Part 14
"Eikö hänellä aina ole lomaa muutamia viikkoja?"
"Ei nyt enää muuta kuin poikkeustapauksissa. Hän on saanut koko joukon työtä paitsi sanomalehtityötään. Niin että me saamme olla sangen paljon yksin kotona, joten sinä olet kaksinkerroin tervetullut. Ajattele asiaa huomiseen asti ja suo minulle se ilo, että annat myöntävän vastauksen silloin."
Kun rouva Warenheim seuraavana päivänä lähti Dagmarin luota, oltuaan siellä viimeisen kerran, lupasi tuo nuori tyttö hänelle viettää kesänsä Vesterlångassa.
34.
Matka kotiin pohjoisessa metsäseudussa tuli rasittavaksi ja Dagmarin täytyi perille päästyään mennä muutamaksi päiväksi vuoteeseen. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin hän taas jaksoi olla ylhäällä ja ulkona.
Ystävyys Annan ja Dagmarin välillä tuli tänä kesänä lujemmaksi kuin se milloinkaan ennen oli ollut. Heillä olikin nyt niin paljon yhteistä. Ollessaan kahden puhuivat he melkein aina niistä syvistä totuuksista, joiden kirkkaita vesiä Dagmar oli ruvennut janoomaan, kun suru ja kärsimys oli sulkenut häneltä kaikki muut lähteet. Anna puolestaan tunsi, kuinka ijankaikkisuus-elämä hänessä kasvoi ja kehittyi tämän yhdessä-olon aikana. Ensi kerran tunsi hän mitä merkitsee omata samoin ajatteleva ystävä, jolle voi ilmaista syvimmät ja parhaimmat ajatuksensa, jotka siten kirkastuvat.
Joka kerran kun Kurtilta saapui kirje, pelkäsi Dagmar salaisella tuskalla, että hän ilmoittaisi kotiintulostaan, mutta yhtä usein valtasi hänet pettymyksen tunne huomatessaan pelkonsa aiheettomaksi. Vihdoin tapahtui kuitenkin se, jota hän oli pelännyt ja toivonut. Kurt kirjoitti, että hänen oli onnistunut saada neljäntoista päivän loma, jonka hän halusi viettää Vesterlångassa.
"Miten voisin minä keksiä sopivan syyn poistuakseni täältä?" oli Dagmarin ensimäinen ajatus. Kurt ei ollut koskaan tullut hänen luokseen, vaikka hän olisi voinut tulla, eikä ollut koettanut jatkaa keskustelua, jossa Dagmar oli ilmaissut tunteensa enemmän kuin oli aikonutkaan. Hänen tunteensa eivät siis voineet olla samanlaiset, se oli selvä; sillä silloin ei hän olisi jättänyt hänen tunnustustaan huomioon ottamatta. Hän tiesi, että Dagmar rakasti häntä, eikä hän kuitenkaan ollut tullut Brotorppiin ainoatakaan kertaa. Tämä ajatus herätti hänen sydämessään voimakkaan vastenmielisyyden ja häpeän tunteen. Hän ei tahtonut milloinkaan mennä Kurtin silmien eteen, hänen täytyi paeta häntä. Mutta miten päästä täältä, kun hänen oli määrä viipyä koko kesän, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään muuta paikkaa, jonne lähtisi. Äiti oli matkustanut sukulaisten luo, eikä heillä ollut tilaa useammille. Brotorpissa ei hänellä ollut ennen syksyä mitään tekemistä. Epätoivon tunne valtasi hänet, mutta sitä lievensi salainen mielihyvä siitä, että hänen näin täytyy joutua yhteen Kurtin kanssa.
Kun tämä tuli illalla, oli Dagmar jo mennyt vuoteeseensa, vaikk'ei ollutkaan vielä niin myöhäinen. Hän kuunteli hänen ääntään salissa, joka oli sen vinttikamarin alapuolella, missä hän asui. Kauan senkin jälkeen, kun kaikkialla jo vallitsi hiljaisuus ja muut olivat nukkuneet, makasi Dagmar valveilla ja ajatteli tuskalla sitä hetkeä, jolloin heidän täytyy kohdata toisensa.
"Kuinka voin saada hänet unohtamaan ne sanat, jotka minä hänelle lausuin ja jotka ilmaisivat hänelle minun tunteeni?" ajatteli hän. "Oi, minä tahdon olla ylpeä, niin ylpeä, että hän uskoo taas kaiken olleen mielikuvitusta."
Dagmarin ei ollut niin helppo seurata päätöstään, mutta hän yritti kuitenkin urhoollisesti. Kurt oli niin toisellainen häntä kohtaan, kuin hän oli odottanut. Hän ei tosin ollut ystävällinen, eikä etsinyt hänen seuraansa ja tuskin puhutteli häntä, mutta ei hän myöskään ollut kylmä ja välinpitämätön. Hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin, joka sai Dagmarin aavistamaan, ettei hän ollut pysytellyt loitolla mistään häntä nöyryyttävästä syystä. Mutta mikä sitten oli ollut syynä? Kurt ei nähtävästi aikonut ilmaista sitä hänelle, ja Dagmar oli liian ylpeä pienimmälläkään tavalla ilmaistakseen kuinka paljon hän ajatteli häntä.
Heidän ollessaan kävelymatkoilla, kulki Kurt aina äitinsä taikka Evan seurassa ja jutteli vaan heidän kanssaan. Toisinaan, kun ei kukaan huomannut, katseli hän Dagmaria, kuten katsellaan rakkainta maailmassa, rakkainta, jonka luulemme ainiaaksi kadottaneemme. Dagmar ei nähnyt näitä katseita, eikä aavistanut hänen tunteitaan ja käveli sen vuoksi niin hienona ja ylpeänä ja tuntui Kurtista kalliimmalta ja saavuttamattomammalta kuin koskaan ennen. Hänen sielunsa täyttyi syvimmällä surumielisyydellä, huomatessaan hänet nyt sen ihannekuvan kaltaiseksi, jollaisen hän kerran luuli hänen olevan. Tukka, joka sairauden aikana oli leikattu lyhyeksi, rupesi kasvamaan ja ympäröi tuuheina, mustina kiharoina kauniita kasvoja, jonka puhtaalle iholle palaavan terveyden puna loi hennon hohteensa. Hieman kaareva nenä, hienopiirteinen suu ja leuvan täydellinen muoto olivat aina herättäneet Kurtin ihailua, mutta nämä piirteet olivat tulleet vielä lumoavammiksi sen luonteen kautta, joka niistä nyt kuvastui. Suurten, loistavien silmien katse ilmaisi voitettuja taisteluja ja jaloja ajatuksia Dagmar oli taas hänen kauneuden-ihanteensa ja hän olisi voinut antaa sydänverensä, voidakseen olla hänen arvoisensa. Mutta hän ajatteli itseään eikä uskaltanut lähestyä häntä. Dagmar ajatteli köyhyyttään ja koetti olla ylpeä ja kylmä.
Eräänä päivänä meni Kurt metsään, yksinään, surullisten ajatusten seuraamana. Hän katui, että oli seurannut vastustamatonta haluaan, joka oli pakottanut hänet tänne Dagmarin läheisyyteen. Mitä hän oli sanonut noissa päivälliskutsuissa syksyllä, oli ollut vaan omantunnonvaivojen aiheuttamaa hyvitystä hänen entisen menettelytapansa johdosta, ja Kurt koetti luulotella itselleen, että se oli vaan hänen runoilijamielikuvituksensa, joka oli tehnyt hänelle kepposen ja pannut hänen sanoihinsa enemmän sisältöä, kuin mitä niissä todellisuudessa oli. Ne epämääräiset toiveet, jotka olivat kyteneet hänen mielessään tullessaan Vesterlångaan, olivat nyt kokonaan hälvenneet.
Äkkiä näki hän puiden lomitse vaalean hameen ja pysähtyi. Hän päätti kääntyä ympäri, mutta ei pannut sentään päätöstään täytäntöön. Dagmar katsoi ylös ja heidän katseensa yhtyivät Sen sijaan, että olisi mennyt tiehensä, meni Kurt eteenpäin ja istui litteälle kivelle hänen viereensä ja tietämättään miten se tapahtui, oli hän ilmaissut hänelle syvimmät tunteensa ja ajatuksensa. Hän pyysi Dagmaria ojentamaan hänelle kätensä ja auttamaan häntä alkamaan uutta elämää. Dagmar puolestaan unohti kaikki vastaväitteet eikä voinut lausua ainoatakaan sellaista. Ylpeys pakeni kuultuaan Kurtin miehekkään ja nöyrän selityksen, jota hänen täytyi uskoa. Hän etsi vastausta, mutta ei löytänyt, ja katsoi vaan Kurttiin avuton, hämmentynyt ilme loistavissa, kosteissa silmissään. Seuraavalla hetkellä piti Kurt häntä sylissään ja molemmat hämmästyivät huomatessaan noitten pilvenkorkuisten esteitten, jotka äsken näyttivät voittamattomilta, silmänräpäyksessä kadonneen. Lumous oli haihtunut. Kurt painoi Dagmarin rintaansa vasten tuolla onnellisella tietoisuudella, ettei tämä ollut enää autereinen, saavuttamaton ihanne, vaan ihminen, niinkuin hän itsekin. Hän ei ollut sellainen, jollaiseksi hänen mielikuvituksensa oli kuvaillut hänet, täydellinen enkeli, vaan nainen, valmis seuraamaan häntä elämän taisteluihin. Ilontunne vapisutti Kurttia ajatellessaan, että Dagmar tässä taistelussa tulisi tarvitsemaan yhtä paljon häntä, kuin hänkin Dagmaria. Kun Dagmar katsoi Kurttia silmiin, häpesi hän entisiä pikkumaisia harhaluulojaan. Hän luki noista silmistä, että hän köyhyydestään huolimatta voi tehdä hänet rikkaaksi rakkaudellaan. Sitähän Kurt juuri pyysikin ja riemuntunteella ajatteli tyttö, kuinka paljon hän voi antaa.
He istuivat etäällä metsän siimeksessä. Keskikesän elämä pulppuili ja kuohui heidän ympärillään. Metsä tuoksui kun aurinko paistoi vihreään havuverhoon ja pihkaisiin puunrunkoihin. Tuuli humisi voimakkaasti männyissä ja kuusissa. Maassa vilisi ahkeria muurahaisia, kooten varastoja pitkien talvipäivien varaksi. Paarmat ja kärpäset surisivat, hämähäkin verkot kimaltelivat, oravat hyppelivät puissa ja linnut liitelivät sinisessä avaruudessa. Noilla kahdella tuolla puiden verhoamassa siimeksessä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, että he istuivat siellä vielä kun aurinko meni mailleen ja varjot venyivät pitkiksi.
Pappilassa vallitsi suuri ilo, kun nuo kauan kaivatut vihdoin palasivat ja selittivät syyn pitkään viipymiseensä.
Kurtin äiti painoi Dagmaria sydäntään vasten.
"Jospa tietäisit, kuinka iloinen olen, saadessani jättää poikani sinulle!" kuiskasi hän uuden tyttärensä korvaan. "Pidä mielessäsi, Dagmar, että sinulla on häneen suuri vaikutusvalta! Vedä hänet Jumalan luo."
"Me autamme sinne toinen toistamme", vastasi Dagmar ja loi säteilevän katseensa Kurttiin.
"Oletko ajatellut vastuunalaisuuttasi, poikani?" kysyi kirkkoherra, kun hän hetken aikaa oli kahden kesken poikansa kanssa, "varo itseäsi kylvämästä epäuskon siemeniä hänen vastakääntyneeseen sieluunsa."
"Minäkin tahdon elää uutta elämää. Älkää asettako minua aina ulkopuolelle!" pyysi Kurt nöyryydellä, joka sai isän hämmästymään.
"Niinkö?" huudahti kirkkoherra liikutettuna ja veti poikansa sydämellisellä syleilyllä rintaansa vasten.
Vastakihlatut olivat sanomattoman onnelliset sen lyhyen ajan, minkä Kurt vielä viipyi kotona. Molemmat ihmettelivät ja iloitsivat tuntiessaan kuinka pian ja helposti he kasvoivat yhdeksi sydämeksi ja sieluksi.
Anna näki heidän onnensa ja tahtoi iloita heidän kanssaan, mutta ajatteli liian paljon itseään voidakseen oikein ottaa osaa toisten iloon. Hänen oma elämänsä tuntui hänestä vielä tyhjemmältä vastakihlattujen onnen rinnalla. Dagmar aavisti syyn hänen vähäiseen osanottoonsa.
"Jospa tietäisit, kuinka mielelläni minä soisin sinulle samallaisen ilon, kuin itsellänikin on!" sanoi hän eräänä päivänä. "Et voi uskoa, kuinka rakkaus pehmittää mielen ja vetää esiin parhaimmat ominaisuutemme!"
"Niin, jos se on molemmin puolinen; muussa tapauksessa on sillä aivan päinvastainen vaikutus", vastasi Anna hätäisesti.
Dagmarin tummain silmien ilme muuttui sääliväiseksi, mutta Anna ei tarvinnut sääliä. Hän nousi ylös.
"Muuten on rakkaus vaan hullutusta", sanoi hän tylysti, mutta lisäsi leikillisesti: "Sinä luulet ehkä, että minä puhun kuten kettu pihlajanmarjoista?"
Hän nauroi lyhyesti, mutta naurussa oli jotakin vihlovaa, joka teki sen kaikkea muuta kuin leikkisäksi.
"Älä himmennä onneasi ajattelemalla niitä tuhansia, jotka saavat tulla toimeen ilman sitä", sanoi hän hymyillen, melkein mahtavasti ja poistui huoneesta.
Ei kukaan saanut aavistaa mitä taakkaa hän kantoi, vasta sitten tulisi se sietämättömäksi. Sääliväisyys onnellisen Dagmarin silmissä oli loukannut Annan ylpeää, arkatuntoista mieltä enemmän kuin Henningin toisinaan osoittama kylmyys. Niinkin nöyryyttävää sydänsurua, kuin yksipuolinen rakkaus on, saattoi kestää, kunhan vaan ei kukaan tietänyt siitä. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui polvilleen rukoilemaan:
"Miksi täytyy minun elää, Jumala, tällaisena hylkiönä kuin olen? Ei kukaan tarvitse minua, ei kukaan kaipaisi minua, miksi en minä saa kuolla pois tästä tyhjästä elämästä?"
Näin vuodatti hän tuskansa Jumalallensa, mutta hänen näin tehdessään muuttui se vähitellen 'murheeksi Hänen mielensä mukaan'.
"Herra, etkö Sinä ole minulle mitään? Olenko minä turhaan elänyt sinun kanssasi kaikki nämä vuodet, kosk'en minä ole saanut rahtuistakaan Sinun mielenlaadustasi? Koska, Herra, koska otat sinä katkeruuden minun sielustani ja opetat minua sydämestäni iloitsemaan silloin, kuin toiset saavat sitä, jota ilman minun täytyy olla? Sinä tiedät, mitä sydämessäni liikkuu. Puhdista haluni ja harrastukseni ja vedä ne yhä enemmän maailmasta Sinun puoleesi! Auta, etten toivoisi niin paljon tätä lyhyttä elämää varten! Mitä se tekee, kun kerran seison sinun kasvojesi edessä, olenko ollut onnellinen taikka en? Anna minulle mitä kärsimyksiä tahansa, kunhan ne vaan vievät minun lähemmäksi Sinua. Auta minua tyytymään Sinun tahtoosi, mihin ikinä se minua johtaneekin. Auta minua, Isä!"
Hänen näin rukoillessaan tuli ikäänkuin vastaukseksi tuulahdus ijankaikkisesta rauhasta ja kosketti parantavan voiteen tavoin hänen salattuun tuskaansa, joka siten kadotti kärkensä. Hän lepäsi kosteikon palmujen varjossa ja joi sen virkistävästä vedestä. Erämaan vaellus alkaisi pian taas, sen hän tiesi; aurinko polttaisi hänen päätänsä ja hiekka jalkojansa, mutta vesi, jota hän joi, ja lepo, jota hän nautti, antaisivat hänelle voimia jatkuvaan vaellukseen. Ja Hän, joka johtaa häntä erämaan läpi, löytää kyllä uuden kosteikon, jossa on samaa elävää vettä ja sama rauhallinen lepopaikka, jossa hän saa virkistää väsyneet voimansa. Hetkisen kuluttua nousi Anna ja meni rukouksen virkistämänä jälleen arkielämän askareihin.
Eva tuli ja pyysi häntä epäröiden auttamaan jossakin tehtävässä, odottaen vihaista tai ainakin vastahakoista vastausta, mutta hämmästyi saadessaan kokea päinvastaista. He juttelivat työtä tehdessään ja Anna osoitti niin ystävällistä ja iloista harrastusta kaikkeen mitä nuorempi sisar sanoi, että tämä ihastuneena ajatteli: "Oi, jospa hän aina olisi sellainen!" Ja Anna tunsi sydämessään, ettei elämä tarvinnut tuntua niin tyhjältä, jos hän vaan voisi käsittää sitä oikein ja koettaisi elää ijankaikkisuus-elämää arkielämän vähäpätöisissä toimissakin.
* * * * *
Syksyllä palasi Dagmar Brotorppiin. Kurt toivoi, että he olisivat menneet hyvin pian naimisiin, mutta Dagmar tahtoi ensin säästää vähän myötäjäisikseen.
"Minä en tahdo tulla aivan tyhjin käsin luoksesi", sanoi hän ja huokasi surumielisesti ajatellessaan kadotettuja rikkauksiaan.
"Niin, minun täytynee kai myöskin ansaita kodin kuntoon panemiseksi, ettei sinun tarvitse tulla tyhjiin huoneisiin", vastasi Kurt hymyillen, "sen olin vähällä unohtaa, sillä minä olen niin pikainen luonteeltani, kuten sinä ehkä tiedät."
"Tiedän kyllä, sillä minä muistan erään, joka kerran syöksyi päistikkaa tiehensä, ehtimättä ottaa selvää oliko kaikki todellakin mennyt myttyyn, kuten hän luuli", vastasi hän veitikkamaisesti katsoen Kurttiin, joka istui hänen jalkainsa juuressa.
"Olisitko sinä muuttanut mieltäsi, jos minä olisin tullut takaisin silloin heti?"
"Olisin kaiketi. Kyllä sinä olisit saanut aivan toisellaisen vastauksen."
"Mutta minkätähden et antanut minun huomata sitä?"
"Ylpeys on kenties enin kehittynyt ominaisuus luonteessani."
"Nyt vieläkin?" kysyi Kurt.
"Ei enää niin paljon toivoakseni, sitä on niin kovasti nöyryytetty. Mutta, Kurt, jossain suhteessa on hyvä olla ylpeä, eikö niin?"
"Ymmärrän tarkoituksesi", vastasi hän, "mutta sitä on pikemmin kutsuttava arvokkaisuudeksi taikka itsenäisyydeksi kuin ylpeydeksi. Muuten ei meillä ihmisraukoilla ole juuri mitään, josta voisimme ylpeillä Jumalan taikka ihmisten edessä", lisäsi hän melkein katkerasti hymyillen.
"Mutta ei meillä sentään ole oikeutta halveksiakaan itseämme. Meillähän on arvo Jumalan silmissä."
"Onko meillä? Minä olen aina kuullut saarnattavan päinvastaista mielipidettä. Mehän olemme kaikki paljaita maan matosia", sanoi hän äkkinäisen tiedottomuuden tunteen valtaamana.
"Niin, ei meillä ole mitään kerskattavaa itsessämme. Mutta ymmärrä minua oikein. Ellei meillä olisi arvoa Jumalan silmissä, niin ei hän olisi tehnyt mitään pelastukseksemme. Mutta kun hän on kärsinyt ja kuollut meidän edestämme, on Hän siten osoittanut, että me olemme kalliita hänen sydämelleen. Ja minun mielestäni on olennolla, olkoon hän itsessään kuinka kurja tahansa, mutta jota Jumala kuitenkin rakastaa, ääretön arvo, tietysti vaan tuon rakkauden tähden. Se ei saa halveksia itseään."
"Kristinusko on joka tapauksessa nöyryyttävä uskonto", sanoi Kurt miettiväisenä. "Sen tuntee parhaiten silloin, kun koettaa todenteolla syventyä siihen."
"Mutta se on myöskin kohottava, sen olen minä kokenut", lisäsi Dagmar ja hänen silmänsä säteilivät, "se nöyryyttää ensin kohottaakseen sitten."
"Minä puolestani olen tähän asti tuntenut ainoastaan ensinmainittua", sanoi Kurt synkästi.
"Mutta sinä et pysähdy siihen", sanoi hänen morsiamensa toivehikkaasti.
"Sinä et tiedä, kuinka kurja olento minä olen, sillä silloin et sinä puhuisi noin", sanoi Kurt melkein kärsimättömästi.
"Kyllä minä sen tiedän, mutta juuri sen vuoksi, että sinä itse kutsut itseäsi kurjaksi, on sinusta toivoa."
"Minä olen aina tietänyt olevani raukka ja kuitenkin pysynyt sellaisena."
"Juuri sen vuoksi, että sinä aina olet tuntenut erehtyneesi, on sinusta aina ollut toivoa", sanoi Dagmar antamatta hänen vastaväitteittensä vähintäkään masentaa itseään.
"Mutta minä en suinkaan ole aina tuntenut katumusta. Päinvastoin olen minä usein ollut sangen tyytyväinen tehtyäni jotakin huonoa."
"Niin et sinä tee nyt enää", sanoi Dagmar ja katsoi häntä luottavasti silmiin.
"En, mutta ehkä olen tekemättä siten vaan senvuoksi, että minä sinussa olen saanut elävän omantunnon", vastasi hän, yhä epäillen itseään.
"Kuinka innokkaasti sinä koetat tehdä itseäsi huonommaksi, kuin oletkaan", sanoi Dagmar sydämellisellä katseella.
"En minä tee itseäni huonommaksi", huudahti Kurt tuskallisesti, "minä vakuutan, että minä olen aivan sellainen, jolta näytän. Sinä luulet minua aivan liian hyväksi!"
"Se on parempi, kuin jos luulisin sinua liian huonoksi."
"Ei, sillä silloin et sinä pettyisi niin suuresti kuin nyt."
"Et sinä minua petä, Kurt, vaan tulet sellaiseksi, kuin minä luulen sinun olevan."
"Minä en voi, sillä sinä liioittelet niin suuresti."
"Niinkö luulet? Minä sanon, mitä minä sinusta uskon, niin saat nähdä liioittelenko minä: Minä luulen, että sinä olet taisteleva henki, joka _tahdot_ etsiä Jumalaa, joka tahdot voida totella Häntä. Onko se liioittelua?"
"Ei", vastasi Kurt epäröiden, mutta lisäsi epäluuloa osoittavalla katseella: "Sinä et usko minusta ainoastaan sitä."
Dagmar kumartui alas ja suuteli häntä.
"Jospa minä olisin kaiken sen arvoinen, mitä sinä minulle annat", mutisi hän.
"Sinä olet rakastettuni", kuiskasi Dagmar.
Kurt loi syvän ja vakavan katseen hänen silmiinsä, jotka säteilivät häntä vastaan.
"Sen sinä jo olet vaikuttanut minussa, Dagmar, että minun tahtoni on ruvennut pyrkimään kaikkeen hyvään", sanoi hän vakuuttavasti.
"En minä ole sitä tehnyt, vaan Jumala minun kauttani", sanoi Dagmar nöyrästi.
"Niin", sanoi Kurt haaveksien ja tunsi ensi kerran aavistuksen Jumalan rakkaudesta häneen personallisesti.
Hänen oli niin vaikea uskoa sitä. Mutta jos se todellakin oli Jumala, joka oli antanut hänelle Dagmarin rakkauden, silloin ei Hän ollut ainoastaan vihan Jumala, joka merkitsee kaikki tehdyt synnit kirjaansa, silloin saattoi hän myöskin rakastaa ja antaa anteeksi. Voimakas häpeän tunne valtasi Kurtin tänä hetkenä, jolloin hän muisti kaiken vihansa Jumalaa vastaan, joka nyt oli osoittanut hänelle tämän suuren hyvän työn. Hän nojasi päänsä käsivarteensa, joka lepäsi Dagmarin polvella ja tunsi hänen kätensä kevyesti hyväilevän hiuksiansa. He olivat molemmat ääneti ja heistä tuntui, kuin olisi Jumala ollut heitä lähellä ja katsonut heidän sydämiinsä tutkistellen mitä siellä liikkui. Kurt tunsi itsensä masennetuksi. Hän olisi niin mielellään toivonut voivansa tuoda esiin jotakin, mutta muisti vaan elämässään syntiä. Ottaisiko hän ratkaisevan askeleen ja heittäytyisi ristin juureen? Ylpeys vastusti, mutta voimakas kaipuu puhui äänekkäämmin hänen taistelevassa sydämessään. Tällä hetkellä tunsi hän, että se oli Jumalan ääni, joka kutsui, ja että, jos hän seuraisi sitä, ei se tapahtuisi kenenkään ihmisen, ei edes Dagmarin tähden, vaan hänen itsensä tähden. Hän ei tahtonut vastustaa ja ylpeyden valtaistuin hänen sydämensä maailmassa vapisi perustuksiaan myöten.
35.
Jonkun aikaa sen jälkeen astui Henning Svennius Kurtin työhuoneeseen.
"Kas, oletko sinä Tukholmassa? Tervetuloa, vanha ystävä!" huudahti nuori runoilija ja nousi kirjoituspöytänsä äärestä.
"Häiritsenkö sinua? Sinä varmaankin runoilet paraikaa?" vastasi Svennius luoden katseensa täyteen kirjoitettuun paperiarkkiin, "mutta päättäen kirjoituksista, ei työ näy sujuvan hyvin", lisäsi hän hymyillen.
"Ei, minä tartuin juuri karille. Oli hyvä, että tulit häiritsemään minua, jälkeenpäin sujuu se kyllä paremmin. Istu keinutuoliin, sinähän viihdyt siinä. Mitä sinä teet tänään Tukholmassa?"
"Minulla on täällä asioita. Ostan talon ja sijoitan siihen osan pääomistani", vastasi Svennius ja istuutui keinutuoliin.
"Onnellinen sinä, jolla on pääomia! Jospa minullekin ilmestyisi joku mr. Smith! Hän ei voisi tulla sopivampaan aikaan, kuin juuri nyt."
"Voithan käyttää niitä varoja, jotka ovat 'ilmestyneet' minulle", sanoi Svennius hienosti hymyillen.
"Varo itseäsi, etten pidä sanoistasi kiinni."
"Se on tarkoituksenikin. Minä lainaan sinulle mielelläni, milloin vaan tarvitset, enkä minä ole ankara vaatimaan saataviani takaisin."
"Sinä näytät puhuvan täyttä totta! Mutta se on liikaa, Henning. Ajatteleppas, jos minä käyttäisin väärin hyvyyttäsi."
"Sitä minä en pelkää. Saanhan toki tehdä jotakin läheisimmän ystäväni hyväksi."
"Sinä olet aina kaltaisesi", sanoi Kurt liikutettuna, "aina ja kaikilla tavoin olet sinä osoittanut olevasi todellinen ystäväni. Jospa tietäisit, kuinka suurta kiitollisuutta olen tuntenut sinua kohtaan viime aikoina suuren palveluksesi tähden, jonka teit minulle kerran."
"En minä muista tehneeni sinulle mitään palvelusta", sanoi Henning hämmästyen.
"Etkö? Mutta minä muistan! Oletko unohtanut miten sinä kerran houkuttelit minut heittämään 'Vapauden' tuleen? Nyt kun minä, tunnollisesti puhuen, olen tehnyt sen toisen kerran, en voi olla sinulle kyllin kiitollinen siitä, että estit minua levittämästä sellaista myrkkyä maailmaan. Minä olen löytänyt todellisen vapauden ja huomaan parhaiten sen kautta, kuinka väärä se vapaus oli, jonka puolesta silloin taistelin. Minä en voisi saada rauhaa, jos tietäisin käsieni työn olevan maailmassa eksyttämässä ja paaduttamassa ihmisiä. Minä luulen todellakin, että se runo olisi tehnyt syvän vaikutuksen lukijoihinsa, sillä, vaikka olen itse kirjoittanut sen, täytyy minun tunnustaa, että se oli hyvä, se oli parhain ja vaikuttavin mitä milloinkaan olen kirjoittanut", sanoi Kurt kaipauksen huokauksella.
"Olet oikeassa", myönsi Henning, "sinä et ole ennen etkä sen jälkeenkään kirjoittanut mitään, joka olisi ollut niin nerokasta. Se onkin selitettävissä, sillä juuri siinä runossa pääsi sinun hurja, uhmaileva luonnonlaatusi täysiin oikeuksiinsa."
"Johon se täst'edes ei koskaan enää pääse, ei edes lauluissani", lisäsi Kurt melkein surullisesti, "nyt täytyy minun aina hillitä luontoani ja silloin tulee runoutenakin hillittyä."
"Älä sano niin. Sinä voit käyttää uhmailevaa luonnettasi Jumalan palvelukseen. Käännä se sekä elämässä että laulussa jalostettuna pyhäksi kiivaudeksi pahaa vastaan; uhmaile saatanaa kuten sinä laulussasi uhmailit Jumalaa. Usko minua, sinä tulet tekemään sen paljon suuremmalla menestyksellä. Taistelussa, jota sinä nyt käyt totisen vapauden puolesta, tulee luonteesi toinenkin vahva puoli näkyviin, nimittäin totuudenrakkautesi. Se oli vääristetty taistellessasi valheen puolesta, nyt voi se kulkea suoria teitä. Jumalan kanssa on voitto yhtä varma, kuin tappio on varma sille, joka taistelee Häntä vastaan. Tästedes voi Korkeimman innostus elähyttää lauluasi ja se ei suinkaan ole vahingoksi runoudellesi."
"Oi, minua raukkaa!" mutisi Kurt haaveksivan säälivästi ajatellen itseään, mutta lisäsi hetkisen kuluttua toisellaisella äänellä: "Onko menestys todellakin varma sille, joka tahtoo palvella Jumalaa? Minä olen tulemaisillani päinvastaiseen kokemukseen. Lähimmässä tulevaisuudessa tulen minä menettämään paikkani sanomalehdessä, joka tähän asti on ollut minun varsinainen tulolähteeni. Minun on annettu ymmärtää, että olen tullut liian laimeaksi. Minä olin paljon tulisempi saatuani paikkani, kuin nyt."
"Oletko varma siitä, että se on vastoinkäyminen? Tuskin tahtoisit sinä itsekään jäädä paikallesi?"
"Enhän minä tahtoisi, mutta mikäs auttaa, kun tarvitsee rahoja?"