Part 6

Menettämättä aikaa erämiehet alkoivat etsiä pyydyksiään, jotka he pian löysivätkin. Kumpikin otti mukaansa viisi niistä, ja pitempään viipymättä he lähtivät jälleen luolalle päin, jonne olivat kätkeneet hevosensa.

Verrattain raskaasta taakastaan huolimatta, jota he kantoivat selässään, miehet kävelivät kepeästi ihastuksissaan siitä, että olivat voineet niin onnellisesti päättää retkensä, ja varsinkin hymyillen intiaaneille tekemälleen kepposelle.

Näin he marssivat jokseenkin pitkän aikaa. He eroittivat jo vähäisen matkan päässä joen hiljaista kohinaa, kun äkkiä kuului hevosen hirnuntaa.

"Meitä ajetaan takaa", sanoi Uskollinen Sydän pysähtyen.

"Hm!" hymähti Ilomieli. "Siellä on kenties villi hevonen."

"Ei, villi hevonen ei hirnu tuolla tavalla. Siellä on comancheja. Saamme muuten pian sen tietää", lisäsi hän.

Paneutuen pitkälleen hän painoi korvansa maata vasten ja kuunteli.

Hän nousi melkein heti takaisin pystyyn.

"Olin aivan varma siitä. Siellä on comancheja, mutta he eivät seuraa selviä jälkiä, vaan epäröivät."

"Tai olisikohan heidän matkaansa viivästyttänyt Kotkanpään haava."

"Mahdollista kyllä! Luulevatko he todella kannattavan ajaa meitä takaa, jos me tahdomme päästä heiltä karkuun?"

"Ellei meillä olisi kantamusta, olisimme jo aikoja sitten piilossa."

Uskollinen Sydän mietti hetkisen.

"Kuulehan", sanoi hän, "meillä on vielä puoli tuntia aikaa, siis enemmän kuin riittävästi."

Pieni puro virtasi lyhyen matkan päässä. Erämies astui sen uomaan seuralaisineen.

Saavuttuaan keskelle virtaa Uskollinen Sydän kietoi huolellisesti pyydykset puhvelinnahkaan, ettei vesi niitä vioittaisi. Sitten hän antoi niiden vaipua pohjaan.

Suoriuduttuaan tästä varokeinosta metsästäjät kahlasivat joen poikki ja tekivät lähes kahdensadan askeleen verran harhajälkiä. Varovasti he sitten tulivat takaisin jättämättä mitään merkkiä palaamisestaan. He tunkeutuivat jälleen metsään, viittauksella ajettuaan koirat hevosten luo.

Nuo viisaat eläimet vainusivat suunnan ja hävisivät pian pimeään.

Erämiehille oli edullista ajaa koirat luotaan, koska se auttoi heitä johtamaan intiaaneja pois jäljiltä. Nämä näet seurasivat innolla pakenevien jälkiä, joita vainukoirat jättivät korkeaan ruohostoon.

Metsään päästyään erämiehet kapusivat taas puuhun ja alkoivat edetä taivaan ja maan välillä. Tämä matkustustapa on paljon yleisempi kuin Euroopassa luullaan, näillä seuduilla, missä sen johdosta, että liaanit ja puut ovat toisiinsa kietoutuneet, on mahdotonta edetä raivaamatta kirveellä itselleen tietä.

Siirtyen oksalta oksalle voi siten kulkea kilometrimääriä koskematta jalallaan maata.

Juuri tällä tavalla erämiehet matkasivat, vaikkakin he tekivät sen toisesta syystä.

He kulkivat näin vihollistensa edellä, jotka lähenivät lähenemistään ja joiden he pian huomasivat alapuolellaan marssivan intiaanijonossa, toinen toisensa takana.

Kotkanpää kulki ensimmäisenä, haavansa vuoksi puoliksi maaten hevosensa selässä, mutta entistä innokkaampana vihollistensa takaa-ajoon.

Ollessaan comanchien kohdalla heidän yläpuolellaan molemmat erämiehet kätkeytyivät lehdistöön pidättäen henkeään. Vähäisinkin sattuma olisi saattanut ilmaista heidän läsnäolonsa.

Intiaanit menivät ohitse huomaamatta heitä. Erämiehet ryhtyivät jälleen jatkamaan matkaansa.

"Oh!" kuiskasi Ilomieli hetken kuluttua. "Luulen, että tällä kertaa olemme heistä selviytyneet."

"Älkäämme olko liian kärkkäät toitottamaan voittoamme, vaan poistukaamme niin nopeasti kuin suinkin voimme. Nuo peijakkaan punanahat ovat ovelia. He pääsevät kyllä pian petoksemme perille."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Ilomieli äkkiä. "Olen kadottanut puukkoni, en tiedä minne. Jos nuo vintiöt sen löytävät, niin olemme hukassa."

"Se on varsin luultavaa", mutisi Uskollinen Sydän. "Yksi syy lisää, minkä vuoksi emme saa tuhlata hetkeäkään."

Metsä, joka tähän asti oli ollut aivan rauhallinen, alkoi äkkiä kumeasti puhista, linnut lentelivät kirkuen kauhusta, ja tiheiköissä kuuli kuivien oksien taittuvan petoeläinten kiireisten askelten painosta.

"Mitä se tietää?" kysyi Uskollinen Sydän ja katseli ympärilleen levottoman näköisenä. "Tuntuu kuin metsä olisi pyörtynyt."

Molemmat erämiehet kapusivat sen puun latvaan, jossa he olivat ja joka sattumalta oli metsän korkeimpia.

Tavaton valonhohde väritti taivaankannen enintään puolen penikulman päässä siitä paikasta, missä he olivat, ja suureni hetki hetkeltä lähestyen heitä jättiläisaskelin.

"Mitä kirottua!" huudahti Ilomieli, "comanchit ovat sytyttäneet preirien tuleen."

"Niin ovat, ja luulenpa, että tällä kertaa, kuten äsken lausuin, olemme hukassa", vastasi Uskollinen Sydän kylmäverisenä.

"Mitä on tehtävä?" tiedusteli kanadalainen. "Tuossa tuokiossa tuli saartaa meidät."

Uskollinen Sydän oli vaipunut syviin mietteisiin.

Muutaman sekunnin kuluttua hän kohotti päänsä pystyyn. Voitonhymy levisi hänen suupieliinsä.

"He eivät vielä ole meitä saavuttaneet", lausui hän. "Seuraa minua veljeni!"... Ja hän lisäsi matalalla äänellä: "Tahdon jälleen nähdä äitini!..."

VI

Pelastaja

Jotta lukija voisi oikein käsittää tilanteen, jossa erämiehet olivat, on välttämätöntä palata seuraamaan comanchipäällikön puuhia.

Tuskin Kotkanpään vihamiehet olivat kadonneet puitten väliin, kun hän nousi hitaasti pystyyn, kumartui eteenpäin ja terästi kuuloaan voidakseen olla varma, että nämä tosiaankin poistuivat. Heti kun hän oli siitä varma, repäisi hän _blanketistaan_ -- loimipeitteestään -- kaistaleen, jonka niin hyvin kuin osasi kietoi haavoittuneen käsivartensa ympäri. Huolimatta verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta ja suurista tuskista, joita hän tunsi, hän ryhtyi päättäväisesti seuraamaan erämiesten jälkiä.

Hän kulki siten viimemainittujen perässä aivan huomaamattomasti leirin reunalle asti. Kätkeytyneenä ebenpuun taakse hän nyt raivosta kiehuen saattoi todeta, voimatta kuitenkaan sitä estää, kuinka erämiehet löysivät kadonneet pyydyksensä ja sitten poistuivat.

Vaikka vainukoirat, jotka kulkivat metsästäjien mukana, olivat oivallisia eläimiä, jotka oli opetettu vainuamaan intiaaneja varsin kaukaa, niin jonkun sattuman vuoksi, joka luultavasti pelasti comanchipäällikön, ne nyt hyökkäsivät ahnaasti punanahkojen jättämien hajallisten ruoantähteiden kimppuun. Koirien omistajat luulivat, ettei heitä väijyttäisi, eivätkä siis ollenkaan koettaneet terästää niiden valppautta.

Saatuaan monien vaikeuksien jälkeen tavoitetuksi hevosensa comanchit palasivat vihdoin leirilleen.

Nähdessään päällikkönsä haavoittuneen he hämmästyivät suuresti, ja heidät valtasi suunnaton kiihtymys, jota Kotkanpää taitavasti käytti hyväkseen yllyttäen heitä uudelleen ajamaan takaa erämiehiä, nämä kun eivät voineet olla kaukana, koska heidän taakkansa viivästyttivät heidän kulkuaan, ja siis välttämättä tuotapikaa joutuisivat heidän käsiinsä.

Uskollisen Sydämen keksimä sotajuoni johti intiaaneja harhaan vain muutaman hetken. Varsin pian he löysivät metsän ensimmäisistä puista helposti huomattavat jäljet vihollistensa kulusta.

Tällöin juuri Kotkanpää suuttuneena siitä, että hän näin oli joutunut tappiolle taistelussaan näitä kahta uskaliasta miestä vastaan, joiden erinomainen viekkaus teki kaikki laskelmat tyhjiksi, päätti tehdä tilit selviksi heidän kanssaan. Hän keksi pirullisen suunnitelman: käski sytyttää metsän tuleen. Kun tätä keinoa käytettiin sillä tavalla kuin hän sitä käytti, täytyi sen, sitä hän ei epäillytkään, vihdoin toimittaa peloittavat viholliset hänen ulottuvilleen.

Sen mukaan hän sijoitti soturinsa eri suunnille suureksi piiriksi ja sitten käski virittää tulen korkeaan heinään yhtä aikaa useammilla paikoilla.

Ajatus oli hyvä, vaikkakin raaka ja niiden villien soturien arvoinen, jotka sitä käyttivät.

Koetettuaan turhaan päästä ulos joka puolelta heitä ympäröivästä tuliverkosta olisi erämiesten pakko väkisinkin antautua julmien vihollistensa käsiin, elleivät pitäisi kunniakkaampana palaa elävältä.

Kotkanpää oli kaikki suunnitellut ja edeltäkäsin arvioinut lukuunottamatta erästä perin yksinkertaista ja helppoa pelastuskeinoa, johon Uskollinen Sydän saattoi panna toivonsa.

Soturit olivat, kuten jo olemme kertoneet, päällikkönsä käskystä hajaantuneet ja sytyttäneet tulen useihin paikkoihin yhtaikaa.

Tähän myöhäiseen vuodenaikaan pensaat ja heinä, jotka kesäauringon hehkuvat säteet olivat polttaneet kuiviksi, olivat heti syttyneet palamaan, ja tuli oli hyvin nopeasti levinnyt joka suunnalle.

Se ei kuitenkaan ollut tapahtunut niin nopeasti, ettei olisi kestänyt jonkun aikaa, ennenkuin kaikki liekit yhtyivät.

Uskollinen Sydän ei epäröinyt kauan. Sillä välin kun intiaanit ilosta ulvoen paholaisten lailla juoksentelivat tuliseinämän luona, jonka olivat panneet vihollistensa esteeksi, heittäytyi erämies ystävänsä seuraamana kiivaasti juosten tulimuurien väliin, jotka oikealta ja vasemmalta viuhuen lähestyivät ja olivat jo vähällä yhtyä juuri hänen jalkainsa alla ja päänsä yläpuolella. Hiiltyneiden puiden keskitse, jotka putoilivat ryskien maahan, sakeiden savupilvien lävitse, jotka salpasivat hengityksen, joka puolelta satelemalla lentelevien kipinäparvien polttamina, seuraten rohkeasti tietään liekkiholvien alitse pelottomat seikkailijat murtautuivat, saaden vain muutamia merkityksettömiä palohaavoja, kirotun tulivyön puhki, johon intiaanit luulivat iäksi haudanneensa heidät. He olivat jo kaukana vihollisistaan, kun nämä vielä riemuitsivat juonensa onnistumisesta.

Tulipalo laajeni kuitenkin kauhistavan suureksi. Metsän puut vääntelehtivät tulen niitä syleillessä. Preirie oli nyt yhtenä tulimerenä. Kauhun hullaannuttamina juoksenteli sen keskellä villieläimiä, jotka tämä aavistamaton tuho karkoitti turvapaikoistaan.

Taivas heloitti veripunaisena, ja raju tuuli lakaisi edeltään tulta ja savua.

Intiaanitkin kauhistuivat tekonsa seurauksia havaittuaan, että heidän ympärillään syttyi kokonaisia tulivuoria, jotka muistuttivat kaameita majakoita, että maa kuumeni ja suunnattomat bisonilaumat panivat raivokkaalla juoksullaan tantereen vapisemaan, epätoivoissaan päästäen huutoja, jotka kauhistuttivat rohkeimpiakin.

Meksikolaisten leirissä vallitsi mitä suurin sekasorto. Meluttiin, kaikkialle levisi hirveä hämminki, hevoset olivat päässeet irti ja pakenivat joka suunnalle, miehet ottivat mukaan aseensa ja ampumavaransa, toiset taas kantoivat satuloita ja tavaramyttyjä.

Jokainen huusi, kiroili, komenteli. Kaikki juoksivat leirissä aivan kuin olisivat menneet päästään pyörälle.

Tulimeri läheni majesteettisena, ohikulkiessaan ahmaisten kitaansa kaikki. Sen edellä juoksi lukematon lauma kaikenlaisia eläimiä, jotka hyppelivät kauheasti kiljuen. Niitä seurasi hirviö, joka tavoitti niitä joka askeleella.

Sakea sauhu levisi kipeniä täynnä jo meksikolaisten leirien yli. Parikymmentä minuuttia vielä, ja he olisivat tuhon omia.

Syleillen sisarentytärtään kenraali turhaan tiedusteli oppailta keinoa, kuinka voitaisiin pelastua uhkaavasta, suunnattomasta vaarasta.

Mutta vaaran suuruudesta kauhistuneina miehet olivat kokonaan menettäneet toimintakykynsä.

Ja mihin keinoon olisi kannattanutkaan turvautua? Liekit yhtyivät suunnattomaksi kehäksi, jonka sisään leiri oli jäänyt.

Voimakas tuuli, joka oli siihen asti paisuttanut tulipaloa ja kiihdyttänyt sen etenemisnopeutta, lakkasi äkkiä, ja tulen kulku hidastui.

Kohtalo varasi vielä muutaman minuutin ajan noille onnettomille.

Tällöin leiri tarjosi oudon näyn.

Kauhun lamauttamina nämä kaikki ihmiset olivat menettäneet itsesäilytysvaistonkin.

Lancerot ripittäytyivät toinen toisilleen.

Oppaat olivat vaipuneet synkän toivottomuuden tilaan.

Kenraali syytti taivasta tuhostaan.

Mitä tohtoriin tulee, niin hän ei surrut muuta kuin sitä, ettei koskaan voisi löytää etsimäänsä kasvia. Kaikki hänen muut ajatuksensa väistyivät tuon yhden tieltä.

Doña Luz rukoili palavasti kädet ristissä polvillaan maassa.

Tuli eteni yhä etujoukkonsa, metsän petojen, jäljessä.

"Oh!" huudahti kenraali ravistaen voimakkaasti oppaan hartiaa, "annatteko meidän näin palaa koettamatta meitä pelastaa?"

"Mitä voimme tehdä vastoin Jumalan tahtoa?" kysyi Lörppö haluttomasti.

"Eikö siis ole mitään keinoa pelastua kuolemasta?"

"Ei mitään!"

"On kyllä yksi" huudahti muuan mies, joka puoleksi palanein hiuksin ja kasvoin syöksyi leiriin tavaramyttyjen yli hypäten. Häntä seurasi toinen mies.

"Kuka te olette?" tiedusteli kenraali.

"Yhdentekevää kuka", vastasi vieras kuivasti. "Minä tulen pelastamaan teidät! Seuralaiseni ja minä olimme jo välttäneet vaaran, mutta auttaaksemme teitä olemme uudestaan tulleet tulen keskelle. Se riittäköön! Pelastuksenne on omassa vallassanne. Nyt on puhe vain siitä, tahdotteko pelastua."

"Käskekää!" vastasi kenraali. "Minä ensimmäisenä näytän tottelevaisuudessa hyvää esimerkkiä."

"Eikö teillä siis ole oppaita mukananne?"

"Totta kai!"

"He ovat sitten joko konnia tai laiskureita, sillä keinon, johon aion turvautua, tuntevat kaikki preirien asukkaat."

Kenraali katsahti epäilevästi Lörppöön, joka ei ollut voinut olla vavahtamatta tuntemattomien äkillisen ilmestymisen vuoksi.

"Teette muuten myöhemmin heidän kanssaan siitä tiliä. Tällä hetkellä ei ole siitä kysymys."

Nähdessään tämän päättäväisen miehen ja kuullessaan hänen varman ja täsmällisen puheensa meksikolaiset olivat vaistomaisesti aavistaneet hänessä pelastajan. He tunsivat rohkeuden palaavan toivon mukana ja olivat valmiit viivyttelemättä täyttämään hänen käskynsä.

"Kiiruhtakaa", sanoi erämies. "Kiskokaa maasta kaikki ruohot leirin ympäriltä."

Jokainen ryhtyi käskettyyn työhön.

"Kostuttakaamme peitteitä", jatkoi vieras kääntyen kenraalin puoleen, "ja jännittäkäämme ne tavaramyttyjen eteen."

Kenraali, kapteeni ja tohtori toimeenpanivat erämiehen johdolla hänen käskynsä, jolla aikaa toveri suopungilla otti kiinni hevoset ja muulit ja pani ne liekaan keskelle leiriä.

"Joutukaamme! Joutukaamme", huusi erämies lakkaamatta, "muuten tuli saavuttaa meidät!"

Jokainen työskenteli parhaansa mukaan.

Pian saatiin laaja alue kitketyksi.

Doña Luz katseli ihaillen tätä vierasta miestä, joka oli ilmestynyt kuin sallimuksen lähettämänä ja näytti keskellä kaikkien hurjaa pelkoa niin rauhalliselta ja tyyneltä kuin hänellä olisi valta käskeä tuota hirvittävää tuhon aikaansaajaa, kun se jättiläisaskelin lähestyi heitä. Nuori tyttö ei voinut kääntää hänestä katsettaan. Hän tunsi väkisinkin mieltymystä tuohon tuntemattomaan pelastajaan, jonka ääni, eleet ja koko olemus valloittivat hänet.

Kun heinä ja ruohot oli kiskottu irti niin kuumeentapaisen kiireesti kuin kuolemanvaarassa olevat ihmiset voivat toimia, hymyili erämies lempeästi.

"Nyt", lausui hän meksikolaisille, "ystäväni ja minä kyllä pidämme huolen muusta. Jättäkää kaikki meidän tehtäväksemme. Mitä teihin tulee, niin kietoutukaa huolellisesti kostutettuihin peitteisiin."

Jokainen noudatti hänen neuvoaan.

Vieras katsahti ympärilleen. Viitattuaan toverilleen hän sitten meni tulta vastaan.

"En eroa teistä", lausui kenraali myötätuntoisesti.

"Tulkaa", vastasi vieras lyhyesti.

Kun he olivat saapuneet sen alan uloimmalle laidalle, mistä heinä oli kitketty, kokosi erämies heiniä ja puita läjäksi. Heitettyään hiukan ruutia sen päälle hän sytytti sen palamaan.

"Mitä te teette?" kysyi kenraali hämmästyneenä.

"Näettehän sen itse. Taistelen tulella tulta vastaan", vastaisi erämies yksikantaan.

Hänen toverinsa oli tehnyt samalla tavalla vastakkaisella puolella. Tuliseinämä kohosi nopeasti, ja muutaman minuutin aikana leiri oli melkein kokonaan tulen holvaamana.

Noin neljännestunti kului kauhistuttavan pelon ja hätäisen odotuksen vallassa.

Liekkien voima pieneni vähitellen, ilma alkoi puhdistua, savu hälveni, ja tulipalon humina heikkeni.

Vihdoin saattoi jälleen selvittää ajatuksensa tässä hornan sekamelskassa.

Helpotuksen huokaus pääsi jokaisen rinnasta. Leiri oli pelastettu!

Tulipalo, jonka suhina yhä vaimeni, siirtyi erämiehen voittamana toiselle suunnalle tekemään tuhojaan.

Jokainen riensi kiittämään vierasta.

"Olette pelastanut sisarentyttäreni hengen", sanoi kenraali hänelle liikutettuna, "miten voisin koskaan maksaa kiitollisuudenvelkani teille?"

"Ette ole minulle mitään velkaa, monsieur", vastasi erämies yksinkertaisen ylevästi. "Preiriellä kaikki ovat veljiä. Täytin vain velvollisuuteni rientäessäni avuksenne."

Niin pian kun ensimmäinen ilonpuuska oli mennyt ohi ja leirillä oli saatu taas hiukan järjestystä, etsi kukin itselleen sopivan lepopaikan. Yön kauheat mielenliikutukset tekivätkin levon välttämättömäksi.

Molemmat vieraat, jotka vaatimattomasti, mutta päättäväisesti olivat torjuneet kaikki kenraalin yritykset osoittaa heille kiitollisuuttaan, laskeutuivat huolettomasti tavaramytylle lepäämään muutamiksi tunniksi.

Vähän ennen auringonnousua he nousivat.

"Maa on jo varmaankin kylmää", sanoi toinen, "lähtekäämme, ennenkuin nuo ihmiset heräävät, sillä he eivät kenties tahtoisi päästää meitä eroamaan ilman muuta."

"Lähtekäämme", toisti toinen lyhyesti.

Juuri kun erämiehet olivat päässeet leirin ulkopuolelle, laskeutui muuan käsi kevyesti ensinmainitun olalle. Hän kääntyi ympäri.

Doña Luz seisoi hänen edessään.

Molemmat miehet pysähtyivät tervehtien kunnioittavasti nuorta neitosta.

"Jätättekö meidät?" kysyi viimemainittu suloisella ja sointuvalla äänellä.

"Meidän täytyy, señorita", vastasi toinen puhutelluista.

"Ymmärrän", lausui tyttö ihastuttavasti hymyillen. "Kun me teidän avullanne nyt olemme pelastuneet, niin ei teillä ole täällä mitään tehtävää, eikö niin?"

Erämiehet kumarsivat virkkamatta mitään.

"Tahdotteko tehdä mielikseni?"

"Puhukaa, neiti!"

Tyttö otti sievän, jalokivillä koristetun pienen ristin, jota oli kantanut kaulassaan.

"Pitäkää tämä muistona minusta."

Erämies empi.

"Ottakaa se, pyydän", lausui tyttö itkusta väräjävällä äänellä.

"Suostun pyyntöönne, neiti", sanoi erämies liikutettuna sovittaen ristin kaulaansa messuhakasensa viereen, "saan täten toisenkin taikakalun äitini antaman ohelle."

"Kiitos", virkkoi tyttö iloisena. "Mutta vielä sananen."

"Puhukaa."

"Mitkä ovat nimenne?"

"Toveriani nimitetään Ilomieleksi."

"Entä teitä?"

"Uskolliseksi Sydämeksi."

Vielä kerran hyvästiksi kumarrettuaan erämiehet lähtivät kiireesti menemään ja katosivat pian hämärään.

Doña Luz seurasi heitä katseellaan niin kauan kuin saattoi heidät eroittaa. Sitten hän ajatuksiin vaipuneena palasi verkalleen teltalle mutisten puoliääneen:

"Uskollinen Sydän! Ah! Sen nimen kyllä muistan..."

VII

Yllätys

Yhdysvallat ovat Englannilta perineet sen anastamisjärjestelmän, joka on silmäänpistäviä piirteitä brittien luonteessa.

Tuskin Pohjois-Amerikka oli julistettu itsenäiseksi ja rauha solmittu entisen emämaan kanssa, kun jo nuo ihmiset, jotka olivat pitäneet niin suurta ääntä tyranniudesta ja sorrosta ja jotka panivat vastalauseen ihmisoikeuksien loukkaamisesta, he kun muka olivat joutuneet sen uhreiksi, järjestivät intiaanimetsästyksen niin leppymättömän kylmäverisesti kuin heille oli luontaista sukuperän vuoksi.

He eivät tyytyneet ainoastaan oman alueensa puhdistamiseen, saati sitten valtaamiinsa laajoihin seutuihin, joita heidän rauhaton kansakuntansa toimeliaisuudestaan huolimatta ei kyennyt kokonaisuudessaan raivaamaan viljelykselle ja hoitamaan. He halusivat päästä molempien valtamerien herroiksi saartamalla joka puolelta alkuasukasheimot, joita he alinomaa työntävät tieltään ja jotka he lopuksi "hukuttavat Tyyneenmereen", kuten erään vanhan intiaanipäällikön ennustavat ja katkeruutta kuvastavat sanat kuuluvat.

Yhdysvalloissa, joista yhä enemmän aletaan muuttaa käsitystä, mutta joita ennakkoluuloiset ihmiset ja ne, jotka eivät ota asioista selvää, vielä kuvittelevat vapauden klassilliseksi maaksi, tapaa ilkeänä epäkohtana kaksi ihmisrotua, jotka on riistetty kolmannen hyväksi, tämä kun vaatii itselleen oikeuden määrätä niiden elämästä ja kuolemasta, pitäen niitä vain juhtina.

Nämä kaksi rotua, jotka niin hyvin ansaitsevat kaikkien valistuneiden henkilöiden ja ihmissuvun todellisten ystävien huomiota, ovat musta- ja punaihoinen rotu.

On toiselta puolen totta, että Yhdysvallat osoittaakseen ihmisystävällisyyttään ovat jo vuonna 1795 tehneet _rauhan- ja ystävyyssopimuksen_ berberiläisvaltioiden kanssa, tarjoten niille verrattomasti suurempia etuja kuin Maltan ritarikunta, joka sekin halusi tehdä sopimuksen niiden kanssa. Algerin ja Tripolisin kaupunkien hallitukset vahvistivat sopimuksen, jossa nimenomaan väitettiin, _ettei Yhdysvaltain hallitus missään suhteessa nojaa kristinuskoon_.

Niille, joista tämä voi tuntua liian karkealta, voimme vastata, että asianlaita on todellakin niin ja että amerikkalaiset tuntevat vain yhden Jumalan: _Dollari-Jumalan_, joka aina ja kaikkialla on ollut rosvojen yksinomaisena palveltavana.

Vedettäköön tästä johtopäätöksiä!

_Squatterit_, nuo vailla kotia ja kontua, lakeja ja oikeutta olevat miehet, joita kaikki muut hyljeksivät ja jotka ovatkin pohjoisamerikkalaisen sivistyksen häpeäpilkku, siirtyvät lakkaamatta länteen päin uutisviljelykseltä toiselle, koettaen karkoittaa intiaaniheimoja näiden viimeisiltäkin turvapaikoilta.

Squatterien jäljessä saapuu viisi kuusi sotamiestä, rummunlyöjä, torvensoittaja ja joku upseeri kantaen tähtilippua.

Sotamiehet rakentavat muutamista puunrungoista jonkun linnoituksentapaisen, pystyttävät lipun sen harjalle ja julistavat, että liittovaltion rajat ulottuvat sinne asti.

Pari kolme hökkeliä rakennetaan sitten linnoituksen ympärille. Sinne asettuu asumaan ryhmä sekarotuista kansaa, johon kuuluu kirjava joukko valko-, musta-, puna- ja kupari-ihoisia ihmisiä, ja taas on perustettu uusi kaupunki, jolle annetaan sellainen sointuva nimi kuin esimerkiksi Utica, Syrakusa tai Rooma, Kartago, ja muutaman vuoden kuluttua, kun tässä kaupungissa on jo pari kolme kivitaloa, se itseoikeutettuna julistetaan jonkun uuden, vielä olemattoman valtion pääkaupungiksi.

Tämä on tapahtumien kulku tässä maassa. Se on siis jokseenkin yksinkertainen, kuten voi huomata.

Muutama päivä edellisessä luvussa kertomiemme tapausten jälkeen sattui omituinen kohtaus eräällä valtausalueella, joka tuskin kahta vuotta aikaisemmin oli raivattu kuntoon Canadianin rannalle kauniille paikalle, viheriöivän kukkulan juurelle.

Täällä oli parikymmentä mielivaltaiseen järjestykseen toistensa viereen rakennettua hökkeliä. Sen turvana oli neljällä pienellä tykillä varustettu linnoitus, joka hallitsi jokiseutua.

Tämä vielä niin nuori kylä oli tavattomalla amerikkalaisella toimeliaisuudellaan hankkinut itselleen sen merkityksen, mikä yleensä kuuluu kaupungille. Kaksi kapakkaa oli tupaten täynnä juomaveikkoja, ja kolmeen eri kirkkokuntaan kuuluvat temppelit kutsuivat luokseen uskovaisia.

Ihmisiä tuli ja meni niin touhuissaan kuin ainakin ne, jotka todella tekevät työtä ja hoitavat asioitaan.

Suuri joukko kanootteja liukui jokea pitkin, ja kauppatavaroita täynnä olevia kärryjä kulki joka suuntaan akselien kitistessä ja pyörien uurtaessa syviä jälkiä tiehen.

Kaikesta tästä liikenteen vilkkaudesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi oli helppo huomata, että eräänlainen rauhattomuus vallitsi kylässä.

Asukkaat puhelivat keskenään. He kokoontuivat ryhmittäin porttien luokse, ja joukko miehiä, jotka olivat nousseet tukevien ratsujen selkään, lähti vakoilemaan eri suuntiin saatuaan määräykset linnan kapteenilta, joka puettuna paraatipukuunsa kaukoputki kädessä ja kädet selän takana käyskenteli edestakaisin linnanpaltalla.

Kanootit palasivat vähitellen rantaan, rattaita vetäneet hevoset riisuttiin valjaista, vetojuhdat suljettiin aitauksiin, ja koko kylän asujamisto kerääntyi torille.

Aurinko painui nopeasti taivaanrantaan päin, yö oli kohta tulossa. Ympäristöihin lähetetyt ratsumiehet olivat kaikki jo palanneet.

"Näette", sanoi kapteeni kokoontuneille asukkaille, "että meidän ei lainkaan tarvitse pelätä. Se oli vain turhaa hälinää, joten voitte rauhassa pysyä kotona. Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole löydetty mitään merkkejä intiaaneista."

"Hm!" huomautti muuan iäkäs mestitsierämies nojautuen kivääriinsä. "Intiaanit suoriutuvat kyllä nopeasti matkasta."