Part 10

Jumala oli olemassa, hän tunsi sen niin varmasti tänä hetkenä, ja Hän oli pyhä, pyhä, pyhä. Ja hän itse? Niin, hän oli tomu Hänen jalkainsa juuressa, mutta hän sai kuitenkin lähestyä Häntä rukouksessa, sen hän tunsi. Hän kumarsi päänsä syvälle alas penkkiin. Voimakas liikutus puistutti koko hänen olentoaan, valtaava tunne Jumalan läsnäolosta ja hänen omasta mitättömyydestään. Ja sama huuto, mikä oli kohonnut hänen sydämestään isän kuollessa, kaikui siellä taas, mutta ei tällä kerralla epätoivoisasti, vaan toivon elähyttämänä: "Jumala, armahda meitä!"

Saarnaa, joka sitten seurasi, ei Dagmar koskaan unohtanut. Se oli hänen mielestään erilainen kuin kaikki muut, mitä hän siihen saakka oli kuullut. Samaa, oli hänelle kyllä sanottu ennenkin, mutta hän ei vielä silloin ollut vastaanottavainen. Nyt meni jokainen sana hänen sydämeensä ja säilyi siellä kuin hedelmääkantava siemen muokatussa maassa.

Poistuttuaan kirkosta, pelkäsi hän, että kokemansa olisi vaan ohimenevää liikutusta. Kotimatkalla puhui rouva Klefborg suurella innostuksella keitä oli ollut kirkossa, lukkarin rämisevästä loppumarssista ja kauhean pitkistä kuulutuksista. Dagmar luuli ottavansa silloin tällöin osaa yleiseen keskusteluun, mutta eli oikeastaan omassa, sisäisessä maailmassaan.

Lamppu oli sytytetty vierashuoneessa, jossa Dagmar istui kirja kädessään. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan koetti muistutella aamupäivän saarnaa. Vanhat ajatuksetkin tunkeutuivat esiin. Isän kohtalo painoi taas raskaasti hänen sydäntään.

Hän istui yksin vierashuoneessa. Lapset juoksentelivat salissa. Silloin tällöin kuului heidän äitinsä läpitunkeva ääni heidän meluansa äänekkäämmin. Dagmar mietti, mitä dosentti mahtoi tehdä. Hän toivoi hänen tulevan luokseen, hänellä olisi ollut niin paljon kysyttävää häneltä. Silloin kuului Svenniuksen ääni salista ja ikäänkuin olisi hän aavistanut Dagmarin hiljaisen kaipauksen, astui hän hetkisen kuluttua yksinään siihen huoneeseen, missä tämä istui. Hän kumarsi kevyesti ja pyysi, nähdessään kirjan Dagmarin kädessä, ettei hän antaisi häiritä itseään. Sitten istui hän lampun ääreen ja alkoi selailla pöydällä olevaa kuvateosta.

Dagmar taisteli sydämessään epäröiden olisiko hän edelleenkin lukevinaan vai puhuttelisiko hän häntä ja kysyisi sitä mikä hänellä oli sydämellään. Kenties uskoisi toinen, että hän vaan tahtoi mielistellä päästäkseen hänen suosioonsa, jos hän valitsisi jälkimäisen. Saattoihan tuntua omituiselta, että hän kääntyi syvine sydänkysymyksineen juuri hänen, tuon nuoren miehen puoleen, joka ei ollut hänelle muu kuin ventovieras. Mutta Dagmar ei tahtonut antaa turhan varovaisuuden estää itseään, vaan voitti pian epäilynsä. Hänen ei tarvinnut hävetä, kun hän omassatunnossaan tunsi olevansa vapaa kaikista sivutarkoituksista; tuo nuori mies saisi ajatella mitä tahansa, jos hän olisi niin typerä ja itserakas, että väärinkäsittäisi häntä.

"On eräs asia, josta minä tahtoisin niin mielelläni puhua Teille", sanoi Dagmar ja painoi kirjan kiinni.

Henning katsoi äkkiä ylös hieman hämmästyneenä, mutta tuo hämmästys ei näyttänyt olevan vastenmielistä laatua.

"Puhukaa vaan, jos minä jollakin lailla voisin auttaa Teitä", sanoi hän hänelle ominaisella, todellisen, personallisen harrastuksen leimaamalla kohteliaisuudella.

"Teidän saarnanne teki minuun syvän vaikutuksen", sanoi Dagmar keveästi punastuen, "se herätti minussa luottamusta Teihin ja Teidän arvosteluunne. Tahtoisin niin mielelläni kuulla Teidän ajatuksenne yhdestä ja toisesta seikasta, jotka viime aikoina ovat rasittaneet minua."

Henningin kasvot loistivat osanotosta ja myötätuntoisuudesta.

"Minä tiesin, että Teillä on huolia", sanoi hän yksinkertaisesti.

"Tiesittekö? Mutta kuinka voi Teillä olla tietoa minun sisällisestä levottomuudestani?"

"Minä näen sen kasvoiltanne. Ja tiedänhän minä, että Te olette saanut kokea paljon tänä vuonna."

"Siitäpä juuri tahdoinkin puhua Teille, isäni kuolemasta."

Hän kertoi Svenniukselle kokemuksistaan tuona kauheana yönä, jolloin kuolema oli astunut sairashuoneen kynnyksen yli ja niittänyt valmistumattoman uhrinsa. Hän ei salannut omantunnontuskiaan, joita oli tuntenut ajatellessaan kuinka hän oli laiminlyönyt sairaan sielun pitäessään huolta hänen ruumiistaan. Vihdoin päästi hän tuskansa ja levottomuutensa isänsä nykyisen kohtalon johdosta valloilleen ja lopetti tuolla epätoivoisella selityksellä, että, jos hänen täytyy uskoa, ettei hänen rakkaalla isällään ole enään mitään toivoa, silloin ei hän tahdo itsekään etsiä sitä pelastusta, jota tämä ei ole saanut maistaa. Lopetettuaan puheensa loistivat hänen silmänsä odottavasta innostuksesta.

Henning istui hetkisen hiljaa ja katseli miettiväisesti Dagmaria. Kun hän sitten rupesi puhumaan vaikutti jo hänen tyyni, hiljainen äänensä rauhoittavasti nuoren naisen kiihottuneeseen mielentilaan. Dagmar nojautui taaksepäin tuolissaan ja kuunteli paljon levollisemmin, kuin oli puhunut.

"On vakava asia kohdata valmistumatta kuolemaa eikä kukaan jää vaille rangaistusta, joka tässä elämässä on sulkenut korvansa evankeliumilta", sanoi Svennius, mutta lisäsi, huomattuaan tuskallisen ilmeen Dagmarin tummissa silmissä: "Mutta ette Te, eikä kukaan muukaan tiedä kaikkea, mitä on liikkunut isänne sydämessä, Jumala yksin tietää sen. Isänne kohtalo lepää Maailmansovittajan kädessä, ja paremmissa käsissä ei kukaan voi olla. Antakaa sen varmuuden lohduttaa itseänne. Älkää koettako tunkeutua sen läpi, mikä on mahdotonta ihmiselle. Ne, jotka ovat kulkeneet kuoleman läpi, ovat poissa meidän ulottuvistamme. Siten on Jumala määrännyt, ja meidän tulee vaan taipua hänen tahtonsa alle, meidän tulee painaa suumme tomuun Hänen edessään, jolla on kaikki viisaus ja voima."

"Itsenne suhteen sallikaa minun lausua Teille tämä neuvo: Älkää antako minkään, ei edes tyttärellisen rakkautenne ja levottomuutenne pidättää Teitä nyt, tuntiessanne Jumalan Hengen sisällistä vetovoimaa! Katsokaa, ettei Kristus turhaan ole kuollut puolestanne! Joka kerran kun ihminen vastustaa Häntä, kun Hän etsii häntä, tulee elämän tie hänelle vaikeammaksi. Ihminen vähentää enemmän ja enemmän itseltään kykyä kuulla Pyhän Hengen ääntä, joka kerran kun hän paaduttaa itseään sen kehoituksia vastaan. Sen vuoksi, vaikka me rakkaudesta hämäryydessä poistuneihin ja useitten raamatunpaikkojen nojalla mielellämme tahdomme toivoa mahdollisuutta, että selvyys voidaan saavuttaa vielä kuolemankin jälkeen, täytyy meidän huolellisesti varoa viivyttämästä ijankaikkisuus-asiamme ratkaisua edes yhtä ainoaa päivää, jos tunnemme Jumalan vetävän itseämme, sillä meistä ei yksikään tiedä, milloin meitä kutsutaan viimeisen kerran."

Dagmar oli syvästi liikutettu.

"Uskotteko Te todellakin, että on sellaisia, jotka joutuvat ijankaikkiseen kadotukseen?" kysyi hän väristen.

"Jos on joku ihminen, joka ijankaikkisesti vastustaa Kristuksen rakkautta, eikä anna sovittaa itseään Jumalan kanssa siten kun hän on määrännyt, täytyy minun uskoa se", vastasi Henning vakavasti.

"Hän joutuu silloin helvettiin?"

"Se on hänessä itsessään. Ajatelkaa ihmisen tarkoitusta, hänenhän tulisi elää ijankaikkisessa rakkausliitossa Jumalan kanssa, Hänen kuvanaan. Ennen kuin hän täyttää tuon tarkoituksen, taikka ainakin alkaa kulkea sillä tiellä, joka johtaa päämäärään, ei hän saavuta rauhaa. Ja ajatelkaa, kun hän yhä kulkee vastakkaiseen suuntaan ja koettaa toisella synnillä toisen jälkeen tukahuttaa sen sydämen levottomuutta, jonka itse Pyhyys on luonut itseään varten, kuinka täytyykään tuon levottomuuden kasvaa kuluttavaksi tuleksi hänen sydämessään."

"Oi, se on kauheata", sanoi Dagmar, joka jännitetyllä innostuksella oli mielikuvituksessaan koettanut selvittää itselleen käsitettä, jonka tuon nuoren miehen sanat olivat loihtineet hänen eteensä.

"Niin, elämä ei todellakaan ole leikkiä, me emme ole saaneet sitä tuhlataksemme sitä", sanoi Henning Svennius, "meidän on käytettävä se oikein, eikä laskettava päämäärää näkyvistämme, tuijottaaksemme sivuseikkoihin."

"Ja mikä on sitten tuo päämäärä?"

"Se, jota me rukoilemme rukouksessa: 'lähestyköön Sinun valtakuntasi', omaan sydämeemme ja koko maailmaan."

Kun Dagmar sinä iltana sanoi hyvää yötä dosentti Svenniukselle, sanoi tämä hänelle:

"Puhukaa Jumalallenne tänä iltana ja aukaiskaa sydämenne Hänelle. Ei kukaan voi ymmärtää Teitä paremmin kuin Hän. Etsikää Hänen kasvojansa yksinäisyydessä."

Dagmar seurasi hänen neuvoaan. Hänen rukouksensa oli alussa haparoivaa ja arkaa, mutta sisäinen tietoisuus siitä, että se tuli kuulluksi, antoi hänelle enemmän rohkeutta. Hän asetti Jumalansa eteen kaikki, mikä painoi hänen sydäntään ja sanoi Hänelle enemmän kuin hän olisi voinut sanoa kenellekään ihmiselle. Synnin tunto tuli tänä hetkenä voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei karkoittanut häntä pois vanhurskaan Jumalan luota, vaan taivutti hänet vaan syvempään nöyryyteen, katumukseen ja heräävään rakkauteen Vapahtajan jalkain juuressa. Hänelle tahtoi hän antaa itsensä ja kaikki, mikä tuotti hänelle levottomuutta. Hänen käsissään oli poismenneen isänsäkin kohtalo. Se ei varmaankaan tulisi valoisammaksi sen kautta, että hän uhkamielisenä ja epäluuloisena jäisi kauas siitä Jumalasta, jonka puoleen hän tunsi niin voimakasta vetoa hengellisessä köyhyydessään. Hänen edessään rupesi häämöittämään ijankaikkinen tie ja hän astui sillä ensimäisiä horjuvia askeleitaan yksinäisellä rukoushetkellään.

Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä lähti dosentti tekemättä Dagmarille, kuten tämä oli toivonut, mitään kysymyksiä hänen eilis-iltaisten kokemustensa johdosta ja hänen nykyisistä tunteistaan. Hänen ei tarvinnutkaan paljastaa hänelle sisällistä tilaansa; eihän se ollut hän, joka pelasti hänet. Johdettuaan hänet Jumalan luo, ei Henning tahtonut tietää, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli ollut saadakseen lukea hänen kääntymyksensä omaksi ansiokseen.

26.

Täti Constanse istui lampun ääressä ja luki Pietistiä. Ikkunan ulkopuolella putoilivat lumihiutaleet kevyesti ja hiljaa talvi-iltana ja kulkuset kilisivät kadulla.

Ulko-ovi avautui ja vanhus kuuli jonkun kopistelevan lunta jaloistaan eteisessä. Parin minutin kuluttua astui Anna huoneeseen. Hän tuli raittiina kuin talvinen tuuli.

"Kuinka iloiselta sinä näytät", huomautti täti ja katsoi häneen silmälasiensa yli, "missä sinä olet ollut?"

"Muutamien pikku oppilaitteni luona", vastasi Anna tavattoman iloisella äänellä.

Sitten istuutui hän vanhuksen viereen ja kertoi vilkkaasti, melkein hermostuneesti käynneistään.

"Sinä puhut aina niin nopeasti, minun on kovin vaikea seurata sinun kertomustasi", sanoi mummo ja näytti oikein hätääntyneeltä.

"Niin, katsos täti, minä olen uuden ajan lapsia, jossa kaikki kulkee pikajunan nopeudella", vastasi tyttö iloisesti.

"Kuinka sinä puhut! Niin, niin, kyllä se niin on. Kunhan ei vaan olisi niin kiire, että paras unohtuu", huokasi vanhus sillä erityisellä äänenpainolla, jota hän aina käytti puhuessaan vakavista asioista. Anna ei vastannut, hän ei tuntenut tällä hetkellä halua sellaiseen keskusteluun.

"Minä istun juuri ja luen, kuinka suuri lohdutus kristityllä voi olla kärsimyksissään ja jota maailman lapset eivät saa nauttia", jatkoi mummo samalla äänellä, ollen huomaamatta veljentyttärensä vaiteliaisuutta.

"Tuntuu ikäänkuin täti panisi niin suuren merkityksen lohdutukseen juuri sen vuoksi, etteivät kaikki saa sitä nauttia", sanoi Anna tylysti. "Minkä vuoksi tulee aina odottaa kärsimyksiä? Eikö sitten milloinkaan saa olla ilman niitä?" jatkoi hän luonnottomasti loistavin silmin.

"Mitä sinä sanot, lapsi", kysyi vanhus säikähtyneenä, "tahdotko sinä olla ilman Jumalan kuritusta? Älä pyydä päästä vapaaksi siitä, mikä puhdistaa sielun."

"Pitääkö täti sitten kärsimyksistä?"

"Oi ei, luonnollinen ihminen karttaa niitä. Kuritus ei sitä kestettäessä koskaan tunnu ilolta, vaan surulta, mutta sittemmin kantaa se vanhurskauden rauhanhedelmiä niissä, jotka sen kautta harjaantuvat."

Anna nousi äkkiä ylös.

"Minun täytyy nyt mennä omaan huoneeseeni", sanoi hän ja meni ovea kohti.

Käsi lukon kahvassa pysähtyi hän ja sanoi ikäänkuin ohimennen:

"Niin, minähän tapasin Henning Svenniuksen kadulla. Hän viipyy muutaman päivän Tukholmassa ja tulee huomenna tervehtimään tätiä."

Vanhuksen silmät loistivat kuultuaan tämän uutisen.

"Oi, se on nuori mies, josta minä pidän", sanoi hän. "Milloin hän tulee?"

"En tiedä mihin aikaan. Mutta jos hän tulee aamupäivällä, olisi kai epäkohteliasta, ellemme pyytäisi häntä päivälliselle, jos hän haluaisi jäädä", sanoi Anna välinpitämättömällä äänellä.

"Niin, tietysti syö hän päivällistä luonamme, jos tahtoo. Se olisikin hupaista", sanoi Constanse täti.

Anna meni omaan huoneeseensa ja otti esille kirjansa. Mutta ne eivät voineet kiinnittää hänen katsettaan ja ajatuksiaan. Hän oli niin väsynyt, niin väsynyt tuohon ainaiseen puheeseen kärsimyksistä ja kieltäymyksistä, surusta ja kurituksesta. Eikö hän sitten milloinkaan eläessä saisi maistaa jotain muuta? Eikö hänellä todellakaan ollut oikeutta ajatella mitään onnea omalle osalleen? Hän oli aina koettanut niin ankarasti hillitä itseään ja varonut kaikkia turhia mielikuvia; mutta minkätähden oli Henning tänä iltana tullut hänen luokseen ja saattanut häntä pitkän matkaa tiellä? Hän oli ollut niin miellyttävä ja ystävällinen. Eikö hän todellakaan ollenkaan välittänyt hänestä? Katsoiko hän kaikkiin muihinkin tuolla samalla syvällä, tutkivalla katseella, joka Annaa oli kohdannut hänen silmistään. Hän ei itsekään tiennyt kuinka hän oli voinut puhella niin vapaasti toimestaan, mutta Henningin tapa kuunnella oli kehoittanut häntä avomielisyyteen. Hän oli selvään tuntenut, että Henning hyväksyi hänen tekonsa ja että hän kunnioitti häntä. Tämä äänetön hyväksyminen oli levittänyt loisteen yli koko hänen elintehtävänsä. Kun hän, erottuaan Henningistä, oli mennyt köyhään perheeseen ja istuutunut siellä puhelemaan, oli hänestä tuntunut ikään kuin hänen silmänsä vieläkin lepäisivät hänen päällään ja hän puhuisi ja toimisi hänen edessään. Hänen köyhien ystäviensä katseessa kuvastuva rakkaus ja luottamus sai hänet tuntemaan, että hän omisti jotakin, jonka pitäisi korottaa hänen arvoaan Henningin silmissä.

Anna tahtoi kerran antaa tunteilleen vallan ja vaipua valoisiin onnenhaaveiluihin. Oliko niiden toteuttaminen sitten niin tuiki mahdotonta? Lämmin tunnevirta valui läpi hänen sielunsa ja sai sydämen sykkimään auringonpaisteisen kevään värisyttävästä aavistuksesta. Hän tunsi tulevansa paljon paremmaksi, jos hän vaan saisi osakseen haaveilemansa onnen. Tullakseen hänen arvoisekseen, voisi hän tehdä mitä tahansa.

Mutta pian alkoivat hänen tunteensa kulkea päinvastaiseen suuntaan. Eihän Henningin sanat ja kohtelu olleet ilmaisseet mitään erinomaista. Eihän hän ollut lausunut taikka tehnyt mitään sellaista, joka olisi ilmaissut hellempiä tunteita. Hän oli ollut sellainen kuin ennenkin, ystävällinen ja osaaottavainen, mutta tuolla avomielisellä, veljellisellä tavalla, joka kenties parhaiten osoittaa, ettei sen takana ole mitään muuta. Minkävuoksi oli Anna siis antanut hurmata itsensä nyt?

Suuttuneena itseensä asetti hän pienen peilin eteensä, siten oikein musertaakseen jokaisen mielikuvituksen. Mutta se ei tahtonut onnistua. Peilikuva katsoi häneen syvillä, älykkäillä silmillä, joiden tummat värit vivahtelivat. Hän ei koskaan ennen ollut huomannut, että hänen silmänsä voivat olla kauniit. Kiivaasta liikunnosta talvikylmässä oli hänen tumma mutta muuten väritön ihonsa saanut hienon, tummanpunervan hohteen. Tavallisesti yhteenpuristetut ohuet huulet olivat nyt vähän raollaan ja niitä ympäröivä surumielinen ilme teki hänen jäykät piirteensä omituisen, miellyttäviksi. Muutaman hetken katseli Anna hämmästyneenä sielukasta kuvaansa, mutta sen kaunistettu ilme hälveni sill'aikaa ja piirteet esiintyivät taas jäykässä rumuudessaan. Hetkisen kuluttua asetti hän peilin pois; hän oli saanut siitä vaan osaksi toivomaansa apua. Käsivarret nojattuina pöytään ja pää käsien varassa istui hän hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.

"Ohdake, ohdake", mutisi hän hiljaa itsekseen, "sinun paikkasi on autiolla kankaalla, miksi ikävöit sinä onnen kukkatarhaan, jossa sinä et kuitenkaan voi olla muuta kuin rikkaruoho?"

27.

Vesterlångassa oli kesä. Kurt oli taas kotona ensikerran pitkästä aikaa. Hän oli suorittanut tutkintonsa kauniilla arvosanoilla ja oli jo saanut aputoimittajan paikan eräässä hyvin "punaisessa" ja laajalle levinneessä sanomalehdessä. Ei se ollut mikään loistava toimi; mutta hänellä oli kuitenkin työtä ja se oli hänen äitinsä mielestä pääasia. Häntä ei Kurt ollut nähnyt sen jälkeen kun hänessä oli tapahtunut tuo surullinen muutos. Kun äiti, toivottaen hänet tervetulleeksi, oli ojentanut käsivartensa häntä kohti, oli Kurt ensi silmäyksellä huomannut harmaan värivivahduksen hänen hiuksissaan, ja levottomuuden ja huolen salatun syvyyden hänen lempeässä katseessaan. Pistos sydämessään oli hän kiivaasti sulkenut hänet syliinsä, päästäkseen näkemästä hänen silmiään.

Ei mitään tuttavallista keskustelua ollut syntynyt tänä kesänä äidin ja pojan välillä, kuten niin usein ennen. Joka kerran kun äiti oli koskettanut johonkin vakavaan aineeseen, oli Kurt lyönyt sen leikiksi, ja äiti oli antanut perään.

Kirkkoherra ei ollut osoittanut sellaista hienotunteisuutta, ja seurauksena oli ollut myrskyinen sananvaihto, joka oli ollut vähällä karkoittaa pojan vihapäissään pois kotoa. Mutta äiti oli ajoissa tullut väliin ja saanut aikaan sovinnon. Sen jälkeen oli hän aina levoton, kun isä ja poika keskustelivat keskenään. He olivat molemmat luonnostaan jäykkiä ja pikavihaisia. Vaikka monivuotinen taistelu ja itsensähillitseminen olikin tuntuvasti tukehuttanut kirkkoherrassa hänen luontonsa tulta, niin kyti se kuitenkin tuhkan alla ja saattoi toisinaan puhjeta ilmiliekkiin, kun hän, aiheen sattuessa, ei malttanut olla varoillaan. Vaikeinta oli hänestä kestää sitä, että hänen uskonnollisia mielipiteitä vastustettiin, kenties juuri sen vuoksi, että sitä oli tapahtunut niin harvoin. Talonpojat hänen seurakunnassaan eivät keskustelleet uskonnollisista asioista. Hänen vaimollaan oli hento luonto, joka mukautui kaikissa asioissa hänen tahtoonsa. Hänen väitöksensä olivat harvoin teoreettista laatua, ja jos joskus niin oli laita, tulivat ne aina esiin vaatimattomien kysymysten muodossa. Vaikka Anna yhdessä ja toisessa asiassa ajattelikin toisin kuin isä, piti hän sen omana tietonaan, ja Eva oli mieleltään lapsi. Sen vuoksi koski se kovasti vanhempiin, kun Kurt nyt palasi ajatuskannaltaan yhtä itsenäisenä kuin isäkin ja miehekkäästi vaatien saada pysyäkin sellaisena. Kirkkoherra ei oikein voinut käsittää, että pojasta oli tullut mies, vaan piti uppiniskaisuutena jokaista yritystä, jolla tämä koetti puolustaa teoreettista katsantokantaansa isän mielipiteitä vastaan. Tuon nuoren filosofin useinkin kristillisyydelle vihamieliset puheet liikuttivat sangen syvästi isän rehellistä sydäntä, sillä hänen korvansa ei ollut kyllin herkkä huomaamaan sitä katkeran surun pohjasäveltä, joka kaikui niistä.

Kurt voi hyvin tehdä työtä kotona ja lähettää kirjoituksensa postissa sanomalehdelleen. Muun muassa oli hänen tehtävänään kirjallisuuden arvosteleminen.

Niin usein kun ilma salli, meni hän metsään taikka souteli järvellä mukanaan kirja, jota hänen piti arvostella. Honkametsän mahtava humina, veden tuttavallinen loiske veneen laitaa vasten ja kotiseudun rauhallisuus tekivät hänen sielunsa runolliseksi ja hänen mielensä lempeäksi. Hän oli valmistautunut käsittämään hienoa ja puhdasta, missä vaan kohtasi sellaista, jotavastoin kaikki halpamainen vaikutti häneen vastenmielisesti. Tästä johtui, että hän antoi arvosteluissaan enemmän tunnustusta kaikelle jalolle ja hyvälle, kuin mitä hän olisi tehnyt, jos hän olisi istunut sulkeutuneena lukuhuoneeseensa, kauaksi luonnon puhtaan, jalostavan vaikutuksen ulottuvilta.

Näinä yksinäisinä hetkinä metsissä ja järvellä sattui toisinaan, että ajatukset hänen mielessään muodostuivat sointuviksi säkeiksi. Hän kirjoitti ne silloin jollekin paperiliuskalle, taikka kirjankanteen. Värssy seurasi toista ja pian oli runo valmis. Näin tapahtui yhä useammin. Kurt ihmetteli ja iloitsi. Oliko siis hänen runottarensa leppynyt ja tullut takaisin? Toisinaan, viime vuoden kuluessa, sen jälkeen, kun hän oli hävittänyt teoksensa, oli hän tehnyt suunnitelmia uutta runoelmaa varten ja istunut muodostelemaan niitä; mutta hänen runohengettärensä oli pettänyt hänet, ja hänen täytyi jättää työnsä. Hän oli silloin luullut, että hänen runosuonensa oli kuivunut jokapäiväisissä opinnoissa ja elämän vastahakoisuuksissa, mutta nyt juoksi se äkkiä taas esiin Långsjönjärven tuttavallisessa aallonloiskeessa ja kotilaakson syvien metsien huminassa. Hän haaveili elävänsä yhä vielä siinä ajassa, jolloin elämän vakavuus ei ollut vielä tullut tuntuvaksi. Monta puoleksi unohtunutta tapahtumaa taikka tunnelmaa lapsuuden ajoilta tunkeutui hänen mieleensä ja sai muodon hänen runoelmissaan. Ne ilmaisivat myöskin taistelevan hengen rauhankaipuuta ja saastaisen sielun heräävää halua päästä puhtauteen. Mutta toisinaan tuli uhkamielisyyttäkin joukkoon ja silloin vyöryi hurja rohkeus taikka synkkämielisyys esiin kuin mustan virran vuo. Kurtin runoilija-sielu oli taas ilmiliekissä. Hänen runonsa olivat kuin tulisoihtuja, milloin kirkkaasti valaisevia ja lämmittäviä, milloin kuumia, punaisia ja sähiseviä. Syksyllä oli hänellä niin paljon valmiina, että hän julkaisi runonsa yhtenä kirjana.

Ne herättivät huomiota ja saavuttivat suurta tunnustusta.

Dagmar Rencrona osti kirjan ja luki sitä yksinäisyydessä. Hän ymmärsi niin hyvin jokaisen vaihtelevan tunnelman näissä alkuperäisissä runoissa ja vuodatti sääliväisyyden, liikutuksen ja tuskan kyyneleitä niitä lukiessaan. Tuo lahjakas, nuori runoilija tuli hänelle yhä rakkaammaksi. Hänen tähtensä oli hän joutunut harhateille. Oi, Dagmar olisi ollut valmis tekemään minkälaisia uhrauksia tahansa, jos vaan olisi saanut johtaa hänet jälleen oikealle tielle! Jospa hän edes tietäisi, että hänellä oli rauha sielussaan, olisi hänen helpompi ajatella jatkuvaa erossa oloa rakastetustaan.

Edellisenä talvena olivat he kerran tulleet vastakkain Upsalan kadulla, mutta Kurt oli vaan tervehtinyt hätäisesti ja kylmästi, aivan kuin pintapuolista tuttavaa, ja kiiruhtanut sanaakaan sanomatta ohitse. Tämän yhtymyksen muisto suretti Dagmaria vieläkin. Selvää oli, että Kurt vielä oli pahoillaan sen vuoksi, että hän kerran, nuoruuden kevytmielisyydessä oli leikkinyt hänen sydämensä pyhimpien tunteitten kanssa, joka leikki oli koskenut häneen niin syvälti. Hän kaipasi hänen anteeksiantamustaan; mutta miten saada se, kun he eivät koskaan kohdanneet toisiaan? Ja vaikka he joutuisivatkin yhteen, niin voisi hän tuskin silloinkaan viitata entisyyteen; silloinhan voisi Kurt luulla, että hän oman hyötynsä tähden tahtoisi kutsua häntä takaisin, pitäen häntä nyt kyllin hyvänä itselleen tultuaan köyhäksi. Ja paljas ajatuskin tästä nosti veren kuumana virtana hänen poskilleen.

28.

Eräänä päivänä myöhään syksyllä sai Brotorpin herrasväki päivälliskutsun muutamaan perheeseen Upsalassa.

Dagmar olisi mieluummin jäänyt kotiin, mutta rouva Klefborg tahtoi innokkaasti häntä lähtemään mukaan ja onnistui huonosti salaamaan syynsä. Dosentti Svennius kävi nimittäin usein siinä perheessä, mihin he aikoivat. Dagmar ymmärsi hyvin rouva Klefborgin aikomukset ja hymyili niille sydämessään. Hänen ja dosentin välillä oli vaan ystävyyttä, mutta se oli molemmin puolin lujaa ja vilpitöntä. He keskustelivat mielellään ja vapaasti toistensa kanssa, aina kun he tapasivat, ja toivo saada kohdata häntä vaikutti sen, että Dagmar vihdoin päätti lähteä mukaan.