Part 8

"Jumalan kiitos!..." huudahti Uskollinen Sydän liikutettuna suudellen paperia, jonka painoi rintaansa vasten. "Äitini elää!... Ah! Minä kyllä tapaan hänet"...

"Totisesti!..." lisäsi Ilomieli varmasti.

Täydellinen muutos oli kuin taikavoimasta tapahtunut erämiehen mielentilassa. Hän oli ojentautunut jälleen suoraksi, ja hänen kasvonsa säteilivät.

"Aloittakaamme tutkimuksemme", sanoi hän. "Kenties joku onnettomista kyläläisistä on päässyt hengissä. Häneltä saamme tietää, mitä on tapahtunut."

"Aivan niin!" vastasi Ilomieli reippaasti. "Etsikäämme!"

Koirat kaapivat vimmatusti linnoituksen raunioita.

"Alkakaamme sieltä", sanoi Uskollinen Sydän.

Molemmat ryhtyivät korjaamaan muraa pois niin innostuneesti, etteivät he sitä itsekään käsittäneet.

Parinkymmenen minuutin kuluttua he keksivät jonkunlaisen laskuoven.

Alhaalta kuului heikkoja ja epäselviä ääniä.

"He ovat siellä"! sanoi Ilomieli.

"Suokoon Jumala, että olisimme saapuneet ajoissa heidät pelastamaan!"

Vasta jokseenkin pitkän ajan kuluttua heidän onnistui tavattomin ponnistuksin nostaa ovi.

Silloin heille tarjoutui kauhistava näky.

Pahalta löyhkäävässä kellarissa makasi parikymmentä henkeä sekaisin toistensa päälle kasattuina.

Erämiehet eivät voineet pidättää kauhuaan, vaan vetäytyivät väkisinkin taaksepäin.

Mutta he palasivat heti kellarin suulle pelastaakseen, mikäli se ei vielä olisi liian myöhäistä, jonkun näistä onnettomista uhreista.

Vain yksi ainoa osoitti elonmerkkejä. Muut olivat kuolleet.

He kantoivat hänet ulos maanalaisesta kellarista, laskivat lepäämään kuivista lehdistä valmistetulle vuoteelle ja osoittivat hänelle huolenpitoa, jota hänen tilansa vaati.

Koirat nuolivat haavoittuneen käsiä ja kasvoja.

Muutamien minuuttien kuluttua mies liikahti vähän, avasi ja sulki silmänsä joitakin kertoja ja huoahti syvään.

Ilomieli pisti rommia sisältävän leilin suun hänen yhteenpuristuneiden hampaittensa väliin ja pakoitti hänet juomaan pari kulausta tätä juomaa.

"Hän on hyvin sairas", totesi erämies.

"Hän on mennyttä miestä", vastasi Uskollinen Sydän painaen päänsä alas.

Haavoittunut oli kuitenkin saanut vähän voimia.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän heikolla ja katkonaisella äänellä, "minä kuolen, minä kuolen!"

"Toivokaa", vastasi Ilomieli hänelle lempeästi.

Ohimenevä puna peitti haavoittuneen kalpeat posket, ja surumielinen hymy väreili hänen suupielissään.

"Mitä varten eläisin?" jatkoi hän. "Intiaanit ovat teurastaneet kaikki toverini, ensin kauheasti heidät silvottuaan. Elämä olisi minulle liian raskas taakka."

"Jos ennen kuolemaanne haluatte jotakin, mitä voimme toimittaa, niin puhukaa, ja me toimitamme sen metsästäjäkunniamme kautta."

Kuolevan silmät välähtivät villisti.

"Antakaa tänne leilinne!" sanoi hän Ilomielelle.

Tämä ojensi sen hänelle.

Haavoittunut joi ahnaasti, hänen otsalleen kohosi kostea hiki, ja kuumeinen hohde peitti hänen kasvonsa, jotka silloin saivat peloittavan ilmeen.

"Kuulkaa", sanoi hän käheällä ja katkonaisella äänellä. "Olin täällä päällikkönä. Intiaanit, joita muuan kurja mestitsi auttoi myyden meidät heille, yllättivät kylän."

"Mikä oli tuon miehen nimi?" kysyi erämies vilkkaasti.

"Hän on kuollut!... Olen hänet surmannut!" vastasi kapteeni äänensävyllä, joka ilmaisi kuvaamatonta vihaa ja vahingoniloa. "Intiaanit tahtoivat vallata linnoituksen. Taistelu oli kauhea. Meitä oli kaksitoista päättäväistä miestä neljääsataa villiä vastassa. Mitä saatoimme tehdä? Taistella viimeiseen hengenvetoon. Sen päätimmekin tehdä. Intiaanit havaitsivat mahdottomaksi saada meidät elävinä käsiinsä. Luoksemme heitettiin kylän asukkaita, kun heiltä ensin oli nyljetty päänahka ja isketty ranteet poikki. Sitten he sytyttivät linnoituksen tuleen."

Haavoittunut, jonka ääni heikkeni heikkenemistään ja jonka sanat tulivat yhä vaikeammiksi ymmärtää, joi pari kulausta rommia. Sitten hän jatkoi kertomustaan, jota erämiehet kuuntelivat tarkkaavasti.

"Kellarina käytetty maanalainen käytävä oli linnoituksen vallien alla. Kun huomasin, ettei meillä enää ollut mitään pelastumiskeinoa ja että pakeneminen oli mahdotonta, käskin onnettomien toverieni laskeutua kellariin toivoen, että Jumala sallisi meidän sillä tavalla pelastua. Muutamia minuutteja myöhemmin linnoitus sortui päällemme. Ei kukaan voi kuvitella tuskanhetkiä, joita saimme kärsiä tässä inhoittavassa luolassa vailla ilmaa ja valoa.

"Haavoittuneiden vaikerrukset, ja me olimme haavoittuneita kaikki, kuka enemmän, kuka vähemmän, heidän pyytäessään vettä ja kuolevien korina olivat kauheata konserttia, jota kukaan ei pysty kuvailemaan. Kärsimyksemme, jotka jo olivat sietämättömät, kasvoivat vielä ilman puutteessa. Jonkunlainen verinen hulluus valtasi meidät. Syöksyimme toistemme kimppuun, ja soraläjän alla alkoi pimeässä hirvittävä taistelu, joka pakostakin loppui kaikkien taistelijoitten kuolemaan. Kuinka kauan tällaista kesti, sitä en osaa sanoa. Tunsin, että kuolema, joka oli kangistanut kaikki toverini, pian tapaisi minutkin, kun te saavuitte siirtämään sen tulon muutamia minuutteja tuonnemmaksi. Jumalalle kiitos! En tarvitse kostotta kuolla."

Kun nämä sanat oli lausuttu melkein kuulumattomalla äänellä, seurasi näiden kolmen miehen kesken haudanhiljaisuus, jonka rikkoi vain kuolevan kumea korina hänen kuolinkamppailunsa alkaessa.

Äkkiä kapteeni liikahti. Hän kohottautui hiukan ja luoden erämiehiin verisen katseen lausui:

"Villit, jotka hyökkäsivät kimppuumme, kuuluivat comanchien heimoon. Heidän päällikkönsä on nimeltään Kotkanpää. Vannokaa kostavanne puolestani kuin rehelliset erämiehet."

"Sen vannomme!" lausuivat molemmat miehet lujalla äänellä.

"Kiitos!" mutisi kapteeni ja kaatuen äkkiä selälleen jäi liikkumattomana makaamaan.

Hän oli kuollut.

Hänen kurttuisilla kasvoillaan ja avoimissa silmissään kuvastuivat vielä viha ja vimma, jotka olivat häntä elähyttäneet vielä tänä viime hetkellään.

Erämiehet katselivat häntä kotvan ajan. Sitten he, karkoittaen tämän tuskallisen vaikutelman, ryhtyivät täyttämään velvollisuuttaan suorittaen viimeiset kunnianosoitukset intiaanien onnettomille uhreille.

Laskevan auringon luodessa viimeisiä säteitään he päättivät katkeran toimen, johon olivat joutuneet.

Levähdettyään muutaman hetken Uskollinen Sydän nousi satuloimaan hevosensa.

"Lähtekäämme nyt, veliseni", sanoi hän Ilomielelle, "seuraamaan Kotkanpään jälkiä."

"Lähtekäämme", toisti erämies.

Molemmat katselivat pitkään ja surumielisesti ympärilleen hyvästiksi ja viheltäen koirat luokseen tunkeutuivat rohkeasti metsään, jonka kätköihin comanchit olivat hävinneet.

Samalla hetkellä kuu tuli esille utupilven takaa tuhlatakseen surumielisiä säteitään amerikkalaisen kylän raunioille, missä vallitsi yksinäisyys ja kuolema.

X

Varustettu leiri

Jätämme erämiehet seuraamaan punanahkojen jälkiä ja palaamme kenraalin luokse.

Muutamia minuutteja senjälkeen, kun ennenmainitut kaksi miestä olivat lähteneet meksikolaisten leiristä, tuli kenraali teltastaan. Luotuaan ympärilleen tutkivan katseen ja hengittäen raikasta aamuilmaa alkoi hän kävellä edestakaisin huolestuneen näköisenä.

Yön tapahtumat olivat syvästi vaikuttaneet vanhaan soturiin.

Ensi kertaa kenties koko retken alusta lähtien hän katseli sitä oikeassa valossa. Hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus ottaa mukaansa tällaiseen yhtäjaksoisia vaaroja ja väijytyksiä uhkaavaan elämään niin nuorta tyttöä kuin hänen sisarentyttärensä oli, jonka elämä tähän asti oli ollut vain keskeytymätön sarja suloisia ja rauhallisia kokemuksia ja joka luultavasti ei voisi tottua näihin alituisiin vaaroihin ja preirie-elämän levottomuuksiin, jotka lyhyessä ajassa voivat murtaa lujimmankin tarmon.

Hän oli aivan neuvoton. Hän jumaloi sisarentytärtään. Tämä oli hänen ainoa rakkautensa esine, hänen yksinomainen lohduttajansa. Hänen puolestaan hän oli tuhannesti luvannut uhrata koko omaisuutensa empimättä ja arvelematta. Mutta toiselta puolen olivat syyt, jotka olivat pakoittaneet hänet tälle retkelle, niin tärkeät, että hän vapisi ja tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen ajatellessaan sen peruuttamista.

"Mitä on tehtävä?" mutisi hän.

Doña Luz, joka nyt vuorostaan tuli teltasta, huomasi enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena yhä jatkoi kävelyään, ja juoksi hänen luokseen, kietaisten sydämellisesti kätensä hänen kaulansa ympäri.

"Huomenta, eno", tervehti hän hyväillessään.

"Huomenta, tyttöseni", vastasi kenraali -- hänen oli tapana puhutella sisarentytärtään sillä tavalla -- "kas, kas! Sinähän olet varsin iloinen tänä aamuna."

Ja hän vastasi heltyneenä tytön hyväilyihin.

"Miksi en olisi iloinen, eno? Olemmehan Jumalan armosta vastikään pelastuneet suuresta vaarasta, koko luonto näyttää hymyilevän, lintuset laulelevat joka puussa, aurinko valaa lämmittäviä säteitään. Olisimmehan kiittämättömiä Luojaa kohtaan, jos pysyisimme tunteettomina nähdessämme hänen voimansa näin ilmenevän."

"Viime yönä meitä uhanneet vaarat eivät siis ole häiritsevästi vaikuttaneet mieleesi, lapseni?"

"Eivät ollenkaan, eno. Ellei häiriöksi ole katsottava ääretöntä kiitollisuutta niiden hyvien töiden johdosta, joita Jumala on meille niin ylenmäärin suonut."

"Hyvä, tyttöseni", vastasi kenraali iloisena, "tunnen itseni onnelliseksi kuullessani sinun puhuvan tuolla tavalla."

"Sitä parempi, jos se teitä miellyttää, eno."

"Elämä, jota nykyään vietämme", jatkoi kenraali seuraten mielessään liikkuvaa ajatusta, "ei siis lainkaan väsytä sinua."

"Ei vähääkään. Päinvastoin pidän sitä varsin hauskana", vastasi tyttö hymyillen, "ja ennen kaikkea niin vaihtelevana."

"Niin", lausui kenraali yhtyen sisarentyttärensä iloisuuteen. "Mutta", lisäsi hän tullen jälleen totiseksi, "minusta tuntuu, että liiaksi unohdamme auttajamme."

"He ovat jo lähteneet", vastasi doña Luz.

"Ovatko he lähteneet?" kysäisi kenraali hätkähtäen.

"Ovat. Jo tunti sitten."

"Miten sen tiedät, tyttöseni?"

"Siitä yksinkertaisesta syystä, eno, että he sanoivat minulle hyvästi, ennenkuin lähtivät."

"Sepä oli ikävää", mutisi kenraali pahoillaan. "Palvelus velvoittaa yhtä hyvin niitä, jotka sen tekevät, kuin niitä, joille se tehdään. Heidän ei olisi pitänyt jättää meitä tällä tavalla sanomatta, voimmeko heitä enää koskaan tavata, ja lausumatta edes nimiään."

"Ne minä tiedän."

"Tiedätkö ne, tyttöseni?" tiedusteli kenraali hämmästyneenä.

"Tiedän. Ennen lähtöäni he sanoivat ne minulle."

"No... mitkä ovat heidän nimensä?" kysyi kenraali vilkkaasti.

"Nuorempi on Ilomieli."

"Entä vanhempi?"

"Uskollinen Sydän."

"Ah! Minun täytyy vielä tavata nämä kaksi miestä", sanoi kenraali tuntien mielenliikutusta, jonka syytä ei itsekään voinut selittää.

"Kuka tietää?" vastasi nuori tyttö mietteissään. "Kenties saamme nähdä ensi vaaran meitä uhatessa heidän ilmestyvän kahden hyväätekevän haltian lailla."

"Suokoon Jumala, ettemme samanlaisesta syystä tarvitsisi heidän paluutaan."

Kapteeni saapui lausumaan heille aamutervehdyksensä.

"Ahaa, kapteeni", huudahti kenraali hymyillen. "Ovatko miehenne jo tointuneet säikähdyksestään?"

"Täydellisesti, herra kenraali", vastasi nuori mies. "He ovat valmiit jatkamaan matkaa heti kun käskette."

"Syötyämme lähdemme liikkeelle. Pyydän teitä antamaan tarpeelliset käskyt lanceroille ja kutsumaan Lörpön luokseni."

Kapteeni poistui.

"Mitä sinuun tulee, tyttöseni", jatkoi kenraali kääntyen doña Luzin puoleen, "niin pyydän sinua huolehtimaan aamiaisvalmistuksista keskustellessani oppaan kanssa."

Nuori tyttö riensi pois.

Pian saapui Lörppö.

Hänen katseensa oli tavallista synkempi ja jurompi.

Kenraali ei näyttänyt sitä huomaavan.

"Tiedät", lausui hän tulijalle, "että eilen ilmaisin aikomukseni etsiä paikan, mihin joukkoni voisi turvallisesti leiriytyä muutamiksi päiviksi."

"Aivan niin, herra kenraali."

"Vakuutit tuntevasi paikan, joka täysin soveltuisi tähän tarkoitukseen."

"Niin vakuutin."

"Oletko valmis opastamaan minut sinne?"

"Milloin vain tahdotte."

"Paljonko tarvitsemme aikaa sinne saapuaksemme?"

"Kaksi päivää."

"Sepä mainiota. Lähdemme matkaan heti aamiaisen jälkeen."

Lörppö kumarsi mitään vastaamatta.

"Muuten", lausui kenraali teeskennellyn välinpitämättömästi, "minusta näyttää, että joukostamme puuttuu yksi teidän miehistänne."

"Niin puuttuukin."

"Minne hän on joutunut?"

"Sitä en tiedä."

"Mitä? Etkö tiedä?" huudahti kenraali tutkivasti katsahtaen oppaaseen.

"En. Heti tulipalon huomattuaan hän pelon vallassa yritti pelastua vaarasta."

"Yritti pelastua?"

"Niin, hän on siten luultavasti joutunut pelkuruutensa uhriksi."

"Mitä tarkoitat?"

"Hän lienee saanut surmansa tulipalossa."

"Miesraukka!"

Väkinäinen hymy väreili oppaan huulilla.

"Onko teillä minulle vielä muuta sanottavaa, herra kenraali?"

"Ei! Mutta, odotahan!"

"Mitä?"

"Etkö tunne niitä kahta erämiestä, jotka viime yönä tekivät meille niin suuren palveluksen?"

"Kaikki preiriellä tuntevat heidät."

"Keitä ne miehet ovat?"

"Metsästäjiä ja erämiehiä."

"Sitä en sinulta kysy."

"Mitä sitten?"

"Haluan puhua heidän maineestaan."

"Vai niin?" huudahti opas vilkkaasti.

"Niin."

"Siitä en tiedä mitään."

"Mitkä ovat heidän nimensä?"

"Ilomieli ja Uskollinen Sydän."

"Etkö tiedä kertoa mitään heidän elämästään?"

"En mitään."

"Hyvä! Voit poistua."

Opas teki kunniaa ja poistui hitain askelin toveriensa luo, jotka valmistuivat matkallelähtöön.

"Hm!" mutisi kenraali katseellaan seuraten häntä. "Täytyy pitää silmällä tuon veijarin puuhia. Hänen käyttäytymisessään on jotakin salaperäistä."

Näin puheltuaan itsekseen kenraali meni takaisin telttaansa, missä kapteeni, tohtori ja doña Luz odottivat häntä aamiaiselle.

Aamiainen ei kestänyt kauan.

Korkeintaan puoli tuntia myöhemmin oli teltta purettu, matkatavarat kuormattu muulien selkään, ja karavaani jatkoi matkaansa Lörpön johdolla, joka käveli parikymmentä askelta muitten edellä.

Preirie oli suuresti muuttunut sitten viime näkemän.

Siellä täällä peittivät savuavat tuhkaläjät mustan ja palaneen maan. Paikoittain näkyi hiiltyneitten, mutta vielä pystyssä törröttävien puitten runkoja. Kaukana tulipalo vielä raivosi, ja taivaanrannan peittivät punertavat savupilvet.

Hevoset kulkivat vain varovaisesti tätä epätasaista seutua, missä ne paikoitellen kompastuivat liekkien hirveän syleilyn uhriksi joutuneiden eläinten luihin.

Kolkko synkkämielisyys, jota lisäsi vielä matkustajien edessä aukeneva näköala, valtasi heidät. He kävelivät toistensa vieressä sanaakaan lausumatta ja ajatuksiinsa vaipuneina.

Tie, jota karavaani eteni, kiemurteli syvänteessä, jonkun kuivuneen puron uomassa, joka piirsi syvän uurteen kahden mäen väliin.

Hevosten tallaamalla tiellä oli mukulakiviä, jotka kierivät kavioiden alta lisäten matkan vaikeuksia, ja auringon polttavat säteet olivat varsin rasittavia paahtaen pystysuorasti matkalaisiin näiden kykenemättä millään tavalla itseään suojaamaan. Seutu, jonka kautta he matkustivat, oli näet kuin erämaata, jommoisia tapaa Afrikan sisäosissa.

Päivä kului näin, eikä mikään seikka, matkalaisia vaivaavaa väsymystä lukuunottamatta, ollut vaihteluna yksitoikkoisuuteen.

Iltapuolella he leiriytyivät aivan autiolle paikalle, mutta taivaanrannalla he havaitsivat vehreyttä, mikä heille tuotti suurta lohdutusta. He saapuisivat vihdoinkin vyöhykkeeseen, joka ei ollut tulipalon hävitysaluetta.

Seuraavana päivänä Lörppö antoi pari tuntia ennen auringonnousua määräyksen lähteä liikkeelle.

Päivä oli vielä rasittavampi kuin edellinen. Matkalaiset olivat leiriydyttäessä lopen uupuneet.

Lörppö oli puhunut kenraalille totta. Paikka soveltui ihmeteltävän hyvin intiaanien hyökkäyksen torjumiseen. Emme kuvaile sitä, koska lukija sen jo tuntee. Tällä paikalla erämiehet oleskelivat heidät ensi kertaa esittäessämme.

Luotuaan sotilaan varman katseen ympärilleen kenraali ei voinut olla lausumatta julki tyytyväisyyttään.

"_Bravo_", sanoi hän oppaalle. "Jos olemme saaneet kokea melkein voittamattomia vaikeuksia tänne saapuaksemme, niin voisimme tarpeen tullen kestää kovankin piirityksen."

Opas ei vastannut. Hän kumarsi epäilyttävästi naurahtaen ja poistui.

"Ihmeellistä", mutisi kenraali. "Vaikka tuon miehen käyttäytyminen herättää näennäisesti luottamusta ja vaikka minun on mahdoton moittia häntä mistään, niin sittenkin, mistä se sitten johtuneekaan, epäilen, että hän pettää meitä hautoen jotakin pirullista suunnitelmaa meitä vastaan."

Kenraali oli vanha ja paljon kokenut sotilas, haluton jättämään mitään sattuman varaan, joka ikäänkuin _deus ex machina_ tekee tyhjiksi mitä huolellisimmin valmistetut aikeet.

Vaikka hänen väkensä olikin väsynyt, ei hän halunnut hukata hetkeäkään. Yksissä tuumin kapteenin kanssa hän kaadatti maahan suuren määrän puita valmistaakseen vankan pystyvarustuksen paaluaitoineen. Paalutuksen taakse lancerot kaivoivat leveän vallihaudan, josta nostivat mullan leirin suojaksi. Tämän toisen suojavarustuksen taakse kasattiin tavaramytyt, niin että ne muodostivat kolmannen ja viimeisen puolustuskehän.

Teltta pystytettiin keskelle leiriä, vahdit lähetettiin paikoilleen, ja jokainen valmistautui levolle, jota kaikki suuresti kaipasivat.

Kenraali, joka aikoi jonkun aikaa viipyä tällä paikalla, tahtoi niin hyvin kuin mahdollista varmistaa seuralaistensa turvallisuuden, ja näillä huolellisilla varokeinoilla hän luulikin siinä onnistuneensa.

Matkalaiset olivat olleet liikkeellä kaksi päivää, ajaen vaikeita teitä ja tuskin yhtään nukkuen. He olivat pysähtyneet vain aivan välttämättömän lyhyeksi ajaksi hiukan syödäkseen. Sanoimme, että he olivat lopen uupuneita. Huolimatta hyvästä tahdostaan pysyä valveilla vahdit eivät voineetkaan vastustaa unta, vaan vaipuivat pian syvään horrokseen.

Puolenyön aikaan, kun koko leiri oli unessa, nousi muuan mies äänettömästi ja kontaten hämärässä kevyesti kuin joku mateleva eläin ja edeten äärimmäisen varovasti hiipi varustuksien ja paalutuksen ulkopuolelle.

Sitten hän heittäytyi mahalleen maahan, ja käyttäen apunaan käsiään ja polviaan hän huomaamattomasti ryömi korkeassa heinässä, suunnaten kulkunsa kohti metsää, joka peitti mäentöyryn etualan leviten kauas preirielle.

Päästyään jonkun matkan päähän hän varmana siitä, ettei häntä enää huomattaisi, nousi seisaalleen.

Kahden pilven lomasta pujahtavan kuun säde valaisi silloin hänen kasvonsa.

Mies oli Lörppö.

Hän katseli huolellisesti ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Sitten hän taitavasti matki preiriekoiran ulvontaa.

Melkein heti senjälkeen toistui huuto, ja muuan mies ilmestyi näkyviin korkeintaan kymmenen askeleen päässä Lörpöstä.

Mies oli se opas, joka kolme päivää aikaisemmin oli kiirehtinyt pois leiristä tulipalon ensi loimujen näkyessä.

XI

Kauppa

Intiaaneilla ja erämiehillä on kaksi eri kieltä, joita he olosuhteiden mukaan vuorotellen käyttävät.

Puhekieli ja elekieli.

Kuten puhekieli, on elekielikin Amerikassa lakkaamattoman vaihtelun alainen. Melkeinpä jokainen muodostaa oman kielensä. Se on kokoelma omituisia ja salaperäisiä liikkeitä, jonkunlaista vapaamuurarisähkötystä, jonka mielin määrin vaihtelevia merkkejä ymmärtävät vain muutamat siihen perehtyneet.

Lörppö ja hänen toverinsa keskustelivat eleillä.

Tätä merkillistä keskustelua kesti lähes tunnin ajan. Se näytti suuresti herättävän puhelijoitten mielenkiintoa, vieläpä niin suuresti, että he äärimmäisistä varokeinoista huolimatta, joihin olivat ryhtyneet yllätystä vastaan, eivät huomanneet kahta hehkuvaa silmää, jotka eräästä tiheiköstä heitä tarkastivat omituisen kiihkeästi.

"Vihdoinkin", virkkoi Lörppö rohjeten lausua pari sanaa, "odotan hyviä toimiasi."

"Sinun ei tarvitse kauan odottaa", vastasi toinen.

"Luotan sinuun, Kennedy. Omasta puolestani olen täyttänyt lupaukseni."

"Hyvä, hyvä! Ei tarvita niin paljon sanoja ymmärtääksemme toisemme", huomautti Kennedy kohauttaen olkapäitään. "Kunhan vain olisit opastanut heidät vähemmän turvalliseen paikkaan, niin ei olisi vaikeata heitä yllättää."

"Se on sinun asiasi", tokaisi Lörppö pahasti irvistäen.

Hänen toverinsa katseli häntä hetkisen tarkkaavasti.

"Hm", puhkesi hän puhumaan. "Ota huomioon, _compadre_, että on melkein aina typerää pelata kahdenlaista peliä meidän kaltaistemme miesten kanssa."

"En pelaa kahdenlaista peliä. Mutta mehän olemme jo kauan tunteneet toisemme. Vai mitä, Kennedy?"

"Entä sitten?"

"Entä sitten! Kah, en tahdo, että tällä kertaa minun käy niinkuin on käynyt ennen. Siinä kaikki."

"Peräydytkö vai aiotko meidät pettää?"

"En peräydy enkä ole koskaan aikonut teitä pettääkään, tahdon vain..."

"Vain mitä?" kertasi toinen.

"Tällä kertaa en aio luovuttaa sitä, minkä olen luvannut, ennenkuin ehtoni on aivan täydellisesti hyväksytty. Ellei, niin..."

"Tuohan vasta on suoraa puhetta."

"Tällaisissa asioissa täytyy olla suora", huomautti Lörppö päätään kohautellen.

"Se on oikein! Kas niin, sanohan minulle ehtosi, niin saamme nähdä, voimmeko ne hyväksyä."

"Miksi niin? Sinähän et ole ylipäällikkö, vai mitä?"

"Totta kyllä, mutta kuitenkin..."

"Sinulla ei ole määräämisvaltaa, siis se on hyödytöntä. Mutta jos Uaktehno -- Tappaja -- olisi täällä, niin asian laita olisi toisin. Olen varma, että pääsisimme heti yhteisymmärrykseen."

"Puhu siis, sillä hän kuuntelee sinua", lausui muuan luja ja sointuva ääni.

Pensastosta kuului liikettä, ja henkilö, joka tähän asti oli pysynyt näiden kahden miehen välisen keskustelun näkymättömänä todistajana, katsoi nyt ajan tulleen ottaa siihen osaa, yhdellä hyppäyksellä harpaten pensaikosta keskustelijoiden väliin.

"Vai niin! Olette kuunnellut keskusteluamme, kapteeni Uaktehno", virkkoi Lörppö yhä välinpitämättömänä.

"Harmittaako se sinua?" kysäisi vastasaapunut ivallisesti naurahtaen.

"Ei lainkaan."

"No jatka sitten, kunnon ystäväni, olen pelkkänä korvana."

"Tosiaankin", lausui opas, "näin asia käykin kenties parhaiten."

"Varsin mainiosti. Puhu, minä kuuntelen."

Henkilö, jota Lörppö puhutteli tuolla kauhealla intiaaninimellä Uaktehno, oli puhdasrotuinen valkoihoinen, korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, suurikasvuinen ja siromuotoinen, ryhdiltään uljas, yllään eränkävijöiden soma puku. Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit ja säännölliset, ja niiden ylevä ja vilpitön ilme tavataan usein ihmisillä, jotka ovat tottuneet kovaan ja vapaaseen preirie-elämään.

Hän suuntasi Lörppöön suuret, mustat, salamoivat silmänsä, kuunnellen puhetta salaperäinen hymy huulillaan ja nojaten karbiniinsa.

"Jos saatan käsiisi henkilöt, joita minut on palkattu opastamaan, niin teen sen vain saatuani runsaan palkkion", puhui roisto.

"Se on oikein!" huomautti Kennedy, "ja sen palkkion kapteeni on valmis sinulle suorittamaan."

"Niin", lisäsi toinen painaen päänsä merkiksi siitä, että hän oli samaa mieltä.

"Oivallista", jatkoi opas, "mutta mikä se palkkio on?"

"Mitä vaadit? Täytyyhän meidän ensin saada kuulla ehtosi tietääksemme, voimmeko ne täyttää."

"Kah, ehtoni ovat sangen vaatimattomat."

"No, sano ne sitten."

Opas empi hetkisen, tai paremmin sanoen hän arvioi mielessään edut ja vaarat, jotka asia hänelle voisi tarjota. Sitten hän hetken kuluttua virkkoi:

"Nämä meksikolaiset ovat sangen rikkaita."

"Se on varsin luultavaa", myönsi kapteeni.

"Minusta näyttää siis..."

"Puhu luikertelematta, Lörppö. Meillä ei ole aikaa kuunnella pitkiä esipuheita. Samoin kuin yleensä sekarotuisissa pääsee sinussakin aina voitolle intiaaniluonne, etkä koskaan voi käydä suoraan asioihin käsiksi."

"No niin", keskeytti opas jurosti, "tahdon viisituhatta piasteria kovaa rahaa, tai muuten asiasta ei tule mitään."

"Nyt olet vilpitön. Kas tuo on oikeata puhetta. Nyt tiedämme, mistä on lähdettävä. Tahdot siis viisituhatta piasteria?"

"Niin."

"Ja tästä määrästä sitoudut toimittamaan käsiimme kenraalin, hänen sisarentyttärensä ja kaikki, jotka kuuluvat heidän seuraansa."

"Heti käskyn saatuani."

"Varsin mainiota. Kuulehan nyt, mitä sanon sinulle."

"No."

"Tunnet minut, eikö niin?"

"Täydellisesti."

"Tiedät, että sanaani voi luottaa."

"Se on kultaa."