Part 11

Vieraat kokoontuivat, esittelyjä tapahtui oikealla ja vasemmalla. Dagmar seisoi eräässä nurkassa oppilaittensa kanssa, jotka olivat mielestään hyvin tärkeitä henkilöitä täällä suurten ihmisten seurassa. Useimmat vieraista olivat saapuneet ja keskustelivat seisoaltaan odottaessaan kutsumusta pöytään, kun ovi avautui ja Henning Svennius astui sisään Kurt Warenheimin seurassa. Dagmarin sydän oli hetken aikaa aivan hiljaa, sykkiäkseen sitten mitä hurjimmalla vauhdilla. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän täällä tapaisi Kurtin. Hänhän oli lopettanut opintonsa Upsalassa ja oleskeli Tukholmassa, mistä siis johtui, että hän oli täällä?

Nuori nainen tunsi itsensä tuskallisesti hämmentyneeksi, mikä ei juuri ollut hänelle tavallista, eikä ollut vielä ehtinyt tyyntyä, kun hän huomasi, että dosentti Svennius kumarsi hänelle. Dagmar ojensi hänelle kätensä epätoivoisesti ponnistaen voimiaan saavuttaakseen entisen mielenmalttinsa. Oliko se mielikuvitusta, vai hymyilikö hän todellakin kehoittavaisesti? Ei, se ei ollut hymyä, ainoastaan välähdys, joka oli loistanut hänen ilmehikkäistä silmistään, kun hän tervehdykseksi tarttui hänen käteensä. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän pikkutyttöjen puoleen; mutta Dagmarista tuntui kuin olisi hän aavistanut hänen tilansa ja tervehdyksellään tahtonut rohkaista hänen mieltänsä. Jos hän olisi voinut luulla kenelläkään muulla ihmisellä tahansa olevan aavistusta hänen tunteistaan, olisi hän ollut kovin onneton, mutta Henning Svenniuksen suhteen oli asia aivan toinen. Hänessä oli Dagmarilla todellinen ystävä. Hän tuntui aina niin sääliväiseltä arvostellessaan toisia, että jos hän aavistaisikin hänen tilansa, ei hänen kuitenkaan tarvitsisi pelätä joutuvansa hänen halveksittavakseen.

"Tohtori Warenheim, neiti Rencrona", esitteli emäntä.

He tervehtivät jäykästi ojentamatta toisilleen kättä, eikä kukaan, joka näki heidät, voinut aavistaa, että he olivat kohdanneet toisensa ennen.

"Herrat tekevät nyt niin hyvin ja saattavat naisensa pöytään", huusi isäntä ja tarjosi käsivartensa etevimmälle naisista.

Kurt meni heti erään vieraan neidin luo, jota hän ei ollut nähnyt ennen, ja vei hänet ulos. Svennius lähestyi Dagmaria kohteliaasti lausuen:

"Suvaitsetteko?"

Dagmar tarttui kiitollisena hänen käsivarteensa. Hänestä tuntui hyvältä, kun hänellä oli ystävä luonaan nyt, kun hänen sydämensä kärsi. Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi ylläpitää tyhjää keskustelua hänen kanssaan; Henning ei ihmettelisi, vaikka hän olisikin vaiti.

Kurt istui häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella. Kun Dagmar kerran sattumalta katsoi häneen, huomasi hän Kurtin katselevan häntä terävästi ja tutkivasti, kuin olisi hän tahtonut lukea hänen sielunsa sisimmät ajatukset; mutta kohdattuaan hänen katseensa, käänsi hän heti pois silmänsä, ja se oli ainoa kerta koko pitkällisen päivällisen kestäessä, kun Dagmar huomasi Kurtin kiinnittävän vähintäkään huomiota häneen. Svennius teki parastaan hauskuuttaakseen häntä, eikä ollut huomaavinaankaan hänen harvapuheisuuttaan ja hajamielisiä vastauksiaan.

Vihdoinkin noustiin pöydästä. Vieraat hajaantuivat eri huoneisiin. Kurt seurusteli kauan aikaa pöytäkumppaninsa kanssa, mutta antoi kuitenkin katseensa luisua usein toiselle puolelle huonetta, missä Dagmar istui. Hän istui puolittain poiskääntyneenä, jonka vuoksi Kurt voi tarkastaa häntä, tarvitsematta pelätä, että Dagmar huomaisi sitä. Hän oli tietänyt saavansa kohdata hänet täällä ja nauttinut ajatellessaan saada käyttäytyä kylmästi ja välinpitämättömästi. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Dagmarin hämmennys saatuaan nähdä hänet. Päivällisen kestäessä oli hän sitten oikein nauttinut nähdessään Dagmarin huomattavan pettymyksen. Kosto aikoja sitten kärsimästään häväistyksestä oli suloinen. Mutta nyt oli hän jo saanut siitä kyllikseen, ja kaiho saada puhutella Dagmaria kuten ennenkin, tuli yhä tuntuvammaksi. Yhä enenevällä surumielisyyden tunteella katseli hän tuota kaunista tyttöä, hänen miellyttäviä liikkeitään ja jaloa ryhtiään, jotka aina olivat herättäneet hänen ihailuaan. Hän oli entisensä kaltainen ja kuitenkin erilainen. Ylpeä uhkamielisyys oli poissa ja sijaan oli tullut surunsävyistä miettiväisyyttä, jonka täytyi herättää hänen osanottoaan. Kurt huomasi, että onnettomuus oli taivuttanut tuon nuoren tytön luonnetta, mutta ei musertanut sitä. Hänet valtasi ritarillinen kaiho saada suojella häntä elämän kovuutta vastaan. Vaikka hän oli luullut itsensä aivan vapaaksi siitä, mitä hän kutsui nuoruuden hulluudeksi, tunsi hän kuitenkin taas entisten tunteitten elpyvän sydämessään, mitä kauemmin hän katseli Dagmaria. Hän oli luullut sydämensä jo kovettuneeksi tuon naisen suhteen, mutta hän sai kokea, että tämä lumousvoima oli vielä yhtä vaikuttava kuin ennenkin.

Dagmar ei kuullut paljon mitään ympärillään olevien vilkkaista keskusteluista, niin syventynyt oli hän kaikkea muuta kuin iloisiin ajatuksiinsa. Miksi oli hän antanut houkutella itsensä tänne? Kun Kurt ei nähtävästi tahdo nähdä häntä, olisi ollut vähemmin tuskallista, jos he eivät milloinkaan olisi kohdanneet toisiaan. Ennen oli ollut niin helppo huomaamatta houkutella hänet luokseen, jos vaan oli halunnut, mutta nyt tuntui tämä hänestä mahdottomimmalta kaikesta. Hän ei ollut enää hänen tottelevainen orjansa, joka kerjäsi armollista katsetta. Dagmar, ei nyt enää tahtonutkaan häntä sellaiseksi. Hän rakasti häntä monin verroin enemmän nyt, kun hän voi katsoa häneen ylöspäin kuten vapaaseen, itsenäiseen mieheen, joka oli täysin riippumaton hänestä. Mutta hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut päästä edes ystävälliseen suhteeseen hänen kanssaan.

"Onko neiti saanut mitään tietoja veljestään?"

Dagmar säpsähti, kun hänen ajatustensa esine niin odottamatta puhutteli häntä. Kurt otti tuolin ja istuutui hänen viereensä.

"Ei siitä ole kauan, kun sain häneltä kirjeen", vastasi Dagmar, katse alas luotuna, salatakseen ilon välkettä silmissään siitä, että Kurtin kylmyys vihdoinkin alkoi sulaa.

Mutta Kurtilta ei jäänyt huomaamatta hohde, joka äkkiä oli valaissut Dagmarin äsken niin surullisia kasvoja. Se imarteli hänen turhamaisuuttaan ja liikutti hänen sydäntään. Dagmarin muuttunut olento ja ujo nöyryytensä sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaammaksi ja kehoitti hänen miehekkään mielensä hellyyteen ja ritarillisuuteen.

"Viihtyykö hän hyvin siellä valtameren tuollapuolen?"

"Toivon, että hän viihtyisi. Hän kirjoittaa niin vähän tunteistaan. Hän on nyt saanut työtä, vaikka hän ei ilmoittanut minkälaista työtä se on."

"Hän tulee edistymään siellä. Hänen hyvä päänsä hankkii kyllä hänelle loistavan tulevaisuuden siellä tulevaisuuden-maassa."

"Niin, mutta", sanoi Dagmar epäröiden ja suutuksissaan punalle, joka levisi hänen poskilleen, "minä luulen, että hän tekee jonkinlaista ruumiillista työtä."

"Niin, kyllä sitä usein alussa saa tarttua mihin tahansa", sanoi Kurt, "siellä pidetään työtä suuressa arvossa ja ollaan siinä suhteessa viisaampia, kuin täällä."

"En minä halveksi työtä", sanoi Dagmar hätäisesti. Hän oli kuulevinaan Kurtin äänessä moitetta.

"Ei suinkaan sitä tee kukaan ymmärtäväinen ihminen", arveli Kurt.

"Siinä tapauksessa lienee maailmassa paljon hulluja", huomautti Dagmar, ajatellessaan kuinka monet, sekä ylhäisistä että alhaisista, olivat katselleet häntä yli olkansa sen jälkeen kun hän oli ruvennut ansaitsemaan työllä elatuksensa.

"Niin, maailma on täynnä sellaisia", myönsi tuo nuori pessimisti aivan kernaasti.

"On sentään muutamia loistavia poikkeuksia, kuten esim. Te ja minä", sanoi Dagmar entisellä veitikkamaisuudellaan.

Kurt hymyili ja katseli häntä ihastuneena. Hän muistutti hänelle menneitä aikoja. Oliko mahdollista, että entisyyden ja nykyisyyden välillä oli pitkiä vuosia ja katkeria kokemuksia? Noiden synkkien vuosien muisto tuli äkkiä kuin tumma pilvi ja verhosi sen muistojen auringon, jonka lämpimät säteet olivat hetken aikaa lämmittäneet nuoren miehen sydäntä. Hän huokasi huomaamattaan. Dagmar katsoi äkkiä häneen kysyvä ilme kasvoillaan. He istuivat tosin huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä, mutta Henning Svennius ylläpiti heidän läheisyydessään niin vilkasta keskustelua, että kaikkien huomio oli kiintynyt häneen.

"Miksi Te huokasitte niin syvään?" kysyi Dagmar puolittain leikillisesti, ihmetellen tuntiessaan entisen minänsä heräävän hänen läheisyydessään.

"Huokasinko minä? Sitä tuskin itse huomasinkaan", vastasi Kurt. "Ajattelin nykyaikaa ja menneisyyttä ja sitä mitä on ollut niiden välillä."

"Meillä on molemmilla synkkä väliaika muistettavana", sanoi Dagmar vakavasti.

"Teillä on ollut surua ja tappiota, mutta minulla on ollut vielä pahempaa", sanoi Kurt enemmän itsekseen, kuin Dagmarille ja haroi sormillaan tukkaansa.

Dagmar tunsi niin hyvin tuon liikkeen.

"Mitä sitten?" kysyi hän hiljaa.

Kurt katsoi häneen hajamielisesti.

"Syntiä -- olin sanomaisillani", sanoi hän naurahtaen lyhyesti, "vaikka enhän minä usko koko syntiä."

"Te olette ivallinen itseänne kohtaan."

"Niin -- ja koko maailmaa kohtaan. Sitä tulee sellaiseksi, kun on kärsinyt haaksirikon ja joutunut syvyyden aaltojen ajelemana autiolle karille. Muistatteko Te, kun minä kerran Bergsjöholmissa, vuosikausia sitten sanoin Teille kuulevani tyrskyjen pauhun ja aavistavani salakareja tielläni? Te nauroitte minulle silloin ja kutsuitte minua sentimentaliseksi, mutta minä olin oikeassa, ja nyt minä olen kärsinyt haaksirikon juuri noissa tyrskyissä."

"Miksi ette välttäneet niitä, kun niiden pauhu varoitti teitä edeltäpäin?" kysyi Dagmar, eikä huomannut kuinka kovin hän mielenliikutuksen tähden puristi yhteen käsiään.

"Minä suuntasin kulkuni kohti loistavaa tähteä, jota minä kuvittelin mielessäni oikeaksi, joka tulisi valaisemaan tietäni, kuten valotorni purjehtijan tietä, mutta joka todellisuudessa olikin vain virvatuli."

"Oi, älkää sanoko niin", pyysi Dagmar.

Kurt katsoi häneen, ja hänen ilmeikkäiden silmiensä tuskainen katse liikutti häntä.

"Älkää uskoko, että minua johti harhaan muu kuin oma hulluuteni", sanoi Kurt lempeästi eikä voinut irroittaa katsettaan Dagmarin kasvoista, jotka eivät milloinkaan olleet näyttäneet hänestä niin miellyttäviltä kuin nyt. "Ei se ollut tähden vika, ettei se ollut minun tähteni. Se oli oma hulluuteni, joka sai minut uskomaan sellaista."

"Ei se ollut mielikuvitusta", kuiskasi Dagmar tuskin kuuluvasti.

Kurt kumartui eteenpäin kuullakseen hänen sanojaan, mutta huomasi samassa liikettä ympärillään. Se oli emäntä, joka lähestyi häntä mitä hurmaavin hymy huulillaan.

"Oi, tohtori Warenheim, suokaa anteeksi, että häiritsen", sanoi hän, "mutta kun meillä on onni nähdä niin etevä runoilija joukossamme, olisi vahinko, ellemme saisi kuulla mitään kaikesta siitä kauniista, mitä hän on runoillut. Oi, älkää kieltäkö, herra tohtori!"

"Minulla ei ole mitään mukanani, enkä ole muutenkaan sellaisella tuulella, että voisin lausua jotain", vastasi Kurt voiden töin tuskin salata suuttumustaan tuon vastenmielisen keskeytyksen johdosta.

"Kyllä kai te osaatte jotakin ulkoa. Älkää pahoittako mieltäni kieltäytymällä! Ja sitten toivomme me saavamme kuulla vähän musiikkia", lisäsi hän, kääntyen Henning Svenniuksen puoleen.

Tämä kumarsi vaijeten. Ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää, kuin soittaa vieraspidoissa, joissa keskustelu ei koskaan sujunut vilkkaammin, kuin pianon säestäessä; mutta hän kieltäytyi sentään harvoin, sillä hänen hyvä sydämensä soi niin kernaasti isäntäväelle tämän avun.

"No, tohtori Warenheim, mitä saamme me kuulla?" kysyi emäntä ystävällisesti.

"On vaarallista pyytää minua lausumaan omia runojani. Minä kirjoitan paljon sellaista, joka ei sovellu salonkeihin", sanoi Kurt pisteliäästi.

"Ei suinkaan", sanoi tuo kiltti rouva järkähtymättömän kohteliaasti, "muuten luotamme me täydellisesti Teidän hyvään arvosteluunne valitessanne runoa."

"Paras olisi olla sitä tekemättä", sanoi Kurt yhä vielä samalla ärtyisellä vastahakoisuudella.

Hän oli oikukas ja pidetty, ja voi tehdä paljon mikä ei kenellekään muulle olisi ollut luvallista.

"Mutta Te olette luvannut lausua meille jotakin", sanoi emäntä itsepäisesti.

"Olisi paras antaa suden pitää kuonokoppa, silloin kun se itse sitä haluaa, muuten se puree", vastasi Kurt ja nousi ylös peittäen todellisen suuttumuksensa teeskentelyllä.

"Niin, lukekaa vaan jotakin purevaa", huudahti pikku rouva iloisesti ja kiiruhti pois ilmoittamaan vieraille, mitä oli tulossa.

Kurt oli hyvin ivallisella tuulella seisoessaan siinä ja katsellessaan kuinka toiset tyytyväisesti odottavat kasvot toisensa perään kääntyivät hänen puoleensa. Häntä halutti nolata koko seuruetta lukemalla jonkun räikeimmistä kappaleistaan. Hänen silmänsä loistivat ilkeästi ja hän aukasi jo suunsa noudattaakseen tätä oikkuaan, kun hänen katseensa sattui Dagmariin. Tämän silmät olivat kiintyneet häneen levottomuuden ja ihmettelyn sekaisella ilmeellä. Hän näytti aavistavan Kurtin aikomuksen, ja ajatus, että hän Dagmarin mielestä olisi raaka ja halpamielinen uhmaillessaan häveliäisyyden vaatimuksia, sai hänet äkkiä muuttamaan mielensä. Nopeasti valitsi hän sen vuoksi toisen kappaleen sen sijaan, jonka hän juuri oli ollut lausumaisillaan.

Runo, jonka hän luki, oli hurja 'Myrsky' niminen luonnontunnelma. Hän ei ollut vielä julkaissut sitä, jonka vuoksi ei kukaan seurueesta tuntenut sitä. Kurt lausui erinomaisen hyvin. Jo ensi värssyissä innostui hän tavallisesti, niin että kokonaan unohti ympäristönsä, eläen vaan esittämässään kappaleessa, oli se sitten hänen omansa taikka muiden. Niin kävi nytkin. Kun hän lopetti, puhkesi suosionosoitusten tulva valloilleen ja häneltä pyydettiin lisää.

Kurtin ei enää onnistunut illan kuluessa päästä Dagmarin kanssa kahden kesken. Sen sijaan käytti hän tilaisuutta tekeytymällä miellyttäväksi tuon nuoren tytön emännälle. Tämä ihastui suuresti nuoreen runoilijaan ja oli hyvin mielissään hänen huomaavaisuudestaan. Ennen kuin he erosivat illalla oli hän innokkaasti kehoittanut Kurttia käymään Brotorpissa.

"Minä en anna ennen Henningille rauhaa, ennen kuin hän tuo Teidät mukanaan joskus", sanoi hän hyvästi jättäessään ja nyykäytti ystävällisesti päätään.

29.

Kurt ja Henning menivät yhdessä kotiin tuona tähtikirkkaana iltana, polttaen kumpikin sikariaan, jonka isäntä oli tarjonnut heille etehisessä.

"Kuulitko, mitä rouva Klefborg sanoi?" kysyi Kurt.

"Kuulin", vastasi Henning ja naurahti, "minä en koskaan olisi voinut uskoa sinua niin viekkaaksi."

"Viekkaaksi! Mitenkä niin?"

"Oh, älä teeskentele", sanoi Svennius hymyillen, "älä koetakaan uskotella minulle että sinä olisit pitänyt tuota kelpo rouvaa hänen itsensä tähden suuremman huomion arvoisena, kuin muitakaan. Että sinäkin, huimapää, voit joskus esiintyä harkitsevaisena! Sitä en olisi voinut uskoa sinusta."

Kurt hymyili. Henningin pilapuheessa oli jotakin niin hyvänsävyistä, ettei hän voinut suuttua; sitäpaitsi valtasi hänet tänä iltana harvinaisen lempeä tunnelma.

"Mutta ethän voine kieltää, että tein sen hyvällä menestyksellä", sanoi hän.

"Nyt seuraat sinä varmaan minua sinne mitä pikemmin", sanoi Henning ja puhalsi sinertävän savupilven viileään ilmaan.

"Saatan minä lähteä sinne ilman sinuakin."

"Kas vaan! Oletko jo tullut niin kotiutuneeksi? Mutta etkö luule, että tarkoitus sentään tulisi liian selvästi ilmi?"

"Miksi niin?" kysyi Kurt hätäisesti. "Eihän se liene sen vaarallisempaa kuin sekään, että sinä niin usein käyt siellä."

"Sinä unohdat, että minä olen vanha ystävä perheessä ja sukua talon isännälle, jotavastoin sinä olet nähnyt heidät ainoastaan kerran. Minun mielestäni pitäisi sinun ensi kerran mennä sinne minun seurassani."

"Minä ymmärrän, sinä et sallisi minun mennä sinne ensinkään, sinä haluat olla häiritsemättä", sanoi Kurt kuohahtaen vihasta.

"Rauhoitu, äläkä pane sanoilleni suurempaa merkitystä, kuin mikä niillä on", vastasi Svennius arvokkaasti. Hän otti sikarin suustaan ja käveli muutaman hetken ääneti, ikäänkuin taistellen sydämessään, heilutellen keppiään ja katsellen ylös tähtikirkkaaseen avaruuteen.

"Sinä epäilet minua salaiseksi kilpakosijaksesi", sanoi hän vihdoin hitaasti, "mutta sitä minä en ole. Minä kunnioitan suuresti neiti Rencronaa ja tunnen häntä kohtaan vilpitöntä ystävyyttä, mutta se on toinen henkilö, joka on lähempänä sydäntäni."

"Kuka?"

"Se on minun salaisuuteni. Hän ei vielä itsekään tiedä sitä."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Sitä minä en sano."

"Enkö minä koskaan saa sitä tietää?"

"Kyllä, jos hän antaa minulle myöntävän vastauksen, muuten et."

"Kuinka salaperäinen sinä olet!"

"Luonteeni on sellainen. Mutta nyt jätämme tämän aineen. Olen sanonut näin paljon vaan sen vuoksi, ettet sinä kantaisi minua vastaan epäluuloja."

"Olen vaan puolittain tyynnytetty. Dagmar voi ajatella toisin."

"Sitä ei hän tee. Meitä yhdistää vaan ystävyys-suhde, hänen tunteensa ovat aivan samanlaiset kuin minunkin. Me tunnemme toisemme siinä suhteessa niin hyvin kuin olisimme ilmaisseet sen sanoilla."

He kävelivät; hetken aikaa puhumatta mitään. Ikäänkuin äänettömästä suostumuksesta olivat he ohjanneet kulkunsa toiseen suuntaan kuin missä heidän kotinsa oli ja kulkivat nyt kaupungin ulkopuolia, tiellä, jota kutsutaan Geijerin ajatus-käytäväksi.

"Luuletko, että hän pitää minusta?" kysyi Kurt ja pysähtyi kuuntelemaan metsään päin joka humisi heikosti ja salaperäisesti yö-tuulessa.

"Minä erehtyisin suuresti, ellei hän sitä tekisi", vastasi Henning.

"Niin minustakin tuntui tänä iltana", jatkoi Kurt haaveksien. "Ja hän ei varmaankaan leiki nyt enää kanssani, kun hän, kuten sinä sanot, on tullut uskovaiseksi ja saanut vakavamman mielenlaadun."

Henning hymyili tuskin huomattavasti.

"Kuinka voi 'itsepetos' olla takeena siitä, ettei tahdota pettää toisia?" kysyi hän.

"Ethän sinä tavallisesti usko, että minä tarkoitan kaikkea mitä sanon", vastasi Kurt nyreästi ja löi kepillään jäätyneeseen maahan.

"Ja nyt yhdyt sinä varmaankin itse minun käsitykseeni tässä asiassa", sanoi Henning sydämellisesti ja laski kätensä toisen olkapäälle.

"Olen tullut niin hellämieliseksi tänään, etten enää tunne itseäni", mutisi Kurt. "Etkö sinä luule hänen nyt pitävän syntinä ajatella minua, kun hän on tullut --, noin -- toisenlaiseksi, minä tarkoitan vakavaksi? Minä en aijo teeskennellä hänen tähtensä!" lisäsi hän vilkkaasti ja katseli toveriaan melkein vihaisesti.

"Mutta sinä et myöskään saa paaduttaa itseäsi ja vastustaa Jumalan kutsumista peläten teeskentelyä", vastasi tämä.

He jatkoivat matkaansa vaijeten.

"Muuten ei minulla ole mitään oikeutta ajatella häntä", sanoi Kurt hetkisen kuluttua; "minullahan ei ole mitään ja -- niin, sinä tiedät, että minä olen viettänyt arvotonta elämää. Sellaisena kuin hän nyt on, tuomitsee hän varmaankin minua ankarasti."

"Sellaisena kuin hän nyt on, tuomitsee hän sinua vähemmin ankarasti", sanoi Svennius. "Juuri senvuoksi, että hän on tullut tuntemaan oman syntisyytensä ja saanut anteeksi, on hän vuorostaan valmis antamaan anteeksi toiselle sen synnin, jota tämä katuu."

"Niinhän sen pitäisi olla, mutta onko siten aina laita?"

"On, missä usko on todellinen ja rakkaus oikeaa laatua."

"Joka tapauksessa ei minun tarvitse tänään päättää mitään", sanoi Kurt ja oikaisi itseään ikäänkuin olisi tahtonut vapautua jostakin taakasta.

"Älä sano niin. Olisi hyvä, jos päättäisit yhden asian tänä iltana. Rauta on taottava niin kauan kuin se on kuuma. Älä anna haihtua noiden hentojen tunnelmien, noiden lämpimien tunteitten, jotka kulkevat läpi sielusi ja herättävät epäilyksen tuhkasta sammuvan uskosi. Älä katsele niitä epäluulolla, äläkä anna niiden kadota käyttämättä, vaan tartu niihin kiinni ja muuta ne vakavaksi tahdoksi nousta ylös ja palata Isäsi luo. Säilytä se vähä, mikä sinulle ensin annetaan, sillä sille, jolla on, pitää enemmän annettaman, mutta jolla ei ole, häneltä otetaan sekin, minkä hän luulee itsellään olevan."

Kurt ei vastannut, ja he kävelivät pitkän aikaa mitään puhumatta.

"Kenties menemme kotiin nyt. Tähdet rupeavat jo kalpenemaan idässä", sanoi Henning vihdoin.

Seuraavana aamuna lepäsivät pilvet raskaina ja harmaina kaupungin päällä, kun Henning vieraansa kanssa meni alas Tukholmaan vievälle junalle.

"Ensikerran mennessäni Brotorppiin ilmoitan minä siitä sinulle, ja sinä tulet kanssani", sanoi hän.

"Ei maksa vaivaa minun mennä sinne", vastasi Kurt ärtyisästi.

"Oh, kyllä sinä tulet. Tämä ruma ilma se vaan sinuun nyt vaikuttaa. Minä valitsen auringonpaisteisen päivän."

"Minä en aijo koskaan mennä Brotorppiin, minulla ei ole siellä mitään tekemistä."

"Et sinä eilen ajatellut noin."

"Eilen minä olin narri. Pääni oli aivan sekaisin, enkä minä ollut oma itseni. Tänään harkittuani selvällä järjellä asioita, olen huomannut, mitä hullutuksia olin tekemäisilläni. Ne olivat vaan vanhoja, tuhmia haaveita, jotka virkosivat eloon ja panivat hetkeksi pääni pyörälle. Eihän tällainen köyhä sanomalehtimies voi mennä naimisiin köyhän kotiopettajattaren kanssa. Jospa minä edes olisin niin sanoakseni kunnon mies ja voisin tarjota hänelle miehekästä tukea; mutta minä en voi sitäkään."

"Koeta tulla hänen arvoisekseen ulkonaisesti, mutta ennen kaikkea sisällisesti."

"Sen olen kerran tehnyt nuoruuteni ja hulluuteni aikana, enkä tee sitä enää toisten; tiedäthän sinä minkä palkan minä siitä sain. Ei, minä en tee itseäni narriksi toista kertaa."

"Mutta hän on paljon muuttunut sen jälkeen. Hän ei ollut silloin kypsynyt tuntemaan todellista ja syvää rakkautta, mutta minä luulen, että hän nyt on."

"Valitkoon hän silloin minua arvokkaamman miehen."

He tulivat myöhään asemalle. Kurt ehti hädin tuskin ostaa piletin ja hypätä vaunuun, ennen kuin juna lähti.

"Tule luokseni, kun käyt Tukholmassa!" huusi hän Henningille.

"Tietysti", vastasi tämä ja viittasi hatullaan jäähyväisiksi.

Kurt istui vaununnurkkaan ja vaipui mietteisiinsä. On parasta sekä Dagmarille että hänelle, etteivät enää kohtaa toisiaan, ajatteli hän. He olivat kulkeneet kumpikin omalle suunnalleen, ja mikä oli särkynyt, se ei enää voinut tulla eheäksi. Hänen vasta saavutettua uskoaan ei Kurt mitenkään tahtonut häiritä; se pelasti hänet epätoivosta ja teki hänet paremmaksi. Sydämessään tunsi nuori mies kaipaavansa samallaista uskoa, mutta epäili tätä kaipuuta ja pelkäsi rakkautensa kautta joutuvansa teeskenneltyyn ja näennäiseen uskonelämään. Olihan selvää, että hän oli tehnyt siten ennenkin, koska hänen uskonsa Jumalaan oli muuttunut epäuskoksi kadottaessaan maallisen onnensa toivon, jota hän niin innokkaasti oli tavoitellut. Hänen totuutta rakastava mielensä ei vihannut mitään niin paljon kuin itsepetosta, ja sen vuoksi kuvittelihe hän omissa sekä muiden silmissä huonommaksi, kuin mitä todella oli. Erittäinkin varoi hän, etteivät henkilöt, joita hän rakasti, saaneet vaikuttaa häneen uskonnollisessa suhteessa, sillä hän tunsi kuinka suuri voima niillä oli hänen tunteelliseen sieluunsa. Sen vuoksi päätti hän paeta Dagmaria.

Kun Henning Svennius palasi asemalta, ei hän ajatellut ystäväänsä, eikä tämän asioita, eikä häntäkään, joka oli hänen sydäntään lähinnä, vaan erästä kirjettä, jonka hän oli saanut Lontoosta ja jonka sisältöä hän ei vielä ollut ilmoittanut kenellekään. Se sisälsi tietoja hänen isästään, joka oli kadonnut jäljettömiin Henningin aikaisimmassa lapsuudessa. Kirje oli eräältä mr. Jonstonelta, hiljattain kuolleen ja hyvin rikkaan Smith nimisen miehen asiamieheltä ja ystävältä. Tämä Smith oli kuolinvuoteellaan ilmaissut ystävälleen kuka hän oikeastaan oli, sekä antanut hänen toimekseen etsiä Ruotsista Smithin vaimon ja pojan, joille hän jätti koko rikkautensa, jos he vielä olivat elossa. Jos mr. Jonstone ei voisi löytää heitä kahden vuoden kuluessa, lankeisi omaisuus määrätyille hyväntekeväisyyslaitoksille. Siten seisoi kuolleen testamentissa.

Mr. Jonstone oli etsinyt ja vihdoin saanut tietoonsa Henningin, jolla oli äitinsä perhenimi. Henningin ja Jonstonen välisestä kirjeenvaihdosta selvisi, että jälkimäinen oli osunut oikeaan.