raitista ilmaa.

"Eva, sinä vilustut!" huudahti Henning ja veti hänet pois ikkunasta.

"Ei suinkaan se ole sen pahempaa kuin liika rasituskaan", vastasi tämä.

"Rupeammeko me riitelemään nyt?" kysyi Henning.

Eva hymyili ja ravisti päätään.

"Suutuitko sinä kovinkin minulle?" kysyi hän puolittain veitikkamaisesti, puolittain surullisesta.

"Anna anteeksi, pikkuruiseni, minä suutuin todellakin ensin", myönsi hän, "mutta sinä häiritsitkin minua aivan keskellä ajatusjuoksuani."

"Etkö sinä voi jatkaa sitä huomenna", sanoi Eva huolestuneena.

"Toivottavasti, mutta se kävi niin helposti nyt yöllä."

"Anna anteeksi, että minä häiritsin sinua, Henning!" pyysi hän sydämellisesti. "Sinä olet varmaan hyvin suuttunut minuun. En minä tahdo olla sinulle esteenä työssäsi, mutta olen niin kovin levoton sinun tähtesi. Minä olen maannut valveilla koko yön ja surrut, että sinä rasitat itseäsi liiaksi, ja sitten en minä voinut kestää kauempaa."

"Kuka on antanut sinulle luvan maata valveilla?"

"Minä ajattelin, minäkin", vastasi hän hiljaa.

"Mitä sinä ajattelit?"

Eva vaikeni ja Henning toisti kysymyksensä.

"Ajattelin miten minä voisin tehdä sinut oikein onnelliseksi. Se on minun suuri elinkysymykseni."

"Jonka sinä ratkaiset mainiosti", vakuutti Henning.

"Silloinkin, kun minä häiritsen sinua?" kysyi Eva ja loi hämäryydessä mieheensä veitikkamaisen katseen.

"Jokin vika täytynee kai sinussakin olla", vastasi tämä hymyillen.

"Oi, minulla on niitä monta. Ja juuri viimeaikoina olen minä keksinyt yhden, joka tekee minut niin onnettomaksi", sanoi Eva taas vakavasti.

"Mikä se on?"

"Niin", alkoi hän epäröiden, "minä olen... enkö minä... enkö minä sinun mielestäsi ole... kovin... lapsellinen... tyhmä?"

Vihdoin sai hän sen sanotuksi. Henning nauroi.

"Jos sinä olisit oikein tyhmä, niin et sinä huomaisi sitä itse", sanoi hän.

Eva katsoi hänen puoleensa ja puhui kiihkeästi.

"Mutta, Henning, minä en laske leikkiä, minä puhun vakavasti. Tiedätkö mistä minä sen päätän? Siitä, ettet sinä viitsi ilmoittaa minulle syvimpiä ajatuksiasi..."

"Se on erehdys, Eva", sanoi Henning keskeyttäen hänen puheensa, "minä en ole kenellekään ilmoittanut niin paljon syvempiä ajatuksiani ja tunteitani kuin sinulle."

"Niin, tietysti, minä en sitä tarkoita", sanoi Eva epäröiden ja tapaillen sanoja, voidakseen lausua ajatuksensa oikein. "Tietysti on minulla sinun luottamuksesi ja saan katsoa syvälle varsinkin sinun tunnemaailmaasi, mutta sinä et puhu minun kanssani koskaan niinkuin esim. Annan kanssa. Hänelle puhut sinä uuden teoksesi suunnitelmasta ja vaikeista kysymyksistä ja otat vaikutteita hänen mielipiteistään. Mutta sinä et saa nyt uskoa, että minä tahdon täten moittia sinua, sillä se ei ole tarkoitukseni. Tiedänhän niin hyvin minkätähden sinä teet niin. Hänellä on hyvä pää ja voi esiintuoda omia ajatuksiaan, jotka ovat sinulle uusia, mutta sitä en minä voi tehdä. Minä olen kyllä toisinaan koettanut, kun me olemme olleet kahdenkesken, suunnata puheen sellaisille aloille, mutta se ei tahdo menestyä, minä en voi tehdä sitä muussa, kuin kysymysten muodossa ja sinä vastaat minulle aivan kuin minä olisin lapsi ja vaihdat niin mielelläsi puheenainetta. Se surettaa minua. Minä en varmaankaan ole sinulle sitä mitä minun pitäisi olla. Minä en ole tarpeeksi lahjakas sinulle."

Hän vaikeni ja loi mieheensä levottoman, huolestuneen katseen. Tämä katseli häntä sanomattoman hellästi.

"Sinä pikku rakastettuni, mitä tarpeettomia huolia sinä haudotkaan mielessäsi", sanoi hän hitaasti ja vakaumuksella. "Minä sanon sinulle aivan täsmälleen kuinka lahjakas sinä olet: sinä olet käytännöllinen ja sinulla on selvä, terve järki, joka voi seurata ja käsittää asioita, mutta sinulla ei ole taipumusta mietiskelyihin. Jätä senvuoksi sellainen muille. Syvämieliset keskustelut eivät huvita sinua, mutta sinä haluat minun tähteni, että voisit ottaa niihin osaa, eikö niin?"

"Niinhän se on", vakuutti Eva.

"Mutta se ei ollenkaan miellyttäisi minua. Kun minä olen pitänyt luentoni ja keskustellut ylioppilaitteni ja toverieni kanssa, taikka istunut ajatustyössä kirjoituspöytäni ääressä, kunnes olen väsynyt, niin et voi uskoa, kuinka huojentavalta tuntuu saada olla hetkisen sinun virkistävässä seurassasi. Minä tunnen silloin tarvetta kokonaan vapautua kaikista raskaista ajatuksista ja kuunnella vaan sinun ääntäsi, kun sinä laulat, taikka istut vieressäni ja tuntea sinun pienen kätesi hyväilevän päätäni, sinun puhuessasi niistä asioista, jotka huvittavat sinua. Niin että ole sinä vaan oma itsesi, siten teet sinä minut onnellisemmaksi. Älä koeta tekeytyä sellaiseksi, joka on vierasta sinun luonteellesi! Sinä olet minun leponi, minun rauhani, minun auringonpaisteeni. Pysy sellaisena, niin autat sinä minua parhaiten työssäni."

Eva seisoi vaijeten ja katseli ulos ikkunasta taivaanrantaa kohti, jossa aamurusko levitti loimuavaa valoaan. Henning katseli häntä tutkivasti.

"Mitä sinä mietit?" kysyi hän.

"Oh, minulla on vaan muuan ajatus", vastasi hän ja katsoi häneen pitkään ja vakavasti.

"No, anna kuulua", sanoi Henning huvitettuna ja leikki hänen ohimoillaan riippuvalla vaalealla hiuskiharalla.

"Minä vaan ajattelin, kuinka paljon enemmän arvoinen sinä olet, kuin minä. Minä olen vaan sinun leposi ja auringonpaisteesi, kuten sinä sanot, mutta sinä olet koko minun elämäni sisällys. Minä elän vaan sinua varten, mutta sinulla on niin paljon muuta, paitsi minua."

"Etkö sinä sitten tiedä, että sinulla on suuri vaikutusvoima, vaikka välillisesti, koko minun ulkonaiseen toimintaani? Me tarvitsemme molemmat toinen toistamme, emmekä me tiedä itsekään, kuinka suuressa määrässä. Ei kumpikaan meistä olisi sitä mitä me olemme, ilman toisiamme. Älkäämme vaivatko päätämme ajattelemalla kumman elämäntehtävä on suurempi, jokaisella on oma tehtävänsä, jota toinen ei voi täyttää. Eikä meidän arvoamme muuten mitatakaan meidän elämäntehtäviemme laajuuden mukaan vaan sen uskollisuuden ja mielenlaadun mukaan, jolla me ne suoritamme. Oi Eva, mitä onkaan meidän työmme ja tekomme? Vaan heiniä ja korsia!"

Hän nojasi päätään vaimonsa olkapäähän.

"Sinä olet väsynyt", sanoi tämä.

"Niin, kyllä minä tunnen, että olen tehnyt työtä tänä yönä."

"Sinä istuisit ehkä vieläkin työsi ääressä, ellen olisi tullut häiritsemään sinua. Sekin oli osa elämäntehtävääni, jonka minä silloin täytin, vaikk'en minä siitä saanut juuri suurta kiitosta osakseni", sanoi hän veitikkamainen moittiva katse silmissään.

Henning hymyili vaan vastaukseksi ja Eva sulki ikkunan.

40.

Constanse-täti ei koskaan täydellisesti toipunut taudistaan. Hän oli yhäti heikko ja Anna uhrasi hänelle kaikki vapaa-aikansa. Täten kului muutamia vuosia, kunnes vanhus eräänä iltana nukkui ijäiseen uneen. Se tapahtui helposti ja ilman minkäänlaista kuolemankamppailua.

Tatin kuoleman jälkeen muutti Anna Kurtin ja Dagmarin luo. Hänestä, joka oli tottunut tyyneen yksitoikkoisuuteen kahden vanhuksen seurassa, tuntui muutos suurelta, tultuaan veljensä perheeseen, jossa kaksi pientä, reipasta poikaa vilkastutti kotia.

Dagmar oli ymmärtäväinen perheen äiti. Vaikka olikin kasvanut yltäkylläisyydessä, osasi hän tulla toimeen pienilläkin varoilla. Kodin piti hän aina sievänä ja hauskana, lapset olivat oikein mallikelpoisesti hoidettuja ja itse näytti hän aina hienolta, vaikka kuluttikin hyvin vähän pukuihinsa. Hänen ylhäinen ryhtinsä vaikutti sen, että hänen päällään yksinkertainen pukukin näytti komealta. Kurt luotti häneen kaikessa ja ihmetteli hänen kykyään. Hän oli kirjailijatoimintansa loistokaudessa, oli tunnettu ja suosittu laajoissa piireissä. Mutta hän ei osannut käsitellä rahoja, hänen käsissään saivat ne siivet, niin että käytännöllinen apu, joka hänellä oli vaimossaan, oli hänelle hyvin tarpeellinen. Tämän huomasikin hän pian ja jätti senvuoksi kaikki asiat hänen haltuunsa, saadakseen antautua sitä täydellisemmin runoilijahaaveittensa valtaan.

Muutamana aamupäivänä istui Dagmar salissa ja ompeli mekkoa nuorimmalle pojalleen, joka ryömi lattialla hänen jaloissaan. Lapsi ei vielä ollut edistynyt niin paljon, että olisi oppinut ottamaan ensimäisiä askeleitaan, vaan huvitteli itseään harjoittamalla jaloa ryömimisen urheilua.

Etehisen kello soi ja Dagmar kuuli miehisen äänen kysyvän häntä. Heti sen jälkeen avautui ovi ja pitkä, komea, auringonpaahtama mies seisoi kynnyksellä. Dagmar nousi ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"How do you do?" sanoi muukalainen tyynesti ja tuli häntä kohden käsi ojennettuna tervehdykseen.

"Robert?" änkytti hän. "Onko se mahdollista!"

"Miksikäs ei?" kysyi tämä, tarttuen sisarensa käteen ja suudellen sitä.

"Oletko se todellakin sinä? Mutta mistä sinä tulet?"

"Amerikasta ja senvuoksi pitäisi sinun minun mielestäni pyytää minua istumaan", vastasi hän.

"Mutta, Robert, minun täytyy oikein katsoa sinua ja koetella, ollakseni varma, ettet sinä ole vaan näköhairahdus", huudahti Dagmar tarttuen hänen käsivarsiinsa ja katsellen häntä säteilevin silmin. Robert katsoi häneen ja hymyili.

"Ja sinä menit todellakin naimisiin Warenheimin kanssa", sanoi hän.

"Oi, Robert, kuinka hauskaa, että sinä olet täällä! Saatan tuskin uskoa sitä mahdolliseksi! Istu nyt tuohon, niin saamme oikein puhella!"

"No, no. Onko tuo sinun poikasi, johon minä olin kompastua? Mikä sen nimi on?" kysyi hän, harpaten pitkällä askeleella pienen sisarenpoikansa yli hänelle osoitetun tuolin luo.

"Se on Robert", vastasi Dagmar, nostaen rakastettunsa lattialta.

"Ei suinkaan vaan minun kaimani?" kysyi Robert.

"Sinun tietysti", vastasi sisar ja asetti ylpeydellä pienen palleroisensa enon polvelle.

"Onpa sinulla äidin sydän uskaltaessasi asettaa sen siihen! Mitä minä nyt sille teen, miten minä pitelen sitä?" kysyi parooni Rencrona koomillisen epätoivoisesti ja tarttui kömpelösti mutta lujasti molemmilla käsillään vilkkaaseen pikku palleroon, joka istui jokeltaen hänen polvellaan, viuhtoen ja potkien pienillä pyöreillä käsillään ja jaloillaan.

Dagmar seisoi ja katseli heitä sydämellisesti nauraen. Robert loi häneen pikaisen katseen.

"Näin en minä ole kuullut, sinun nauravan senjälkeen kuin olit itse lapsi. Sinä olet varmaankin onnellinen", huomautti hän.

"Niin olenkin, niin onnellinen kuin nainen voi olla."

"Sepä hauskaa. Mutta ota nyt tämä, ajanpitkään käy se rasittavaksi. Onko sinulla useampia sellaisia?"

"Kuinka sinä kysyt!" sanoi Dagmar ja asetti pojan lattialle. "Tiedäthän sinä, että minulla on toinen, kolmivuotias, jonka nimi on Helge! Olenhan minä kirjoittanut siitä."

"Missäs Helge sitten on, kun ei tule tervehtimään enoaan?"

"Hän on ulkona kävelemässä palvelijan kanssa. Mutta Robert, nyt sinun täytyy kertoa itsestäsi, miten sinä olet voinut ja mistä johtui sinun matkasi tänne. Oletko jo ollut äidin luona?"

"Olen toki, hänelle ilmoitin minä myöskin tulostani vähän ennen. Mutta minun ei tarvinnut pelätä, että sinä olisit kuollut ilosta minun äkillisen ilmestymiseni johdosta."

"Milloin sinä tulit?"

"Eilen illalla myöhään."

"Kerro nyt!"

"Mitä?"

"Mitä?" toisti Dagmar melkein loukkautuneena.

"Kaikesta tietysti, minkälaista sinun elämäsi on, mitä sinä teet, minkätähden sinä tulit tänne ja kuinka kauan sinä aijot viipyä täällä!"

"No, minä vastaan sitten päinvastaisessa järjestyksessä: Minä aijon viipyä niin kauan kuin viihdyn joutilaisuudessa, tulin tänne lepäämään ja katsomaan vanhaa Ruotsia. Sitäpaitsi olen minä asianajaja, käännän puheellani kumoon oikeuden, osoitan roistot syyttömiksi, jonka vuoksi apuani usein etsitään. Muuten on kaikki hyvin, kunhan sinä vaan sanoisit perillisellesi, ettei se pelkästä asianharrastuksesta kaivaisi rikki kenkiäni. Luulen, että se pistää ne suuhunsakin, kuten tuollaisten pienten herrain tapa on."

Dagmar hymyili ja katsoi pöydän alle, jossa hänen lemmikkinsä leikki enon jalkain juuressa.

"Siis on se koti-ikävä, joka on tuonut sinut tänne?" sanoi hän.

"Voihan sitä kutsua miksi tahansa", vastasi Robert. "Mutta puhuaksemme aivan toisesta asiasta: miten on äidin laita? Hän on aina kirjoittanut, etten minä millään ehdolla saa lähettää hänelle mitään, hänellä on niin hyvä olla, vakuutti hän, mutta oltuani nyt hänen luonaan, tulin minä aivan toisellaiseen käsitykseen. Minkätähden et sinä ole kirjoittanut minulle mitään siitä?"

"Äiti ei olisi milloinkaan antanut minulle anteeksi, jos minä olisin tehnyt jotain sellaista. Hän ei tahdo ottaa vastaan pienintäkään avustusta, eikä salli kenenkään huomata, että hän elää niukoissa oloissa."

"Mutta sehän on surullista! No niin, minun täytyy keksiä jokin keino miten saisin annetuksi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, ennen kun lähden täältä", sanoi hän ja katseli hajamielisesti lattialla leikkivää poikaa.

"Miten viihdyt Amerikassa?" kysyi Dagmar.

"Sen asian laita on vähän niin ja näin. Mutta etkö sinä voi jäädä tänne nyt?"

"En, sitä minä en tahdo."

"Miksi et?"

"En tahdo. Minulla on parempi menestys siellä."

"Oletko sinä kovin yksin?"

"En, minulla on seuraa niin paljon kun haluan."

"Minkätähden et sinä mene naimisiin?"

"Kyllä minä olen ajatellut sitäkin. Eipä tiedä vaikka eräänä kauniina päivänä tulisit jonkun laihan missin kälyksi, jolla on kyynärän pituiset jalat ja jonka arvo lasketaan miljoonissa."

"Ei, Robert, et sinä nai rahan tähden."

"Minkä tähden minä sitten naisin?"

"Kyllä sinä sen tiedät."

"En suinkaan. Minä otan missin hänen rahojensa tähden ja hän ottaa minut minun vapaaherrallisen arvoni tähden. Siinä kansanvaltaisessa maassa pidetään ylimyssäätyisiä niin suuressa arvossa, että minä vaakunakilpeni avulla voin saada kymmenen missiä joka sormelleni, jos vaan tahdon."

"No, oletko valinnut yhtä noista sadasta?"

"En, on niin vaikea määrätä kenen heistä tekisi onnelliseksi."

"Ehkäpä kiinnyt johonkin kotimaasi naiseen ollessasi nyt täällä?"

"Tuskinpa vaan. Olisiko sinulla ehdotettavana ketään?"

"Valitettavasti emme me seurustele juuri kenenkään kanssa. Meillä et sinä tule tapaamaan muita kuin Anna Warenheimin."

"Well, let me see the old girl! Hän on muistaakseni tarpeeksi ruma minulle."

"Hyi Robert! Nyt sinä olet ilkeä! Anna on aivan liian hyvä, jotta hänestä voisi puhua tuolla tavalla."

"Sanoinko minä hänestä jotakin pahaa? Eihän hän voi mitään sille, että hän on ruma, enempää kuin minäkään sille, että olen kaunis."

"Sinä olet aina kaltaisesi, Robert, sinun kanssasi on mahdoton tulla toimeen!" sanoi Dagmar katsellen veljensä kuvankauniita kasvonpiirteitä.

Surumielinen hymyily väreili hänen huulillaan muistellessaan menneitä aikoja. Mutta äkkiä kääntyi hänen huomionsa nykyisyyteen kuultuaan melua ja kimeän huudahduksen. Pikku Robert oli nimittäin ihastuksekseen huomannut, että pöytäliinaa sopi vetää. Seuraus oli, että se ja kaikki pöydällä olevat esineet putosivat hänen päällensä ja tekivät surullisen lopun hänen ilostaan. Eno kokosi ylös pikku esineet ja äiti lohdutti, mutta pienokainen itki täyttä kurkkua, niin paljon kuin hänen pienistä keuhkoistaan lähti. Dagmar oli pian vakuutettu siitä, ettei poika ollut loukannut itseään, ainoastaan säikähtynyt. Hän asetti hänet polvelleen ja koetti kaikin tavoin viihdytellä häntä, mutta turhaan. Robert katseli äitiä ja lasta, kuin jotakin harvinaista näytelmää ikään.

"Onko tuo nyt olevinaan jotakin hauskaa?" kysyi hän hetkisen kuluttua. "Sitä suuresti ylistettyä äidinriemua!"

"Ei hän aina itke", sanoi Dagmar. "Tyynny, tyynny, pienokainen, isä tulee pian. Ratsastammeko me, noin, noin!"

Ei mikään auttanut.

"Kylläkai hän sentään laulaa vähintäin yhden tuollaisen aarian joka päivä ja toisen yöllä?" jatkoi Robert.

"Eihän toki. Hän on niin kiltti ja Helge on myös kiltti, mutta hän pelästyi nyt niin kovin, pikku raukka."

Samassa tuli Kurt kotiin ja Dagmar poistui pikkuruisensa kanssa, nautittuaan ensin miehensä hämmästyksestä ja ilosta, kun tämä näin odottamattaan tapasi Robertin.

Tämä jäi päivälliselle ja oli sittemmin jokapäiväisenä vieraana sisarensa kodissa. Anna ja hän olivat nyt kuten ennenkin hyvin huvitettuja toistensa seurasta. He kinastelivat alituiseen, kuten silloinkin, mutta häiritsemättömässä ystävyydessä.

Eräänä päivänä ei Roberttia kuulunut ja kun hän ilmestyi seuraavana päivänä päivälliselle, oli hänen olennossaan jotakin surumielistä, vaikka hän esiintyikin entisellä huolettomalla, leikillisellä tavallaan.

"Missä sinä eilen olit, kun emme nähneet sinua koko päivänä?" kysyi Kurt.

"Minä tein huvimatkan", vastasi parooni Rencrona huolettomasti; mutta Anna huomasi hänen äänessään ivallisen väreen. "Minä tapasin vanhan tuttavan. Kuuleppas, Helge, pane liemi vatsasi sisäpuolelle, eikä ulkopuolelle", lisäsi hän luoden katseensa vanhemman sisarenpojan puoleen, joka hitaasti syödessään oli käännellyt ja kierrellyt lautastaan, kunnes se oli putoomaisillaan.

Dagmar riensi viime hetkessä avuksi ja keskustelu sai toisen suunnan.

"Olitko sinä eilen Bergsjöholmissa, Robert?" kysyi Anna, kun päivällinen oli syöty ja siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia.

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Robert äkkiä.

"Minä huomasin sen tavasta, jolla sanoit olleesi huvimatkalla", vastasi Anna.

Katseesta, jonka hän hetkiseksi kiinnitti Roberttiin, loisti välähdys ymmärtämystä ja myötätuntoisuutta. Tämä tunsi siitä samanlaisen vaikutuksen kuin kerran ennen nähdessään auringon äkkiä valaisevan karua luontoa ja levittävän sille kaunistavaa loistettaan.

"Sinä olet tarkkanäköinen", sanoi hän vaan. "Voitko myöskin arvata, kuka minun vanha tuttavani oli?"