Part 13

"Mutta enhän minä voi mennä yksin ja olisi niin hauska, jos sinä tulisit mukaan."

"Kyllä Kurt tulee, jos pyydät."

"Ei, hänellä ei ole aikaa, hänet on kutsuttu jonnekin siksi illaksi. Etkö sinä voi tulla, Anna? Saat nähdä, että siellä on hauska."

"Minulla on muuta ajattelemista, kuin sitä mikä on hauskaa."

"Mutta voithan sinä tulla tämän kerran. Menemme halvimmalle paikalle, eihän siihen mene niin suurta summaa", sanoi Eva, joka arvasi mistä kenkä puristi.

"Ei suurta summaa! Siten sanot sinä, joka et ole nähnyt ympärillämme vallitsevaa hätää. Puolitoista kruunua on paljon esimerkiksi köyhälle työmiesperheelle."

"Mutta annathan sinä niin paljon köyhillesi, etkä suo itsellesi koskaan mitään. Voithan sinä kerran tehdä poikkeuksen tavallisista tavoistasi."

"Ei saa tehdä koskaan poikkeuksia hyvistä tavoista", vastasi Anna lempeämmällä äänellä. Sisaren sanat kaikuivat miellyttävästi hänen korvissaan.

"Voithan tehdä sen uhrauksen minun tähteni", pyysi Eva. "Laulunopettajattareni sanoo, että minun täytyy kuunnella paljon musiikkia, se kehittää melkein yhtä paljon, kuin omat harjoituksetkin."

"Mitä hyötyä on sinun musiikistasi ja yleensä mistään musiikista? Sehän on olemassa vaan huvin vuoksi."

Eva vaikeni murheellisena. Tähän väitteeseen ei hänellä ollut mitään vastattavaa.

"Anna, etkö sinä pidä minusta enää?"

"Pidän tietysti, kuinka sinä voit saada päähäsi noin hullun ajatuksen?" vastasi Anna lyhyellä naurahduksella, joka ei sisältänyt mitään iloa.

"Mutta sinä olet ollut niin epäystävällinen minulle, vaikk'en minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa."

"Se tuntuu sinusta vaan siltä senvuoksi, etten minä hemmottele sinua niinkuin kaikki muut tekevät."

"Kuka hemmottelee minua?"

"Kaikki, isästä ja äidistä alkaen aina minun koululapsiini asti", vastasi Anna, äänessään enemmän terävyyttä, kuin hän aavistikaan.

"Hemmottelevatko ne minua!" huudahti Eva nauraen, "enkö ole pikemmin minä, joka olen hemmotellut heitä."

"Sinä teit kaikki, saadaksesi heidät pitämään enemmän sinusta, kuin minusta, ja onnistuit tietysti."

Eva katseli ihmetellen sisartaan. Hän ei ymmärtänyt häntä, mutta nuo syyttävät sanat viilsivät hänen sydäntään.

"En minä tarkoittanut mitään sellaista. Minähän tahdoin vaan auttaa sinua hauskuuttamaan heitä, ja minä pidän niin paljon lapsista", sanoi hän.

"Kyllähän minä sen tiedän, ettet sinä mitään tarkoittanut, ethän sinä koskaan tarkoita mitään, ja kuitenkin syrjäytät sinä minut joka paikassa. Sinä et tietysti voi sitä auttaa, enkä minäkään, mutta kaikesta huolimatta on siten käynyt ja on aina ollut niin. Minä en muista sitä aikaa, jolloin minua ei olisi syrjäytetty sinun tähtesi. Älä senvuoksi vaadi, että minä sitäpaitsi tekisin vielä mitään uhrauksia!"

Anna puhui kiivaasti, purkaen ulos suuttumuksen, joka jo kauan oli kiehunut hänen sydämessään ja jota hän ei enää voinut hillitä. Yhä enenevällä kateudella ja luulevaisuudella huomasi hän, kuinka suuren eron jokainen teki hänen ja hänen nuoremman sisarensa välillä. Anna ei ollut koskaan nähnyt tätiä niin iloisena, kuin Evan tultua. Kurt kävi nyt heidän luonaan joka päivä, ennen oli hän tullut korkeintaan kerran viikossa. Aina oli hän tahtonut Evaa kanssansa ulos ja osoitti paljon enemmän harrastusta Evan musiikille, kuin vanhemman sisaren opettajatoimelle. Varsinkin suututti Annaa se, että Henning Svennius teki samoin. Hän kuunteli usein Evan hyvinkin lapsellista puhetta suuremmalla harrastuksella kuin Annan keskustelua, olipa se sitten kuinka tärkeää tahansa. Anna koetti vastustaa kateutta, mutta se kiehui ja kuohui hänen sydämessään. Se kohosi korkeimmilleen, kun hän eräänä iltana oli kutsunut koululapset pieneen juhlaan luoksensa ja Eva oli laulanut ja leikkinyt heidän kanssaan, ja he olivat ihastuneet häneen niin, että he hänen tähtensä näyttivät kokonaan unohtaneen vanhemman sisaren. Tämä oli koskenut Annan sydämeen kenties kaikista enimmin. Nämä lapset, joiden tähden hän oli uhrannut niin paljon työtä, rahaa ja huolta, kääntyivät silmänräpäyksessä pois hänestä sellaisen puoleen, joka nauroi ja leikki heidän kanssaan vaan omaksi huvikseen. Hän tunsi vastustamatonta katkeruutta viatonta sisartansa kohtaan, joka sai osakseen niin runsaasti myötätuntoisuutta, jota Anna itse kaipasi ja vaan niukasti sai nauttia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut aikonut pienimmälläkään tavalla ilmaista mitä hän tunsi, ja senvuoksi katui hän heti samana hetkenä lausumiaan katkeria sanoja. Hän loi Evaan anteeksipyytävän katseen, ikäänkuin peruuttaakseen sanansa, mutta se oli liian myöhäistä.

"Minä en pyydä sinulta mitään!" huudahti Eva ylpeästi. "Minä en ensinkään ymmärrä mitä sinä tarkoitat, sinä olet mielipiteissäsi niin kauhean kohtuuton ja ilkeä!"

Hän rupesi itkemään. Anna taisteli sydämessään. Hän tunsi tehneensä väärin, mutta ylpeytensä ei tahtonut tunnustaa sitä, ja hänen katkeroittunut sielunsa nautti saadessaan kiusata kadehtimaansa, samalla kun hänen omatuntonsa ankarasti soimasi häntä näistä ilkeämielisistä tunteista. Mutta Eva oli luonteeltaan aivan toisellainen. Hänen pikainen vihansa suli pian pois kyyneltulvassa ja omantunnon tarvitsi vaan muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan, niin taipui hän heti sen tuomioon ja unohti Annan epäystävälliset sanat. Hän lakkasi nyyhkyttämästä ja katsoi arastellen sisareensa.

"Anna, unohda sanani, minä en ollenkaan tarkoittanut, että sinä olet paha; minä olen niin pahoillani, anna minulle anteeksi!" pyysi hän ja kietoi molemmat kätensä Annan kaulaan niin rukoileva katse silmissään, joissa kyyneleet vielä kimaltelivat, että pahat tunteet, jotka pyrkivät ylivaltaan Annan sielussa, kokonaan menettivät voimansa ja raukesivat.

"Minunhan tulee pyytää sinulta anteeksi. Unohda sanani!"

"Kernaasti", vastasi Eva sydämellisen myöntyväisesti, "kyllä minä ymmärrän, ettet sinä tarkoittanut sitä, mitä sanoit. Sinä olit vaan väsynyt paljosta työstäsi, enkä minä sitä ihmettele. Sinulla on niin paljon tekemistä."

Evan silmät säteilivät ja hän oli niin epäitsekkään innokas puolustaessaan sisartaan, että tämä tunsi juuri nyt ansaitsevansa vähemmän puolustusta kuin koskaan ennen.

* * * * *

"Kurt, oletko sinä aivan auttamattomasti kutsuttu pois tiistai-illaksi?" kysyi Eva, kun hän veljensä kanssa seuraavana päivänä oli ulkona kävelemässä.

"Olen. Mitenkä niin? Olisitko sinä muuten tarvinnut minua silloin?"

"Minä menisin niin mielelläni konserttiin, mutta minulla ei ole seuraa. Anna ei tahdo kustantaa itselleen pilettiä."

"Onpa hän itara", arveli Kurt.

"Ei, ei suinkaan, ei hän ollenkaan ole saita", sanoi Eva innokkaasti, "mutta hän ei koskaan tuhlaa mitään huvituksiinsa, vaan antaa köyhille kaikki mitä hän ansaitsee."

"Ottamatta lukuun sitä mitä hän panee säästöön", lisäsi Kurt halveksivasti.

"Isä tahtoo hänen säästämään, että hänellä olisi jotain tultuaan vanhaksi, ja hän tekee oikein totellessaan isää. Anna on erinomaisen älykäs, hänellä on niin paljon periaatteita ja hän seuraa niitä järkähtämättömästi. Toivon, että voisin olla enemmän hänen kaltaisensa."

"Hyvä ellet voi sitä. Minä en pidä ollenkaan naisista, joilla on periaatteita."

"Hyi, Kurt, nyt sanot sinä sellaista, jota sinä et tarkoita. Minä toivon, että voisin ajatella niin paljon toisia, kuin hän."

"Sinä ajattelet enemmän toisia kuin hän. Minä sanon sinulle, Anna ajattelee harvoin ketään muita, kuin itseään."

"Ei, Kurt, nyt sinä olet väärässä."

"Ajatteleeko hän koskaan ympäristönsä hauskuutta? Hän on usein niin nyreä, että oikein pistää vihaksi. Näethän itsekin kuinka mahdotonta on saada häneltä minkäänlaista palvelusta."

"Älkäämme puhuko enää Annasta; sinä sanot hänestä niin paljon pahaa, ja minä tiedän, että hän on paljon parempi, kuin luuletkaan", virkkoi Eva.

"Eikö se ole tässä, mistä saa ostaa konserttipilettejä?" kysyi Kurt ja pysähtyi erään musiikkikaupan edustalle.

"On", vastasi Eva luoden ikävöivän katseen sinnepäin.

"Tule sitten", sanoi veli ja aukasi oven.

"Mitä sinä siellä teet?"

"Saat nähdä."

Eva seurasi Kurttia puotiin ja näki hämmästyksekseen tämän ostavan kaksi konserttipilettiä.

"Mutta ethän sinä voi tulla, Kurt", sanoi hän, kun he taas tulivat kadulle.

"En, mutta Anna kyllä voi", vastasi hän. "Minä annan hänelle piletin; sitä ei hän voi antaa kansakoululapsilleen, niin että hänen täytyy käyttää se itse."

"Oi, Kurt, kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Eva säteilevin silmin. "Kyllä sinä sentään pidät Annastakin?"

"Kuka on sanonut, etten pidä hänestä? Ihmisten kiusallista täydellisyyttä täytyy kärsiä yhtä hyvin kuin heidän virheitänsäkin."

Anna ei oikein tietänyt tulisiko hänen olla iloinen siitä, että hänet näin pakotettiin menemään konserttiin, mutta hän meni kuitenkin, vaikka vähän nyrpeällä mielellä. Hän oli huomaavinaan pistoksen Kurtin anteliaisuudessa.

"Kaikki vaan Evan tähden", kuiskasi katkera ääni hänen sielussaan ja teki hänen kiitoksensa veljelleen kylmäksi.

33.

"Henning, pidäthän sinä musiikista?" kysyi Eva eräänä päivänä, kun Svennius oli tullut heille ja istuutunut hetkiseksi hänen huoneeseensa, kun muut olivat ulkona.

"Olipa se kysymys", vastasi tämä.

"Mutta eihän siitä voi olla oikeastaan mitään hyötyä. Vai voiko?"

"Tietysti voi. Siitä voi olla sekä hyötyä että vahinkoa, aina sen mukaan, miten sitä käytetään."

"Mutta kuinka voin minä tehdä hyötyä laulullani? Eiköhän olekin vaan turhaa tuhlausta, että minä otan laulutuntia, kun ei minusta kuitenkaan voi tulla mitään todellista?"

"Kuka on niin sanonut, ettei Evasta voi tulla mitään todellista?"

"Eihän minulla ole niin suuria taipumuksia", sanoi hän ja punastui ilosta ajatellessaan, että Henning vastustaisi häntä, mutta sitä hän ei tehnyt.

"Se riippuu siitä tarkoitatko sinä tuolla 'todellisella' oikeaa laulajatarta, sillä sellaista sinusta ei tule; mutta voithan sinä sentään äänelläsi tuottaa iloa monelle. Ja kyllä kai sinä itsekin huomaat, kuinka paljon hyötyä laulusta voi olla. Sinähän kuulut sairashuonekuoroon; etkö luule sairailla olevan hyötyä teidän lauluistanne?"

"Kyllä, mutta sitä varten osaan minä jo tarpeeksi."

"Etkö sinä käsitä, että jota paremmin laulu lauletaan, sitä suuremman vaikutuksen se tekee?"

"Sitä en minä ole koskaan ajatellut!" sanoi Eva. "Oi, kuinka minä koetan oppia laulamaan hyvin! Mutta, Henning, tämähän koskee vaan hengellisiä lauluja; ei suinkaan muista lauluista, kansanlauluista ja sellaisista, voi olla mitään hyötyä? Niitähän lauletaan vain huvin vuoksi."

"Vaikkapa niinkin olisi, on niistä sittenkin hyötyä. Luuletko sinä, että itse huvikin on olemassa vaan huvin vuoksi?"

"Mikä huvi?"

"Huvin käsite, huvitus yleensä?"

"Totta kai ei siitä voi olla hyötyä", sanoi Eva ihmetellen.

"Ajatteleppas tarkemmin. Ajattele elämää paljaassa työssä, ilman vähintäkään virkistystä taikka huvia, eikö se olisi liian raskasta? Etkö tunne itse, kuinka työ sujuu helposti, kun on ollut oikein hauskaa ja mieli on virkistynyt? Ja sellainen huvitus, jota kaunis ja puhdas musiikki tarjoo, on suuremmoista; se vaikuttaa jalostavasti ja ylentävästi. Pienet laulutkin, hienosti laulettuina, voivat tuudittaa mielet sopusointuun ja antaa henkistä lepoa. Niin että elä epäile tekeväsi oikein kokonaan antautuessasi kehittämään lahjojasi nyt, kun sinulla on siihen tilaisuus."

"Mutta, Henning, sinähän olet niin tavattoman musikaalinen, sen olen kuullut monelta taholta, miksi et sinä antaudu sille alalle?"

"Soittelenhan minä hyvin paljon."

"Mutta voisithan sinä edistyä vielä enemmän."

"Ehkä, jos minä kokonaan antautuisin sille; mutta täytyy omata taiteilijasielu, voidakseen pyhittää elämänsä taiteelle. Sitä ei minulla ole, vaan uskon ja toivon, että taipumukseni soveltuvat parhaiten siihen kutsumukseen, jonka olen valinnut."

"Sopinenkohan minä mihinkään kutsumukseen? Tuntuu siltä kun en sopisi, ja se on niin ikävää."

"Minä luulen tietäväni mistä sinä löydät elämäntehtäväsi", sanoi Henning.

"Mistä?" kysyi Eva innokkaasti.

"Kodissa."

"Oh, mutta sehän ei ole mitään", sanoi hän nolostuneena.

"Eva, minkälaiset mielipiteet sinulla on? Eikö koti ole mitään?"

"On tietysti", vastasi hän nauraen, "mutta minua ei tarvita siellä; he tulevat toimeen aivan yhtä hyvin ilman minua. Palvelijat tekevät minun tehtäväni aivan yhtä hyvin kuin minäkin."

"Saattaa olla, että toinen voi tehdä toisen tehtävät, mutta toisen sijaa ei kukaan voi täyttää, jos me johonkin määrin olemme sellaisia kuin meidän tulee olla kodissamme. Minä luulen, että sinun tehtäväsi on... mutta ei, minä en sano sitä sinulle, sinä täytät sen parhaiten tietämättäsi", sanoi Henning keskeyttäen oman puheensa. Sydämessään ajatteli hän, että Eva suloisella, herttaisella olennollaan oli luotu olemaan musiikkina ja auringonpaisteena ympäristölleen; mutta hänen ei pitäisi tietää sitä itse, silloin voisi helposti lämpö paeta auringonpaisteesta ja sointu musiikista.

"Voinko minä täyttää sen tietämättäni? Kuinka sinä olet leikkisä! Voitko sinä olla dosentti tietämättäsi?"

Henning nauroi hiljaa ja sydämellisesti.

"Enpä juuri", sanoi hän ja lisäsi vakavammin: "mutta kyllä minä luulen, että me teemme parhaimmat tekomme tietämättämme; sillä kun me teemme jotakin itsetietoisesti, tulee siihen helposti tyytyväisyyden tunne, joka vie siltä kaiken arvon."

"Sittenhän olen saattanut tehdä äärettömän paljon hyvää, tietämättä siitä itse mitään! Ei se olisi niinkään hullua", sanoi Eva veitikkamaisesti.

Henning nauroi taas ja ajatteli, että se oli ehkä tuo usein odottamaton, aina viaton leikillisyys, joka oli tehnyt hänen olentonsa niin auringonpaisteen kaltaiseksi.

"Tuleeko Anna pian kotiin?" kysyi hän.

"Ei ennen kuin päivälliselle."

"Tiedätkö onko hän kirjoittanut hiljattain neiti Rencronalle?"

"En tiedä, mutta minä en luule, että he kirjoittavat usein toisilleen. He ovat vieraantuneet niin paljon toisistaan. Mitenkä voi Dagmar nyt? Sinähän kohtaat häntä toisinaan?"

"Kyllä, minä olin hiljattain Brotorpissa. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan, ja minua oikein säälitti nähdessäni kuinka hän oli kuihtunut. Hän näytti heikolta ja rasittuneelta. Minä luulen, että hän tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Hän tarvitsee ystävää. Tervehdi Annaa ja sano tämä hänelle, ja pyydä että hän kirjoittaa hänelle pian ystävällisen kirjeen. Se tekisi hänelle niin hyvää."

"Kyllä, mielelläni. Minä en todellakaan käsitä miksi Anna ja Dagmar eivät liity enemmän yhteen."

Henning meni, ja kun Anna tuli kotiin, lausui Eva hänen tervehdyksensä sillä seurauksella, että Anna heti kirjoitti pitkän, sydämellisen kirjeen Dagmarille. Hänestä tuntui yhtä luonnolliselta osoittaa suurinta hellyyttä ystävilleen heidän ahdingossaan, kuin hänen oli vaikea osoittaa myötätuntoisuuttaan heidän valoisina aikoinaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli Dagmarilta vastaus. Se oli lyhyt ja lyijykynällä kirjoitettu.

"Kiitos, Anna, kirjeestäsi! Se teki minulle enemmän hyvää, kuin sinä aavistatkaan", oli siinä. "Minä olen sairas ja makaan vuoteessa kuumeessa, enkä saa kirjoittaa paljon, mutta minun täytyy kiittää sinua kaikesta. Luulen, että tulen hyvin sairaaksi, ainakin tuntuu siltä. Sano terveisiä kaikille, jotka mahdollisesti vielä muistavat minua, ja rukoile sen puolesta, joka kenties pian kuolee!

Sinun uskollinen Dagmarisi."

Anna tuli hyvin liikutetuksi tämän kirjeen johdosta, mutta ei voinut uskoa, että asiat olisivat niin huonosti. Mutta niin oli kuitenkin laita. Dagmar sai hermokuumeen ja vietiin sairashuoneeseen Tukholmaan, hoidettavaksi siellä. Matkan vaivat olivat melkein liian suuret hänen heikoille voimilleen, mutta hän ei tahtonut jäädä Upsalaan, jossa hän ei tuntenut ketään. Tukholmassa asui hänen äitinsä ja voisi toisinaan tulla katsomaan häntä. Anna ja Eva kävivät myös joka päivä sairashuoneella tiedustelemassa hänen vointiaan. Moneen viikkoon eivät he päässeet sisään. Dagmar oli elämän ja kuoleman vaiheella eivätkä lääkärit antaneet paranemisen toiveita.

Kurt oli tähän aikaan tavattoman harvapuheinen ja synkkämielinen. Hän kysyi harvoin Dagmarin tilaa, mutta kuunteli innokkaasti joka kerran kun sisaret puhuivat hänestä. Hänen toverinsa ihmettelivät mikä hänelle oli tullut, sillä hän ei juuri koskaan enää mennyt heidän iloisiin seuroihinsa, vaan käveli yksinään ja vastasi äreästi, kun häntä puhuteltiin.

Vasta kun kinokset rupesivat sulamaan huhtikuun auringon lämmöstä, rupesi Dagmar paranemaan, niin että hänen luokseen pääsivät muutkin, kuin hänen äitinsä. Anna ja Eva saivat ensi alussa olla hänen luonaan vaan muutaman minuutin, mutta vähitellen saivat he ulotuttaa käyntinsä pitemmiksi.

Toipuminen tapahtui hyvin hitaasti. Kun rouva Warenheim tuli Tukholmaan Toukokuussa viipyäkseen siellä viikon ajan ja viedäkseen sitten Evan mukanaan kotiin, makasi Dagmar vielä kalpeana ja heikkona valkoisella vuoteellaan.

Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunasta ja valaisi hentoja kevätkukkia ja vuokkoja sairaan päänalasen vieressä olevalla pöydällä. Dagmar makasi katse miettivästi kiinnitettynä kukkiin, jotka Eva samana päivänä oli tuonut hänelle. Toinen vuode oli tyhjä, niin että Dagmar asui nyt yksinään huoneessa. Hän odotti illalla Kurtin äitiä luoksensa. He eivät olleet nähneet toisiaan moneen vuoteen, ja Dagmar vapisi samalla kun hän iloitsi tästä kohtauksesta. Hän mietti miten paljon rouva Warenheim mahtoi tietää.

"Mitenkäs täällä voidaan? Saanko tulla sisään?" kysyi tuttu ääni ulkoa ja sai heikon punan nousemaan Dagmarin kalpeille poskille.

"Neiti on jotensakin virkeä. Olkaa hyvä!" vastasi hoitajatar ja aukaisi oven rouva Warenheimille, joka astui sisään yksinään.

"Tervetuloa jälleen elämään, rakas lapseni", sanoi Kurtin äiti, sydämellinen katse silmissään kumartuen sairaan puoleen.

Tämän tervehdyksen kuultuaan täyttyivät Dagmarin silmät kyynelillä ja hänen huulensa vapisivat kietoessaan kätensä äidillisen ystävänsä kaulaan ja tuntiessaan sydämellisen suudelman huulillaan.

"Siitä on kauan, kun me viimeksi näimme toisemme", jatkoi rouva Warenheim ja istui vuoteen viereen, "mutta me emme silti ole unohtaneet toisiamme."

Hän tarttui Dagmarin käteen ja hymyili rohkaisevasti hänelle, huomatessaan liikutuksen, joka valtasi tuon nuoren tytön ja jota hän oli liian heikko hillitsemään.

"Kas, tässä ovat kukat, jotka Eva poimi aamulla. Hän tuli niin iloiseksi löydettyään ne. Ne olivat ensimäiset tänä vuonna, ja hän oli aivan haltioissaan saadessaan tuoda ne tänne", lisäsi hän ja puhui vielä hetken aikaa kevyesti auttaakseen Dagmaria saavuttamaan mielentyyneytensä.

"Te olette aivan liian hyvä minulle", kuiskasi tämä, kun hän vihdoin voi hillitä ääntänsä.

"Ei ollenkaan", vastasi rouva Warenheim iloisesti hymyillen. "Jos Eva olisi sinun lailla maannut sairaana, olen minä varma, että sinä olisit tuonut hänelle kevään esikkoja, jos vaan olisit voinut."

"Olisin tietysti", vastasi Dagmar ja hymyili kyynelten läpi.

Rouva Warenheim katseli häntä. Tuon kauniin sairaan silmät loistivat niin suurina, loistavina ja surumielisinä hänen kuihtuneista kasvoistaan ja liikuttivat hänen sydäntään.

"Olen kuullut, että sinä saat pian nousta ylös", sanoi hän äänellä, joka tuntui epävarmalta, vaikka hän koetti tehdä sen iloiseksi.

"Ensi viikolla, ehkä", vastasi Dagmar.

"Ajattele, kuinka hauskaa! Ja sitten saat sinä istua ulkona auringonpaisteessa ja katsella kevään vihannuutta ja kuulla lintujen laulua!"

"Niin, kyllä se on hauskaa", myönsi Dagmar niin kokonaan ilman innostusta, että rouva Warenheim vasten tahtoaan kysyi:

"Mutta etkö sinä sitten tahdo tulla terveeksi?"

"Olin niin varma siitä, etten enää tulisi terveeksi, että tuntui pettymykseltä, kun sanottiin, että kaikki vaara oli ohi", vastasi Dagmar.

Rouva Warenheim hyväili hiljaa kuihtunutta valkeaa kättä. Tämä hiljainen osanotto kehoitti Dagmaria jatkamaan.

"Luulin olevani valmis kuolemaan, mutta varmaankaan ei niin ollut laita, koska minun täytyi vielä palata elämään", sanoi hän surullisesti.

"Kyllä kai sinä olit valmis, rakastettuni. Ja valmistut varmaankin elääksesi sitten Jumalan kunniassa. Meidän täytyy aina olla valmiit kuolemaan, niin olemme myös soveliaat elämään."

"Taivas oli minusta niin lähellä ja maailma niin kaukana; minä toivoin vaan saavani ottaa viimeisen askeleen. Miksi en minä saanut mennä, miksi täytyi minun vielä palata maailmaan, kun minä olin jo niin irtaantunut siitä? Elämän kanssa palaavat varmaan taas maalliset harrastuksetkin kiinnittämään minua tänne."

"Sinun tulee pysyä lujana Jumalassa. Etkö sinä luule Hänen voimansa riittävän katkaisemaan kaikkia kietovia siteitä jatkuvassa elämässä yhtä hyvin kuin kuolemassakin? Sinun tulee vaan pysyä Hänen läheisyydessään ja viedä kaikki toiveesi ja halusi, kaikkein maallisimmatkin, Hänen eteensä; mutta ei ainoastaan sitä varten, että saisit ne tyydytetyksi, vaan että ne Hänen läheisyydessään vaimenisivat ja puhdistuisivat."

Dagmar makasi hetken aikaa silmät suljettuina. Kalpeat kasvot muodostivat räikeän vastakohdan tummalle, lyhyeksi leikatulle tukalle.

"Täti", sanoi hän ja katsoi ylös syvällä, surullisella katseella, "minä tahdon olla Hänen, olen tahtonut sitä jo kauan; mutta se on niin vaikeata, on niin paljon sellaista, joka tahtoo tunkeutua väliin."

"Älä anna tuon kokemuksen pidättää itseäsi, rakas lapsi; sen saavat kaikki tehdä, jotka ottavat asian vakavasti. Jumala muistaa, että me olemme heikot."

"Muistaako Hän? Armahtaako Hän? Mutta kerran täytynee Hänenkin väsyä?"

"Ei hän väsy koskaan, ellemme me vaan väsy. Hänen armonsa on joka aamu uusi."

"Kuinka äärettömän kärsivällinen Hänen täytyy olla!"

"Niin, Hän onkin Jumala. Me ihmiset emme voi ymmärtää Hänen kärsivällisyyttään ja rakkauttaan, mutta me saamme uskoa siihen."

"Uskoa! Se on melkein kuin levätä", kuiskasi Dagmar ja nojasi väsyneellä liikkeellä päänsä tyynyyn. "Tuntuu kuin olisi helpompi uskoa silloin, kun on ruumiillisesti oikein heikko. Silloin ei meissä ole mitään, joka voisi vastustaa."

Rouva Warenheim nousi hiljaa ylös.

"Minä näen, että sinä olet väsynyt, hyvästi tällä kertaa", sanoi hän ja kosketti kevyesti huulillaan sairaan kaunista otsaa.

"Kiitos! Tulkaa pian taas! Täti on antanut minulle sellaisen rauhan", kuiskasi Dagmar ja loi häneen kiitollisen katseen.

"Saanko tulla hetkiseksi joka päivä tällä viikolla?"

"Oi, mutta se on liikaa! Tätillä on kai muutakin tekemistä", väitti Dagmar; mutta ilonsäde hänen silmissään ilmaisi rouva Warenheimille kuinka tervetullut hän oli.

"Mutta ei mitään sellaista, jota tekisin niin mielelläni", vastasi hän sydämellisesti. "Hyvästi huomiseen asti!"

* * * * *

"Dagmar, minä ja tytöt olemme tehneet niin hauskan suunnitelman, jota sinä et saa tehdä tyhjäksi", sanoi rouva Warenheim, istuessaan Dagmarin luona viimeisen edellisenä iltana ennen poislähtöään. "Äitisi on myöskin ystävällisesti hyväksynyt sen."

"Minkä?" kysyi Dagmar salaisella levottomuudella.

"Niin, asia on sellainen, että meillä Vesterlångassa on mitä ihanimmat metsät ja soveliain ilma sellaisille pikku raukoille, kuin sinä olet. Ja kun Anna tulee kotiin keväällä, olet sinä varmaankin jo kyllin voimakas seurataksesi häntä; niin on lääkärikin vakuuttanut. No, mitä sinä itse sanot siihen?"

"Kiitos, mutta minä luulen, etten voi tulla", vastasi hän epäröiden ja punastuen.

"Minkätähden et? Etkö luule jaksavasi?"

"Sinne on äärettömän pitkä matka", vastasi hän vältellen ja katsoi alas.

"Oletko sinä todellakin levoton matkan tähden? Anna pitää niin hyvää huolta sinusta. Jos tarve vaatii, odottaa hän sinua jonkun aikaa. Sinä et saa kieltäytyä. Me olemme kaikki jo edeltäpäin iloinneet sinun tulostasi. Matkaako sinä vaan pelkäät?"

Dagmar epäröi. Sanoisiko hän todellisen syyn? Ei, hän ei voinut sanoa sitä.

"Kiitos, täti, mutta kyllä minä jään äidin luo", sanoi hän.

"Tukholmaan? Ei, Dagmar, sitä sinä et saa tehdä, sinun täytyy päästä maalle. Se on velvollisuutesi itseäsi kohtaan. Vapaaherratar oli niin tyytyväinen ehdotukseeni ja me olemme jo melkein päättäneet asian keskenämme."

"Mutta eikö minusta tule teille vaivaa? Onko siellä minulle tilaa?"

"Tilaa! On toki! Oletko unohtanut, kuinka suuri rakennus meillä on? Meillä olisikin niin tyhjää, kun ei Kurtkaan saa olla kotona juuri ollenkaan kesällä."