Part 15

"Silloin tulee hakea toimi, missä ei omatunto ole ristiriidassa tehtävän kanssa. Sinun nimesi ja kynäsi hankkii sinulle helposti paikan toisessa lehdessä, joka ei ole niin kiihkohenkinen, kuin tämä nykyinen."

"En usko, että se on niinkään helppoa."

"Koeta, niin saamme nähdä."

Kurt koetti, ja kävi kuten Henning oli sanonut.

36.

Joululoma oli tulossa ja Anna valmistautui matkustamaan kotiin Vesterlångaan, kun Constanse-täti sairastui. Lääkäri sanoi, että tauti luultavasti oli keuhkotulehdusta. Anna ei tietysti tahtonut jättää sairasta yksin vanhan Liisan kanssa, vaan purki matkalaatikkonsa ja ilmoitti kotiin että matkansa oli tullut estetyksi.

Kävi, kuten lääkäri oli ennustanut; täti tuli kovin sairaaksi. Anna ja Liisa valvoivat vuorotellen hänen luonaan. Vesterlångasta saapui osaaottavia levottomia kirjeitä. Kirkkoherra toivoi pääsevänsä sisarensa luo, joka useita vuosia vanhempana oli ollut hänelle äidin sijaisena hänen poikavuosinaan. Se kävikin laatuun, kun lukukausi Upsalassa päättyi ja Henning Svennius saapui Vesterlångaan hoitamaan kirkkoherran virkaa.

Tämä joulu oli jokaiselle tavallisuudesta poikkeava. Rouva Warenheim, Eva ja Henning viettivät sen kolmen kesken pappilassa Långsjö-järven rannalla. Tunnelma oli hauska ja kodikas, vaikka siihen sekoittuikin surumielisyyttä sen johdosta, että niin monta joukosta puuttui ja tädin sairastumisen vuoksi, joka oli aiheuttanut perheen isän matkan.

Dagmar asui loma-ajan äitinsä luona ja Kurt oli aina hänen seurassaan. Silloin kun kirkkoherra Warenheim ei ollut sisarensa luona, kävi hän tervehtimässä vanhoja tuttaviaan, joita hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen.

Anna istui uskollisesti tädin sairasvuoteen vieressä. Hän kuuli joulukellojen soivan ja näki sytytettyjä kuusia naapurien ikkunain läpi mutta ei ottanut itse osaa mihinkään ulkonaiseen joulun viettoon. Mutta siitä huolimatta tunsi hän tänä vuonna sydämessään todellisempaa jouluiloa, kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin Jumala vetäisi häntä jollain erityisellä tavalla puoleensa antaen hänen selvemmin tuntea rakkautensa äärettömyyttä. Hän oli niin kauan rukoillut saadakseen tuntea iloa Jumalassa ja nyt oli hänen rukouksensa yht'äkkiä tullut kuulluksi, ilman että hän tiesi miten se oli tapahtunut. Syvän sisäisen rauhan ja ilon, jota hän tunsi keskellä rauhattomuutta, yksinäisyyttä ja öiden valvontaa käsitti hän sen ihmeellisen ijankaikkisuus-elämän ilmaisuksi, joka asui hänessä salattuna maailmalta. Hän tunsi Kristuksen olevan lähellään antamassa hänelle voimia johonkin erityiseen; hän ei tietänyt, mitä se olisi mutta odotti kuitenkin jotakin. Alussa luuli hän, että se olisi tädin kuolema, mutta tauti tuli käännekohtaansa, joka päättyi onnellisesti ja lääkäri sanoi vaaran olevan ohi, vaikka vanhus vielä olikin liian heikko ryhtyäkseen mihinkään.

Eräänä iltana oli sairas nukahtanut ja Anna istui ikkunassa katsellen kadulle, jossa lyhtyjen valo levitti kellervää valoaan lumelle, Silloin tuli kirje Evalta.

Anna oli koko päivän aavistanut, että tulisi tapahtumaan jotakin ja luettuaan sisarensa kirjeen toteutui tämä aavistus. Nyt käsitti hän, mitävarten hän oli saanut erityistä voimaa, sillä nyt sitä tarvittiin. Se oli lyhyt hajanainen kirje, täynnä auringonpaistetta ja onnea, jossa Eva ilmoitti olevansa kihloissa Henningin kanssa.

"... Minä olen varmaankin aina rakastanut häntä, vaikken ole tietänyt siitä ennen kuin nyt", kirjoitti hän muun muassa. "Ikävöin sinua saadakseni kertoa, kuinka onnellinen minä olen. Jospa vaan olisin hänen arvoisensa! Sinä et saa tietää, miten me löysimme toisemme, sillä me olemme päättäneet pitää sen omana salaisuutenamme. Voitko käsittää, Anna, että hän pitää minusta, joka en ole mitään! Kaikki tuntuu kuin unelta, josta minä pelkään herääväni...!"

Anna luki: kirjeen pari kertaa. Se oli kuin unta hänellekin, mutta unta, josta hän toivoi heräävänsä.

"Onko siellä ketään?" kuului tädin ääni.

Anna meni vuoteen luo.

"Minä olen täällä."

"Paljonko kello on?"

"Kohta puoli kymmenen."

"Sitten minä olenkin maannut kauan, sepä hauskaa. Anna minulle juomista!"

Anna täytti hänen pyyntönsä. Hän vastasi ja toimi koneellisesti. Hetkisen kuluttua nukahti täti taas. Liisa tuli sisään.

"Menkää nukkumaan nyt, neiti. Olette varmaankin väsynyt kaikesta tästä valvomisesta, kun ette päivälläkään ole ollenkaan maannut. Nyt on minun vuoroni valvoa."

Anna meni omaan huoneesensa, iloisena päästessään lepäämään. Hän oli ruumiillisesti niin väsynyt, että sielun tuska tuntui vaimenneelta. Tuskin pääsi hän vuoteeseensa, niin vaipui hän syvään uneen.

"Herra, ole luonani, kun minun taas täytyy herätä!" se oli hänen iltarukouksensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi ylös, vapisi hän, ajatellessaan tulevaa aikaa. Tyhjyyden tunne, joka valtasi hänet ajatellessaan vastaisuuttaan, osoitti hänelle että hän oli lujemmin kiintynyt pettyneisiin toiveihinsa, kuin oli luullutkaan. Mutta hän ei tahtonut antaa valtaa tälle synkälle tunteelle, vaan koetti urhollisesti olla ajattelematta tulevia aikoja. Hän tahtoi elää nykyhetkeä varten, se oli paras keino sietää elämää ja päästä surujen läpi. Hän rukoili Jumalalta apua joka kerran, kun häntä kohtasi tuskallinen hetki ja kun hänen rukouksensa tuli kuulluksi, tunsi hänen sydämensä kiitollista rakkautta. Siten tuli hän tänä huolien ja taistelujen aikana yhä riippuvaisemmaksi Jumalastaan. Hän oppi rakastamaan Häntä ainoana luotettavana ystävänään ja Hänen rakkautensa tuli nyt vasta hänelle niin suuriarvoiseksi ja välttämättömäksi, kuin hän aina oli toivonut. Keskellä kärsimyksiään saattoi hän kiittää Jumalaa näistä kärsimyksistä, jotka vetivät häntä lähemmäksi Häntä. Hän oppi suremaan niinkuin ei hän olisikaan surrut.

Anna pelkäsi aikaa, jolloin hänen täytyi kohdata Henning ja Eva, ja hän uskalsi tuskin toivoa voivansa milloinkaan iloita heidän onnestaan. Mutta hän rukoili sitä ja ihmetteli kun se tapahtui aivan kuin itsestään, kun se aika tuli.

Hän tapasi Henningin tämän palatessa Vesterlångasta Upsalaan. Hän tuli häntä vastaan veljen avomielisellä iloisella sydämellisyydellä ja hän tunsi itsensä heti aivan kuin vapautuneeksi. Sitenhän hän sai aina pitää hänestä! Heidän suhteensa oli tullut toisenlaiseksi ja hän oli iloinen saadessaan ojentaa hänelle kätensä sisarena, vaikka hänen syvimmässä sydämessään tuntuikin tukahutettua tuskaa kuullessaan Henningin puhuvan Evasta.

Sisarensa tapasi hän vasta kesällä ja se oli vaikeampaa. Mutta Eva oli niin herttainen ja nöyrä onnellisuudessaan, että Annan täytyi tuntea myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Eva olikin kehittynyt erinomaisesti, hänen olennossaan oli ihastuttava sekoitus lapsellisuutta ja naisellisuutta, vakavuutta ja iloisuutta. Hän oli todellakin sopiva vaimoksi sellaiselle miehelle, kuin Henning Svennius. Annasta tuntui tosin alussa ihmeelliseltä nähdä heidät yhdessä, mutta hän tottui siihen pian ja kun häävalmistukset alkoivat, otti hän niihin osaa tyynesti, vieläpä ilollakin.

37.

Oli hääpäivän edellinen ilta. Elokuun aurinko valoi kultaista hohdettaan kirkkaaseen, läpikuultavaan syysilmaan, mäntyjen punertaviin runkoihin ja kuusien tummiin oksiin. Siellä täällä muodostivat yksinäisten lehtipuiden kellervät taikka punertavat lehdet räikeän vastakohdan havupuiden vihreydelle. Järvi oli tyyni, ikäänkuin leväten illan tullen, kuvastaen rantoja, saaria ja rusohohteista iltataivasta. Toisinaan kuului karjankellojen kilinää, toisinaan häiritsi lintujen liverrys metsän hiljaisuutta.

Eva oli hiipinyt pois kaikkien luota, Henninginkin, sanoakseen jäähyväiset kotiseudulleen. Vasta eron hetkellä tunsi hän, kuinka kiintynyt hän oli siihen. Tuolla oli vanha ontto kanto, joka oli ollut ruokasäiliönä heidän lapsena leikkiessään. Hän kosketti sitä hyväillen ohimennessään. Tuolla oli paras mansikkapaikka. Kuinka usein olikaan hän kompastunut kiviin ja kaatanut kaikki marjat tuokkosestaan ja sitten itkenyt! Täällä oli uimapaikka ja tuolla kivi, jonka luo hän aina oli uinut. Tänään oli hän tehnyt sen viimeisen kerran, huomenna ei ole enää aikaa.

Huomenna! Evan katse solui yli järven kiiltävän pinnan kauas sinervään etäisyyteen. Mikähän odotti häntä siellä! Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Odotuksestako, vaiko levottomuudesta taikka kaipauksesta? Hän ei sitä tietänyt.

"Eva", sanoi tuttu ääni hänen läheisyydessään.

Hän säpsähti. Tuolla seisoi Henning ja katseli häntä.

"Pelästytinkö sinua?" kysyi hän levottomasti ja meni hänen luokseen.

"Et, vähän vaan, minä en ollenkaan tietänyt, että sinä seisoit siellä", vastasi hän ja nojasi häntä vasten.

"Miksi hiivit sinä pois luotani sanomatta sanaakaan?" kysyi hän puolittain moittien.

"Tahdoin olla yksin."

"Menenkö minä sitten taas?" Henning tahtoi vetää pois käsivartensa, jonka hän oli kietonut hänen vyötäisilleen, mutta Eva tarttui hänen käteensä ja piteli siitä.

"Ei, ei nyt, olen ollut yksinäni juuri tarpeeksi kauan", vastasi hän, "olen sanonut jäähyväiset Vesterlångalle."

"Senpä tähden kai sinä näytätkin hiukan surumieliseltä. Mutta, rakastettuni, ei suinkaan sinun kaipauksesi ole tuskallista?"

"Ei suinkaan. Tuntuu vaan niin ihmeelliseltä, kun kaikki tulee olemaan niin uutta."

He jatkoivat jäähyväiskävelyjään tuttavallisesti keskustellen.

Elämä hymyili heille. Henning oli hakenut avonaista professorin tointa ja saanut sen; rikkaus salli hänen täydellisesti maistaa anteliaisuuden suloutta hädän lievittämiseksi ja Eva, hänen sydämensä auringonpaiste tulisi huomenna hänen vaimokseen. Hän nojautui niin luottavasti sulhoonsa ja katsoi niin hellästi hänen silmiinsä kävellessään hänen vieressään, että se liikutti voimakkaasti tämän sydäntä.

Hän tiesi, ettei heidän elämänsä aina voisi olla niin valoisaa. Pilvisiäkin päiviä tulisi, mutta murheessa kuten onnessakin olisi Jumala heidän turvansa. Häntä ei saa unohtaa ilossa eikä surussa. Niin ajatteli Henning ja jokaisen ajatuksen, joka liikkui hänen sielussaan ilmaisi hän morsiamelleen, joka ymmärsi häntä. Molemmat toivoivat, että rakkaus Jumalaan voittaisi sen rakkauden, joka yhdisti heidät toinen toiseensa, siten pysyisi jälkimäinen puhtaana ja vilpittömänä.

Hääpäivä koitti säteilevän kirkkaana ja tyynenä. Kun Eva heräsi, oli Anna jo pukeutunut ja aikeissa lähteä huoneesta, mutta huomattuaan sisarensa liikahtelevan, kääntyi hän hänen vuoteeseensa päin.

"Hyvää huomenta, pikku morsian!" sanoi hän iloisesti ja suuteli Evan lämmintä poskea sydämellisemmin kuin koskaan ennen.

Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Onko se todellakin tänään?" kuiskasi hän hymyillen ja säteilevin silmin.

Anna ei vastannut, katsoi vaan noihin sanomattoman ihaniin, ilosta loistaviin kasvoihin ja tunsi riemulla, että hän nyt voi, unohtaen itsensä, puhtaalla sydämellä suoda sisarelleen hänen onnensa.

Rouva Warenheim puki tyttärensä morsiameksi. Hänellä oli hieno aisti ja hän koetti parhaansa mukaan koristaa rakastettuansa. Tulos olikin mitä parhain. Eva olikin kuin luotu sitä varten. Posket olivat vähän kalpeammat ja silmien loiste oli syvempi kuin tavallisesti. Hiuskiharat ympäröivät otsaa ja ohimoita ja säteilivät kullanloistoisina myrttiseppeleen alla. Hänen hento vartalonsa näytti vielä hennommalta ja pehmeämmältä valkean morsiushunnun ympäröimänä. Iloinen mutta samalla vakava hymyily kirkasti hänen herttaisia kasvojaan kohdatessaan sulhasensa kirkossa. Rakkautta uhkuvalla katseella laski hän kätensä Henningin käteen heidän astuessaan alttarin eteen.

Kuori oli koristettu kukilla ja köynnöksillä. Syksyn monikirjava väriloisto ympäröi alttaria ja urkujen sävelet humisivat vanhan kirkon holveissa. Seurakunta nousi seisomaan kaikki koettivat päästä näkemään morsianta, jonka useimmat olivat tunteneet jo kehdosta aikain ja jota he rakastivat. Kirkkoherra seisoi alttarilla ja näki morsiusparin tulevan ylös pitkin käytävää. Hän seisoi jäykkänä ja suorana käsikirja kädessään. Kasvojenpiirteet olivat tavallisuuden mukaan vakavat, melkein ankarat, mutta silmissä oli lempeä loiste, kohdatessaan morsiamen katseen.

Hän alkoi juhlallisuuden voimakkaalla puheella, niin lyhyesti, että joka sana painui muistoon. Sitten seurasi vihkimätoimitus ja koko ajan virtasi auringonpaiste ikkunasta yli liikutetun seurakunnan, kukilla koristetun kuorin ja morsiamen häikäisevän valkoisen puvun.

Kurt ja Dagmar ajattelivat omaa vihkimistään. Anna istui äitinsä vieressä. Hänen surunsa oli haihtunut ja hänen sydämensä oli tyyni.

Kirkosta siirryttiin hääaterialle pappilaan, johon suuri joukko vieraita oli kutsuttu.

Illan tullen jätti nuori morsian lapsuuden kotinsa, seuratakseen miestään maailmaan. Henning oli saanut virkavapautta jouluun asti ja koko syksy oli määrätty häämatkaa varten.

Vaunut, joilla nuorikot ajoivat, vyöryivät hämärtävän, tutun metsän läpi asemalle. Eva ei ollut voinut erota omaisistaan ilman kyyneleitä, mutta ne kuivuivat pian ja hän antautui onnensa valtaan saadessaan kokonaan kuulua Henningille. Oli niin hiljaista tuossa suuressa metsässä, hevosten kavioiden kopse ja vaununpyörien rätinä olivat ainoat äänet, mitä kuului. Hiljainen tuulenpuuska, joka ei vielä ollut asettunut lepoon, kosketti toisinaan johonkin tuuheaan männynoksaan, joka silloin heilahti. Evasta tuntui silloin, että hänen kotimetsänsä viittasi hänelle jäähyväisiksi. Henning veti hänet lähelle itseään ja he puhelivat hiljaa. Heidän ympärillään vallitsi hämäryys ja yläpuolellaan loisti elokuunyön tähtitaivas.

Eva värisi ilosta ajatellessaan kaikkea uutta ja onnellista, mikä odotti häntä. Hän oli matkalla suureen, tuntemattomaan maailmaan katsomaan vieraita maita ja vieraita kansoja.

Hän saisi mennä meren yli, hän saisi nähdä ritarilinnat Reinin rannoilla ja hengittää raittiita tuulia Alppien lumipeitteisillä rinteillä. Vihdoin saisi hän haaveilla Italian sinisen taivaan alla ja oppia tuntemaan maailmankaupungin Tiberin rannalla. Ja kaikesta tästä saisi hän nauttia sen kanssa, jota hän rakasti, seuratakseen häntä sitten kotimaahan, jossa he perustaisivat itselleen kodin. Oi, kuinka onnelliseksi hän tahtoikaan tehdä miehensä! Hän painoi pienen päänsä hänen rintaansa vasten ja ilmoitti hänelle kaikki ajatuksensa ja Henningin syviin silmiin tuli siinä häntä kuunnellessaan ihmeellisen kaunis loiste.

Siten alkoivat he häämatkansa laajojen metsien seisoessa vartioina ympärillä ja ijankaikkisten tähtien valaistessa heidän tietään.

38.

Uudenvuoden aikaan viettivät Kurt ja Dagmar häänsä Tukholmassa asettuakseen sitten asumaan sinne. Dagmar oli kaunis ja komea morsian, vaikkei hänessä ollutkaan sitä hempeimmän nuoruuden miellyttävää suloutta, kuin Evassa. Hän ei odottanut myöskään tämän lailla pelkkää auringonpaistetta ja ruusuja elämänsä tiellä. Hän oli kokenut elämää ja oppinut, että se usein tuo mukanaan enemmän suruja kuin iloja. Sen vuoksi ei hänessä ollut tuota nuorekasta, lapsellista luottamusta täydelliseen onneen, joka teki Evan niin viehättäväksi. Mutta kun hän katsoi Kurttiin ja selvällä äänellä lausui sanat, jotka yhdistivät hänet häneen koko elämänsä ijäksi, oli hänen silmissään uskollinen katse, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat Kurtille, että häneen saattoi hän luottaa kaikissa elämänsä vaiheissa.

Henning ja Eva olivat palanneet matkaltaan juuri parahiksi ehtiäkseen sisarusten juhlatilaisuuteen. Kirkkoherra ja rouva Warenheim olivat myöskin Tukholmassa. Heidän kotimatkansa edellisenä iltana oli Constanse-täti kutsunut heidät ja molemmat nuoret parit luoksensa. Vapaaherratar Rencrona oli myöskin siellä ja häntä kohdeltiin kunniavieraana. Hän oli yhä vielä jäykkä, ylväs ja ylhäinen, vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet häntä. Vävyään ja koko tämän perhettä kohteli hän alentuvasti. Suhde hänen ja tyttärensä välillä oli jotensakin kylmä, vaikka Dagmar tunnollisesti koettikin muuttaa sitä toisenlaiseksi. Vapaaherratar eli niukoissa oloissa ja kielsi itseltään toisinaan välttämättömimmätkin tarpeet, mutta ei sietänyt kenenkään koskaan huomauttavan siitä. Ei keneltäkään, ei edes lapsiltaankaan tahtonut hän ottaa vastaan pienintäkään apua.

"Eikö äiti voisi ottaa itselleen vähän pitempää vapautta ja tulla Upsalaan katsomaan Evan uutta kotia?" sanoi Henning Svennius istuutuen rouva Warenheimin viereen.

Tämä hymyili hänelle kiitollisena.

"Olet kovin hyvä, kun niin mielelläsi haluat vanhan anoppisi luoksesi", sanoi hän sydämellisesti, "ja voit ajatella, kuinka mielelläni minä tulisinkin, mutta kyllä minun täytyy seurata miestäni. Hänestä tuntuu koti tyhjältä nyt, kun minä yksin vaan olen jälellä, sen jälkeen kun sinä veit pois meidän auringonsäteemme. Ei minulla ole sydäntä jättää häntä yksin edes muutamaksi päiväksi, tietäessäni kuinka riippuvainen hän on seurasta. Kiitos ystävällisyydestäsi mutta minä en voi tulla!"

"Eikö isäkin voisi viipyä vielä pari päivää? Evan ja minun on niin vaikea luopua ajatuksesta saada teidät luoksemme", jatkoi professori houkuttelevasti.

Rouva Warenheim pudisti päätään.

"Ei se tällä kertaa käy laatuun, mutta ehkä joskus vastaisuudessa", sanoi hän.

"Ja sinä olet aivan järkähtämätön, etkä millään ehdolla suostu jäämään? Enkö saa kysyä isältä? Ehkä hän antaa virkavapautta?"

"Ei suinkaan hän kiellä minua jäämästä, jos minä pyytäisin, mutta minä en tahdo, tietäessäni kuinka ikävä hänen olisi matkustaa täältä yksin. Sinä et saa kysyä häneltä", lisäsi hän liikuttavan innokkaasti, "minä en tahdo hänen saavan tietää, että minä edes haluaisin jäädä, sillä silloin pakoittaisi hän minut jäämään vastoin omaa tahtoaan."

"Eva!" huusi Henning nuorelle vaimolleen, joka seisoi vähän matkan päässä heistä.

Tämä kääntyi heti ympäri ja tuli miehensä luo kysyvä ilme silmissään. Tämä tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet niin monta kertaa sanonut, että sinä ennen kaikkea haluat tehdä minut onnelliseksi", sanoi hän.

"Niin, minä pysyn sanoissani", vastasi Eva iloisesti naurahtaen. "Oletko löytänyt jonkun uuden keinon, jota tahtoisit suositella minulle?"

"Olen. Koeta olla äitisi kaltainen sisällisesti yhtäpaljon, kuin sinä muistat häntä ulkonaisestikin", vastasi Henning.

Eva katsoi äitiin ja pudisti kiharaista päätään.

"Sitä en voi, Henning."

"Oi teitä, te tuhmat lapset", sanoi rouva Warenheim, äidillisen lempeällä hymyilyllä, "ettekö te ole vielä lakanneet kujeilemasta?"

"Onko se kujeilemista, kun pidämme sinua parempana ihmisenä maailmassa, jonka kaltaiseksi ei kukaan voi tulla? Ei, kyllä se on puhdas totuus!" sanoi Eva kietoen kätensä äitinsä kaulaan ja suudellen häntä.

"Eva, kuuluuko tämä seurustelutapoihin?" huudahti tämä ja koetti irtaantua tyttärensä syleilystä, joka tietysti ei onnistunut.

"Mehän olemme kaikki yhtä perhettä", vastasi tämä tyynesti.

"Minä olen koettanut houkutella pikku äitimme seuraamaan meitä Upsalaan katsomaan kotiamme mutta hän ei tahdo antaa isän matkustaa yksin kotiin", sanoi Henning.

Eva kumartui eteenpäin ja kuiskasi jotakin äitinsä korvaan, luoden veitikkamaisen syrjäkatseen mieheensä.

"Jos sinä pidät yhtäpaljon isästä, kun minä Henningistä, ymmärrän minä sinua niin hyvin."

"Katsoppas, minä sain puolustajan, etkä sinä", sanoi rouva Warenheim voitonvarmana vävylleen.

"Sitä en todellakaan olisi odottanut", sanoi tämä hymyillen ja loi lämpimän katseen Evaan.

Pikku professorin rouva istui matalalle tuolille äitinsä viereen.

"Minun täytyy käyttää tilaisuutta ja olla luonasi nyt", sanoi hän hyväillen, "kuka tietää koska me jälleen tapaamme toisemme."

"Ero ei saa olla pitkäaikainen, lupaa minulle se, Henning", sanoi rouva Warenheim rukoilevasti. "Sinähän viihdyit niin hyvin Vesterlångassa, etkö sinä voi aina tästedes viettää loma-aikaa siellä?"

"Mitä sinä, Eva sanot siitä?" kysyi professori merkitsevästi hymyillen.

"Siitä olemme me juuri puhuneet Henningin kanssa ja aikoneet ehdottaa sitä teille", huudahti hänen vaimonsa ihastuneena ja katsoi äitinsä silmiin.

"Se on siis päätetty", sanoi rouva Warenheim iloisesti, "silloin ei ero teistä tule tuntumaan niin raskaalta, kuin Kurtista ja Dagmarista, sillä heitä me emme saa nähdä usein. Kurt on täst'edes niin kiinni toimessaan sekä kesällä että talvella."

Hän katsoi siihen akkunaan päin, jonka ääressä poika seisoi, vilkkaasti keskustellen isänsä kanssa. Nyt ei heidän välillään ollut enää kiivaitten yhteentörmäyksien vaaraa, kuten ennen. Suhde heidän välillään oli mitä parhain. Molemmat koettivat nyt ymmärtää toinen toisiaan ja antaa arvoa toistensa mielipiteille.

Dagmar istui äitinsä vieressä. Hän oli juuri lukenut kirjeen, jonka tämä oli antanut hänelle.

"Kuinka lyhyesti hän aina kirjoittaa", sanoi hän, antaessaan sen takaisin, "kun hän kirjoittaa niin harvoin, tuskin kahta kertaa vuodessa, pitäisi hänen minun mielestäni kirjoittaa enemmän kuin neljä sivua."

"Mitähän hänellä sitten olisi enempää kirjoittamista. Siinähän on kyllä, kun saamme tietää, että hän elää, on terve ja menestyy toimessaan", sanoi vapaaherratar. "Minä en ymmärrä pitkiä tunteenpurkauksia ja siinä suhteessa on Robert minun kaltaiseni."

"Eikö äidin mielestä sentään olisi hauska tietää minkälainen hänen mielentilansa on nykyään? On kyllä hyvä tietää, että hänestä on tullut kuuluisa asianajaja, jolla on suuret tulot, mutta kyllä se olisi hauskempaa kun saisi tietää, miten hän on muodostanut elämänsä, että voisimme edes aavistaa, minkälaista hänen arkielämänsä on", arveli Dagmar.

"Rakas Dagmar, tuon kaikenhan voi niin hyvin kuvailla mielessään. Eiväthän miehet muista sellaisia pikkuseikkoja kirjoittaessaan kirjeitä. Robert ei ole koskaan ollut luonteeltaan avomielinen. Niitä on yllin kyllin ihmisiä ilman häntäkin, jotka puhuvat itsestään."

Dagmar vaikeni ja ihmetteli tätä luonnotonta harrastuksen puutetta. Hän ei käsittänyt, että tämän välinpitämättömyyden kuoren alla piiloutui ylpeydessään äidin-sydän, joka ikävöi luottamusta ja rakkautta, mutta joka voi ennemmin kuolla kuin ilmaista tätä. Vapaaherratar oli aina ollut jäykkä ja kylmä ja liian ylpeä ottaakseen milloinkaan ensimäistä askelta; hän oli antanut elämässään vähän rakkautta ja saanut senvuoksi myöskin vähän osakseen. Hänen vanhuutensa oli yksinäinen ja kylmä kuin pilvinen syksy.

Constanse-täti ei ollut täydellisesti toipunut taudistaan. Hän ei jaksanut enään tehdä mitään, istui vaan enimmäkseen tuolissaan. Hän ei ottanut paljon osaa keskusteluun, kuunteli vaan puheen huminaa ja katseli yhdestä ryhmästä toiseen iloisena nähdessään kaikki ympärillään. Anna piti huolta hänestä ja hoiti emännän tehtäviä.

"Miten sinä olet huvitellut itseäsi sill'aikaa kun me olemme olleet poissa?" kysyi Henning, ja tarjosi hänelle tuolin, kun hän taas kerran palasi keittiöstä.

"Niinkuin muulloinkin", vastasi tämä ja istui hänen viereensä.

He rupesivat juttelemaan ja siirtyivät vähitellen aineisiin, jotka huvittivat heitä molempia. Henning ihmetteli miten hauskaksi Anna oli tullut. Hän puhui niin avomielisesti, iloisesti ja luonnollisesti hänen kanssaan, että lanko ihmetteli mihin hänen umpimielisyytensä oli joutunut. Jäykkyys ja kulmikkaisuus Annan olennossa, joka aina oli vaikuttanut vastenmielisesti Henningin kauneutta rakastavaan, sopusointuiseen mieleen, oli tosin vielä jälellä, mutta sitä lievensi jokin, hän ei tietänyt mikä.

39.

Anna ei vaivannut usein käynneillään naimisissa olevia sisaruksiaan. Nämä eivät ollenkaan olleet tyytyväisiä siihen, he näkivät häntä mielestään aivan liian harvoin. Ei edes Dagmarin luo, joka asui samassa kaupungissa, mennyt hän ilman erityistä kutsua.

"Hän tulee vaan kutsuttaissa, taikka jos hän tietää, että minä erityisesti tarvitsen häntä", vastasi tämä, kun Eva kerran moitti sisarensa erakontapoja.

"Mutta minäpä pakotan hänet meille useimmin kuin hän tahtoo. Minä tiedän keinon", sanoi Eva ja hänen silmänsä loistivat veitikkamaisesti. "Minä tunnen hänen pienet heikkoutensa! Minä en ainoastaan pyydä häntä tulemaan, vaan lähetän hänelle meno- ja tulopiletin ja sanon että hänen on tultava. Siten tulee hän niin usein kuin minä tahdon."