Part 12

Huhu, että Henning oli saanut suuren perinnön, levisi uskomattoman nopeasti ja tuo nuori mies huomasi pian olevansa kaikellaisten uteliaitten, kerjäläisten ja toveriensa saartamana, jotka tahtoivat lainata häneltä rahoja, sekä ystävien, joiden ystävyydestä hän tähän asti oli ollut epätietoinen. Hänen vaatimattomalle luonteelleen oli tämä huomio kovin vastenmielistä, ja hän tunsi sen vuoksi todellista huojennusta otettuaan virkavapautta loppulukukaudeksi ja saadessaan kääntää vähäksi aikaa Ruotsille selkänsä. Hän matkusti Lontooseen todistaakseen itsensä oikeaksi perinnönsaajaksi ja ottaakseen sen haltuunsa. Niin suureksi tunsi hän rikkauden tuottaman velvollisuuden ja vaaran, ettei hän tuntenut iloa tästä odottamattomasta onnen käänteestä.

Hän ajatteli myöskin paljon tuntematonta isäänsä ja tunsi katkeraa kaipausta, kun ei ollut saanut tavata häntä hänen eläessään. Miksi ei isä ollut ilmaissut itseään hänelle ennen? Mr. Jonstone vastasi vältellen, kun hän kysyi sitä häneltä. Ei Henning myöskään saanut tietää, millä tavalla isä oli koonnut omaisuutensa. Mr. Jonstone ei sitä tietänyt; kun hän oli tullut tuntemaan mr. Smithin, oli tämä jo ollut rikas mies.

Henning ei voinut poistaa mielestään ajatusta, ettei tuo hänen perimänsä omaisuus ollut oikealla tavalla koottu. Häntä halutti melkein luopua siitä. Mutta tarkemmin mietittyään päätti hän kuitenkin ottaa sen vastaan. Rikkaus oli leiviskä, jonka hän oli saanut hallittavaksensa; hän ei saanut olla ottamatta sitä vastaan, hänen täytyi käyttää sitä, mutta suurimmaksi osaksi toisten hyväksi.

30.

Takkavalkea paloi iloisesti ja räiskyen Eva Warenheimin kamarissa. Uutimet olivat vedetyt syrjään ja ikkunasta näkyi osa aikaisen talviaamun kimaltelevaa tähtitaivasta. Eva pukeutui takkavalkean hohteessa. Hänen ei tarvinnut pelätä, että kukaan olisi nähnyt häntä ikkunan läpi, ainoastaan kimaltelevat tähdet kurkistivat sisään. Hän hyräili itsekseen, se oli hänen mielestään paras tapa valveutua. Kun hän oli pukeutunut, aukasi hän ikkunan ja seisoi hetkisen nauttien puhtaasta, raittiista talvi-ilmasta. Hänen alapuolellaan levisi Långsjön jäätynyt pinta ja toisella puolella oli petäjikkö kuurasta valkoisena. Tuon nuoren tytön kirkkaat silmät säteilivät kilpaa tähtien kanssa. Hän ajatteli niin iloisia ajatuksia. Parin päivän kuluttua on joulu ja Eva oli vielä kahdeksantoista vuotiaana kyllin lapsellinen tunteakseen ilon väreitä sen lähestyessä. Kurttia ja Annaa odotettiin illalla Vesterlångaan, ehkä tulee Henningkin heidän seurassaan.

Eva iloitsi siitä, että taloon tulisi taas enemmän liikettä ja elämää, että oli taas useampia pöydän ympärillä aterioidessa ja että hän saisi kuulla puhuttavan maailmasta Vesterlångan ulkopuolella. Elämä tuntui ehkä tuosta kasvavasta neitosesta yksitoikkoiselta täällä maaelämän hiljaisuudessa. Mutta hän rakasti sitä kuitenkin, sellaisena kuin se oli, vaihtelevine velvollisuuksineen, eikä hän edes tietänytkään kaipaavansa vaihtelua. Hän ei ollut koskaan lausunut viittaustakaan siihen suuntaan, mutta äiti, joka näki, mitä tarvittiin, oli tehnyt suunnitelmia nuorimman linnun lentämiseksi pesästä. Se oli vielä salaisuutena isän ja äidin välillä, tytär ei saisi siitä tietää ennen kuin jouluiltana. Eva hymyili itsekseen, seisoessaan ikkunassa.

"Oi, kuinka hauskaa, että joulu tulee pian ja että he tulevat illalla!" kuiskasi hän lapsellisen onnellisena.

Luettuaan aamurukouksensa kiiruhti hän keittiöön auttaakseen leipomisessa. Aamiaiseksi saivat vanhemmat maistaa hänen kättensä tuotteita.

"Hyvin onnistunutta", sanoi äiti tyytyväisenä ja nyykäytti ystävällisesti päätänsä tyttärellensä, joka seisoi siinä hehkuvin poskin ja vaalea tukka keittiön lämmöstä tavallistaan kiharaisempana.

"Mitäs isä sanoo?" kysyi Eva, toivoen saavansa kiitosta molemmilta.

"Kiitos, lapsukaiseni, mutta se on vielä liian tuoretta minulle", vastasi tämä, "minä en uskalla maistaa sitä vielä."

"Toiseksi aamiaiseksi ehtii se jäähtyä", sanoi Eva ja istuutui pöydän ääreen.

"Saas nähdä tuleeko Henning myös illalla", sanoi rouva Warenheim, tehden itselleen voileipää.

"Ei ole luultavaa", sanoi hänen miehensä; "vaikka Kurt kutsuikin häntä, niin ei ole luultavaa, että hän niin heti Englannista tulon jälkeen on valmis matkustamaan tänne."

"Oi, mutta eikö isä luule, että hän sentään tulee?" kysyi Eva rukoilevasti, "se olisi niin kovin hauskaa, siitähän on jo toista vuotta, kun hän kävi täällä."

"Ehkä hän juuri sen vuoksi on unohtanut meidät", sanoi kirkkoherra, "ja se summa, jonka hän niin odottamattaan sai periä, on kai pannut hänen päänsä pyörälle. Ihmiset, jotka noin äkkiä tulevat rikkaiksi, rupeavat helposti halveksimaan köyhiä ystäviään."

"Usch, mitä isä puhuu! Henning ei ole sellainen", sanoi Eva puolittain loukkaantuneena, puolittain liikuttavasta.

"Harvat ihmiset voivat vastustaa rikkauden kiusauksia", sanoi hänen isänsä; "on todellakin hauskaa nähdä, jos Henning voi sen tehdä."

"Jos joku voi, niin on se juuri hän", sanoi Eva luottavasti.

"Mitenkä niin?" kysyi hänen isänsä huvitettuna,

"Sentähden, että... niin... hän on niin kovin kristillis-mielinen", sanoi hän punastuen, käsittämättä itsekään miksi.

Aamiaisen jälkeen, kun Eva pyyhki tomua vierashuoneessa, kaipasi hänen äitinsä, joka istui viereisessä huoneessa, hopealle heläjävää ääntä, joka aina hyräili tuttuja säveleitä, helpottaen työntekoa.

Eva oli tullut miettiväiseksi. Isä näytti uskovan, ettei Henning tulisi. Miksi ei hän tulisi, hän, joka aina oli viihtynyt heillä niin hyvin? Miksi täytyisi hänen välttämättä muuttua sentähden, että oli tullut rikkaaksi? Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että heidän ja Henningin väliin voisi tulla mitään vierasta; mutta isän sanat viittasivat sellaiseen mahdollisuuteen. Entä jos hän ei haluaisikaan tulla! Eva tuli alakuloiseksi ajatellessaan tätä ja huomasi iloinneensa enemmän hänen tulostaan, kuin sisarusten. Ja jos hän tulisi, eikä olisi kaltaisensa, vaan katselisi heitä alentuvasti? Eva tunsi, että jos niin kävisi, olisi hänen jouluilonsa mennyttä.

Hän jäi miettiväisenä seisomaan tomuliina kädessään, katsellen ulos ikkunasta kuinka talviaurinko kohosi hehkuvan punaisena metsän yli ja loi loistavan hohteen Långsjön valkoiselle lumipeitteelle.

Säteet hyppelivät ikkunaruutujen jääkukkasissa ja saivat ne säteilemään. Silloin heräsi toivo taas ja kuiskasi hänelle, että Henning kyllä tulee ja on aivan samallainen, kuin ennenkin. Tuo perintö ei saa häiritä heidän sisaruussuhdettaan.

"Henning on paljon, paljon parempi, kuin muut ihmiset, isä ei tunne häntä ensinkään", ajatteli hän; "rikkaus ei tule muuttamaan häntä, varmaankaan ei hän siitä suuria välitäkään."

Sitten rupesi hän taas pyyhkimään tomua ja hyräilemään kevätlaulua, vaikka oli sydäntalvi.

Ilta tuli ja tähdet loistivat avaruudessa ja pakkanen narisi maassa. Järveltä kuului kulkusten kilinää.

"Oi, äiti, minä juoksen heitä vastaan", huusi Eva.

"Pue hyvin päällesi, ulkona on kylmä!"

"Kyllä, kyllä!"

Eva kietoi ympärilleen mitä ensiksi käsiinsä sai, ja sitenpä pukeutuikin hän äidin suureen turkkiin ja isän karvalakkiin, joka peitti hänen korvansakin. Näin varustettuna kiiruhti hän alas järvelle ja astui puolijuoksussa sen valkoiselle, tähtien valossa kimaltelevalle pinnalle. Etäällä näkyi musta pilkku, joka lähestyi häntä nopeasti ja sieltä kuului kulkusten kilinää. Eva tunsi suuren kuomureen, joka aamulla oli lähtenyt asemalle.

"Pysähtäkää, Karlsson!" huusi hän kuskille, ja hänen äänensä värisi innostuksesta ja iloisesta odotuksesta.

"Toden totta, siellähän on Eva neiti ypö yksin pimeässä! Ptruu!"

Ja Karlsson pysäytti hevoset, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä, kun ne jo olivat lähellä toivottua päämäärää.

"Tuletko sinä meitä vastaan? Hyvää iltaa", kuului Annan ääni.

Eva kiiruhti reen luo ja voimakkaat kädet nostivat hänet heti sinne turkkineen päivineen.

"Hyvää päivää, pikku hutilus! Kuka on antanut sinulle luvan tulla täten tunkeutumaan päällemme?" kysyi Kurt, jonka syliin hän oli joutunut.

Reki oli taas täydessä vauhdissa. Suuri karvalakki oli valahtanut Evan silmille, joka nauraen koetti vapautua siitä, Kurtin vallattomasti painaessa sitä yhä syvemmälle.

"Anna minun olla, minä tukehdun!" huudahti hän vihdoin.

Siiloin sieppasi Kurt hänen päästään lakin niin äkkiä, että tukka joutui aivan epäjärjestykseen ja putosi alas hartijoille. Samassa huomasi Eva Henningin, joka istui vastapäätä, Annan vieressä. Siis oli hän tullut! Riemuitseva ilontunne sekaantui hänen neitseelliseen ujouteensa täytyessään näyttäytyä hänelle näin huolimattomassa asussa. Hän hymyili salatakseen hämminkiään ja koetti piilottaa päätänsä suuriin turkkeihin.

"Pane lakki päähäni, Kurt", oli ainoa, mitä hän sai sanotuksi.

"Onhan sinulla tarpeeksi päähinettä tässä", sanoi veli ja veti hänen kauhukseen häntä paksusta palmikosta.

Anna, joka huomasi sisarensa surkean tilan ja tunsi sääliä häntä kohtaan, otti karvalakin Kurtilta ja pani sen Evan keltakiharaiseen päähän.

"Sinä olet kiltti, sinä", sanoi tämä kiitollisella katseella.

"Mutta minä olen tietysti paha", sanoi Kurt ja suuteli pyöreää, punaista poskea, joka oli melkein turkinkauluksen peitossa.

"Niin olet, sillä sinä et koskaan tahdo muistaa, että minä olen täysikasvuinen", vastasi Eva.

"Mutta sinä et juuri käyttäydy täysikasvuisten tavalla", sanoi Kurt leikillisesti, "täysikasvuinen, hyvin kasvatettu nuori nainen olisi tervehtinyt vastapäätä olevaa vierastaan, ennen kuin olisi ruvennut torumaan veljeään. Sinä et ole ensinkään suvainnut huomata Henningiä."

"Sinä et ole antanut minulle siihen aikaa", vastasi Eva nauraen ja loi ujon katseen Henningiin, "mutta joka tapauksessa olen minä iloinen, että hän on täällä."

"Kiitos siitä", vastasi Henning hymyillen ja tarttui hänen ojennettuun käteensä, jota hän lujasti puristi.

* * * * *

"Joululoma on hauskinta maailmassa!" huudahti Eva, niin pian, kuin hän Annan kanssa oli tullut heidän yhteiseen huoneeseensa mennäkseen maata. "Olen niin iloinen, kun sinä taas olet kotona!"

"Se on kiltisti tehty sinulta. Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla niinkään iloinen saatuasi tänne tällaisen tilan-anastajan", vastasi Anna.

"Kyllä minä aina ehdin olla yksin", sanoi Eva.

"Sanoppa, Anna, tiedätkö mitä minä saan joululahjaksi?"

"Kyllä minä sen tiedän."

"Tulenko minä siitä iloiseksi?"

"Tulet, varsinkin yhdestä."

"Tulenko? Keneltä minä sen saan?"

"Kuinka sinä olet lapsellinen, Eva! Voisi luulla, että sinä olet kahdeksan vuotias, sen sijaan että olet kahdeksantoista."

"Niin, mutta minä en voi sille mitään, että iloitsen joulusta nyt yhtä paljon kuin lapsenakin. Enkä minä tiedä minkä tähden minä en saisi tehdä sitä."

"Iloitse sinä vaan, jos voit. Toivonpa että minäkin voisin!"

"Kenties olen minä kovin kehittymätön, koska minä olen niin lapsellinen", sanoi Eva miettiväisesti istuessaan ja sukiessaan pitkää, silkinpehmoista tukkaansa. "Kahdeksantoista vuotta on paljon, mutta minä en tunne itseäni ollenkaan niin vanhaksi, eikä kukaan uskokaan, että olen niin vanha."

"Älä huolehdi siitä, kyllä sinä olet hyvä paikallasi. Mutta kyllä se tekisi sinulle hyvää, jos pääsisit vähän katsomaan maailmaa."

"Niin, mutta jos se olisi minulle tarpeellista, niin minä varmaan pääsisin; mutta Jumala tahtoo juuri minun olemaan täällä. Vai luuletko sinä, että Hän tahtoisi minun antautumaan jollekin erityiselle alalle, kuten sinäkin? Minä en ainakaan tiedä mikä se ala olisi."

"En minä tarkoita, että sinä tulisit joksikin. Sinun paikkasi on täällä kotona. Isä ja äiti tarvitsevat sinua."

"Sitä minäkin juuri olen ajatellut", sanoi Eva keventynein mielin. "Koti tuntuisi varmaankin heistä tyhjältä, jos minäkin jättäisin heidät. Etkö sinäkin usko sitä?"

"Uskon tietysti, niin että saat olla varma olevasi hyödyksi siinä asemassa missä nyt olet."

* * * * *

Tuli jouluilta. Vanha tapa Warenheimin perheessä oli syödä aamiaista sinä päivänä sytytetyn kuusen valossa, se antoi joulutunnelman koko päivälle aamusta aikain. Aamiaisen jälkeen meni jokainen omaan huoneeseensa asettelemaan joululahjojaan kuntoon.

Aamupäivällä pyysi Henning, että hevonen valjastettaisiin suuren reen eteen. Hän tahtoi ajaa jokaiseen mökkiin kylässä jakaakseen lahjoja, joita hän oli ostanut sen asujamille. Annan ja Evan pyysi hän mukaansa, eivätkä he kumpikaan kieltäytyneet. Mökeissä nousi riemu korkealle näiden odottamattomien lahjojen johdosta, ja Henning tunsi ensikerran jakamatonta iloa rikkaudestaan. Kotimatkalla oli hänen sydämensä kevyempi, kuin koskaan sen jälkeen kun hän oli saanut suuren perintönsä.

"Kuinka onnellinen sinä olet, Henning, kun olet niin rikas ja voit antaa niin paljon kuin tahdot", huudahti Eva, kun he taas istuivat reessä, jaettuaan pois viimeiset tavarakääröt.

"Niin, se on todellakin hauskaa", vastasi dosentti vakaumuksella.

"Sen minä uskon. Minäkin tahtoisin saada miljoonan tuolla tavoin", jatkoi Eva, jonka ujous jo oli kokonaan kadonnut.

"Se ei olisi ollenkaan hyödyllistä sinulle", sanoi Anna tylysti.

"Älä sano niin, minä käyttäisin sen hyvin."

"Kyllä sitä on maailmassa puutetta ja hätää", sanoi Anna ja huokasi ajatellessaan niitä monia köyhiä perheitä Tukholmassa, joissa hänen käyntinsä aina olivat tervetulleet.

"Anna, minä toivon, ettet sinä ujostele kääntyessäsi minun puoleeni tarvitessasi apua köyhille ystävillesi", sanoi Svennius vilkkaasti.

"En minä tarkoittanut sitä", sanoi Anna. "Mutta minä tarkoitan. Minulla on kylliksi monelle köyhälle."

"Älä ole tyhmä nyt, Anna, vaan kumarra ja kiitä! Ethän sinä saa sitä itsellesi", sanoi Eva nähtyään sisarensa vielä epäröivän.

"Eva on aivan oikeassa. Minä en todellakaan ymmärrä, miksi sinä kieltäisit minulta ilon auttaa muutamia sinun kauttasi", sanoi Svennius ja nojautui reen nurkkaan.

"Olen hyvin kiitollinen tarjouksestasi", sanoi Anna hätäisesti huomattuaan Henningin kasvoista, että tämä piti häntä yksinkertaisena.

"Niin, tervetuloa milloin tahansa keventämään kukkaroani", sanoi Henning taas ystävällisesti, "ja sinä myös, Eva, sinun turvattejasi emme me myöskään saa unohtaa."

"Ole huoletta, minä asetan ne kyllä riviin sinun eteesi, ennen kuin matkustat pois", sanoi Eva veitikkamaisesti.

Illalla sai Eva vanhemmiltaan suuren yllätyksensä, lupauksen saada seurata Annaa Tukholmaan, ottaakseen muutaman kuukauden ajan laulutunteja. Hänen ihastuksensa oli suuri, mutta siihen sekaantui kaipauksen tunnettakin, kun hänen siten täytyi erota vanhemmistaan ja Vesterlångasta. Iltasin ei Anna tahtonut saada nukkua. Eva tahtoi vaan kuulla puhuttavan Tukholmasta.

"Oi, kuinka minä ikävöin sinne! Jospa saisimme lähteä jo huomenna! Mutta äiti -- on äärettömän vaikeaa jättää hänet tänne!" Se oli aina kaikkien ihastuneitten mielenpurkausten loppusävel.

Se oli vaan Eva, joka odotti joululoman loppumista. Muut nauttivat täysin siemauksin maalaiselämän vapaudesta. Aamupäivisin tekivät Kurt ja Henning pitkiä retkeilyjä suksilla taikka käyden, toisinaan kahdenkesken, mutta useimmiten tyttöjen seurassa. Päivällisen jälkeen vietettiin hämyhetkeä, jolloin Henning tavallisesti istui pianon ääressä soitellen. Kun sitten sytytettiin tulet, pyysi hän saada säestää Evaa, joka aina mielellään lauloi. Vähän ennen illallista mentiin tavallisesti kävelemään, olipa sitten lumituisku taikka kirkas kuutamo. Rouva Warenheim nautti suuresti, saadessaan pitää kaikki lapset ympärillään; Henningin luki hän melkein myöskin lapsekseen. Erittäin iloitsi hän kuitenkin siitä lempeämmästä mielenlaadusta, jonka hän oli huomaavinaan Kurtissa. Hän ei ollut odottanut saavansa häntä kotiin täksi jouluksi, sillä hänen oli vaikea saada lomaa juuri tähän vuodenaikaan. Mutta hän oli voittanut kaikki vaikeudet tehdäkseen äidilleen mieliksi. Ehkä oli se tietoisuus tästä, joka levitti tavallista valoisemman loisteen äidin kauniisiin silmiin.

"Kurt", sanoi hän eräänä päivänä pojalleen, tämän istuessa ja lukiessa hänen vieressään, hänen työpöytänsä ääressä, "lupaatko sinä pitää huolta Evasta, kun hän tulee Tukholmaan, ja toimittaa hänelle tuttavia."

Kurt katsoi hämmästyneenä ylös.

"Tiedätkö sinä, minkälaisten ihmisten kanssa minä seurustelen?" kysyi hän.

"Otaksun, että sinä tunnet ainakin muutamia, joille sinä voit esittää pikku sisaresi."

"Hm. Niitä ei todellakaan ole monta", mutisi hän.

"Mutta sinun velvollisuutesi on pitää hänestä huolta."

"Minun mielestäni on se Annan velvollisuus."

"Tarkoitan silloin, kun hänellä ei ole aikaa. Muuten luulen, että sinun seurasi tekisi Evalle hyvää."

"Sitä et sinä voine tarkoittaa!"

"Kyllä aivan varmaan. Minä luotan täydellisesti siihen, että sinun huolenpitosi ja hellyytesi häneen estää sinua kylvämästä myrkkyä hänen sieluunsa", sanoi äiti vakuuttavasti. "Oleskelu sinun seurassasi vaikuttaisi kehittävästi Evaan. Ja samalla luulen minä, että hänen seuransa olisi terveellistä sinulle."

"Ah, siinäpä se on! Sinä tahdot hänen kauttansa hillitä minua. Nyt minä ymmärrän viekkautesi", sanoi Kurt hymyillen ja loi sydämellisen katseen äitiinsä.

Tämä hymyili.

"Minä tarkoitin joka tapauksessa sitäkin, mitä minä ensin sanoin", väitti hän. "Te voitte molemmin puolin vaikuttaa hyvää toinen toisiinne."

"Mutta katsos, äitiseni, minä en pidä mistään hillitsemis-keinoista, minä tahdon kulkea omaa tietäni aivan vapaasti ja itsenäisesti."

"Ja sinä luulet voivasi tehdä niin? Ei kukaan, ihminen, luulkoon hän itseään kuinka itsenäiseksi tahansa, voi olla ottamatta vaikutteita niistä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin. Eikö meidän siis ole etsittävä niiden seuraa, joiden tunnemme vaikuttavan itseemme hyvää, ja kartettava pahojen seuraa? Minä pelkään, että sinä teet päinvastoin ja luulet siten tulevasi itsenäisemmäksi."

"Ehkä minä sitten koetan seurustella pikku sisareni kanssa, saa nähdä mitä hyvää hän voi vaikuttaa minuun", sanoi Kurt surumielisesti hymyillen ja hänen ajatuksensa kiitivät erään luo, jonka seuraa hän ei uskaltanut etsiä.

31.

Vesterlångassa tuntui tyhjältä, kun kaikki nuoret uudenvuoden jälkeen menivät pois. Vasta sitten kun Eva oli poissa, huomasivat vanhemmat, mikä lämmittävä auringonsäde hän oli ollut heidän elämässään. Huomaamattaan kuunteli äiti usein nopeita, kepeitä askeleita portaissa ja käytävissä ja lapsellisen iloista naurua ja kauniita lauluja. Vaikka hän koetti tehdä itsensä miellyttäväksi miehelleen, istuessaan iltapäivisin hänen luonaan, huomasi hän kuitenkin, että tämän mieli usein oli alakuloinen. Hän lupasi hakea itsensä pois Vesterlångasta, missä elämä rupesi tulemaan liian synkäksi ja yksitoikkoiseksi. Rouva Warenheim, joka tunsi miehensä kylliksi hyvin ymmärtääkseen, kuinka vähän hän tarkoitti sillä mitä sanoi, ei vastannut mitään sellaisiin mielenpurkauksiin, vaan johti keskustelun Evaan, muistuttaen hänelle jostakin seikasta hänen viime kirjeessään, taikka puhuen tyttären takaisintulosta ja kuinka hauskaa tulisi olemaan kuulla hänen edistystään laulussa.

"Niin, jospa jo olisi kevät! Meidän ei olisi pitänyt laskea häntä pois kotoa. Jos olisin aavistanut kuinka tyhjältä täällä tuntuu, en minä olisi koskaan myöntynyt sinun rukouksiisi", sanoi kirkkoherra eräänä iltana, kun lumimyrsky, joka raivosi ulkona, levitti kolkon tunnelman kaikkialle. "On hullua, että me kaksi vanhaa olemme täällä yksinäisyydessä."

"Me kaksi", toisti hänen vaimonsa surumielisesti ja silitti hiljaa kädellään miehensä harmahtavia hiuksia.

Hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä hellästi. Hän ymmärsi hänen äänensä ja hyväilynsä merkityksen.

"Niin kauan kuin sinä olet minulla, on minulla aina paras jälellä, sen sinä kyllä tiedät", sanoi hän sydämellisesti. "Mutta se ei estä minua ikävöimästä pientä auringonsädettämme, ja minä luulen että sinäkin kaipaat häntä."

"Tietysti, mutta kun minä kaipaan häntä, ajattelen minä vaan, kuinka hyödyllistä hänelle on saada olla vähän aikaa poissa kotoa. Sinun tulee muistaa, että hän on nuori ja tarvitsee vaihtelua. Me emme saa olla itsekkäitä."

"Ei, ei", sanoi hänen miehensä ja huokasi, "sitä me emme saa olla. On kauheata nähdä, kuinka itsekkäisyys tunkeutuu kaikkialle, puhtaimpaan rakkauteenkin. Toisinaan tuntuu minusta melkein kuin olisi meidän rakkautemme Vapahtajaankin paljasta itsekkäisyyttä. Mehän rakastamme Häntä vaan Hänen hyvien töittensä tähden."

"Niin, mutta tässä suhteessa ei varmaankaan voine puhua itsekkäisyydestä, vaan oikeutetusta itserakkaudesta, rakkaudesta Jumalan kuvaan itsessämme, joka on määrätty säteilemään yhä suuremmalla kirkkaudella. Sehän on Vapahtajan työ herättää tämä ijäisyys-olento henkiin meissä ja puhdistaa, vahvistaa ja kehittää sitä. Eihän voi kutsua itsekkäisyydeksi sitä että, me rakastamme Häntä näiden hyvien töiden tähden, joiden avulla me tulemme kykeneviksi kerran täydellisinä ijankaikkisuudessa kunnioittamaan Häntä. Eikö niin?"

Hän katsoi kysyvästi mieheensä.

"Sinä teet aina minun sieluni jälleen valoisaksi", vastasi kirkkoherra hellästi, "kun minun katseeni harhailee, kiinnität sinä sen jälleen totuuteen."

"Kurt ja sinä olette sentään hyvin toistenne kaltaiset", sanoi rouva Warenheim hetkisen kuluttua.

"Olemmeko me?"

"Olette, ja sen vuoksi ihmetyttää se minua, ettette te ymmärrä paremmin toisianne", jatkoi hän hieman epäröiden. Hän tunsi antautuvansa vaaralliselle alalle.

"Kurt ei _tahdo_ ymmärtää, hän on itsepäinen ja vastahakoinen", sanoi kirkkoherra ankarasti.

"Mutta koetatko sinä sitten ymmärtää häntä?" kysyi hänen vaimonsa lempeimmällä äänellään koettaen hillitä vihaa, jonka hänen sanansa mahdollisesti tulisivat herättämään.

"Eihän ole mikään vaikeus ymmärtää häntä; hän on röyhkeä, eikä tahdo nöyrtyä, siinä koko asia."

"Ei sentään aivan", väitti hänen vaimonsa lempeästi mutta varmasti, "hän etsii ja ahkeroitsee ja koettaa päästä selvyyteen, mutta ei voi."

"Sitten etsii hän väärällä tavalla, sillä muuten hän löytäisi. Joka etsii, se löytää, sanoo Jumalan sana ja se sana pysyy lujana."

"Mutta minkä luulet sinä sitten olevan esteenä", kysyi rouva Warenheim huolestuneena.

"Ylpeyden. Hän ei tahdo taipua. Hän ei tahdo kulkea sitä nöyryyttävää tietä, jonka Jumala on määrännyt. On aivan tavallinen vika, että me tahdomme luottaa itseemme ja häpeämme ottaa vastaan kaikki armosta. Se on vihattu sana murtumattomalle, ylpeälle mielelle."

"Mutta sinä et tahdo koskaan puhua Kurtille etkä perehtyä hänen ajatuskantaansa."

"Se ei maksa vaivaa. Hän tietää totuuden, mutta kun hän välttämättömäsi tahtoo kääntää sen pois, niin -- mitä voin minä sille?"

Rouva Warenheim ei vastannut heti. Hänen silmiinsä nousi suuret kyyneleet ajatellessaan rakasta poikaansa, joka taisteli pimeässä epätoivoista taistelua.

"Martti", sanoi hän hetkisen kuluttua, "älä vihastu, mutta minusta tuntuu kuin pelkäisit sinä Kurtin epäilyn tarttuvan sinuunkin ja että sinä sen vuoksi aina pikastut hänen väitteistään ja lopetat keskustelun hänen kanssaan. Onko asianlaita niin?"

"Ei suinkaan", vastasi hänen miehensä kiivaasti. "Se on", lisäsi hän heti lempeämmin, "ei kenenkään pidä tekeytyä liian varmaksi. Mutta teoreettiset ristiriitaisuudet eivät ole läheskään niin uskoa koettelevia, kuin oman kurjuutemme huomaaminen. Vanha ihminen ei tahdo antaa kukistaa itseään, vaan nousee toisinaan kauhistuttavalla voimalla uhaten syöstä kumoon kaikki."

"Silloin tulee meidän katsoa pois itsestämme Kristukseen, joka sovittaa ja pyhittää meidät eikä väsy koskaan", sanoi hänen puolisonsa ja tarttui molemmilla käsillä hänen käteensä.

Kirkkoherra veti hänet luokseen.

"Kiitos siitä, että sinä aina olet valmis kääntämään minun katseeni Häneen; siten olen monta kertaa saavuttanut voiton", sanoi hän. "Sinä näet Hänet varmaan harvinaisen selvästi."

"Se on sentähden, että minä olen niin riippuvainen Hänestä. Sinä, jonka suhteen minulla ei ole mitään salaisuuksia, tiedät parhaiten kuinka heikko minä olen. Mitä kauemmin minä olen elänyt, sitä välttämättömämmäksi on Hän tullut minulle."

32.

"Anna, tiistai-iltana on niin sanomattoman hauska konsertti. Emmekö mene sinne? Halvimmat piletit maksavat vaan puolitoista kruunua", sanoi Eva houkuttelevalla äänellä.

"Voithan sinä mennä", vastasi Anna, katsomatta ylös kirjoistaan.