Arkansasin sissit: Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta
Part 5
Ennen vuorellenousua oli Ilomieli ottanut mukaansa joukon päreitä. Nyt hän sytytti kaksi soihtua, joista ojensi toisen toverilleen ja piti toisen itse.
Luola näyttäytyi nyt heille kaikessa villissä majesteettisuudessaan.
Sen seinät olivat korkeat. Niissä oli päällekkäin loistavia tippukiviä, joista valo heijastui kymmenkertaisena synnyttäen tarumaisen valaistuksen.
"Tämä luola", sanoi Ilomieli, annettuaan ystävänsä jonkun aikaa tutkia sen yksityiskohtia, "on epäilemättä tämän preirien merkillisyyksiä. Tuo käytävä, joka kulkee loivasti alas tuossa edessämme, menee Verdi Gris-joen alitse ja jatkuu sen toisella puolella mailin verran tasangolle. Paitsi sitä käytävää, jonka kautta tulimme luolaan, ja tuota, joka on edessämme, on vielä neljä muuta, jotka kaikki johtavat täältä ulos eri suunnille. Näet siis, että täällä emme ole vaarassa joutua saarroksiin ja että nämä tilavat suojat tarjoavat meille huoneuston, jota itse Yhdysvaltojen presidenttikin kadehtisi."
Ihastuneena tämän turvapaikan löydöstä Uskollinen Sydän tahtoi tutustua siihen pienimpiä yksityiskohtia myöden, ja vaikka tämä erämies oli luonnostaan harvasanainen, ei hän kuitenkaan voinut olla useampaan otteeseen lausumatta ihailuaan.
"Miksi et ole puhunut tästä minulle aikaisemmin?" uteli hän.
"Odotin sopivaa tilaisuutta", vastasi toinen.
Erämiehet panivat hevosensa liekaan. Niille riittikin ruokaa yllin kyllin eräässä luolan osassa, jonne tunkeutui valoa näkymättömistä halkeamista. Kun he olivat päässeet varmuuteen siitä, ettei näiltä jaloilta eläimiltä heidän poissaollessaan puuttuisi mitään ja etteivät ne voisi karata, heittivät he karbinit olalleen, vihelsivät koirat luokseen ja lähtivät kiireesti pitkin käytävää, joka johti joen alitse.
Ilma muuttui pian kosteaksi heidän ympärillään. Hiljainen, yhtäjaksoinen humina alkoi kuulua heidän päänsä päällä. He kulkivat Verdi Grisin alitse.
Puolisen tuntia astuskeltuaan erämiehet ilmestyivät preirielle aukosta, jonka tiheä pensaikko ja köynnöskasvit kätkivät.
He olivat viipyneet kauan aikaa luolassa. Ensin he olivat tarkastaneet huolellisesti paikat aivan kuin aavistaen, että heidän kerran vielä täytyisi etsiä sieltä turvapaikka hevosilleen. Sitten he olivat kiireesti haukanneet vähän, niin että aurinko oli juuri mailleen menemässä, kun he jälleen ryhtyivät comanchien jälkiä seuraamaan.
Sitten alkoi todella intiaanien takaa-ajo. Pantuaan vainukoiransa näiden jäljille molemmat erämiehet etenivät hiljaa niiden perässä, ryömien nelin kontin korkeassa ruohossa, silmät ja korvat tarkkaavina, pidättäen henkeään ja pysähtyen välillä hengähtämään ja samalla tutkimaan niitä tuhansia preirien ääniä, joita erämiehet eroittavat tavattoman helposti ja joille he arveluitta keksivät selityksen.
Eräseutu oli vähitellen vaipunut kuolonhiljaisuuteen.
Yön lähestyessä näillä suunnattomilla autiomailla luonto näyttää toimittavan hartautensa ja hurskaan rukouksen ohella virittävän alkusoittoa pimeyden salaperäisyyksiin.
Erämiehet etenivät yhä varovammin, ryömien vieretysten.
Äkkiä koirat ääntä päästämättä vetäytyivät taaksepäin. Nuo kunnon eläimet tuntuivat ymmärtävän, että näillä seuduilla on tärkeätä pysyä hiljaa ja että yksikin ulvahdus maksaisi heidän isäntiensä hengen.
Ilomieli katsoi tiukasti ympärilleen.
Hänen silmänsä välähtivät, hän kavahti pystyyn ja pantterin lailla loikaten heittäytyi erään intiaanisissin kimppuun, joka eteenpäin kallistuneena ja pää kumarassa näytti vainuavan vihollisen tuloa.
Intiaani kaatui selälleen ehtimättä päästää avun- tai hätähuutoa. Ilomieli kiristi hänen kurkkuaan ja pani polvensa hänen rintansa päälle.
Sitten erämies äärimmäisen kylmäverisesti veti esille puukkonsa ja upotti sen kahvaa myöten vihollisensa sydämeen.
Kun villi huomasi olevansa hukassa, lakkasi hän tekemästä hyödytöntä vastarintaa, mutta kun hän kiinnitti vihaa ja halveksimista uhkuvan katseensa kanadalaiseen, nousi hänen huulilleen ivallinen hymy, ja hän heitti henkensä järkähtämättömin kasvoin. Ilomieli pani veitsen takaisin vyölleen, työnsi ruumiin syrjään ja kuiskasi vähääkään hämmentymättä:
"Ensimmäinen."
Hän alkoi taas ryömiä eteenpäin.
Uskollinen Sydän oli seurannut ystävänsä liikkeitä hyvin tarkasti, valmiina auttamaan häntä tarpeen vaatiessa. Kun intiaani oli saanut surmansa, ryhtyi hän välinpitämättömänä edelleen seuraamaan jälkiä.
Pian loisti nuotion valoa puiden lomitse, ja paistetun lihan haju tunkeutui erämiesten tarkkoihin aistimiin.
He kiipesivät äänettömästi suureen korkkipuuhun, joka oli muutaman askeleen päässä, ja syleillen puun nystermäistä runkoa kätkeytyivät sen tuuheiden oksien suojaan. Nyt he alkoivat tähystää alaspäin.
He olivat comanchien leirin yläpuolella, joka sijaitsi korkeintaan kymmenen metrin päässä heistä.
IV
Matkalaiset
Suunnilleen samaan aikaan kun erämiehet tulivat ulos luolasta ryhtyen taas seuraamaan comanchien jälkiä, pysähtyi noin parinkymmenen mailin päässä siltä paikalta, missä he olivat, melkoisen suuri joukko valkoihoisia matkalaisia Canadian-virran äyräälle valmistautuen leiriytymään yöksi eräälle varsin sopivalle paikalle, missä vielä näkyi merkkejä siellä aikaisemmin oleilleesta intiaanijoukosta.
Metsästäjät ja sekarotuiset gambusinit, jotka toimivat matkalaisten oppaina, kiirehtivät riisumaan kymmenkuntaa muulia, joiden turvajoukkona oli meksikolaisia lanceroja.
He muodostivat matkatavaroista soikean kehän, jonka keskelle sytytettiin nuotio. Välittämättä sen enempää seuralaisistaan oppaat kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja valmistivat illallisensa.
Nuori, noin kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, uljaan näköinen upseeri, jonka piirteet olivat hienot ja ylhäiset, astui kunnioittavasti erään kantotuolin luo, joka kuljetti kaksi muulia, saattueena pari lanceroa.
"Minne haluaisitte señoritan teltan asetettavaksi?" kysyi nuori upseeri paljastaen päänsä.
"Minne vain itse tahdotte, kapteeni Aguilar, kunhan se vain pian saadaan kuntoon. Sisarentyttäreni on menehtyä väsymykseen", vastasi kantotuolissa oikealla puolella istuva herra.
Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli kovat ja terävät kasvonpiirteet, kotkankatse, ja hiukset niin valkoiset kuin Chimborazon lumi. Hänellä oli yllään väljä sotilasvaippa, jonka alta pilkisti esiin meksikolaisen kenraalin loistava, kauniisti kirjailtu puku.
Kapteeni kumarsi ja poistui. Palaten lancerojen luo hän antoi heille määräyksen pystyttää keskelle leiriä sini- ja punajuovaivaisesta kankaasta laitetun teltan, joka oli ollut poikittain muulin selässä.
Viisi minuuttia myöhemmin kenraali astui maahan. Sitten hän tarjosi kohteliaasti kätensä nuorelle naiselle, joka kevyesti hyppäsi kantotuolista, ja vei hänet telttaan, missä kapteeni Aguilarin ripeän toiminnan ansiosta kaikki jo oli kunnossa, niin että hänellä oli siellä niin mukava olla kuin olosuhteet suinkin sallivat. Kenraalin ja hänen sisarentyttärensä jäljessä astui telttaan kaksi henkeä.
Toinen heistä oli paksu, lyhyt mies, jolla oli täyteläiset, punoittavat kasvot. Hänellä oli viheriäiset silmälasit, vaalea tekotukka ja sotilaslääkärin virkapuku.
Tämä henkilö, jonka ikää oli vaikea ratkaista, mutta joka näytti olevan lähes viidenkymmenen ikäinen, oli nimeltään Jerome Boniface Durieux. Hän oli ranskalainen ja ylilääkärinä Meksikon palveluksessa.
Astuessaan maahan hän oli hyvin varovasti ottanut kainaloonsa suuren matkalaukun, joka oli ollut hänen hevosensa satulan takana ja josta hän ei näyttänyt haluavan luopua.
Toinen henkilö oli nuori tyttö tai pikemmin noin viidentoista vuoden ikäinen lapsi. Hänen ilmeensä oli vallaton ja vilkas. Hänellä oli pystynenä, ja hänen katseensa oli häikäilemätön, kuten on luontaista mestitseille, sekarotuisille. Hän oli kenraalin sisarentyttären kamarineiti.
Muuan erinomaisen suurikokoinen neekeri, jolla oli Jupiterin majesteetillinen nimi, ryhtyi parin gambusinin avustamana valmistamaan illallista.
"Kas niin, tohtori!" lausui kenraali hymyillen paksulle miehelle, joka oli istuutunut matkalaukkunsa päälle puhisten kuin härkä, "mitä sanotte sisarentyttäreni terveydentilasta tänä iltana?"
"Señorita on aina hurmaava", vastasi lääkäri ritarillisen kohteliaasti ja pyyhki otsaansa. "Mutta eikö teistäkin kuumuus ole tukehduttava?"
"Eikö mitä!" vastasi kenraali, "ei tavallista tukehduttavampi."
"Silloin olen kuvitellut", sanoi lääkäri huoaten. "Mitä nauratte, pikku veitikka?" lisäsi hän kääntyen kamarineidin puoleen, joka todellakin nauroi, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.
"Älkää välittäkö tuosta hupsusta, herra tohtori. Tiedättehän, että hän on vasta lapsi", lausui nuori nainen viehättävästi hymyillen.
"Olen teille aina sanonut, doña Luz", väitti tohtori rypistäen tuuheita kulmakarvojaan ja pullistaen poskiaan, "että tuo pikku tyttö on paholainen, jota kohtaan te olette liian hyvä ja joka lopuksi tekee teille kauniit kolttoset."
"Uh, uh! Te häijy kivien kokoilija!" huusi mestitsi irvistäen, viitaten tohtorin erikoisharrastukseen.
"Kas niin! Rauhoittukaa", sanoi kenraali. "Onko tämänpäiväinen matka väsyttänyt sinua, rakas sukulaiseni?"
"Eipä juuri liikoja", vastasi nuori tyttö pidätetysti haukotellen. "Oltuamme jo lähes kuukauden matkalla alan tottua tähän elämään, jota pidin, sen tunnustan, alussa liian rasittavana."
Kenraali huokasi, mutta ei lausunut mitään. Tohtori oli syventynyt huolellisesti järjestämään yrttejä ja kiviä, jotka oli päivän kuluessa koonnut.
Kamarineiti liikuskeli kuin lintu pannen järjestykseen eri esineet, joita hänen emäntänsä saattaisi tarvita.
Käyttäkäämme hyväksemme tätä levähdystä esitelläksemme parilla sanalla nuoren naisen.
Doña Luz de Bermudez oli kenraalin nuoremman sisaren tytär.
Hän oli korkeintaan kuusitoistavuotias, suloinen lapsi. Hänen suuret, mustat silmänsä, joita varjostivat puhtaan valkoisen otsan vastakohtana hyvin tummat kulmakarvat, olivat sametinhienojen silmäripsien peitossa, jotka kainosti salasivat niiden välähdykset. Hänen somaa suutansa helmenvalkoisine hampaineen reunustivat korallinpunaiset huulet. Hänen hienossa hipiässään oli utukarvoja kuin kypsissä hedelmissä, ja hänen hiuspalmikkonsa, joiden väri vivahti siniseen, saattoivat aukipäästettyinä olla huntuna koko hänen vartalolleen.
Hänen vartalonsa oli hieno ja keikaileva. Hänessä tuli mitä siroimmalla tavalla esille aaltomaisia, suloisesti keinuvia liikkeitä, jotka ovat Amerikan naisille ominaisia. Hänen kätensä ja jalkansa olivat äärimmäisen pienet ja hänen käyntinsä oli huolimattoman kevyttä ja luontevaa kuin kreolinaisilla.
Nuoren tytön koko olemus oli pelkkää suloa ja sopusuhtaisuutta.
Huolettomana kuten kaikki maanmiehensä hän oli iloinen ja vallaton, nauttien vähäpätöisimmästäkin asiasta. Hän ei tuntenut elämää muuten kuin sen miellyttävältä puolelta.
Mutta tämä kaunis kuvapatsas ei vielä elänyt. Hän oli kuin Pandora, ennenkuin Prometeus varasti hänelle tulen taivaasta. Ja jatkaaksemme mytologista vertaustamme, rakkaus ei ollut siivillään vielä hipaissut tyttöä. Hänen kulmakarvansa eivät vielä olleet rypistyneet ajatusten painosta eikä hänen sydämensä sykähdellyt kaihosta.
Kasvaneena kenraalin huolenpidon alaisena yksinäisyydessä melkein kuin luostarissa hän oli nyt ensi kertaa maailmalla seuratessaan enoaan tämän matkalla preirieillä.
Missä tarkoituksessa tämä matka tehtiin ja miksi eno niin välttämättä oli tahtonut, että hän seuraisi mukana, sitä ei nuori tyttö ollut koettanutkaan ratkaista.
Onnellisena siitä, että sai viettää aikansa ulkoilmassa, nähdä lakkaamatta uusia seutuja, olla vapaa verrattuna hänen siihen asti viettämäänsä elämään, hän ei kaivannut enempää eikä häntä koskaan haluttanut vaivata enoaan tungettelevilla kysymyksillä.
Tavatessamme doña Luzin hän siis oli vielä onnellinen lapsi, joka eli päivästä päivään tyytyväisenä elämäänsä, vähääkään haaveilematta tulevaisuudesta.
Kapteeni Aguilar astui telttaan. Häntä seurasi Jupiter, joka toi päivällistä.
Kamarineiti Phebe oli jo kattanut pöydän.
Ateriaan kuului säilykkeitä ja kuusipeuran kylkipaisti.
Pöytään istuutui neljä henkeä. Kenraali, hänen sisarentyttärensä, kapteeni ja tohtori.
Jupiter ja Phebe tarjoilivat.
Keskustelu oli ensi ruokalajin aikana jokseenkin laimeata. Kun ruokahalua oli vähän tyydytetty, kääntyi nuori tyttö, joka mielellään kiusoitteli tohtoria, hänen puoleensa.
"Oletteko saaneet tänään runsaan saaliin?" kysyi hän.
"No ei liikoja, señorita", vastasi puhuteltu.
"Eikö?" virkkoi tyttö hymyillen. "Minusta tuntuu, että kiviä on varsin paljon matkamme varrelle ja että teidän ei tarvitse muuta tehdä kuin kasata niitä muulin kuormaksi."
"Olette kaiketi ollut tyytyväinen matkaanne. Se tarjoaa teille tilaisuuden vapaasti antautua intohimonne valtaan kerätäksenne kaikenlaisia kasveja", huomautti kenraali.
"Ei tarpeeksi, kenraali. Minun on tunnustettava, ettei preirie ole niin rikas kuin olin luullut. Ellei minulla olisi toiveita keksiä sellaista kasvia, joka vie tiedettä askelen eteenpäin, niin melkeinpä kaipaisin takaisin pikku mökkiini Guadelopelle, missä elämäni oli niin rauhallista ja tasaista."
"No, no", keskeytti hänet kapteeni, "olemme vasta preirieiden laitaosissa. Saatte nähdä, että tunkeuduttuamme syvemmälle te ette edes jaksa poimia kaikkia rikkauksia, jotka tapaatte jalkojenne juuressa."
"Oi, jospa Jumala kuulisi puheenne, herra kapteeni", lausui tiedemies huokaisten. "Kunhan vain löytäisin etsimäni kasvin, olisin tyytyväinen."
"Onko se siis joku perin erikoinen kasvi?" kysyi doña Luz.
"Kuinka, señorita?" huudahti lihava tohtori innostuen. "Se on kasvi, jonka Linné on kuvannut ja luokittanut, mutta jota kukaan ei ole sen koommin tavannut; kasvi, joka voi tehdä minut kuuluisaksi. Ja te kysytte, onko se erikoinen."
"Mihinkä se sitten kelpaa?" uteli tyttö.
"Mihinkäkö kelpaa?"
"Niin."
"Ei mihinkään!" vastasi tiedemies.
Doña Luz purskahti hopeanheleään nauruun, joka olisi tehnyt satakielenkin kateelliseksi.
"Ja sitä te nimitätte erikoiseksi kasviksi?"
"Aivan niin, juuri sen harvinaisuuden takia."
"Ah!... aivan oikein."
"Toivokaamme, että löydätte sen, herra tohtori", lausui kenraali sovittelevalla äänellä. "Jupiter, kutsukaa oppaitten päällikkö tänne."
Neekeri poistui, mutta palasi melkein heti erään gambusinin seuraamana.
Tämä oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli suurikokoinen, pyylevä ja hartiakas. Hänen ulkonäössään, joka ei ollut ruma, oli jotakin vastenmielistä, jota ei voinut itselleen selittää. Hänen villit, kierot silmänsä, jotka olivat syvälle silmäkuoppiin painuneet, välähtelivät hurjasti. Hänen matala otsansa, tuuhea, kähärä tukkansa ja kuparinvärinen ihonsa täydensivät kokonaisuutta, joka ei ollut juuri miellyttävä. Hän käytti erämiehen pukua, oli luonteeltaan kylmäkiskoinen, järkkymätön ja vaitelias ja tunnettiin yleensä nimellä Lörppö, joksi kaiketi intiaanit tai hänen omat toverinsa olivat hänet piloillaan ristineet.
"Kas tässä, kunnon mies", sanoi hänelle kenraali ojentaen hänelle täyden lasillisen viinaa, jota paikan mukaan, missä sitä valmistetaan, nimitetään mezcaliksi, "juokaa tämä."
Erämies kumarsi ja tyhjensi yhdellä kulauksella lasin, jossa oli lähes litran verran tätä juomaa. Sitten hän painaen hihansa suun viiksilleen kuunteli.
"Aion asettua muutamiksi päiviksi varmaan paikkaan antautuakseni, tarvitsematta pelätä häiriöitä, eräisiin tutkimuksiin. Voimmeko täällä olla turvassa?"
Oppaan silmät välähtivät. Hän katsoi tuikeasti kenraaliin.
"Emme", vastasi hän lyhyesti.
"Miksi emme?"
"Täällä on liian paljon intiaaneja ja petoeläimiä."
"Tiedättekö mitään sopivampaa paikkaa?"
"Tiedän."
"Onko se kaukana?"
"Ei."
"Miten pitkän matkan päässä?"
"Neljänkymmenen mailin päässä."
"Montako päivää tarvitsemme päästäksemme sinne?"
"Kolme."
"Hyvä! Opastakaa meidät sinne. Huomisaamuna auringon noustessa lähdemme liikkeelle."
"Eikö ole muuta asiaa?"
"Ei."
"Hyvää yötä."
Erämies poistui.
"Se minua Lörpössä eniten miellyttää, että hänen kanssaan keskusteleminen ei ikävystytä", lausui kapteeni hymyillen.
"Pitäisin siitä, että hän puhuisi enemmän", sanoi tohtori kohauttaen päätään. "En koskaan luota henkilöihin, jotka pelkäävät puhuvansa liikaa. Tuntuu kuin heillä olisi jotakin salattavaa."
Poistuttuaan teltasta opas palasi toveriensa luo ryhtyen matalalla äänellä vilkkaasti keskustelemaan heidän kanssaan.
Yö oli ihana. Kokoontuneina teltan edustalle matkailijat puhelivat keskenään poltellen sikaarejaan.
Doña Luz lauloi kauniin, sointuvan kreolilaislaulun.
Äkkiä ilmestyi taivaalle punertava valo, joka hetki hetkeltä suureni. Sitten kuului kumeaa kohinaa kuin kaukaista ukkosta.
"Mitä se on?" kysyi kenraali hypähtäen pystyyn.
"Preirie vain on syttynyt tuleen", vastasi Lörppö rauhallisesti.
Heti kun hän oli tämän niin levollisesti ilmoittanut, alkoi koko leirissä hälinä.
Täytyi rientää kiireimmiten pakoon, ellei tahtonut elävältä palaa.
Yksi gambusineista hiipi, käyttäen hyväkseen sekasortoa, tavarajoukkojen välitse tiehensä ja katosi tasangolle viitattuaan salaperäisesti Lörpölle.
V
Comanchit
Kätkeytyneinä korkkitammen tuuheaan oksistoon Uskollinen Sydän ja Ilomieli tarkkailivat comanchien puuhia.
Intiaanit luottivat vahtiensa valppauteen. Lainkaan aavistamatta vihollistensa olevan niin lähellä ja huomaavan heidän pienimmätkin liikkeensä he kyykistyneinä tai maaten tulen ääressä söivät tai polttelivat kaikessa rauhassa.
Nämä villit, joita oli noin viisikolmatta, olivat puetut bisoninnahkaisiin pukuihin ja mitä kirjavimmin ja kummallisimmin maalatut. Useimpien kasvot oli yltyleensä maalattu sinoberilla. Toisten olivat vallan mustat, vain pitkä vaalea juova oli jätetty kummallekin poskelle. Selässään he kantoivat kilpeään, joustaan ja nuoliaan, ja lähellä heitä oli maassa heidän kiväärinsä.
Niistä monista sudenhännistä, jotka olivat heidän mokkasineihinsa kiinnitetyt ja laahasivat maata heidän jäljessään, saattoi muuten helposti päättää, että he kaikki olivat valiosotureita, heimonsa kuuluja.
Muutaman askeleen päässä seisoi Kotkanpää liikkumatta, nojautuen erästä puuta vasten. Kädet ristissä rinnallaan, ruumis hieman etukumarassa hän näytti kuuntelevan joitakin epäselviä ääniä, joita vain hän eroitti.
Kotkanpää kuului osagi-intiaaneihin. Vallan nuorena olivat comanchit ottaneet hänet kasvatikseen, mutta hän käytti vielä heimonsa pukua ja oli säilyttänyt sen tavat.
Hän oli enintään kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja lähes kuusi jalkaa pitkä. Hänen suuret jäsenensä vankkoine lihaksineen todistivat harvinaista voimaa.
Toisin kuin tovereilla hänellä oli yllään vain lanteiden yläpuolelle kiinnitetty loimi, niin että yläruumis ja käsivarret jäivät paljaiksi. Hänen kasvojensa ilme oli kaunis ja täynnä jaloutta. Tummat ja vilkkaat silmät, jotka olivat aivan lähellä kyömynenää, ja hieman iso suu vaikuttivat sen, että hän vähän muistutti petolintua. Tukka oli ajeltu paljaaksi. Vain keskelle päätä oli jätetty juova, joka näytti kypärinharjalta, ja selkää pitkin riippui hiustukko, johon oli kiinnitetty kimppu kotkansulkia.
Hänen kasvoissaan oli neljää eri väriä: sinistä, valkoista, mustaa ja punaista. Hänen vihollisille tekemänsä haavat oli sinivärillä piirretty hänen paljaaseen rintaansa. Parkitsemattomasta peurannahasta valmistetut mokkasinit ulottuivat polvien yläpuolelle, ja kantapäihin oli ripustettu moniaita sudenhäntiä.
Onneksi erämiehille intiaanit olivat sotajalalla, niin ettei heillä ollut koiria mukanaan. Muuten edelliset olisi huomattu jo aikoja sitten, eivätkä he olisi voineet näin lähestyä intiaanien leiriä ilmi tulematta.
Huolimatta siitä, että päällikkö yhä seisoi liikkumatta kuin kuvapatsas, välähtelivät hänen silmänsä, hänen sieraimensa pullistuivat ja hän kohotti vaistomaisesti kätensä kuin saadakseen aikaan hiljaisuutta joukossaan.
"Meidät on huomattu", mutisi Uskollinen Sydän niin hiljaa, että hänen toverinsakin oli vaikea sitä kuulla.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Ilomieli.
"Toimittava", vastasi erämies lyhyesti.
Molemmat alkoivat nyt äänettömästi hiipiä oksalta oksalle, puusta puuhun. Laskeutumatta maahan he saapuivat leirin vastapäiselle puolelle juuri sille kohtaa, missä comanchien hevoset lieassa söivät ruohoa.
Ilomieli kapusi äänettömästi maahan ja katkaisi hevosten köydet. Erämiesten ruoskaniskuista yltyneinä hevoset hirnuen ja hyppien syöksyivät joka suunnalle karkuun.
Intiaanit kavahtivat hämmästyneinä pystyyn ja lähtivät ulvoen ajamaan karanneita hevosiaan takaa.
Ikäänkuin arvaten väijyvien vihollistensa lymypaikan tuli Kotkanpää yksin suoraan heitä kohti käyttäen mahdollisimman huolellisesti suojanaan välillä olevien puiden runkoja.
Erämiehet vetäytyivät askel askeleelta taaksepäin, tarkaten huolellisesti seutua, jottei heitä voitaisi takaapäin yllättää. Intiaanien huudot kuuluivat yhä kauempaa. He olivat ryhtyneet seuraamaan hevosiaan. Päällikkö yksinään oli kahden vihollisensa näkyvissä. Saavuttuaan eräälle puulle, jonka paksu runko näytti tarjoavan hänelle kaikki toivomansa turvallisuustakeet, hän halveksien piilukkonsa käyttämistä ja tilaisuuden näyttäessä otolliselta pani jouseensa nuolen.
Mutta kuinka suuri olikin hänen varovaisuutensa ja taitavuutensa, ei hän voinut tehdä tätä liikettä paljastamatta itseään vähäisen. Uskollinen Sydän vei kiväärinsä poskelle, kuului laukaus, kuula viuhui, ja päällikkö hypähti ilmaan raivokkaasti kirkaisten ja kaatui maahan.
Hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.
"Älä liikahdakaan, punanahka", sanoi Uskollinen Sydän hänelle, "pieni liikahdus vain, ja olet kuoleman oma."
Intiaani pysyi liikkumatta, ja muuttumattomin ilmein hän nieli kiukkunsa.
"Voisin surmata sinut", jatkoi erämies, "mutta en tahdo. Toisen kerran jo säästän henkesi, päällikkö, mutta tämä saakin olla viimeinen kerta. Älä tule enää tielleni ja ennen kaikkea älä varasta pyydyksiäni, sillä vannon, etten silloin anna armoa."
"Kotkanpää on heimonsa keskuudessa kunnioitettu päällikkö", vastasi intiaani kopeasti. "Hän ei pelkää kuolemaa. Valkoinen erämies voi hänet tappaa, mutta ei saa kuulla hänen valittavan."
"En, en tapa sinua, päällikkö. Jumalamme kieltää ilman pakoittavaa syytä vuodattamasta toisen verta."
"Ooh!" sanoi intiaani ivallisesti naurahtaen. "Veli on lähetyssaarnaaja."
"Ei, olen vain rehellinen erämies. En tahdo sinua murhata."
"Valkoinen veli ajattelee kuin vanhat akat", pilkkasi intiaani. "Nehu Nutah ei koskaan anna anteeksi, vaan kostaa!"
"Tee kuten haluat, päällikkö", vastasi erämies kohauttaen halveksivasti olkapäitään. "En pyri muuttamaan luonnettasi. Olen vain varoittanut sinua. Hyvästi."
"Paholainen olkoon sinulle suosiollinen!" lisäsi Ilomieli halveksivasti potkaisten häntä.
Näytti siltä kuin päällikkö ei olisi ollut tietääkseenkään tästä viimeisestä loukkauksesta. Hänen kulmakarvansa vain menivät ryppyyn. Hän ei liikahtanutkaan, vaan seurasi leppymättömällä katseellaan molempia vihamiehiään, jotka sen enempää hänestä välittämättä katosivat metsään.
"Sittenkin olit väärässä", sanoi Ilomieli ikäänkuin mietiskellen. "Sinun olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä, Uskollinen Sydän."
"Mitä vielä! Miksi niin?" vastasi erämies huolettomasti.
"_Cascaras!_ Miksikö niin? Hänhän kuuluu preirien roistojoukkoon."
"Niitä on niin paljon", väitti toinen, "ettei yksi enemmän tai vähemmän merkitse suuriakaan."
"Aivan niin", myönsi Ilomieli häneen yhtyen. "Mutta minne nyt menemme?"
"Hakemaan pyydykseni, hitto vieköön. Luuletko, että minä haluan ne menettää?"
"Totta tosiaan. Sepä on oiva ajatus."
Erämiehet kävelivät todellakin leirille päin, mutta kuitenkin intiaanien tavalla, tehden lukemattomia mutkia, joiden tarkoituksena oli johtaa comanchit jäljiltä.
Kaksikymmentä minuuttia hiivittyään he saapuivat leirille. Intiaanit eivät vielä olleet palanneet, mutta oli varsin luultavaa, ettei kestäisi kauan, ennenkuin he näyttäytyisivät. Kaikki heidän tavaransa olivat siellä täällä hajallaan. Pari kolme hevosta, joka eivät olleet viitsineet juosta karkuun, söivät rauhallisesti herneenvarsia.