Part 4

Hyvällä ruokahalulla nautittuaan illallisensa metsästäjät sytyttivät piippunsa ja asettuen istumaan selät tuleen päin, ettei sen valo estäisi heitä eroittamasta tungettelevien vieraiden saapumista, jotka pimeän turvissa saattaisivat sinne pyrkiä, he vetelivät haikuja tyytyväisinä kuin konsanaan miehet, jotka pitkän ja vaivaloisen päivämatkan jälkeen nauttivat hetken levosta, saaden sitten ehkä taas kauan olla sitä vailla.

"No, miten on?" kysyi ensinmainittu metsästäjä lyhyesti kahden imaisun välissä.

"Olit oikeassa", tokaisi toinen.

"Vai niin!"

"Olemme kulkeneet liian paljon oikealle. Sentähden kadotimme jäljet."

"Olin siitä aivan varma", puhui edellinen. "Katsohan, Ilomieli, luotat liiaksi kanadalaisiin tapoihisi. Ne intiaanit, joille meillä on täällä asiaa, eivät missään suhteessa muistuta irokeeseja, jotka kuljeskelevat sinun maasi metsästysalueilla."

Ilomieli painoi päänsä alas merkiksi, että hän oli samaa mieltä.

"Muuten se ei paljonkaan merkitse tällä hetkellä", jatkoi toinen. "Tärkeintä on tietää, keitä varkaamme ovat."

"Sen kyllä tiedän."

"Hyvä!" sanoi toinen ottaen kiireesti piippunsa suustaan, "ja keitä ovat ne intiaanit, jotka ovat uskaltaneet varastaa minun merkeilläni varustettuja pyydyksiä?"

"Comancheja."

"Sitä epäilinkin, lempo soikoon! Kymmenen parhainta pyydystä puhallettu yhtenä yönä! Vannon, Ilomieli, että he saavat sen kalliisti maksaa!... Entä missä comanchit tällä haavaa ovat?"

"Korkeintaan puolentoista penikulman päässä. Se on rosvolauma, tusinan verta miehiä. Noudattaen sitä suuntaa, minne he nyt menevät, he pääsevät pian takaisin vuorilleen."

"Kaikki eivät pääse sinne", vastasi metsämies katsahtaen karbiniinsa.

"Totisesti", huudahti Ilomieli äänekkääseen nauruun purskahtaen, "he saavat vain, mitä ansaitsevat. Jätän tehtäväksesi, Uskollinen Sydän, rangaista heitä heidän röyhkeydestään, mutta vielä hartaampi olet heille kostamaan, kunhan saat tietä, kuka heitä johtaa."

"Vai niin! Tunnenko siis heidän päällikkönsä?"

"Vain pikkusen", vastasi Ilomieli hymähtäen, "se on Nehu Nutah."

"Kotkanpääkö?" huudahti Uskollinen Sydän hypähtäen pystyyn, "kas vaan! Tunnen kyllä hänet, ja Jumala suokoon, että tällä kertaa saisin selvittää vanhat tilit. Hänen mokkasininsa ovat jo kovin kauan tallanneet samoja polkuja kuin minä ja tukkineet minulta tien."

Lausuttuaan nämä sanat niin vihaisella äänenpainolla, että Ilomieli hätkähti, otti metsänkävijä suutuksissaan siitä, että oli antanut itsessään kiehuvan vihan täten tulla näkyviin, taas piippunsa ja jatkoi tupakoimistaan teeskennellyn levollisesti, mikä ei kuitenkaan eksyttänyt hänen seuralaistaan.

Keskustelu katkesi.

Molemmat metsämiehet näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin poltellen ääneti vieri vieressä.

Vihdoin Ilomieli kääntyi toverinsa puoleen.

"Jäänkö vartioimaan?" kysyi hän.

"Et", vastasi Uskollinen Sydän matalalla äänellä, "nuku sinä vain. Minä tähystän sekä sinun että omasta puolestani."

Mitään puhumatta Ilomieli laskeutui makuulle nuotion viereen, ja muutaman minuutin perästä hän oli vaipunut sikeään uneen.

Kun huuhkaja päästi kuuluville aamuhuutonsa, joka tuntui tervehtivän auringon pikaista ilmestymistä, niin Uskollinen Sydän, joka koko yön oli pysynyt liikkumattomana kuin marmorinen kuvapatsas, herätti toverinsa.

"Nyt on jo aika", sanoi hän.

"Hyvä!" vastasi Ilomieli nousten heti jalkeille.

Metsästäjät satuloivat hevosensa, laskeutuivat varovasti kukkulalta alas ja ryhtyivät seuraamaan comanchien jälkiä.

Aurinko nousi samalla säteilevänä taivaanrannalle karkoittaen pimeän ja luoden preirielle ihanaa, elvyttävää valoaan.

II

Metsästäjät

Mainitkaamme nyt pari sanaa henkilöistä, joita vastikään kuvailimme ja jotka joutuvat näyttelemään tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.

Uskollinen Sydän -- vain tällä nimellä tunnettiin tämä metsästäjä kaikilla Lännen preirieillä -- oli taitavuutensa, rehellisyytensä ja rohkeutensa takia erinomaisessa maineessa intiaaniheimojen joukossa, joiden kanssa hän oli seikkailuelämänsä kuluessa joutunut tekemisiin. Kaikki häntä kunnioittivat.

Valkoihoiset metsästäjät ja erämiehet, espanjalaiset ja pohjois-amerikkalaiset sekä sekarotuiset panivat suurta arvoa hänen metsäelämässä saavuttamaansa kokemukseen turvautuen usein hänen neuvoihinsa.

Eivätpä edes preirierosvot, nuo hirtehiset ja yhteiskunnan hylkiöt, jotka elävät vain ryöstämällä ja kiristämällä, uskaltaneet koskea häneen, koettaen mahdollisuuden mukaan olla joutumatta hänen tielleen.

Tämän miehen olikin vain älynsä ja tahtonsa voimalla onnistunut melkein tietämättään luoda itselleen valta, jonka näiden laajojen autiomaitten villit asujamet hyväksyivät ja tunnustivat.

Valtaansa hän käytti vain yhteiseksi hyväksi ja kaikin keinoin edistääkseen sitä, että he saisivat täydessä turvassa antautua niihin toimiin, joita he harrastivat.

Ei kukaan tiennyt, kuka Uskollinen Sydän oli tai mistä hän tuli. Hänen menneisyytensä oli mitä suurimman salaperäisyyden peitossa.

Eräänä päivänä -- siitä oli jo viisitoista tai parikymmentä vuotta -- olivat muutamat metsästäjät tavanneet hänet Arkansasvirran rannalla paraillaan virittämässä majavanpyydyksiä. Hän oli silloin vielä varsin nuori. Hänen aikaisempaa elämäänsä koskevat harvat kysymykset olivat jääneet vastausta vaille. Metsästäjät, jotka luonteeltaan eivät ole lörpöttelijöitä, epäilivät nuorukaisen hämmästyneihin ja hämäräperäisiin lauseihin kätkeytyvän jonkun salaisuuden, jonka hän halusi säilyttää, eivätkä hennoneet ryhtyä häntä enempää ahdistamaan, ja niin asia jäi silleen.

Mutta toisin kuin muut metsästäjät ja erämiehet, heillä kun kaikilla on yksi tai pari seuralaista, joihin he liittyvät ja joista he eivät koskaan luovu, Uskollinen Sydän asui yksinään. Ilman vakinaista asuinpaikkaa hän liikuskeli kaikkialla näillä autiomailla jäämättä minnekään vakituisesti asumaan.

Synkkänä ja surumielisenä hän pakeni vertaistensa seuraa, aina kuitenkin valmiina tilaisuuden tullessa tarjoamaan heille palvelustaan, vieläpä panemaan henkensäkin alttiiksi heidän puolestaan. Kun sitten tahdottiin ilmaista kiitollisuutta hänelle, niin hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja poistui kauas virittämään otuksille satimiaan, antaakseen niille, jotka olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, aikaa unohtaa suoritetun palveluksen.

Joka vuosi hävisi Uskollinen Sydän samaan aikaan lokakuun vaiheilla, pysyen poissa viikkokausia, eikä kukaan voinut edes aavistaa, minne hän oli kadonnut. Kun hän sitten jälleen näyttäytyi, olivat hänen kasvonsa muutaman päivän tavallista synkemmät ja surullisemmat.

Eräänä päivänä hänen palatessaan tällaiselta salaperäiseltä matkalta häntä seurasi pari aivan nuorta, oivallista vainukoiraa, jotka olivat jääneet hänen luokseen. Hän näyttikin paljon pitävän niistä.

Viisi vuotta ennen sitä aikaa, josta alamme kertomuksemme jatkon, hän eräänä iltana juuri palatessaan asettamasta paikoilleen pyydyksiä yöksi eroitti äkkiä puiden lomitse intiaanien leiritulen.

Muuan valkoihoinen, tuskin vielä seitsemäntoista vuoden ikäinen mies, oli köytetty paaluun punanahkojen veitsien maalitauluksi. He huvittelivat kiduttamalla häntä, ennenkuin uhraisivat hänet veriselle raivolleen.

Totellen vain säälintunnettaan, jota vangittu hänessä herätti, ja välittämättä kauheasta vaarasta, johon hän antautui, Uskollinen Sydän heittäytyi rohkeasti intiaanijoukon keskelle ja asettui vangin eteen suojellen häntä ruumiillaan.

Intiaanit olivat comancheja. Hämmästyen tästä äkillisestä yllätyksestä, johon he eivät lainkaan olleet valmistuneet, he jäivät muutamiksi hetkiksi liikkumattomina paikoilleen, kerrassaan ällistyneinä moisesta uhkarohkeudesta.

Menettämättä aikaa Uskollinen Sydän katkoi vangin siteet ja antoi hänelle veitsensä, minkä toinen iloisena otti vastaan. Molemmat valmistautuivat nyt kalliisti myymään henkensä.

Valkoihoiset herättävät intiaaneissa vaistomaista kauhua. Toinnuttuaan hämmästyksestään comanchit kuitenkin näyttivät aikovan käydä näiden kahden miehen kimppuun, jotka näin uhmailivat heitä. Mutta tulen loimussa, joka osui aivan metsästäjän kasvoille, hänet tunnettiin.

Punanahat alkoivat kunnioittavasti vetäytyä taaksepäin puhellen keskenään: "Sehän on Uskollinen Sydän! Suuri kalpea metsämies!"

Kotkanpää, se oli intiaanien päällikön nimi, ei tuntenut metsästäjää. Hän näet kävi vasta ensi kertaa Arkansasin preirieillä, joten hän ei ymmärtänyt soturiensa huomautusta. Hän vihasi sydämensä pohjasta valkoihoisia, joille oli julistanut ikuisen sodan. Suuttuneena siitä, mitä hän komennettavissaan luuli pelkuruudeksi, hän läheni yksinään Uskollista Sydäntä, mutta silloin tapahtui jotakin kummallista.

Comanchit kävivät käsiksi johtajaansa ja häntä kohtaan tuntemastaan kunnioituksesta huolimatta riistivät häneltä aseet, niin ettei hän voinut mitään tehdä metsästäjälle.

Kiitettyään heitä Uskollinen Sydän itse antoi päällikölle takaisin hänen aseensa, jotka oli tuotu hänelle. Toinen otti ne luoden jalomieliseen vastustajaansa uhkaavan katseen.

Halveksien metsästäjä kohautti olkapäitään. Onnellisena siitä, että oli pelastanut nuoren miehen hengen, hän poistui vangin seurassa.

Uskollinen Sydän oli täten kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa saanut leppymättömän vihamiehen ja hartaan ystävän.

Vangin kertomus oli yksinkertainen.

Lähdettyään Kanadasta isänsä kanssa preirieille metsästelemään he olivat joutuneet comanchien käsiin. Toivottoman vastustuksen jälkeen oli hänen isänsä täynnä haavoja pian menettänyt henkensä. Pahoillaan kuolemasta, joka oli heiltä riistänyt yhden uhriteuraan, intiaanit olivat pitäneet nuorukaisesta hyvää huolta, jotta hän voisi kidutuspaalussa esiintyä komeasti, ja hän olisikin saanut marttyyrikuoleman ilman Uskollisen Sydämen väliintuloa.

Saatuaan nämä tiedot metsästäjä kysyi nuorukaiselta, mitä tämä aikoi tehdä ja eikö tämä kauhea oppikoe, jonka hän juuri oli suorittanut metsänkävijäammatissa, ollut kyllästyttänyt häntä seikkailuelämään.

"Vielä mitä, päinvastoin", vastasi toinen, "tahtoni on entistä lujempi antautua tälle alalle. Ja sitten", lisäsi hän, "tahdon kostaa isäni kuoleman."

"Se on oikein", huomautti metsästäjä.

Keskustelu asiasta oli jäänyt siihen.

Uskollinen Sydän vei nuoren miehen yhteen _cacheistaan_ eli jonkunlaiseen maahankaivettuun varastopaikkaan, jommoisissa erämiehet säilyttävät rikkauksiaan. Sieltä hän oli vetänyt esille erämiehen koko asun: pyssyn, puukon, pistoolit, metsästyslaukut, pyydykset. Nämä eri kapineet hän tarjosi suojatilleen.

"Menkää", sanoi hän muitta mutkitta, "ja Jumala teitä auttakoon!"

Toinen katsoi häneen mitään vastaamatta. Ilmeisesti hän ei käsittänyt tätä ollenkaan.

Uskollinen Sydän hymyili.

"Olette vapaa", jatkoi hän, "tässä ovat uuden ammattinne harjoittamisessa tarvittavat välineet. Lahjoitan ne teille. Preirie on edessänne, onnea vain."

Nuorukainen ravisti päätään.

"Ei", sanoi hän, "en eroa teistä, ellette minua aja luotanne. Olen yksinäni, vailla kotia ja ystäviä. Olette pelastanut henkeni. Kuulun siis teille."

"En peri maksua tekemistäni palveluksista", vastasi metsästäjä.

"Vaaditte päinvastoin liian suuren maksun", väitti toinen vilkkaasti, "koskette hyväksy kiitollisuutta. Pitäkää tarjoamanne lahjat, ne ovat minulle hyödyttömät. En ole kerjäläinen, jolle heitetään almu. Ennen palaan uudelleen comanchien kidutettavaksi. Hyvästi!"

Ja kanadalainen lähti päättävästi kävelemään intiaanien leirille päin.

Uskollinen Sydän hämmästyi. Tämä nuorukainen oli niin avomielisen, niin lapsellisen näköinen, että metsästäjä tunsi sydämessään jonkunlaista liikutusta.

"Seis!" huudahti hän.

Toinen pysähtyi.

"Elän yksikseni", jatkoi metsästäjä. "Se elämä, jota joutuisitte kanssani viettämään, on yksitoikkoista. Suuri suru painaa mieltäni. Miksi siis kiinnittäisin teidät itseeni, kun olen onneton?"

"Ottaakseni osaa suruunne, jos pidätte minua sen arvoisena, ja lohduttaakseni teitä, mikäli se on mahdollista. Yksinään ollen ihminen on vaarassa joutua epätoivon valtaan, mutta Jumala on säätänyt hänet elämään toverien parissa."

"Se on totta!" mutisi metsästäjä epäröiden.

"Minkä päätöksen teette?" tiedusteli nuorukainen kärsimättömänä.

Uskollinen Sydän tarkasti häntä hetkisen ja näytti kotkansilmillään tutkivan hänen salaisimpia ajatuksiaan. Sitten hän varmaankin tyytyväisenä tulokseen lausui:

"Mikä on nimenne?"

"Ilomieli", vastasi toinen, "tai jos pidätte hauskempana oikeaa nimeäni, niin se on Georges Talbot, mutta minua puhutellaan yleensä vain ensinmainitulla nimellä."

Metsästäjä hymyili.

"Nimi on lupaava", sanoi hän tarttuen nuorukaisen käteen. "Ilomieli", lisäsi hän, "tästä hetkestä alkaen olet veljeni, ja liittomme täytyy kestää elämässä ja kuolemassa."

Hän suuteli nuorukaisen silmiä, niinkuin preiriellä on tapana tehdä tällaisina hetkinä.

"Elämässä ja kuolemassa", kertasi kanadalainen innostuneena, lämpimästi pusertaen tarjottua kättä ja vuorostaan suudellen uutta veljeään silmille.

Siten oppivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli tuntemaan toisensa. Viiden vuoden kuluessa ei pienintäkään epäsopua, ei edes vähäisintä epäilyksen varjoakaan ollut tullut häiritsemään ystävyyttä, jonka nämä kaksi valioluonnetta olivat vannoneet toisilleen erämaassa Jumalan kasvojen edessä. Joka päivä se päinvastoin tuntui lujittuvan. Noilla kahdella miehellä oli vain yksi sydän. He luottivat täydellisesti toisiinsa arvaten toistensa salatuimmatkin ajatukset. Nämä miehet olivat havainneet voimiensa tulleen kymmenkertaisiksi, ja heidän molemminpuolinen luottamuksensa oli niin suuri, etteivät he enää epäilleet ryhtyä mihinkä hyvänsä, ottaa toimittaakseen ja saattaakseen onnelliseen loppuun mitä uhkarohkeimpia tehtäviä, joiden edessä kymmenen päättäväistä miestä olisi ruvennut epäröimään.

Mutta he onnistuivat kaikessa. Ei mikään näyttänyt olevan heille mahdotonta. Olisi voinut sanoa, että taikavoima suojeli heitä tehden heidät haavoittumattomiksi ja voittamattomiksi. Heidän maineensa olikin laajalle levinnyt, ja ne, joissa heidän nimensä ei herättänyt ihastusta, mainitsivat sitä kauhuissaan.

Kun oli kulunut muutamia kuukausia Uskollisen Sydämen tutkiessa toveriaan, ei metsästäjällä ollut enää mitään salattavaa Ilomieleltä, mikä on seurauksena siitä, että ihminen haluaa uskoa huolensa luotettavalle ystävälle. Tämä luottamus, jota nuorukainen kärsimättömästi odotti, mutta jota houkuttaakseen hän ei ollut mitään tehnyt, oli tiukentanut, jos niin voi sanoa, molempia miehiä yhdistäviä siteitä tarjoten kanadalaiselle tilaisuuden lohduttaa ystäväänsä, jonka ahdistettu mieli kyllä kaipasi lohtua, ja tehden hänelle mahdolliseksi välttää koskaan repimästä yhä vertavuotavia haavoja.

Sinä päivänä, jolloin tapaamme heidät preiriellä, he olivat joutuneet röyhkeän varkauden uhreiksi, jonka oli tehnyt heidän vanha vihamiehensä, comanchien päällikkö Kotkanpää. Tämän vanha kauna ei ollut ajan mittaan heikentynyt, vaan päinvastoin yltynyt.

Rotunsa tapaan konnamaisena intiaani ei ollut tietääkseenkään häväistyksestä, joka oli kohdannut häntä hänen omiensa puolelta ja johon valkoihoiset metsämiehet olivat suoranaisesti olleet syypäät, vaan painanut asian villaisella kärsivällisesti odottaen koston hetkeä. Salaa hän oli kaivanut kuilua vihamiestensä jalkojen alle yllyttäen vähitellen punanahkoja heitä vastaan, taitavasti panettelemalla heitä. Näin menetellen hänen oli vihdoin onnistunut, niin hän ainakin itse luuli, herättää kaikissa preiriellä liikuskelevissa, jopa valkoihoisissa ja sekarotuisissakin, vihaa näitä kahta miestä vastaan, niin että heitä pidettiin yhteisinä vihollisina.

Heti saavutettuaan tämän tuloksen Kotkanpää oli asettunut kolmisenkymmenen uskollisen soturin johtajaksi. Tahtoen synnyttää mellakan tuhoamaan ne, joille hän oli vannonut kuoleman, hän yhtenä ainoana yönä oli varastanut heidän kaikki pyydyksensä varmana siitä, etteivät he jättäisi sellaista loukkausta rankaisematta, vaan tahtoisivat kostaa.

Päällikkö ei ollut erehtynyt laskuissaan. Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli edeltäkäsin ajatellut.

Ja siellä hän jo odotti vihollisiaan.

Arvellen, etteivät nämä saisi apua intiaaneilta eikä metsästäjiltä, hän jo hyvillä mielin luuli voivansa johtamiensa kolmenkymmenen päättäväisen miehen avulla helposti vangita molemmat metsästäjät, jotka aikoi mitä julmimmin kiduttaen tappaa.

Mutta hän oli tehnyt sen virheen, että oli salannut soturiensa lukumäärän, herättääkseen enemmän luottamusta metsästäjissä.

Nämä olivat vain puoliksi erehtyneet hänen sotajuonestaan. Pitäen itseään kyllin voimakkaina taistelemaan vaikkapa kahtakymmentä intiaania vastaan he eivät olleet pyytäneet ketään avukseen kostaakseen halveksimalleen viholliselle, vaan päättävästi lähteneet, kuten jo olemme nähneet, ajamaan comancheja takaa.

Päättäen tähän hiukan pitkän, mutta seuraavan ymmärtämiseksi välttämättömän selonteon ryhdymme jatkamaan kertomustamme siltä kohdalta, johon sen keskeytimme lopettaessamme edellisen luvun.

III

Jäljet

Kotkanpää ei tahtonut jäädä piiloon vihollisiltaan, jonka vuoksi hän ei ollut vähääkään huolehtinut jälkiensä peittämisestä.

Ne olivat korkeassa ruohossa helposti huomattavissa. Jos ne paikoittain näyttivätkin häviävän, tarvitsi metsästäjien vain hiukan muuttaa suuntaansa sivulle löytääkseen ne jälleen.

Sillä tavalla ei koskaan ennen oltu ajettu vihollista. Tämän täytyi näyttää sitä merkillisemmältä Uskollisesta Sydämestä, joka pitkäaikaisen kokemuksen nojalla perinpohjin tunsi intiaanien kaikki metkut ja tiesi, kuinka taitavasti he hävittävät kaikki merkit kulustaan, kun sen katsovat välttämättömäksi.

Tämän jälkien seuraamisen helppous pani hänet miettimään. Koska comanchit eivät olleet varovaisempia, niin he varmaankin pitivät itseään kyllin voimakkaina. Tai sitten he olivat valmistaneet väijytyksen, jonne toivoivat voivansa houkuttaa liian rohkeat vihollisensa.

Molemmat erämiehet etenivät katsahtaen vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle, ollakseen varmat siitä, etteivät erehdy, mutta jäljet johtivat suoraa linjaa ilman minkäänlaisia mutkia tai kierroksia. Oli mahdotonta tavata mitään helpommin seurattavia jälkiä. Ilomielikin alkoi pitää tätä tavattomana ja käydä todella levottomaksi.

Mutta vaikka comanchit eivät olleet välittäneet kätkeä kulkunsa jälkiä, niin erämiehet eivät menetelleet heidän tavallaan. Samotessaan he jatkuvasti peittivät jälkensä sitä mukaa kuin matka edistyi.

Täten he saapuivat leveähkön puron rannoille, jolla on nimenä Verdi Gris River. Se on suuren Canadianin sivujoki.

Ennenkuin he menivät tämän pikku joen toiselle puolelle, jossa eivät enää olisi varsin kaukana intiaaneista, pysähtyi Uskollinen Sydän viitaten seuralaiselleen merkiksi, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.

Molemmat laskeutuivat hevosen selästä. Ohjaten suitsista ratsujaan he vetäytyivät puuryhmän suojaan, ettei heitä huomattaisi, vaikka joku intiaani olisi pantu vahtimaan heidän tuloaan.

Kun he olivat päässeet kätköön, pani Uskollinen Sydän sormen suulleen kehoittaen toveriaan varovaisuuteen. Sitten hän kuiskasi toisen korvaan:

"Ennenkuin menemme kauemmaksi, neuvotelkaamme voidaksemme tarkalleen sopia, mitä teemme."

Ilomieli painoi päänsä merkiksi, että hän oli samaa mieltä.

"Epäilen jotakin petosta", jatkoi erämies. "Intiaanit ovat kokeneita sissejä. He ovat liian tottuneita preirie-elämään toimiakseen, niinkuin he nyt tekevät, ilman erikoista syytä."

"Se on totta", myönsi kanadalainen varmasti, "jäljet ovat liian selvät ja liian hyvin havaittavat ollakseen kätkemättä ansaa."

"Aivan niin, mutta nyt he ovat olleet liian ovelia, niin että heidän pahanilkisyytensä ei ole saavuttanutkaan tarkoitustaan. Sellaisia erämiehiä kuin me, ei niin vain vedetä nenästä. Siksi onkin oltava kahta vertaa varovaisempia, tutkittava huolellisesti jokainen lehti ja korsi, ennenkuin menemme lähemmäksi punanahkojen leiriä."

"Pankaamme parastamme", kuiskasi Ilomieli katsellen ympärilleen, "kätkekäämme hevosemme johonkin varmaan paikkaan, josta voimme ne tarvittaessa hakea. Lähdemme sitten jalkaisin tutkimaan asemaa ja niiden lukumäärää, jotka haluamme yllättää."

"Olet oikeassa, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän, "tuumasi on oivallinen. Panemme sen täytäntöön."

"Luulen, että meidän silloin täytyy kiirehtiä."

"Miksi niin? Älkäämme hätäilkö, sillä kun intiaanit eivät huomaa meidän saapuvan, niin laimenee heidän valppautensa. Käytämme hyväksemme heidän laiminlyöntiään hyökätäksemme heidän kimppuunsa, jos on pakko ryhtyä tähän äärimmäiseen keinoon. Saattaisi muuten olla paras odottaa yön tuloa alkaaksemme tutkimuksemme."

"Viekäämme ensin hevoset turvaan. Sitten saamme katsoa, mitä on tehtävä."

Erämiehet astuivat esille tiheiköstä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. He eivät menneet joen yli, vaan palasivat samaa tietä, seuraten jonkun aikaa jo aikaisemmin kulkemaansa polkua. Sitten he poikkesivat vasemmalle ja painuivat laaksoon, missä pian katosivat korkeaan ruohoon.

"Saat johtaa meitä, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän. "En todellakaan tiedä, minne meitä opastat."

"Luota minuun, sillä olen sattumalta keksinyt kahden luodinkantaman päässä täältä jonkunlaisen linnan, joka on hevosillemme mainio, ja jossa tarpeen tullen voimme kestää oikeata piiritystäkin."

"_Caramba_!" äännähti erämies osoittaen tällä kirosanalla, jota hän usein käytti, espanjalaisen syntyperänsä. "Miten teit niin tärkeän havainnon?"

"Perin yksinkertaisesti. Tulin juuri virittämästä ansojani. Lyhentääkseni matkaani ja saavuttaakseni sinut pikemmin nousin ylös vuorta, joka näkyy tuolla edessämme, kun äkkiä lähes kaksi kolmannesta noustuani havaitsin pensaitten välissä ison karhun karvaisen turvan."

"Ah, niinkö! Minäpä muistan hiukan tuota seikkailua, mutta ellen erehdy, niin toit minulle tuona päivänä ei vain yhtä, vaan vieläpä kaksi mustankarhun nahkaa."

"Aivan niin, saaliiseeni kuului kaksi kontiota, yksi koirasia yksi naaraskarhu. Ymmärrät, että heti ne nähtyäni minussa heräsivät metsämiesvaistoni. Unohtaen väsymykseni latasin karbinini ja lähdin ajamaan niitä takaa. Saat itse nähdä, minkälaisen pakopaikan ne olivat valinneet", lisäsi hän astuen ratsun selästä maahan, ja hänen toverinsa tehdessä samoin.

Heidän edessään kohosi puoliympyrässä joukko muodoltaan mitä erilaisimpia ja oikullisimpia kallioita. Surkastuneita pensaita työntyi siellä täällä kivien lomasta esille, köynnöskasvit reunustivat kallioiden huippuja tehden tämän yli kuusisataa metriä preirien yläpuolelle kohoavan röykkiön sellaisten vanhojen läänityslinnojen raunioiden näköiseksi, jollaisia joskus tapaa Euroopan suurten virtojen varsilla.

Näillä seuduilla liikuskelevat erämiehet olivat antaneet tälle paikalle nimen _Valkoiset linnat_ sen graniittimöhkäleiden värin mukaan.

"Emme ikinä pääse sinne hevosinemme", puheli Uskollinen Sydän kotvan aikaa huolellisesti arvioituaan matkaa, mikä heidän oli kuljettava.

"Koettakaamme ainakin", rohkaisi Ilomieli ohjaten hevostaan suitsista.

Nousu oli hankalaa. Muut kuin erämiesten hevoset, jotka olivat tottuneet mitä vaikeakulkuisimpiin teihin, eivät olisi voineet sitä suorittaa, vaan olisivat tuhansia kertoja syöksyneet ylhäältä alas.

Täytyi tarkasti valita paikka, minne asetti jalkansa, sitten oli heittäydyttävä yhdellä hyppäyksellä eteenpäin ja yhäti samalla tavalla mutkitellen, niin että rupesi huimaamaan.

Lähes puoli tuntia kestettyään tavattomia ponnistuksia he saapuivat jonkunlaiselle penkereelle, joka oli korkeintaan kymmenen metriä leveä.

"Se on tässä", lausui Ilomieli pysähtyen.

"Tässäkö?" kysyi Uskollinen Sydän katsellen joka puolelle keksimättä aukkoa.

Ilomieli hymyili.

"Tule", sanoi hän.

Ja taluttaen yhä hevostaan suitsista hän meni erään kalliomöhkäleen taakse erämiehen seuratessa häntä uteliaana.

Käveltyään viitisen minuuttia jonkunlaista käytävää pitkin, joka oli korkeintaan kolme jalkaa leveä ja tuntui kiertävän ympyrässä, seikkailijat äkkiä joutuivat suuren luolan ammottavalle suulle.

Käytävä oli muodostunut kauheassa luonnonmullistuksessa, jollaiset ovat näillä seuduilla niin tavallisia, ja oli niin hyvin sitä naamioivien kallioitten ja kivien takana kätkössä, että oli mahdotonta sitä huomata muuten kuin mahdollisesti sattumalta.

Erämiehet astuivat luolaan.