Part 7

"Mahdollista kyllä, Valkosilmä", vastasi komendantti, "mutta ole vakuutettu siitä, että toimiessani niinkuin olen tehnyt, olen tahtonut rauhoittaa väestöä. Intiaanit eivät uskalla ryhtyä kostoon."

"Intiaanit kostavat aina, herra kapteeni", lausui erämies painokkaasti.

"Olet nauttinut liian paljon whiskyä, Valkosilmä. Se on noussut päähän. Näet unia valveillakin."

"Suokoon Jumala, että olette oikeassa, herra kapteeni, mutta olen viettänyt koko elämäni uutismailla. Tunnen punanahat, kun sitävastoin te olette vasta kolmatta vuotta rajaseuduilla."

"Se kyllä riittää", sanoi kapteeni tuimasti.

"Intiaanit ovat kuitenkin, luvallanne sanoen, miehiä, ja ne kaksi comanchia, jotka täällä salakavalasti murhattiin vastoin ihmisoikeuksia, olivat heimonsa kesken kuuluisia sotureja."

"Olet sekarotua, Valkosilmä. Suosit hiukan liiaksi punaihoista rotua", muistutti kapteeni ivallisesti.

"Punaihoinen rotu on rehellinen", vastasi erämies kiivaasti. "Se ei tee murhaa pelkästään halusta saada vuodattaa verta, niinkuin te itse teitte neljä päivää sitten niille kahdelle soturille, jotka kaikessa rauhassa soutivat ohi kanootillaan ja jotka te ammuitte muka koetellessanne uutta, Acropolisista saamaanne pyssyä."

"Hyvä on! Jo riittää! Päästä minut kuulemasta selityksiäsi, Valkosilmä. Sinulla ei ole oikeutta lausua minulle huomautuksia."

Erämies kumarsi kömpelösti hyvästiksi, vei kiväärin olalleen ja lähti matkaansa mutisten poistuessaan:

"Olkoon menneeksi. Vuodatettu veri huutaa kostoa. Punanahat ovat miehiä. He eivät jätä rikosta rankaisematta."

Kapteeni palasi linnaan silminnähtävästi harmissaan mestitsin puheesta. Asukkaat hajaantuivat vähitellen toivotettuaan toisilleen hyvää yötä ja sulkeutuivat koteihinsa huolettomina kuin ainakin ihmiset, jotka ovat tottuneet panemaan joka hetki henkensä vaaraan.

Tuntia myöhemmin oli jo täysi yö. Läpinäkymätön pimeys kietoi kylän, jonka asukkaat päivän kovan työn rasittamina olivat vaipuneet sikeään uneen.

Päivän laskiessa lähetetyt tiedustelijat olivat suorittaneet tehtävänsä huolimattomasti tai eivät olleet perillä intiaanien juonista, sillä muuten he eivät olisi antaneet erehdyttävää tiedonantoa uutisviljelijöille.

Tuskin mailin päässä kylästä oli kaksisataa Käärmeen heimoon kuuluvaa comanchia kätkeytyneinä tiheäin pensastojen keskelle ja aarniometsän toistensa päälle sortuneiden puunrunkojen lomiin, joista pohjimmaiset olivat kaatuneet jo uutisraivaajain uutteran kirveen iskuista. Heidän johtajinaan oli useita kuuluisia päälliköitä, joiden joukossa oli Kotkanpääkin. Hän oli haavastaan huolimatta tahtonut ottaa retkeen osaa. Väijyjillä oli intiaanien kärsivällisyys, jota ei mikään voi masentaa, ja he odottivat sopivaa hetkeä voidakseen julmasti kostaa kärsimänsä loukkauksen.

Useita tunteja kului minkäänlaisen melun rikkomatta yön hiljaisuutta.

Liikkumattomina kuin pronssipatsaat intiaanit odottivat osoittamatta mitään kärsimättömyyden oireita.

Kellon lähetessä yhtätoista illalla kuu nousi taivaalle valaisten seutua hopeanhohtoisin sätein.

Silloin kuului kahteen otteeseen koiran kaukaista ulvontaa.

Astuen esiin puun takaa, missä oli ollut kätkössä, Kotkanpää alkoi ryömiä tavattoman taitavasti ja nopeasti kylään päin.

Saavuttuaan metsänreunaan hän pysähtyi. Tutkivasti tähysteltyään ympärilleen hän matki hevosen hirnuntaa niin erehdyttävästi, että kaksi kylän hevosta heti vastasi hänelle.

Muutaman sekunnin odotuksen jälkeen eroitti päällikön harjaantunut korva lehtien seasta melkein kuulumatonta kahinaa, ja sitten alkoi kuulua härän raskasta huohotusta aivan läheltä. Silloin päällikkö nousi pystyyn ja kuunteli.

Pari sekunttia myöhemmin ilmestyi muuan mies hänen eteensä. Se oli Valkosilmä, vanha erämies.

Ilkeä hymy levisi hänen ohuille huulilleen.

"Mitä valkoihoiset tekevät?" kysyi päällikkö.

"He nukkuvat" vastasi mestitsi.

"Luovuttaako veli heidät minun käsiini?"

"Kaikki, kaikki."

"Päällikkö pitää aina sanansa. Entä kalpea nainen ja harmaahapsi?"

"He ovat täällä."

"Joutuvatko hekin minulle?"

"Kaikki kylän asukkaat joutuvat veljen käsiin."

"Oh! Metsästäjä ei ole saapunut?"

"Ei vielä."

"Hän saapuu liian myöhään."

"Varsin luultavaa."

"Mitä valkoinen veljeni nyt haluaa?"

"Sitä, mitä olen pyytänyt päälliköltä", vastasi erämies.

"Vuodat, pyssyt ja ruuti ovat tuolla taempana nuorten miesteni hallussa."

"Luotan sinuun, päällikkö", lausui erämies, "mutta jos minut petät..."

"Intiaani pitää aina lupauksensa."

"Hyvä! Siis silloin, kun haluat."

Kymmenen minuuttia myöhemmin intiaanit olivat kylän herroina, ja asukkaat, jotka vuoron perään herätettiin, joutuivat miekaniskutta vangiksi.

Comanchit olivat piirittäneet linnoituksen. Koottuaan sen muurien juurelle puiden runkoja, kärryjä, huonekaluja ja epätoivoisten uutisviljelijöitten kaikenlaisia työaseita he vain odottivat päällikkönsä käskyä aloittaakseen hyökkäyksen sitä vastaan.

Äkkiä näkyi linnoituksen huipulla epäselvä hahmo, ja haukan huuto halkaisi avaruuden.

Intiaanit sytyttivät jonkunlaisen rovion, jonka olivat koonneet, ja hyökkäsivät paalutusta vastaan päästäen kaikki yhtaikaa kauhistavan ja korvia vihlovan sotahuutonsa, joka on heille ominainen ja rajaseuduilla aina joukkoteurastuksen enne.

VIII

Kosto

Amerikkalaisten asema oli mitä pulmallisin.

Comanchien äänettömän hyökkäyksen yllättämänä kapteeni oli havahtunut unestaan kuullessaan sen kauhua herättävän sotahuudon, jonka he olivat päästäneet, senjälkeen kun linnoituksen edustalle kerätty rovio oli sytytetty palamaan.

Hypähtäen vuoteestaan tämä kelpo upseeri, jota tulenliekkien punertava loimu aluksi huikaisi, riensi puolipukeissa ja miekka kädessä sille puolelle linnoitusta, missä sen varusväki nukkui. Se oli jo hälytetty ja kiirehti asettumaan paikalleen huolettoman uljaana, mikä on yankeille ominaista.

Mutta mitä olisi voinut tehdä?

Varusväkeen kuului kaksitoista miestä kapteeni mukaanluettuna.

Miten luvultaan niin heikko joukko olisi voinut vastustaa intiaaneja, joiden pirulliset varjokuvat se näki aavemaisina eroittuvan kaameassa tulenloimussa?

Upseeri huokasi.

"Olemme hukassa", mumisi hän.

Näissä lakkaamattomissa taisteluissa, joita käydään intiaanialueiden rajoilla, ei tunneta lainkaan meidän sivistyneissä sodissamme noudatettavia lakeja.

_Vae victis_ (voi voitetuita!) vallitsee sanan täydellisessä merkityksessä.

Verenhimoiset vihamiehet, jotka taistelevat toisiaan vastaan kaikilla villikansojen keinoilla, eivät pyydä eivätkä anna armoa. Jokaisessa taistelussa on siis kysymyksessä elämä tai kuolema.

Sellainen on tapa.

Kapteeni tiesi sen. Hän ei vähintäkään kuvitellut toisenlaiseksi kohtaloa, joka hänen osakseen tulisi, jos hän joutuisi intiaanien käsiin.

Hän oli tehnyt sen virheen, että oli antanut punanahkojen yllättää. Nyt hänen oli pakko alistua varomattomuutensa seurauksiin.

Mutta kapteeni oli urhoollinen sotilas. Varmana siitä, ettei hän ehjin nahoin voisi selviytyä ampiaispesästä, johon oli joutunut, hän ainakin tahtoi kunnialla kukistua.

Sotamiehiä ei tarvinnut kiihoittaa tekemään velvollisuuttansa. He tiesivät yhtä hyvin kuin heidän kapteeninsakin, ettei ollut mitään pelastumisen toivoa.

Linnoituksen puolustajat asettuivatkin päättäväisesti sulkulaitteiden taakse ja ryhtyivät ampumaan intiaaneja niin tarkasti, että nämä kärsivät suurta mieshukkaa.

Mies, jonka kapteeni ensimmäiseksi huomasi nousevan linnoituksen penkereelle, oli Valkosilmä, vanha erämies.

"Kas, kas", mutisi upseeri itsekseen, "mitä tuo mies täällä tekee ja kuinka hän on tänne päässyt?"

Vetäen esiin pistoolin vyöltään hän marssi suoraan mestitsiä kohden ja tarttuen tämän kurkkuun pani piipun hänen rintaansa vasten. Samalla hän kysyi ilmaisten sitä kylmäverisyyttä, jonka amerikkalaiset ovat perineet englantilaisilta ja joka heissä on vielä huomattavasti paisunut:

"Millä tavalla olet oikeastaan hankkinut pääsyn linnoitukseen, vanha tarhapöllö?"

"Kah! Tulinpahan vaan portin kautta", vastasi toinen vähääkään hämmästymättä.

"Todellako? Oletko siis velho?"

"Kukaties."

"Leikki pois, sekarotuinen! Olet myynyt meidät veljillenne punanahoille."

Mestitsi hymyili kaameasti. Kapteeni huomasi sen.

"Mutta tekosi ei sinua auta, kurja", huusi hän jyrisevällä äänellä. "Sinä ensimmäisenä joudut sen uhriksi."

Erämies irroittautui äkillisellä liikkeellä. Hän hypähti taaksepäin ja vetäisi kiväärin olaltaan.

"Saammepa nähdä", sanoi hän virnistellen.

Nämä kaksi miestä, jotka seisoivat ahtaalla alalla vastakkain joka hetki yhä voimistuvan tulipalon kaameassa hohteessa, olisivat tarjonneet peloittavan näyn katsojalle, joka olisi saanut kylmäverisesti heitä tarkastaa.

He edustivat niitä kahta rotua, jotka nykyään asuvat Yhdysvalloissa ja joiden välinen taistelu ei lopu, ennenkuin toinen on kuollut sukupuuttoon toisen hyödyksi.

Heidän alapuolellaan yltyi taistelu mitä hurjimmaksi rynnistykseksi.

Intiaanit hyökkäsivät raivokkaasti kiljuen varustuksia vastaan, missä amerikkalaiset ottivat heidät vastaan ampuen tarkasti tai sohien pistimillään.

Mutta tuli yhä paisui, ja sotamiehet kaatuivat yksi toisensa jälkeen. Ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa.

Valkosilmän uhkaukseen kapteeni oli vastannut vain halveksivasti hymyillen ja salamannopeasti suunnannut häneen pistoolinsa. Toinen pudotti pyssynsä: hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.

Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa riemusta huudahtaen. Mestitsi kaatui selälleen tästä odottamattomasta töytäyksestä.

Hänen vihamiehensä painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja katsoi häneen tarkasti hetken aikaa.

"No niin!" sanoi hän katkerasti naurahtaen, "olenko erehtynyt?"

"Et", vastasi mestitsi kovalla äänellä, "minä olen tyhmyri, henkeni on vallassasi. Tapa minut."

"Ole huoletta. Varaan sinulle intiaanikuoleman."

"Kiiruhda, jos tahdot kostaa", jatkoi erämies ivallisesti, "sillä pian se on liian myöhäistä."

"Minulla on aikaa riittävästi... Miksi petit meidät, kurja?"

"Entä sitten?"

"Tahdon tietää sen."

"No niin. Saat tietää kaikki", vastasi erämies oltuaan hetken vaiti. "Valkoiset veljesi ovat murhanneet koko perheeni. Tahdoin kostaa."

"Mutta mehän emme ole tehneet sinulle mitään."

"Olethan valkoisia. Tapa minut, ja siihen tämä loppukoon... Kuolen iloisena, sillä suuri joukko uhreja seuraa mukanani hautaan."

"Vai niin! Koska asianlaita on niin", lausui kapteeni kamalasti hymyillen, "lähetän sinut veljiesi luokse. Näet, että olen rehellinen vastustaja."

Sitten hän lujasti painoi polvensa erämiehen rintaa vasten estäen häntä vapautumasta rangaistuksesta, jonka aikoi hänelle valmistaa.

"Intiaanien tavalla", lisäsi hän.

Ja ottaen esille veitsensä hän erinomaisen taitavasti leikkasi irti mestitsin tiheän, karkean tukan peittämän päänahan.

Erämies ei voinut pidättää kauheata tuskanhuutoa tämän hirveän silpomisen johdosta. Veri vuoti pursuen ja peitti hänen kasvonsa.

"Tapa minut!" ulvoi hän, "tapa minut. Tuskani ovat hirveät."

"Niinkö arvelet?" sanoi kapteeni.

"Oi! Tapa minut! Tapa minut!"

"Johan nyt jotakin", vastasi upseeri kohauttaen olkapäitään. "Pidätkö minua teurastajana? Ei, minä saatan sinut kunnon ystäviesi luo."

Hän tarttui erämiehen jalkoihin, laahasi hänet penkereen reunalle ja potkaisi alas syvyyteen.

Onneton koetti vaistomaisesti välttää putoamista tarttumalla vasemmalla kädellään erääseen ulkonevaan hirteen.

Hetken ajan hän riippui ilmassa.

Ilkeätä oli katsella häntä. Hänen verestävä päänsä, hänen kasvonsa, joilla musta verivirta yhä vuoti ja kärsimys ja kauhu kuvastuivat, ja koko hänen kouristuksentapaisesti hytkähtelevä ruumiinsa herättivät kammoa ja inhoa.

"Armoa! Armoa!" huusi hän.

Kapteeni katsoi häneen hymy huulillaan ja kädet ristissä rinnallaan.

Mutta onnettoman väsähtäneet jäntereet eivät enää kauemmin jaksaneet häntä kannattaa. Hänen koukistuneet sormensa päästivät otteensa hirrestä, johon hän oli epätoivon voimalla tarttunut.

"Pyöveli! Ole kirottu!" huusi hän äänellä, jossa kuvastui äärimmäinen raivo.

Samassa hän putosi.

"Hauskaa matkaa!" toivotti kapteeni ilkkuen.

Linnoituksen portilta päin kuului huutoja.

Kapteeni riensi miestensä avuksi.

Comanchit olivat vallanneet sulkulaitteet.

Miehissä he juoksivat linnoituksen sisäosiin teurastaen matkalla tapaamansa viholliset ja nylkien heiltä päänahat.

Vain neljä amerikkalaista sotamiestä oli enää hengissä. Muut oli tapettu.

Kapteeni vetäytyi linnanpenkereelle johtavien portaiden keskelle.

"Ystäväni", sanoi hän tovereilleen, "voitte kuolla rauhassa. Olen surmannut sen, joka meidät petti."

Sotamiehet vastasivat reippaasti hurraten tähän oudonlaiseen lohdutukseen. He valmistuivat kalliisti myymään henkensä.

Mutta silloin sattui jotakin käsittämätöntä.

Kuin taikaiskusta lakkasivat intiaanit ulvomasta.

Hyökkäys oli pysähtynyt.

"Mitä he nyt aikoivat tehdä?" mutisi kapteeni. "Minkähän uuden konnankoukun nuo riiviöt nyt keksinevät?"

Vallattuaan kaikki linnoituksen puolustusvarusteet Kotkanpää määräsi, että taistelu oli keskeytettävä.

Kylässä vangitut uutisasukkaat tuotiin hänen eteensä. Heitä oli kaksitoista, joukossa neljä naista.

Kun nuo kaksitoista onnetonta vavisten seisoivat Kotkanpään edessä, käski hän viedä naiset erilleen.

Pannen miehet yhden toisensa jälkeen astumaan ohitseen hän katsoi heitä tutkivasti. Sitten hän viittasi vieressään seisoville intiaaneille.

Nämä ottivat heti amerikkalaiset huostaansa, iskivät macheteillaan heidän molemmat kätensä ranteesta poikki ja työnsivät heidät linnoituksen sisään, nyljettyään heiltä päänahat.

Seitsemän uutisasukasta oli jo joutunut tämän julman kidutuksen uhriksi. Vain yksi oli enää hengissä.

Hän oli suurikasvuinen, laiha, mutta vielä reipas vanhus. Hänen lumivalkeat suortuvansa valuivat olkapäille, tummat silmät sinkoilivat salamoita, mutta hänen kasvonsa pysyivät elottomina. Hän odotti välinpitämättömän näköisenä, että Kotkanpää päättäisi hänen kohtalostaan ja lähettäisi hänet seuraamaan toisia onnettomia.

Comachipäällikkö tarkasteli häntä sillä välin sangen huolellisesti.

Vihdoin tuon villin miehen kasvot kävivät lempeämmiksi, hymy levisi hänen suupieliinsä ja tarttuen vanhuksen käteen hän lausui:

"_Usted no conocer amigo?_ -- Etkö tunne ystävääsi?" kysyi hän huonolla espanjankielellä rodulleen ominaisella kurkkuäänellä.

Tämän kuullessaan vanhus vavahti ja katsoi vuorostaan tarkasti intiaania.

"Kah!" huudahti hän hämmästyneenä, "_el Gallo_ -- Kukko!"

"Ooh!" vastasi päällikkö tyytyväisenä, "minä olen Harmaahapsen ystävä. Punanahoilla ei ole kahta sydäntä. Isä on pelastanut henkeni, isä saa tulla telttaani."

"Kiitos, päällikkö. Suostun kutsuusi", sanoi vanhus puristaen intiaanin kättä, jonka tämä hänelle ojensi.

Ja hän riensi kiireesti erään keski-ikäisen naisen luo, jolla oli jalot piirteet ja jonka tuskan kuihduttamilla kasvoilla näkyi jälkiä kauneudesta.

"Jumalan kiitos", lausui nainen liikutettuna, vanhuksen saapuessa hänen luokseen.

"Jumala ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen."

Sillä aikaa punanahat suorittivat lopputehtäviä kauheassa näytelmässä, jossa olemme antaneet lukijaimme olla läsnä.

Kun kaikki uutisasukkaat oli suljettu linnoitukseen, viritettiin tulipalo taas uuteen voimaan kaikin aineksin, mitä voitiin kerätä, ja tiiliseinämä eroitti ikipäiviksi maailmasta nuo onnettomat amerikkalaiset.

Pian linnoitus oli vain tavaton rovio, josta kuului tuskanhuutoja ja niiden lomassa ampuma-aseiden pauketta.

Välinpitämättöminä comanchit matkan päästä seurasivat tulipalon kehittymistä, hymyillen paholaisen lailla kostolleen.

Liekit olivat vallanneet koko rakennuksen. Ne kohosivat kauhistavan nopeasti luoden kirkasta valoaan kauas erämaahan kolkon majakan tapaan.

Linnoituksen harjalla nähtiin muutamien ihmisten toivottomina liikkuvan edestakaisin, samalla kun toiset polvistuneina näyttivät rukoilevan Jumalan armoa.

Äkkiä kuului kauhistuttavaa ryskettä. Tuskallista kuolinkamppailua todistava huuto kaikui avaruudessa. Linnoitus luhistui valtavaan rovioon, joka suitsutti ympärilleen säkeniä.

Kaikki oli loppunut!

Amerikkalaiset olivat kukistuneet.

Comanchit pystyttivät mahtavan patsaan sille paikalle, missä kylä oli ollut, ja siihen naulattiin kiinni uutisasukkaitten kädet. Yläpäähän pantiin kirves, jonka terä oli verellä tahrittu.

Sytytettyään tulen muutamiin hökkeleihin, jotka olivat jääneet palamatta, Kotkanpää antoi lähtömääräyksen.

Ainoastaan neljä naista ja vanhus jäivät henkiin koko onnettoman kylän asukkaista ja seurasivat comanchien mukana.

Kaamea hiljaisuus vallitsi tästedes tällä paikalla, joka juuri oli ollut niin sydäntäsärkevien tapausten näyttämönä.

IX

Aave

Kello oli lähes kahdeksan aamulla. Hymyilevä syysaurinko loi kirkasta valoaan preirielle.

Linnut lentelivät sinne tänne iloisesti viserrellen, samalla kun toiset tiheän lehdistön kätkössä antoivat yhteisesti sulosävelisiä laulajaisia. Toisinaan kuusipeura säikähtyneenä kohotti päänsä korkeasta ruohosta ja poistui hyppien loitommaksi.

Kaksi metsänkävijän tapaan pukeutunutta ratsastajaa matkasi täyttä ravia puolivillien komeiden hevosten selässä Canadian-virran vasenta rantaa, muutamien mustien vainukoirien kirmaten juostessa heidän ympärillään.

Ratsastajat olivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli.

Vastoin tavallisuutta Uskollinen Sydän näytti olevan varsin iloisella tuulella. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hän katseli tyytyväisenä ympärilleen. Väliin hän pysähtyi ja tähysteli etäisyyteen ikäänkuin etsien taivaanrannalta jotakin, jota ei ei vielä voinut eroittaa. Sitten hän harmistunein elein ryhtyi jatkamaan matkaansa suorittaakseen saman tempun sadan askeleen verran edettyään.

"No, totta vie", lausui Ilomieli hänelle vihdoin naurahtaen. "Mehän saavumme kohta perille, ole vain huoletta!"

"Niin, _caramba!_ Tiedän sen kyllä, mutta tahtoisin jo olla siellä! Mielestäni ne onnenhetket, jotka Jumala minulle suo, saan vain sen ihmisen luona, jota nyt menemme tapaamaan. Äitini! Äitini! Rakas äitini! Joka minun puolestani jätti kaikki! Luopui kaikesta, mitään kaipaamatta ja epäilyksittä! Ah! Mikä onni piileekään äidin omistamisessa! Ja siinä, että omistat sydämen, joka ymmärtää omaasi! Joka omasta tahdostaan kokonaan uhrautuu puolestasi! Joka elää siitä, että sinä elät! Joka iloitsee sinun riemustasi ja käy murheelliseksi sinun ollessasi huolissasi! Joka jakaa elämän kahtia kanssasi ottaen raskaamman osan itselleen ja jättäen kevyemmän ja helpomman osan sinulle! Ah! Ilomieli, jotta oikein voisi ymmärtää, mitä on se jumalainen olento täynnä alttiiksiantamusta ja rakkautta, jota nimitetään äidiksi, täytyy joutua monen vuoden ajaksi häntä vaille kuten minä ja sitten äkkiä tavata hänet rakastettavampana ja hurmaavampana kuin ennen! Voi, miten hitaasti matkamme edistyy! Jokainen hetki, jonka viivymme, merkitsee äidin suuteloa, jonka aika minulta ryöstää! Emmekö jo vihdoinkin saavu perille?"

"Kah, olemmehan jo kaalaamossa."

"En tiedä, mikä on syynä, mutta salainen pelko ahdistaa sydäntäni, epämääräinen aavistus panee minut väkisinkin vapisemaan."

"Karkoita synkät tuumasi, hyvä ystäväni! Muutaman minuutin perästähän olemme jo äitisi luona."

"Niin, eikö totta? Ja kuitenkin, en tiedä, petynkö, mutta minusta tuntuu kuin erämaa ei olisi entisensä näköinen. Ympärillämme vallitseva hiljaisuus, tämä yksinäisyys ei tunnu minusta luonnolliselta. Mehän olemme aivan lähellä kylää. Meidän täytyisi jo kuulla koirien haukuntaa, kukon kiekunaa ja monia muita ääniä, jotka ilmoittavat asuttujen seutujen olevan lähellä."

"Todellakin", myönsi Ilomieli epämääräisen levottomana, "ympärillämme on varsin hiljaista."

Matkalaiset olivat juuri sillä kohdalla, missä joki tekee jokseenkin jyrkän käänteen. Sen korkeat äyräät, joilla oli mahtavia kalliomöhkäleitä ja tiheää näreikköä, estivät näkemästä etäämmäksi.

Kylä, jonne erämiehet suuntasivat kulkunsa, oli vain pyssynkantaman päässä polvekkeesta, missä he valmistuivat kahlaamaan virran yli, mutta sitä oli luonnonesteiden johdosta mahdoton nähdä.

Sillä hetkellä, jolloin hevoset astuivat veteen, ne tekivät äkillisen liikkeen taaksepäin, ja vainukoirat päästivät valittavan ulvonnan, joka on niiden rodulle ominainen ja herättää jäätävää kauhua urhoollisessakin miehessä.

"Mitä se on!" mutisi Uskollinen Sydän käyden kalpeaksi ja katsellen säikähtyneenä ympärilleen.

"Katsohan!" vastasi Ilomieli sormellaan osoittaen toverilleen useita ruumiita, joita virta toi mukanaan ja jotka liukuivat eteenpäin vedenpinnan alla.

"Voi!" huudahti Uskollinen Sydän. "Täällä on tapahtunut jotakin kauheata. Äiti! Äiti!"

"Älä niin säikähdä", sanoi Ilomieli, "äitisi on varmaan turvassa."

Kuuntelematta lohdutuksen sanoja, joita hänen ystävänsä hänelle lausui itsekään niitä uskomatta, Uskollinen Sydän iski kannukset hevosensa kylkeen ja ratsasti jokeen.

He saapuivat pian joen toiselle rannalle.

Silloin heille selveni kaikki.

Heidän edessään vallitsi niin täydellinen hävitys kuin suinkin kuvitella saattaa.

Kylä ja linnoitus olivat nyt vain raunioläjä.

Musta, sakea ja katkuinen savu kohosi korkeina kierteinä taivasta kohti.

Keskellä kylää kohosi salko, johon oli naulattu ihmisruumiin osia, ja niistä _urubu_-linnut kiistelivät kimeästi kirkuen.

Siellä täällä lojui ihmisruumiita, jotka metsän pedot ja korppikotkat olivat puoliksi raadelleet.

Näytti siltä kuin ei elävää olentoa olisi paikalla.

Ei mitään ollut jätetty koskematta, kaikki oli murskattu säpäleiksi tai heitetty sikin sokin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että intiaanit olivat liikkuneet näillä seuduilla osoittamassa valkoihoisille veristä raivoaan ja leppymätöntä vihaansa. Heidän jälkensä olivat painuneet syvälle tulen ja veren voimalla.

"Voi!" lausui erämies väristen, "aavistukseni lähetti taivas minulle varoituksena. Äiti, äiti!"

Uskollinen Sydän heittäytyi pitkäkseen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja itki!

Tämän karaistun, kaikissa koettelemuksissa horjumattomasti rohkean miehen, jota ei mikään pelonaihe voinut yllättää, valtasi tuska samaan tapaan kuin jalopeuran. Siinä oli jotakin kauhua herättävää.

Hänen kiljuntaa muistuttavat nyyhkytyksensä viilsivät rintaa.

Ilomieli kunnioitti ystävänsä surua. Millaisen lohdutuksen saattoikaan hänelle antaa? Parasta oli sallia kyynelien tulvehtia ja antaa ensimmäiselle epätoivon puuskalle aikaa tyyntyä, varmana siitä, että tämä pronssinen luonne ei masentuisi pitkäksi aikaa iskuille alttiiksi, vaan että pian tulisi vastavaikutus, joka tarjoaisi hänelle tilaisuuden toimia.

Vain erämiesten synnynnäisen vaiston johdattamana hän alkoi etsiskellä joka suunnalta löytääkseen jonkun merkin, joka myöhemmin voisi ohjata heidän tutkimuksiaan.

Kun hän oli kauan kierrellyt raunioiden seassa, kiintyi hänen huomionsa läheiseen tiheikköön, josta hän luuli kuulevansa hiljaista tuttua ulinaa.

Hän lähestyi sitä kiireesti. Vainukoira, joka suuresti muistutti hänen omiaan, hypähti iloisesti hänen jalkojensa juureen ja alkoi hurjasti hyväillen osoittaa hänelle riemuaan.

"No, no!" sanoi erämies. "Mitähän tämä merkinnee? Kuka on Trim-raukan tuolla tavalla kahlehtinut?"

Hän leikkasi poikki liean, jolla eläin oli sidottu, ja silloin hän huomasi, että sen kaulaan oli huolellisesti kiinnitetty neljästi taitettu paperilappu.

Hän otti sen käteensä ja juoksi Uskollisen Sydämen luo.

"Veli", lausui hän. "Toivo!"

Erämies tiesi, että hänen ystävänsä tapana ei ollut lausua ylimalkaisia lohdutuksia. Hän käänsi kyynelistä kosteat kasvonsa häneen päin.

Heti vapaaksi päästyään koira oli uskomattoman nopeasti karannut tiehensä soinnuttomasti ja katkonaisesti haukahdellen kuten vainukoirat ollessaan jäljillä.

Ilomieli oli aavistanut näin käyvän ja kiireesti sitonut kaulaliinansa eläimen kaulan ympäri.

"En tiedä, mitä voi tapahtua", mutisi kanadalainen nähdessään koiran katoavan.

Ja lausuttuaan tämän filosofisen mietelmän hän oli saapunut ystävänsä luo.

"Mitä nyt?" kysyi Uskollinen Sydän.

"Lue!" vastasi Ilomieli.

Erämies otti paperin, ja luki sen hätäisesti.

Siinä oli seuraavat sanat:

-- Olemme punanahkojen vankeina... Rohkeutta!... Äidillenne ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta.