Part 9

"Hyvä. Jos rehellisesti täytät palvelukset, jotka minulle vapaaehtoisesti suostut toimittamaan, jos siis saatat käsiini, en sano kaikkia karavaaniin kuuluvia meksikolaisia, jotka epäilemättä ovat sangen kunnioitettavaa väkeä, mutta joista en tällä kertaa piittaa mitään, vaan ainoastaan nuoren tytön, jonka nimi luullakseni on doña Luz, niin en anna viittätuhatta piasteria, joita minulta pyydät, vaan kahdeksantuhatta. Oletko ymmärtänyt, häh?"

Oppaan silmät kiiluivat rahanhimosta ja ahneudesta.

"Olen", vastasi hän.

"Hyvä."

"Mutta on vaikeata saada hänet yksinään poistumaan leiristä."

"Se on sinun asiasi."

"Haluaisin mieluummin toimittaa huostaanne koko joukon."

"No peijakas! Mitä minä niillä tekisin?"

"Hm! Mutta mitähän kenraali sanoo?"

"Sanokoon mitä sanoo. Se ei kuulu minulle. Hyväksytkö hinnan, jonka tarjoan?"

"Hyväksyn."

"Vannotko toimivasi vilpittömästi sopimuksemme mukaan?"

"Sen vannon."

"Mitenkä kauan kenraali aikoo viipyä uudessa leirissään?"

"Kymmenen päivää."

"Mitä sitten äsken puhuit? Et muka tiedä, kuinka voisit saada nuoren tytön tulemaan ulos leiristä, vaikka sinulla on niin pitkä aika käytettävänäsi."

"Enhän minä tiennyt, milloin vaaditte hänet toimitettavaksi käsiinne."

"Aivan oikein! No niin, annan sinulle yhdeksän päivää aikaa, joiden kuluttua tyttö on luovutettava minulle, siis lähtöpäivän aattona."

"No, sitten..."

"Niin, oletko tyytyväinen tähän järjestelyyn?"

"Sen paremmin ei voisi järjestää."

"Onko kauppa sovittu?"

"Peruuttamatta."

"Ota tämä, Lörppö", virkkoi kapteeni ojentaen oppaalle timanteilla koristetun neulan, joka oli ollut kiinnitettynä hänen metsästyspuseroonsa. "Siinä on käsiraha."

"Oho!" huudahti roisto iloisena tarttuen koristeeseen.

"Tämä neula", jatkoi kapteeni, "on lahja, ja sen annan niiden kahdeksantuhannen piasterin lisäksi, jotka sinulle suoritan saadessani huostaani doña Luzin."

"Olette jalomielinen ja antelias, kapteeni", lausui opas, "niin että olen onnellinen saadessani palvella teitä."

"Muista vain", jatkoi päällikkö synkällä äänellä, luoden puhetoveriinsa teräksenkylmän katseen, "että minua nimitetään _Tappajaksi_ ja että jos minut petät, niin preiriellä ei ole kyllin varmaa eikä tarpeeksi tuntematonta paikkaa, joka voisi sinut turvata kostoni kauheilta seurauksilta."

"Sen tiedän, päällikkö", vastasi mestitsi pakostakin väristen, "mutta voitte olla huoleton: teitä en petä."

"Sitä toivon! Erotkaamme nyt, sillä poissaolosi voitaisiin huomata. Yhdeksän päivän kuluttua olen jälleen täällä."

Opas lähti takaisin leirille, jonne hän saapui kenenkään huomaamatta.

Heti kun nämä kaksi miestä, joiden kanssa Lörppö juuri oli tehnyt tuon oudon ja inhoittavan kaupan, olivat jääneet kahden, tunkeutuivat he äänettömästi pensastoon, jossa ryömivät kuin käärmeet.

He saapuivat pian pienen, huomaamattoman ja metsän peitossa juoksevan joen rannalle. Kennedy vihelsi erikoisella tavalla kaksi eri kertaa.

Kuului heikkoa ääntä, ja kahta hevosta taluttava ratsumies tuli näkyviin jonkun askeleen päässä siltä paikalta, mihin he olivat pysähtyneet.

"Tule, Frank", virkkoi Kennedy, "voit pelotta saapua lähemmäksi."

Ratsumies heti lähestyi heitä.

"Mitä uutta?" kysyi Kennedy.

"Ei mitään erikoista", vastasi ratsumies, "olen vain keksinyt intiaanijoukon jäljet."

"Sepä se!" huudahti kapteeni. "Onko heitä paljon?"

"Jokseenkin."

"Millä suunnalla?"

"He kulkevat preirietä idästä länteen."

"Hyvä, Frank. Ja keitä ne intiaanit ovat?"

"Mikäli voin päätellä, ovat he comancheja."

Päällikkö mietti hetkisen.

"Oh! He kuuluvat johonkin metsästysjoukkueeseen", sanoi hän.

"Se on luultavaa", vastasi Frank.

Molemmat miehet hyppäsivät satulaan.

"Frank ja sinä, Kennedy", lausui päällikkö hetken perästä, "saatte lähteä Puhvelisolaan. Leiriytykää siellä luolaan. Tarkatkaa huolellisesti meksikolaisten liikkeitä toimien kuitenkin niin, ettei teitä huomata."

"Olkaa huoletta, päällikkö."

"Niin, tiedän teidän olevan taitavia ja uskollisia tovereita, jonka vuoksi luotan teihin täydellisesti. Tarkatkaa myöskin Lörppöä. Tuohon mestitsiin luotan vain puoliksi."

"Sen teemme."

"Näkemiin siis! Saatte pian minulta uusia tietoja."

Hämärästä huolimatta nuo kolme miestä lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan eri suunnille.

XII

Sielullista

Kenraali oli pitänyt omana salaisuutenaan ne syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään retken Yhdysvaltojen eteläisille preirieille, niin etteivät edes ne, jotka seurasivat hänen mukanaan, voineet aavistaa, mikä oli retken tarkoitus.

Hänen käskystään ja ilman minkäänlaisia näkyviä syitä karavaani oli leiriytynyt aivan autioihin erämaaseutuihin, missä oli oleskeltu kahdeksan, kymmenen, jopa viisitoistakin päivää, minkään seikan pakoittamatta tähän pysähdykseen.

Näistä eri leireistä kenraali poistui joka aamu jonkun oppaan seurassa palatakseen vasta illalla.

Mitä hän teki sinä pitkänä aikana, jolloin hän oli poissa?

Mikä oli näiden tutkimusretkien tarkoitus? Aina kun kenraali niiltä palasi, kuvastui hänen kasvoillaan yhä synkempi surumielisyys.

Ei kukaan tiennyt sen syytä.

Näiden retkien aikana doña Luz vietti jokseenkin yksinkertaista elämää eristettynä näiden sivistymättömien miesten seuraan, jotka olivat hänen ympärillään. Hän kulutti ikävissään aikaansa istuen telttansa edessä tai ratsastaen hevosellaan kapteeni Aguilarin tai lihavan tohtorin saattamana tarkoituksetta ja välinpitämättömänä leirin lähistöllä.

Tällä kertaa taas tapahtui samaa, mitä oli tapahtunut karavaanin edellisissä pysähdyspaikoissa.

Nuoren tytön, jonka sekä eno että tohtori olivat jättäneet yksin, tohtori kun yhä innokkaammin jatkoi eriskummaisen kasvinsa etsintää, lähtien päättävästi joka aamu retkeilemään, oli taas tyydyttävä kapteeni Aguilarin seuraan.

Mutta kapteeni Aguilar, vaikka olikin nuori, hienostunut ja eräissä suhteissa jokseenkin lahjakas mies, ei voinut, se meidän on pakko tunnustaa, doña Luzia huvittaa.

Uljaana, leijonan tavoin rohkeana sotilaana, täydellisesti uskollisena kenraalille, jota hän sai kiittää kaikesta, kapteeni oli rajattomasti kiintynyt päällikkönsä sisarentyttäreen ja kunnioitti tätä syvästi. Hän piti tarkkaa huolta tytön turvallisuudesta, mutta ei ollut lainkaan selvillä keinoista, joilla olisi tehnyt hänen aikansa hauskemmaksi osoittamalla huomaavaisuutta ja ylläpitämällä herttaista keskustelua, joka niin suuresti miellyttää nuoria neitosia.

Tällä kertaa doña Luzilla ei ollut ikävä. Siitä kauheasta yöstä lähtien, jolloin tulipalo oli heitä uhannut, siitä saakka, kun Uskollinen Sydän niiden tarunomaisten sankarien lailla, joiden ylevistä teoista hän niin usein oli kertomuksissa lukenut, oli ilmestynyt häntä ja hänen mukanaan olleita pelastamaan, oli muuan outo tunne, jota hän ei ollut yrittänyt itselleen selvittää, orastanut nuoressa tytönsydämessä, vähitellen kasvanut ja muutamassa päivässä melkein kokonaan saanut hänet valtoihinsa.

Erämiehen kuva oli lakkaamatta hänen ajattelunsa kohteena, sen suurenmoisen sädekehän ympäröimänä, jonka suunnatonta vaaraa vastaan kamppailevan miehen voittamaton tahdonvoima luo pakoittaen tunnustamaan hänen etevyytensä. Häntä miellytti palauttaa viehättyneeseen sieluunsa tämän muutamia tunteja kestäneen näytelmän eri vaiheita, joiden aikana erämies oli näytellyt pääosaa.

Hänen uskollinen muistinsa, jommoinen on kaikkien vielä puhtaitten tyttöjen muisti, toi hänen mieleensä perin tarkasti näiden ylevien tapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.

Hän sanalla sanoen rakensi ajatuksissaan uudelleen tuon sarjan tapahtumia, joihin erämies äkkiä oli sekaantunut ja joista hän voittamattoman rohkeutensa ja mielenmalttinsa avulla oli niin onnellisesti suoriutunut, pelastaen suuren ihmisjoukon juuri sillä hetkellä, kun he olivat menettäneet kaiken toivonsa.

Erämiehen jyrkkäsävyinen lähteminen edes yksinkertaisimmista kiitoksista välittämättä, niin että näytti siltä kuin hän ei enää ajattelisikaan niitä, jotka oli pelastanut, oli loukannut nuorta tyttöä. Hän oli kärsinyt enemmän kuin voi sanoa tästä todellisesta tai teeskennellystä välinpitämättömyydestä. Hän koettikin mielessään itsepintaisesti keksiä keinoja, joilla saisi pelastajansa katumaan kylmyyttään, jos sattuma toisen kerran johtaisi heidät yhteen.

On tunnettua, vaikka se ensi silmäykseltä voisi näyttää mahdottomalta, että vihasta tai ainakin uteliaisuudesta on vain yksi askel rakkauteen.

Sen doña Luz astui huomaamattaan.

Doña Luz oli, kuten olemme maininneet, saanut kasvatuksensa luostarissa, jonka kynnyksellä olivat kaikua synnyttämättä vaimenneet maailman melskeet. Hänen lapsuusaikansa oli kulunut tyynesti ja seikkailuitta uskonharjoituksissa tai voipa sanoa taikauskoisissa menoissa, jotka Meksikossa ovat uskonnon perustana. Kun hänen enonsa otti hänet pois luostarista viedäkseen mukaansa preirielle, ei nuori tyttö tuntenut yksinkertaisimpiakaan elämän vaatimuksia, eikä hänellä ollut selvempää käsitystä ympäröivästä maailmasta, jonka keskeen äkkiä huomasi joutuneensa, kuin sokeana syntyneellä auringonsäteiden häikäisevästä loistosta.

Tämä tietämättömyys, joka ihmeellisen hyvin soveltui hänen enonsa suunnitelmiin, oli nuorelle tytölle kompastuskivi, johon hän joka hetki oli väkisinkin langeta.

Mutta sen huolenpidon johdosta, jota kenraali hänelle osoitti, olivat ne muutamat viikot, jotka kuluivat ennen heidän lähtöään Meksikosta, vierineet tuottamatta nuorelle tytölle suurtakaan vastusta.

Meidän tulee tässä yhteydessä mainita muuan näköjään joutavanpäiväinen tapaus, joka kuitenkin jätti doña Luzin mieleen kovin syvät jäljet.

Kenraali toimi pontevasti saadakseen koolle miehet, joita hän retkellään tarvitsi. Hänen oli tästä syystä pakko laiminlyödä seurustelu sisarentyttärensä kanssa suuremmassa määrässä kuin olisi halunnut.

Koska hän kuitenkin pelkäsi, että nuoren tytön tulisi ikävä jäädessään yksin vanhan seuranaisen kanssa palatsiin, jossa hän asui Calle de los Platerosin varrella, niin hän lähetti tämän usein illaksi eräitten sukulaistensa luokse, joiden kodissa kävi vain valittua seuraa, niin että hänen sisarentyttärensä vietti siellä aikansa paljon rattoisammin.

Kun eräänä iltana seura oli ollut tavallista suurempi, oli erottu verrattain myöhään.

Mercedin nunnaluostarin vanhan tornikellon lyödessä juuri yhtätoista doña Luz ja hänen seuranaisensa olivat tietä soihdulla valaisevan peonin seurassa matkalla palatsiin, jossa he asuivat, luoden pelokkaita katseita molemmille puolille tietä. Heidän oli astuttava enää vain muutamia askelia, kun äkkiä heidän kääntyessään Calle San Agustinilta Plateros-kadulle neljä tai viisi hurjannäköistä miestä näytti ikäänkuin kohoavan maasta ja ympäröi molemmat naiset, ensin kätevästi sammutettuaan peonin soihdun.

Mahdotonta on kuvata tämän hyökkäyksen yllättämän nuoren tytön kauhua.

Hän säikähti niin, että jaksamatta päästää huudahdusta kädet ristissä lyyhistyi polvilleen roistojen eteen.

Hänen seuralaisensa sitävastoin kirkui vihlovasti.

Meksikolaiset roistot, kaikki ripeitä miehiä, olivat kädenkäänteessä saaneet vanhan naisen vaikenemaan kapuloimalla _rebozollaan_ hänen suunsa. Sitten he kylmäverisesti, kuten nämä arvon miehet aina toimivat harjoittaessaan ammattiaan varmoina siitä, että oikeus ei pääsisi heidän kimppuunsa, ryhtyivät tyhjentämään taskuja.

Se ei vaatinut pitkää aikaa. Viimemainitut eivät ajatelleetkaan vastarintaa, vaan päinvastoin luovuttivat kaikella kiireellä arvoesineensä, jotka roistot työnsivät taskuihinsa mielihyvästä irvistellen.

Mutta juuri kun toimitus oli paraimmillaan, välähti äkkiä miekka heidän päittensä yläpuolella ja kaksi rosvoa tuupertui maahan kiroillen ja raivosta ulisten.

Ne, jotka olivat jääneet pystyyn, tahtoivat vimmastuneina tästä hyökkäyksestä, johon eivät olleet valmistuneet, kostaa toveriensa puolesta ja kävivät suinpäin ahdistajan kimppuun.

Säikähtymättä heidän lukumääräänsä tämä astui askeleen taaksepäin, asettui puolustusasentoon ja valmistui ottamaan heidät lämpimästi vastaan.

Sattumalta kuunvalo osui hänen kasvoihinsa. Roistot vetäytyivät pelästyen taaksepäin ja pistivät machetensa takaisin tuppeen.

"Ahaa!" huudahti tuntematon ylenkatseellisesti hymyillen ja yhä lähestyen heitä, "tunsittepa minut, jumaliste, hyvät herrat! Olen pahoillani, sillä aioin antaa teille hyvän opetuksen. Tälläkö tavalla totellaan käskyjäni?"

Roistot pysyivät vaiti alakuloisen ja katuvan näköisinä.

"Kas niin!" jatkoi tuntematon, "tyhjentäkää taskunne, senkin vintiöt, ja antakaa naisille takaisin, mitä olette heiltä ryöstäneet."

Rosvot päästivät seuranaisen heti suukapulasta ja palauttivat runsaan saaliin, jonka jo kerran olivat luulleet saavansa pitää omanaan.

Doña Luz ei tointunut säikähdyksestään, tarkasteli vain perin hämmästyneenä vierasta miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta paatuneisiin roistoihin.

"Onko siinä kaikki?" kysyi tuntematon kääntyen nuoren tytön puoleen. "Eikö teiltä puutu enää mitään, señora?"

"Ei enää mitään", vastasi tyttö enemmän kuolleena kuin elävänä, tietämättä edes mitä sanoi.

"Nyt saatte lähteä, veijarit", jatkoi tuntematon, "minä saatan kotiin nämä naiset."

Roistot eivät antaneet hänen käskeä toista kertaa, vaan katosivat kuin korppiparvi raahaten muassaan haavoittuneitansa.

Jäätyään kolmisin naisten kanssa vieras kääntyi doña Luzin puoleen.

"Sallitteko, señorita", sanoi hän hienon kohteliaasti, "minun tarjota teille käsivarteni palatsiinne asti? Juuri kokemanne säikähdys tekee käyntinne epävarmaksi."

Mitään vastaamatta nuori tyttö koneellisesti työnsi käsivartensa toisen kainaloon.

Kun oli saavuttu perille, kolkutti tuntematon ovelle, nosti hattuaan ja lausui tytölle:

"Señorita, olen onnellinen siitä, että kohtalo on sallinut minun tehdä teille tämän vähäpätöisen palveluksen... Toivoakseni saan kunnian vielä kerran nähdä teidät. Jo kauan olen varjona seurannut askeleitanne. Jumala, joka on sallinut minun kerran puhutella teitä, suo varmasti vielä toisenkin kerran siihen tilaisuuden, vaikka te, mikäli olen kuullut, jo muutaman päivän perästä lähdette pitkälle matkalle. Sallitteko, että lausun teille, en hyvästi, vaan näkemiin?"

Ja kumarrettuaan syvään nuorelle tytölle hän poistui nopeasti.

Viisitoista päivää tämän eriskummaisen seikkailun jälkeen, jota doña Luz ei ollut arvellut sopivaksi kertoa enolleen, hän lähti Meksikosta näkemättä tuntematonta toistamiseen. Lähdön edellisenä iltana astuessaan makuuhuoneeseensa nuori tyttö oli löytänyt rukousjakkaraltaan neljästi taitetun paperin. Hienolla, aistikkaalla käsialalla oli paperille kirjoitettu seuraavat sanat:

"Te lähdette, doña Luz. Muistakaa, että sanoin teille näkemiin. Pelastajanne Calle de Platerosilta."

Pitkän ajan oli tämä outo tapaaminen suuressa määrin askarruttanut nuoren tytön mieltä. Kerran hän oli jo luullut, että Uskollinen Sydän ja hänen tuntematon pelastajansa olivat sama henkilö, mutta tämä luulo oli pian kadonnut. Miksi tämä olisi menetellyt sillä tavalla? Missä tarkoituksessa Uskoilinen Sydän hänet pelastettuaan olisi niin nopeasti poistunut? Sehän olisi ollut typerää.

Mutta ihmismielen johdonmukaisuuden tai epäjohdonmukaisuuden nojalla -- miten sen nyt halunnee sanoa -- Uskollisen Sydämen kuva hänen mielessään kävi yhä elävämmäksi sitä mukaa kuin Meksikon seikkailu hälveni.

Hän olisi tahtonut nähdä metsästäjän, keskustella hänen kanssaan. Miksi? Hän ei itsekään sitä tiennyt: vain hänet nähdä, kuulla hänen ääntänsä, joutua lumoukseen hänen niin lempeästä ja niin ylväästä katseestaan, ei muuta. Kaikki nuoret tytöt ovat sellaisia.

Mutta miten saisi nähdä hänet jälleen? Kas siinä nousi eteen vaikeus, jonka edessä lapsiparan pää painui alakuloisena.

Hänen sydämensä pohjassa kuitenkin jokin, kenties se jumalallinen ääni, joka rakkauden hartaudessa puhuu nuorille tytöille, sanoi hänelle, että hänen toiveensa pian täyttyy. Hän toivoi. Mitä?

Jotakin odottamatonta tapausta, kenties kauheata vaaraa, joka saattaisi heidät tapaamaan toisensa.

Todellinen rakkaus kyllä joskus epäilee, mutta ei koskaan joudu epätoivoon.

Neljä päivää senjälkeen, kun leiri oli pystytetty kunnaalle, nuori tyttö illalla palatessaan telttaansa hymyili itsekseen nähdessään enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena valmistui menemään levolle.

Doña Luz oli vihdoinkin keksinyt keinon, jolla saattoi ryhtyä etsimään Uskollista Sydäntä.

XIII

Mehiläismetsästys

Aurinko oli tuskin noussut taivaanrannalle, kun kenraali, jonka hevonen oli satuloitu, astui ulos ruokomajasta, jota hän piti makuuhuoneenaan, ja valmistautui lähtemään. Juuri kun hän nousi ratsunsa selkään, kohotti herttainen käsi teltan oviverhoa ja doña Luz tuli näkyviin.

"Kas, kas! Oletko jo hereillä, pikku rakkaani?" sanoi kenraali hymyillen. "Sitä parempi, sillä nyt voin sulkea sinut syliini, ennenkuin lähden. Se tuottaa ehkä minulle onnea", lisäsi hän huokaisten.

"Älkää lähtekö tuolla tavalla, eno", vastasi tyttö tarjoten hänelle otsansa, jolle eno painoi suudelman.

"No miksi niin?" kysyi toinen iloisesti.

"Sentähden, että olen valmistanut teille jotakin, jonka toivon teille kelpaavan, ennenkuin nousette ratsaille. Ettehän kieltäydy siitä, eikö niin, eno?" pyyteli tyttö veitikkamaisesti hymyillen kuin hemmotellut lapset, jotka aina saavat vanhat ukot hyvälle tuulelle.

"Epäilemättä en, rakas lapsi. Ehdoksi panen vain, ettei tarvitse kauan odottaa aamiaista, jonka minulle niin ystävällisesti tarjoat, sillä minulla on vähän kiire."

"Pyydän teiltä vain muutaman minuutin", vastasi tyttö palaten telttaansa.

"No olkoon menneeksi pari minuuttia", myönsi toinen mennen hänen perässään.

Nuori tyttö taputti iloisesti käsiään.

Muutamassa hetkessä aamiainen oli valmis, ja kenraali istuutui sisarentyttärensä kera pöytään.

Koko ajan enoaan palvellessaan ja huolehtiessaan siitä, ettei tältä puuttunut mitään, nuori tyttö katseli häntä niin hämillään ja hartaasti, että vanha sotilas vihdoin sen huomasi.

"Kas niin", sanoi hän keskeyttäen syöntinsä ja katsoen sisarentytärtään. "Sinulla on minulta jotakin pyydettävää, Lucita. Tiedäthän hyvin, että tapanani ei ole kieltää sinulta mitään."

"Se on totta, eno. Mutta luulen, että minun tällä kertaa on vaikeampi voittaa teitä puolelleni."

"Ah, eikö mitä!" huudahti kenraali iloisena. "Onko sinulla siis joku perin tärkeä asia?"

"Päinvastoin, eno. Ja kuitenkin tunnustan, että pelkään teidän sen minulta kieltävän."

"Anna tulla vain, lapseni", vastasi vanha sotilas, "puhu pelkäämättä. Sanottuasi, mistä on kysymys, minä kyllä vastaan sinulle."

"No niin, eno", aloitti nuori tyttö punastuen, mutta käyden asiaan suoraan käsiksi. "Tunnustan teille, että leirielämä ei tunnu erikoisen miellyttävältä."

"Se käsitys minullakin on siitä, lapseni, mutta mitä tahtoisit minua tekemään?"

"Kaikki."

"Mitä tarkoitat?"

"Kah, eno, jos olisitte täällä luonani, niin en olisi millänikään. Saisinhan silloin viettää aikani teidän seurassanne."

"Mitä minulle sanoit, on varsin hauskaa. Mutta tiedäthän että poistuessani joka aamu en voi olla täällä."

"Kas siinähän se vaikeus onkin."

"Aivan niin."

"Mutta jos vain tahdotte, niin asian voi helposti auttaa."

"Niinkö luulet?"

"Siitä olen aivan varma."

"En vielä käsitä, miten se kävisi päinsä. Sillä tavalla tosin, että jäisin luoksesi, mutta se on mahdotonta."

"Oh! On toinenkin keino, jolla asian voi aivan hyvin järjestää."

"Ah, vielä mitä!"

"Kyllä, eno. Ja varsin yksinkertainen keino onkin. Haluatteko kuulla?"

"Kas, kas, ja mikä se keino on, sydänkäpyseni?"

"Etkö toru minua, eno?"

"Pikku hupsu! Minäkö sinua toruisin?"

"Se on totta, te olette niin hyvä!"

"Saammehan nähdä. Puhu, pikku imartelijani."

"Niin, eno. Keino on se..."

"Keino on se?"

"Että otatte minut mukaanne retkillenne joka aamu."

"Oh, oh!" lausui kenraali, ja hänen kulmakarvansa menivät ryppyihin. "Mitä minulta pyydätkään, rakas lapsi!"

"Mutta sehän on varsin selvä asia, eno, niin ainakin minusta tuntuu."

Kenraali ei vastannut, vaan vaipui ajatuksiin. Nuori tyttö seurasi tuskastuneena merkkejä, joita mietteet jättivät hänen kasvoilleen.

Hetken kuluttua kenraali kohotti päätään.

"Itse asiassa", mutisi hän, "se olisikin ehkä parasta." Ja luoden nuoreen tyttöön läpitunkevan katseen hän jatkoi: "Sinusta olisi siis hauskaa tulla mukaan retkilleni?"

"Kyllä, eno", vastasi tyttö.

"No niin, valmistaudu siis, rakas lapsi. Tästä lähtien saat seurata minua retkilläni."

Nuori tyttö nousi pöydästä yhdellä hyppäyksellä, syleili kiihkeästi enoaan ja antoi määräyksen satuloida hevosensa.

Neljännestuntia myöhemmin doña Luz ja hänen enonsa Lörpön johtamina ja parin lanceron seuraamina poistuivat leiristä ja tunkeutuivat metsään.

"Minne suunnalle haluatte tänään kulkea, kenraali?" kysyi opas.

"Opasta minut niiden erämiesten majalle, joista eilen minulle kerroit."

Opas kumarsi merkiksi, että hän tahtoi noudattaa käskyä. Pieni joukkue eteni hiljaa ja vaivaloisesti tuskin eroitettavaa metsäpolkua pitkin, jolla hevoset melkein joka askeleella kompastuivat liaaneihin tai lankesivat maata pitkin luikertelevia puunjuuria vasten.

Doña Luz oli onnellinen. Kenties hän näillä retkillä tapaisi Uskollisen Sydämen.

Lörppö, joka ratsasti muutamia askeleita edellä muita, huudahti äkkiä.

"Mitä nyt?" tiedusti kenraali. "Onko jotakin erikoista, Lörppö?"

"Mehiläisiä, teidän ylhäisyytenne."

"Mitä? Mehiläisiäkö? Onko täälläkin mehiläisiä?"

"Joku aika sitten niitä on tullut."

"Mitä? Onko niitä tänne siirtynyt?"

"On. Tiedättehän, että valkoihoiset ovat tuoneet Amerikkaan mehiläisiä."

"Asiassa on perää. Mutta miten ihmeessä niitä tavataan täällä?"

"Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Mehiläiset ovat valkoihoisten etuvartioita: sitä mukaa kuin valkoihoiset tunkeutuvat Amerikan sisäosiin, etenevät mehiläiset heidän edellään viitoittaen heille tietä ja osoittaen uutismaan paikkoja. Niiden ilmestyminen asumattomaan seutuun ennustaa aina uutisviljelijän tai squatterijoukon tuloa."

"Sepä omituista", mutisi kenraali; "oletko varma siitä, mitä minulle kerroit?"

"Olen, aivan varma. Kaikille preirien asujille on tunnettua, että esimerkiksi intiaanit luottavat mehiläisiin, jotka erehtymättömän varmasti ilmaisevat squatterien tulon."

"Merkillistä", lausui kenraali ihmetellen.

"Hunaja on varmaankin hyvää", sanoi doña Luz.

"Mainiota, señorita, ja jos niin haluatte, on varsin helppoa sitä meille hankkia."

"Tehdään niin", päätti kenraali.

Opas, joka vähän aikaisemmin oli pensaikkoon jättänyt syöttiä mehiläisille, joiden hänen tarkka katseensa oli havainnut parvittain lentelevän tiheiköissä, viittasi seuralaisilleen merkiksi, että he pysähtyisivät.

Mehiläiset olivat tosiaan asettuneet syötille ja tutkiskelivat sitä parhaillaan innokkaasti. Hankittuaan tarpeeksi varastoonsa tätä ainetta ne kohosivat hyvin korkealle ilmaan ja suuntasivat sitten lentonsa suoraa viivaa pitkin niin nopeasti kuin kiväärinluoti.

Opas tarkkasi huolellisesti suuntaa, jota ne alkoivat noudattaa, ja viitattuaan kenraalille hän lähti seuraamaan niiden jälkiä koko partiojoukon saattamana, joka raivasi itselleen tietä toisiinsa kietoutuneitten puunjuurien, sortuneiden puiden, pensaikkojen ja viidakkojen lävitse, silmät lakkaamatta suunnattuina taivasta kohti.

Täten he eivät kadottaneet näkyvistään hunajaa keränneitä mehiläisiä, ja tunnin ajan mitä tukalimmissa oloissa ajettuaan niitä takaa he huomasivat niiden saapuvan pesälleen, joka oli rakennettu kuivuneen ebenpuun onteloon. Hetken aikaa suristuaan ne menivät pesään aukosta, joka oli korkeintaan kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta.

Kehoitettuaan seuralaisiansa pysymään kunnioitettavan välimatkan päässä, jotta he olisivat suojassa puun kaatuessa ja turvattuina sen asujainten kostolta, opas otti esille kirveensä ja alkoi reippaasti hakata poikki ebenpuuta sen tyvestä.

Mehiläiset eivät näyttäneet lainkaan säikähtävän kirveen iskuja. Yhä edelleen niitä meni pesään ja tuli sieltä ulos, ja ne jatkoivat kaikessa rauhassa uutteraa työtään. Eipä edes raju ryskekään, joka oli merkkinä rungon murtumiseen, siirtänyt niiden huomiota pois tavallisista askareista.

Vihdoin puu kaatui hirvittävästi ryskyen ja halkesi pitkin pituuttaan, niin että siinä asuneen yhteiskunnan keräämät rikkaudet tulivat näkyviin.