Part 3

Hän sanoi puolisolleen itkusta väräjävällä äänellä:

"Ajattele, että Rafael on vanhin poikasi, että hänen rikoksensa, niin raskas kuin se onkin, ei kuitenkaan saata olla anteeksiantamaton silmissäsi, että olet hänen isänsä ja että minä, minä..." Voihkien hän vaipui polvilleen, risti kätensä ja puhkesi rajuun itkuun. "Rukoilen sinua säälimään. Armoa! Armoa lapselleni!"

Don Ramón nosti kylmästi ylös vaimonsa, jonka kasvoilla vuoti kyyneliä, ja pakoitettuaan hänet istuutumaan jälleen nojatuoliin virkkoi:

"Ennen kaikkea juuri isänä minulla tulee sydämen olla ilman armoa! Rafael on murhaaja ja murhapolttaja; hän ei enää ole poikani!"

"Mitä aiot tehdä?" kysyi doña Jesusita kauhistuneena.

"Se ei kuulu sinuun!" vastasi don Ramón tylysti; "aion yksin pitää huolta kunniastani. Riittää, kun tiedät, että tämä rikos on viimeinen, minkä poikasi tekee."

"Ah!" voihki äiti, "tahdotko siis olla hänen pyövelinsä!"

"Olen hänen tuomarinsa", vastasi leppymätön aatelismies peloittavasti. "Eusebio, varusta lähtövalmiiksi kaksi hevosta."

"Jumalani! Jumalani!" voivotteli vaimoraukka rientäen poikansa luokse, jonka sulki syliinsä, "eikö kukaan tule avukseni?"

Kaikki läsnäolevat pysyivät vaiti. Don Ramón ei itsekään voinut pidättää kyyneltä.

"Ah!" huudahti äiti ilosta mielettömänä, "hän on pelastettu! Jumala on hellyttänyt tuon rautaisen miehen sydämen!"

"Erehdyt", keskeytti don Ramón työntäen tylysti hänet pois; "poikasi ei enää kuulu minulle, minä olen tuominnut hänet!"

Samalla hän suuntasi poikaansa teräksenkylmän katseen lausuen peloittavalla äänenpainolla, joka väkisinkin pani nuorukaisen vapisemaan:

"Rafael, tästä hetkestä alkaen et enää kuulu tähän yhteiskuntaan, jossa olet herättänyt kauhua rikoksillasi. Tuomitsen sinut elämään ja kuolemaan metsän petojen keskuudessa."

Kun tämä kauhistava tuomio oli langetettu, astui doña Jesusita pari askelta horjuen ja kaatui selälleen.

Hän oli pyörtynyt.

Tähän hetkeen asti oli Rafael suurin ponnistuksin voinut pidättää sielussaan liikkuvat tunteet puhkeamasta esille, mutta tämän viimeisen kohtauksen vuoksi hän ei kauemmin jaksanut itseään hillitä. Hän syöksyi äitinsä luo kyyneliä vuodattaen ja sydäntäsärkevällä äänellä valittaen:

"Äiti! äiti!"

"Tule!" sanoi don Ramón laskien kätensä hänen olalleen. Poika pysähtyi horjuen kuin juopunut.

"Katsokaa, isä, katsokaahan!" huudahti hän säälittävästi nyyhkyttäen, "äiti kuolee!"

"Sinä juuri olet hänet surmannut", vastasi haciendero kylmästi.

Rafael kääntyi ympäri kuin käärmeen pistämänä. Hän katsahti isäänsä oudosti ja hammasta purren ja otsa kalpeana sanoi hänelle:

"Tappakaa minut, isä, sillä vannon, että samoin kuin te olette ollut vailla sääliä äitiäni ja minua kohtaan, samoin minä, jos jään eloon, olen yhtä armoton teille!"

Don Ramón loi häneen halveksivan katseen.

"Menkäämme!" virkkoi hän.

"Menkäämme!" kertasi nuorukainen lujasti.

Doña Jesusita, joka alkoi palata tajuihinsa, kuuli kuin unessa poikansa lähtevän.

"Rafael! Rafael!" huusi hän toivottomana.

Nuorukainen epäröi hetkisen, sitten hän yhdellä hyppäyksellä syöksyi äitinsä luo ja sulki hänet hurjan iloisena syliinsä. Mutta kohta hän palasi isänsä luokse lausuen:

"Nyt voin kuolla, kun olen sanonut hyvästi äidille!"

He lähtivät ulos.

Kohtauksesta lamautuneina läsnäolevat hajaantuivat keskustelematta vaikutelmistaan, mutta syvän surun vallassa.

Poikansa hellyydenosoituksista oli äitiparka uudelleen menettänyt tajuntansa.

IV

Äiti

Kaksi hevosta, joita Eusebio piteli suitsista, odotti haciendan portilla.

"Seuraanko teidän armoanne?" kysyi taloudenhoitaja.

"Et!" vastasi haciendero kuivasti.

Hän nousi satulaan ja asetti poikansa poikkipuolin eteensä.

"Vie takaisin toinen hevonen, en tarvitse sitä", käski hän.

Iskien kannukset ratsunsa kylkiin, joka hirnahti tuskasta, hän lähti täyttä vauhtia liikkeelle.

Eusebio palasi taloon surullisena pudistellen päätään.

Heti kun hacienda oli hävinnyt näkyvistä erään notkon taakse, pysähtyi don Ramón, veti silkkisen nenäliinan taskustaan, sitoi poikansa silmät lausumatta hänelle sanaakaan ja jatkoi jälleen matkaansa.

Matka kesti kauan erämaassa. Siinä oli jotakin synkkää, joka teki mielen kolkoksi.

Tämä mustiin puettu ratsastaja vaiteliaana kulkemassa hiekkakenttää pitkin, pidellen satulansa kaarella köysillä sidottua poikaa, jonka hermostuneet vavistukset ja hytkähdykset ilmoittivat olevan elossa, oli niin turmiota uhkaavan ja oudon näköinen, että hän olisi herättänyt pelontunteen rohkeimmassakin miehessä.

Kului moniaita tunteja isän ja pojan vaihtamatta sanaakaan keskenään. Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse, ja muutamia tähtiä jo ilmestyi tummansiniselle taivaalle. Hevonen yhä juoksi.

Erämaa alkoi hetki hetkeltä näyttää yhä synkemmältä ja villimmältä. Kaikki kasvullisuuden merkit olivat hävinneet, vain siellä täällä aikojen kuluessa vaalenneet luukasat muodostivat hiekkaan valkoisia täpliä. Petolintuja leijaili hitaasti ratsastajan yllä kimeästi kirkuen, ja synkissä salaperäisissä _chaparaleissa_ asustelevat petoeläimet aloittivat illan tullen kaameasti kiljuen yölliset, kolkot konserttinsa.

Näillä seuduilla ei tunneta lainkaan hämärää. Heti kun aurinko on mennyt mailleen, vallitsee täydellinen yö.

Don Ramón ratsasti yhä täyttä lentoa.

Hänen poikansa ei ollut kääntynyt hänen puoleensa rukouksella tai valituksilla.

Kellon lähetessä kahdeksaa illalla ratsastaja vihdoin pysähtyi. Tätä kiihkeää ratsastusta oli kestänyt kello kymmenestä asti. Hevonen, jonka rinta korisi kumeasti, oli kompastua joka askelella.

Don Ramón silmäili ympärilleen. Hänen huulilleen ilmestyi tyytyväisyyden hymy.

Joka puolella avautuivat erämaan suunnattomat hiekkalakeudet. Vain yhdellä suunnalla häämötti taivaanrannalla aarniometsä oudonnäköisenä varjokuvana, joka kaameana keskeytti maiseman yhtenäisyyden.

Don Ramón astui alas hevosen selästä, laski poikansa hiekalle istumaan, otti hevoselta päitset, jotta se voisi syödä hänen sille antamaansa einettä. Kun hän mitä levollisimmin oli suorittanut nämä eri tehtävät, meni hän poikansa luo ja otti pois siteen, joka peitti tämän silmiä.

Nuorukainen pysyi liikkumatta ja katseli isäänsä vaiteliaana ja kylmäverisenä.

Don Ramón sanoi hänelle kuivasti ja tylysti: "Olet täällä yli kymmenen penikulman päässä maatilastani, jonne et saa kuoleman uhalla jalallasi astua. Tästä hetkestä alkaen saat elää yksin. Sinulla ei enää ole isää, ei äitiä eikä kotia. Koska olet peto, tuomitsen sinut elämään petojen joukossa. Päätökseni on peruuttamaton, rukouksesi eivät voi sitä muuttaa. Säästä siis minua niitä kuulemasta."

"En käänny puoleenne rukoillen", vastasi nuorukainen soinnuttomalla äänellä. "Pyöveliä ei rukoilla."

Don Ramón vavahti. Hän astui muutaman askelen edestakaisin kuumeisen kiihtyneenä, mutta tointui melkein heti ja jatkoi:

"Tässä säkissä on ruokaa kahdeksi päiväksi. Jätän sinulle tämän rihlakarbinin, joka minun kädessäni ei koskaan ole osunut harhaan. Annan sinulle myöskin nämä pistoolit, tämän _macheten_, puukon, kirveen, ruutia ja luoteja näissä puhvelinsarvissa. Ruokasäkistä löydät tulukset ja kaikki vehkeet, joita tulen sytyttämiseen tarvitaan. Olen pannut sinne myöskin raamatun, joka on ollut äitisi omaisuutta. Olet kuollut yhteiskunnasta, jonne et enää saa palata. Edessäsi on erämaa, se kuuluu sinulle; minulla taas ei ole enää poikaa, hyvästi! Jumala olkoon sinulle armollinen, kaikki on meidän väliltämme lakannut täällä maan päällä. Jäät yksiksesi, vaille kotia, alkaaksesi oman elämäsi ja huolehtiaksesi tarpeistasi. Sallimus ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat siihen. Tästedes se yksin suojelee sinua."

Lausuttuaan nämä sanat don Ramón heltymättömin kasvoin pisti suitset hevosensa suuhun, päästi poikansa vapaaksi yhdellä iskulla leikaten poikki häntä kahlehtineet siteet ja heittäytyen satulaan lähti nopeasti ratsastamaan pois.

Rafael nousi polvilleen, kurkoitti päätään eteenpäin, kuunteli hätääntyneenä hevosen kiivasta juoksua hiekalla, seurasi silmillään, niin kauan kuin hän saattoi eroittaa sitä kovan onnen varjokuvaa, joka mustana näkyi selvästi kuunvalossa. Kun ratsastaja vihdoin oli hävinnyt pimeään, kohotti poika kätensä rinnoilleen, ja kuvaamaton epätoivo vääristi hänen piirteitään.

"Äiti!... äiti!..." huusi hän.

Hän kaatui selälleen hiekkaan pyörtyneenä.

Jokseenkin pitkän matkaa ratsastettuaan neliä don Ramón huomaamattaan ja kuin väkisin hiljensi hevosensa vauhtia ja kuunteli levottomana erämaan epäselviä ääniä, voimatta itselleen selvittää syitä, jotka panivat hänen näin menettelemään, mutta kenties odottaen onnettoman poikansa avunhuutoa, jotta hän palaisi hänen luokseen. Jopa hän kaksi kertaa koneellisesti kädellään puristi ohjaksia ikäänkuin totellen salaista ääntä kääntyäkseen takaisin samaa tietä, mutta aina hänen hurja sukuylpeytensä oli häntä voimakkaampi, ja hän jatkoi matkaansa.

Aurinko jo nousi, kun don Ramón saapui haciendalle.

Kaksi henkeä odotti hänen tuloaan seisten kummallakin puolen porttia.

Toinen oli doña Jesusita, toinen Eusebio.

Havaitessaan vaimonsa, joka kalpeana ja mykkänä seisoi hänen edessään kuin lohduttomuuden kuvapatsas, haciendero tunsi sanomatonta surua, joka ahdisti hänen sydäntään. Hän aikoi ratsastaa ohitse.

Doña Jesusita astui pari askelta eteenpäin ja tarttuen hevosen suitsiin kysyi hätäisenä:

"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"

Haciendero ei vastannut. Kun hän näki vaimonsa surun, valtasi hänet katumus, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus menetellä niinkuin oli tehnyt.

Turhaan doña Jesusita odotti vastausta. Don Ramón katsahti vaimoonsa. Hän hätkähti huomatessaan ne häviämättömät rypyt, jotka murhe oli uurtanut hänen vain muutamaa tuntia aikaisemmin niin tyyninä ja rauhallisina olleisiin kasvoihinsa.

Tämä jalo nainen oli lyijynharmaa. Hänen pingoittuneet piirteensä olivat tavattoman jäykät. Hänen kuumeesta hohtavat silmänsä olivat punaiset ja kuivat; kaksi syvää, mustaa juovaa teki ne kuoppaisiksi ja tuijottaviksi. Suuri täplä kirjavoitti hänen poskensa merkkinä kyynelistä, joiden lähde oli ehtynyt. Hän ei voinut enää itkeä, hänen äänensä oli käheä ja katkonainen, hänen rintansa, jota vaivasi hengenahdistus, kohosi surullisesti päästäen kuuluviin läähättävän huokauksen. Odotettuaan muutaman hetken vastausta kysymykseensä hän kysyi uudelleen:

"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"

Haciendero käänsi hämmentyneenä päänsä pois.

"Voi! Olet surmannut hänet!" huudahti hänen vaimonsa epätoivoisena.

"En!" vastasi toinen säikähtäen tätä murhetta ja ensi kertaa elämässään huomaten pojastaan tiliä vaativan äidin vallan.

"Mitä olet hänelle tehnyt?" jatkoi äiti itsepäisesti.

"Myöhemmin, tyynnyttyäsi, saat tietää kaikki", vastasi haciendero.

"Tyyni olen nytkin", väitti vaimo, "miksi teeskentelet sääliä, jota et tunne minua kohtaan? Poikani on kuollut, ja sinä olet hänet surmannut!"

Don Ramón laskeutui ratsunsa selästä.

"Jesusita", sanoi hän vaimolleen tarttuen hänen käteensä ja katsoen häneen hellästi, "vannon kaikkein pyhimmän nimessä, että poikasi elää. En ole hiuskarvaankaan hänen päässään koskenut."

Äitiparka vaipui hetkiseksi aatoksiin.

"Uskon sinun puhuneen totta", vastasi hän sitten, "mutta minne hän on joutunut?"

"No niin", virkkoi haciendero epäröiden, "koska kerran tahdot tietää kaikki, niin ilmoitan, että olen jättänyt poikasi erämaahan, mutta samalla varannut hänelle tilaisuuden huolehtia turvallisuudestaan ja toimeentulostaan."

Doña Jesusita vavahti. Hermostunut puistatus kävi hänen ruumiinsa lävitse.

"Olet ollut lempeä", sanoi hän terävästi ja katkeran ivallisesti; "olet ollut laupias kuudentoista vuoden ikäistä nuorukaista kohtaan, don Ramón. Sinua kammotti tahrata käsiäsi hänen verellään, pidit parempana luovuttaa sen tehtävän metsän pedoille ja julmille intiaaneille, joita yksinomaan asustelee näissä erämaissa."

"Hän oli rikollinen!" intti haciendero matalalla, mutta lujalla äänellä.

"Lapsi ei ole koskaan rikollinen sen mielestä, joka on häntä kantanut kohdussaan ja imettänyt", vastusti vaimo pontevasti. "Hyvä on, don Ramón. Sinä olet tuominnut poikasi, minä hänet pelastan!"

"Mitä aiot tehdä?" tiedusteli haciendero pelästyen päätöstä, jonka näki loistavan vaimonsa kasvoista.

"Se on sinulle yhdentekevää, don Ramón, aion vain täyttää velvollisuuteni, kuten sinäkin olet luullut täyttäväsi omasi! Jumala ratkaisee asian välillämme! Varo, ettei hän vielä joskus vaadi tiliä poikasi verestä!"

Don Ramónin pää painui alas tämän uhkauksen satuttamana. Otsa kalpeana ja mieli täynnä kalvavaa katumusta hän astui hitaasti haciendaan.

Hetken doña Jesusita seurasi häntä katseillaan.

"Voi!" huudahti hän. "Jumala, auta minua saapumaan ajoissa!"

Sitten hän lähti Eusebion seuraamana.

Kaksi ratsua odotti heitä läheisen metsikön suojassa. He nousivat satulaan.

"Minne lähdemme, señora?" kysyi taloudenhoitaja.

"Etsimään poikaani!" vastasi nainen vihlovalla äänellä.

Toivo näytti kirkastaneen hänen muotonsa. Heleä puna peitti hänen poskiaan, ja hänen tummat silmänsä salamoivat.

Nyt Eusebio päästi irti neljä mainiota vainukoiraa, joita tässä maassa nimitetään _rastreroiksi_ ja käytetään hevosenjälkiä seuraamaan. Hän antoi niiden nuuskia Rafaelille kuulunutta paitaa, ja koirat lähtivät seuraamaan jälkiä äänekkäästi ulvoen. Eusebio ja doña Jesusita lähtivät matkaan niiden perässä, katsoen toisiinsa heikon toivon kuvastuessa kasvoilla.

Koirien ei ollut vaikea seurata jälkiä, jotka olivat aivan suorat, ilman mitään epäröintiä, eivätkä ne myös kertaakaan pysähtyneet.

Kun doña Jesusita saapui paikalle, mihin Rafaelin isä oli poikansa jättänyt, oli se tyhjä!... Poika oli kadonnut!

Jäljet siitä, että hän oli täällä oleskellut, olivat nähtävissä. Tuli oli juuri sammumassa. Kaikki osoitti, että Rafael oli jättänyt tämän paikan vain korkeinaan tuntia aikaisemmin.

"Mitä on tehtävä?" kysyi Eusebio tuskaisena.

"Jatkettava matkaa eteenpäin", vastasi doña Jesusita päättävästi iskien kannukset hevosensa kylkiin, joka hirnahti kivusta ja lähti taas hurjasti laukkaamaan.

Eusebio seurasi hänen kintereillään.

Saman päivän iltana vallitsi Hacienda del Milagrossa tyrmistynyt mieliala.

Doña Jesusita ja Eusebio eivät vielä olleet palanneet. Don Ramón määräsi koko väen nousemaan ratsaille.

Tulisoihduilla varustettuina peonit ja vaquerot alkoivat kiivaan ajon etsiäkseen emäntäänsä ja taloudenhoitajaa.

Koko yö kului tuloksettomiin etsiskelyihin.

Päivän koittaessa löydettiin doña Jesusitan hevonen puoliksi revittynä erämaasta. Siltä puuttuivat valjaat.

Hevosen ruhoa ympäröivä alue näytti olleen kiivaan taistelun näyttämönä.

Epätoivoisena don Ramón antoi määräyksen palata takaisin haciendaan.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän kotiin saavuttuaan, "nytkö jo rangaistustani aletaan panna täytäntöön?"

Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä osakaan sitä salaperäistä verhoa, joka peitti näitä kauheita tapahtumia, mitä tehokkaimmista etsinnöistä huolimatta kohonnut. Rafaelin, hänen äitinsä ja Eusebion kohtalosta ei saatu tietää mitään.

ENSIMMÄINEN OSA

USKOLLINEN SYDÄN

I

Preirie

Yhdysvaltain länsiosassa, Mississippi-joen toisella puolella leviää useita satoja englanninpenikulmia laaja alue, jota vielä tänä päivänäkään ei tunneta ja joka käsittää viljelemättömiä maita. Siellä ei kohoa valkoihoisen miehen talo eikä intiaanin _hatto_.

Tätä suunnatonta autioseutua, missä on vuoroin synkkiä metsiä salaperäisine, petojen polkemine polkuineen ja vuoroin vihannoivia preirieitä, joilla kasvavan korkean, tiheän heinän heikoinkin tuulenhenkäys panee lainehtimaan, huuhtelevat valtavat joet, joista huomattavimmat ovat suuri Canadian, Arkansas ja Red River (punainen virta).

Näillä kasvullisuudesta rikkailla seuduilla harhailee lukemattomia laumoja villihevosia, puhveleita, hirviä ja Amerikan muista osista tuhansia pitkäsarvisia eläimiä, joita sivistys päivä päivältä karkoittaa kauemmaksi ja jotka näillä tienoilla saavat elää alkuperäisessä vapaudessaan.

Mahtavimmat intiaaniheimot ovatkin valinneet tältä seudulta metsästysalueensa.

Delawarit, crickit ja osagit samoilevat erämaan rajaseutuja lähellä amerikkalaisten asuma-aluetta, joiden yhteyteen heikot sivistyksen siteet alkavat heitä liittää, taistellen pooneja, mustajalkoja, assiniboineja ja comancheja, kesyttömiä heimoja, preirioitten paimentolaislaumoja tai vuoristoseutujen asukkaita vastaan, jotka ristiin rastiin harhailevat näillä autioilla seuduilla, kenenkään uskaltamatta vaatia niiden omistusoikeutta itselleen, mutta näyttäen yksissä tuumin niitä hävittävän ja kokoontuen suurilukuisina metsästysretkille kuin aikoisivat ryhtyä sotaan.

Viholliset, joita on vaarassa tavata tällä asumattomalla alueella, ovat tosiaankin monenlaisia. Puhumattakaan petoeläimistä on lisäksi metsästäjiä, erämiehiä ja sissejä, joita intiaanit pelkäävät yhtä paljon kuin omia maanmiehiään.

Preirie, lakkaamattomien ja julmien taistelujen näyttämö, onkin todellisuudessa vain suunnaton luukasa, johon vuosittain tuhansia urhoollisia miehiä hämäräperäisesti sortuu armottomassa sissisodassa.

Ei mikään ole suurenmoisempaa ja majesteettisempaa kuin nähdä nämä suunnattoman laajat preiriet, joihin Luoja on täysin käsin siroitellut lukemattomia rikkauksia, ei mikään hurmaavampaa kuin niiden vihreät lakeudet, sankat metsät ja mahtavat virrat, aaltojen surumielinen kohina niiden lyödessä rantakallioita vasten, tuhansien lehdistöön kätkeytyneiden lintujen laulu, korkeassa heinässä telmivien eläinten hypyt, kaikki tämä viehättää, kaikki tenhoaa ja lumoaa matkailijan, joka hurmaantuneena pian innostuksensa vallassa tarttuu johonkin lukemattomista, kukkien sekaan hänen jalkojensa alle viritetyistä ansoista, saaden hengellään maksaa varomattoman herkkäuskoisuutensa.

Lopulla vuotta 1837, viimeisinä päivinä syyskuuta, jota intiaanit sanovat putoavien lehtien kuuksi -- _inaqui qisis_ --, istui muuan nuorehko mies, joka hänen puvustaan huolimatta, se kun täydellisesti oli intiaanien vaateparren näköinen, oli ihonväristä helppo tuntea valkoiseksi, noin tunnin verran ennen auringonlaskua nuotion ääressä, jonka lämpöä alettiin kaivata tähän vuodenaikaan, eräällä kaikkein tuntemattomimmista seuduista sillä preiriellä, jota vastikään olemme kuvailleet.

Mies oli korkeintaan viiden- tai kuudenneljättä vuoden vanha, vaikka muutamat syvät vaot hänen leveällä, himmeänvalkealla otsallaan tuntuivat todistavan vanhemmasta iästä.

Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit, ylevät, ja niissä oli metsäelämän aiheuttama ylpeyden ja tarmon leima. Hänen mustat silmänsä, joita reunustivat tuuheat kulmakarvat, olivat ilmeeltään lempeät ja surumieliset, mikä tasoitti niiden säihkyä ja eloisuutta. Kasvojen alaosa katosi pitkän, tiheän parran alle, jonka siniseen vivahtava väri oli vastakohtana niiden oudolle kalpeudelle.

Hän oli suurikokoinen, solakka ja täysin tasasuhtainen. Hänen jäntevät jäsenensä, joissa pistivät silmään erinomaisen kovat lihakset, osoittivat, että hän oli harvinaisen voimakas. Koko hänen olentonsa muuten herätti kunnioittavaa mieltymystä, jota valioluonteiden on helpompi saada osakseen näillä seuduilla kuin sivistysmaissa, missä melkein vain luontokappaleiden ulkomuotoon pannaan huomiota.

Miehen sangen yksikertaiseen pukuun kuului ahtaitten alushousujen tapainen, nilkkoihin asti ulottuva _mitassi_, joka oli nahkahihnalla kiinnitetty lanteille, ja pumpulikankaasta valmistettu metsästysmekko, joka oli koristettu erivärisillä villakankaanpalasilla ja ulottui puolisääriin asti. Edestä auki oleva mekko päästi näkyviin hänen ruskettuneen rintansa, jolla riippui mustasta sametista tehty messuhaka ohuissa teräsketjuissa. Parkitsemattomasta kuusipeurannahasta valmistetut jalkineet varjelivat jalkoja käärmeenpuremilta ja ulottuivat polvien yläpuolelle asti. Hänen päänsä peitti majavannahkainen lakki, jossa majavan häntä vielä roikkui takana, päästäen näkyviin pitkiä kiharoita hänen upeasta, mustasta tukastaan, jonka seassa jo näkyi hopeasuortuvia ja joka valui hänen leveille hartioilleen.

Tämä mies oli metsästäjä.

Komea, rihlattu karbini, joka oli käden ulottuvilla hänen vieressään, metsästyslaukku, jota hän kantoi olkahihnasta, ja kaksi vyöllä riippuvaa puhvelinsarvea, jotka olivat täynnä ruutia ja luoteja, eivät jättäneet tässä kohdin mitään sijaa epäilyksille. Kaksi pitkää kaksipiippuista pistoolia oli huolimattomasti heitetty karbinin viereen.

Metsästäjä piteli sellaista pitkää puukkoa, jota nimitetään _macheteksi_, lyhyt- ja suorateräistä sapelin kaltaista asetta, joka ei koskaan puutu preirieitten asujamilta, ja nylki paraillaan huolellisesti majavaa pitäen samalla tarkasti silmällä kuusipeuran reisikappaletta, joka jänteestä ripustettuna oli tulen päällä käristymässä, ja kuunteli heikoimpiakin ääniä preirieltä.

Paikka, missä tämä mies oli, oli ihmeteltävän sopiva muutaman tunnin pysähdystä varten.

Se oli jokseenkin korkean mäen harjalla oleva metsäaukeama. Kun mäki asemallaan hallitsi laajalti preirietä, oli yllätys mahdoton. Muutaman askelen päässä levähdyspaikalta pulppusi lähde, josta vesi juoksi oikullisina putouksina tasangolle. Korkea, rehevä ruoho tarjosi mainion laitumen kahdelle oivalliselle, villisilmäiselle ja säkenöivälle hevoselle, jotka jonkun matkan päässä liekaan kytkettyinä ahmien söivät ruokaansa. Kuiviin puihin sytytetty tuli, jota kolmelta puolen suojeli kallio, päästi ilmaan vain ohuen savupatsaan, jota ei voinut huomata kymmenen askeleen päästä, ja ikivanhat puut muodostivat seinämän, joka peitti leiripaikan näillä seuduilla mahdollisesti väijyskelevien vihollisten tungettelevilta katseilta.

Kaikki metsästäjän turvallisuutta varten tarvittavat varokeinot oli lyhyesti sanoen otettu huomioon, ja tämä varovaisuus todisti kokemusta, jota metsänkävijäelämä oli syventänyt.

Mailleen menevän auringon rusoittavat valonsäteet heijastuivat hurmaavan kauniisti suurten puitten latvoissa. Sen kehrä oli laskeutumaisillaan taivaanrantaa rajoittavien kukkuloiden taakse, kun hevoset äkkiä lakkasivat syömästä, nostivat päänsä pystyyn ja levottomina heristivät korviaan, mikä ei jäänyt metsänkävijältä huomaamatta.

Vaikka hän ei vielä eroittanut mitään epäilyttävää ääntä, kaikki kun näytti rauhalliselta seudulla, riensi hän pingoittamaan majavannahan tulen eteen kahden ristikkäin kulkevan sauvan päälle ja nousematta paikaltaan ojensi kätensä tarttuen karbiniinsa.

Kuului harakannaurua muistuttava huuto, joka toistui kolme eri kertaa lyhyin väliajoin.

Metsästäjä pani hymähtäen karbinin jälleen viereensä ja ryhtyi edelleen valmistamaan illallistaan. Melkein samassa ruoho heilahti rajusti, ja kaksi komeata vainukoiraa ilmestyi hyppien näkyviin asettuakseen makaamaan metsästäjän viereen, joka silitteli niitä hetken ja jonka oli vähän vaikea vapautua niiden hyväilystä.

Hevoset olivat huolettomina alkaneet jatkaa keskeytynyttä syöntiään.

Vain muutaman minuutin matkan päässä koirien jäljessä seurasi toinen metsästäjä, joka pian ilmestyi aukeaman laidalle.

Tämä uusi henkilö, joka oli paljon nuorempi kuin edellinen, sillä hän näytti olevan korkeintaan kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen, oli pitkä, hoikka, jäntevän näköinen mies. Hänen pyöreässä päässään kiiluivat harmaat, älykkyyttä todistavat silmät, ja hänellä oli avomieliset ja rehelliset kasvot, joille vaaleat, tuhan väriset hiukset antoivat jonkunlaisen lapsellisen leiman.

Hänellä oli yllään samanlainen puku kuin hänen seuralaisellaankin. Saavuttuaan tulen luo hän heitti maahan linnut, joita oli rihmaan kiinnitettyinä kantanut selässään.

Sitten molemmat metsästäjät rupesivat vaihtamatta sanaakaan keskenään valmistamaan ateriaa, jonka eräeläjät pitkäaikaisen harjoituksen perusteella aina osaavat tehdä sangen herkulliseksi.

Oli tullut täysi yö, ja eräseutu alkoi vähitellen herätä. Petoeläinten kiljunta kajahteli jo preiriellä.