Part 22

"Minnekä olette näin myöhään menossa?" kysyi tuntematon.

"Hiisi vie", vastasin suoraan, "olisin hyvin iloinen, jos sen tietäisin, mutta luulen joutuneeni eksyksiin. Koska sitä epäilen, niin valmistaudun viettämään yön tämän puun juurella."

"Surullinen yömaja", huomautti ratsastaja päätään kohauttaen.

"Niinpä kyllä", vastasin filosofisesti, "mutta paremman puutteessa tyydyn siihen. Olen kuolla nälkään, hevoseni on tuiki väsynyt, me molemmat emme koskaan viitsi harhailla kauemmin etsiessämme vieraanvaraisuutta, jonka löytäminen on epävarmaa, varsinkin tähän aikaan yöstä."

"Hm!" mutisi tuntematon katsahtaen mustangiini, joka turpa maassa yritti hiukan ruohonkortta, "ratsunne näyttää minusta olevan rotuhevonen. Onko se tosiaankin niin väsynyt, ettei se enää jaksa ravata paria mailia?"

"Kyllä se vielä juoksee kaksi tuntia, jos niin on tarvis", vastasin hymyillen.

"Tulkaa siis mukaani, Jumalan nimessä", sanoi tuntematon hilpeällä äänellä, "lupaan tarjota teille molemmille hyvän yösijan ja hyvän illallisen."

"Hyväksyn tarjouksenne ja kiitän teitä", lausuin kannusten hevostani.

Tuo jalo eläin, joka näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, lähti jokseenkin kovaan raviin.

Tuntematon oli, mikäli saatoin arvioida, noin neljänkymmenen ikäinen mies. Hänellä oli avomieliset ja älykkään näköiset piirteet. Puku oli maalaismallia ja päässä leveäreunainen huopahattu, jonka kupua koristi kolmisen tuumaa leveä kultanauha. Kirjavanvärinen zarape valui olkapäiltä reisille peittäen hänen hevosensa lautasia, ja painavat hopeiset kannukset oli nahkahihnoilla kiinnitetty vaquero-kenkiin.

Kuten kaikilla meksikolaisilla riippui hänelläkin vyössä vasemmalla kupeella machete, eräänlainen lyhyt, suora sapeli, joka muistuttaa hiukan meidän jalkaväkemme tikaria.

Välillemme virisi pian keskustelu, joka ennen pitkää muuttui sydämelliseksi.

Tuskin puolen tunnin kuluttua huomasin jonkun matkan päässä edessäni pimeydestä ilmestyvän mahtavan rakennuksen hahmon. Tämä oli se hacienda, missä oppaani oli luvannut tarjota minulle hyvän vastaanoton, hyvän yösijan ja hyvän illallisen.

Ratsuni puhkui muutamia kertoja ja joudutti itsestään kulkuaan.

Katselin uteliaana ympärilleni, jolloin erotin hyvässä kunnossa olevan _huertan_ korkeat hirsiseinät ja kaikki muut hyvinvointia todistavat merkit.

Kiitin sisimmässäni onnentähteäni, joka oli johtanut minut näin hyvään tuttavuuteen.

Lähestyessämme taloa huudahti arvattavasti vahdissa seisova ratsumies kaikuvalla äänellä: "Kuka siellä?" ja samassa seitsemän tai kahdeksan puhdasrotuista rastreroa syöksähti esiin alkaen ilosta ulvoen hyppiä seuralaiseni ympärillä ja vuoron perään nuuskia minua.

"Minä vain", vastasi seuralaiseni.

"Ahaa, tulkaa vain, Ilomieli", huudahti vahti, "yli tunnin ajan on teitä jo odotettu."

"Menkää ilmoittamaan isännälle, että tuon muassani vieraan", huudahti oppaani, "ja muistakaa ennen kaikkea, Musta Hirvi, ilmoittaa, että hän on ranskalainen."

"Miten sen tiedätte?" kysyin häneltä harmissani, sillä luulen puhuvani varsin puhtaasti espanjan kieltä.

"Totta hitossa!" lausui hän naurahtaen, "mehän olemme melkein maanmiehiä."

"Kuinka niin?"

"Kah! Minä olen kanadalainen, joten ymmärrätte, että heti huomasin ranskanvoittoisen ääntämisenne."

Vaihtaessamme nämä muutamat sanat olimme saapuneet haciendan portille, jonka luona useita henkilöitä oli odottamassa lausuakseen meidät tervetulleiksi.

Minusta tuntui kuin ilmoitus siitä, että olen ranskalainen, olisi herättänyt erikoista huomiota.

Kymmenen tai kaksitoista palvelijaa piteli tulisoihtuja, joiden valossa saatoin huomata, että ainakin kuusi tai kahdeksan henkeä, miehiä ja naisia, kiiruhti meitä vastaanottamaan.

Haciendan isäntä, joksi hänet heti havaitsin, lähestyi minua tarjoten käsivartensa naiselle, joka varmaankin oli ollut kaunis ja jota vieläkin voi pitää kauniina, vaikka hän olikin jo lähes neljänkymmenen vuoden vanha.

Hänen miehensä oli noin viidenkymmenen ikäinen, suurikasvuinen, kasvonpiirteiltään hyvin miehekäs. Heidän ympärillään hääri silmät suurina viisi, kuusi suloista lasta, jotka olivat liian paljon heidän näköisiään ollakseen keidenkään muiden kuin heidän.

Hiukan taempana puoleksi pimeän peitossa seisoivat lähes seitsenkymmenvuotias nainen ja liki satavuotias ukko.

Yhdellä silmäyksellä havaitsin koko tämän perheen, jossa oli jotakin patriarkallista herättämässä myötätuntoa ja kunnioitusta.

"Hyvä herra", lausui haciendero minulle ystävällisesti, tarttuen hevoseni suitsiin auttaakseen minua astumaan maahan sen selästä, "tämä talo kuuluu teille. Kiitän ystävääni Ilomieltä siitä, että hänen on onnistunut saada teidät tulemaan luokseni."

"Tunnustan", vastasin hymyillen, "ettei siihen ole tarvittu suurtakaan vaivaa, ja että hyväksyin kiitollisena heti tarjouksen, jonka hän niin hyväntahtoisesti minulle teki."

"Jos sallitte ja koska on näin myöhäistä", jatkoi haciendero, "menemme kaikki ruokasaliin, koska te ennenkaikkea olette pikaisen levon tarpeessa. Aioimme juuri asettua pöytään, kun minulle ilmoitettiin tulostanne."

"Kiitän teitä tuhannesti", lausuin kumartaen. "Ystävällinen vastaanottonne saattaa minut unohtamaan koko väsymykseni."

"Tunnemme kyllä ranskalaisten kohteliaisuuden", lausui minulle emäntä ihastuttavasti hymyillen.

Tarjosin käsivarteni hänelle, ja sitten mentiin ruokasaliin, missä tavattoman suurella pöydällä oli valmiina komea ateria ruokahalua herättävällä tuoksullaan muistuttaen minulle, että olin lähes kaksitoista tuntia ollut einehtimättä.

Istuuduttiin pöytään.

Ainakin neljäkymmentä henkeä oli syömässä.

Tässä haciendassa noudatettiin vielä sitä patriarkallista tapaa, joka nyt alkaa hävitä, että palvelijoiden annetaan syödä yhdessä isäntäväen kanssa.

Kaikki, mitä näin ja kuulin tässä talossa, viehätti minua. Siinä oli rehellisyyden tuoksahdus, joka pani sydämen suloisesti sykkimään.

Kun pahin nälkä oli tyydytetty, muuttui siihen asti hiukan laimea keskustelu yleiseksi.

"No niin, Ilomieli", kysyi isoisä oppaaltani, joka istuen vieressäni pani haarukkansa ripeästi toimimaan, "oletko löytänyt jaguarien jäljet?"

"Kyllä, olen löytänyt jäljet, kenraali, mutta luulenpa, ettei jaguari ole yksin, vaan että sillä on toveri."

"Ohoo!" lausui vanhus, "oletko siitä varma?"

"Saatan erehtyä, kenraali, mutta en kuitenkaan luullakseni nyt. Kysykää Uskolliselta Sydämeltä, minulla oli jonkunlainen maine siellä lännen preiriellä."

"Isä", sanoi haciendero tehden myöntävän liikkeen, "Ilomieli on varmaankin oikeassa. Hän on liian vanha metsästäjä erehtyäkseen tällaisissa asioissa."

"Silloin on pantava toimeen ajojahti pelastuaksemme näistä peloittavista naapureista. Etkö ole samaa mieltä, Rafael?"

"Se oli aikomukseni, isä. On hauskaa, että olette samaa mieltä. Mustalle Hirvelle on jo asiasta ilmoitettu, kaikki lieneekin jo kunnossa."

"Ajojahdille voidaan lähteä milloin hyvänsä, kaikki on kunnossa", lausui muuan vanhahko mies, joka istui lähellä minua.

Ovi aukaistiin, ja muuan mies astui huoneeseen.

Hänen tuloaan tervehdittiin iloisin huudahduksin. Don Rafael nousi innostuneena pöydästä ja meni häntä vastaan vaimonsa seuratessa.

Olin tästä ystävällisyydestä sangen ihmeissäni, koska tämä uusi tulija oli tavallinen bravo-intiaani eli itsenäinen. Hänellä oli täydellinen, kansakunnassaan tavallinen sotapuku yllään. Luulin tietäväni punanahkojen keskuuteen tekemieni lukuisten retkien nojalla, että tämä kuului johonkin moniaista comanchiheimoista.

"Kah! Kotkanpää! Kotkanpää!" huusivat lapset ympäröiden hänet riemastuneina.

Intiaani otti heidät vuoron perään käsivarsilleen, syleili heitä ja laskiessaan heidät luotaan antoi heille muutamia leluja, jommoisia Amerikan alkuasukkaat osaavat hienonhienon makunsa avulla valmistaa.

Sitten hän astui lähemmäksi, tervehti salissa olevaa monipäistä seuraa varsin kohteliaasti ja asettui istumaan talon isännän ja emännän väliin.

"Odotimme teidän saapuvan ennen auringonlaskua, päällikkö", lausui emäntä ystävällisesti. "Ei ole oikein, että annatte meidän odottaa."

"Kotkanpää oli jo jaguarien jäljillä", sanoi päällikkö mahtipontisella äänellä, "tyttäreni ei tarvitse enää pelätä, jaguarit ovat kuolleet."

"Mitä! Oletko jo tappanut jaguarit, päällikkö?" kysyi don Rafael vilkkaasti.

"Veljeni saa sen nähdä. Nahat ovat varsin kauniit, ne ovat pihalla."

"Hyvä! Kas niin, päällikkö!" huudahti isoisä tarttuen hänen käteensä, "huomaan, että aina haluatte olla kaitselmuksenamme."

"Isäni puhuu hyvin", sanoi päällikkö kumartaen, "Elämän Herra neuvoo häntä. Isäni perhe on minun perheeni."

Aterian jälkeen vei don Rafael minut mukavasti sisustettuun makuuhuoneeseen, missä heti vaivuin uneen mieli täynnä kaikkea tänä iltana näkemääni ja kuulemaani.

Seuraavana päivänä isäntäväkeni ei sallinut minun lähteä, ja minun on tunnustettava, etten tehnytkään paljon vastaväitteitä keskeyttääkseni vierailuani. Olin sangen ihastunut ystävälliseen vastaanottoon, joka oli osakseni tullut, ja vieläpä salainen uteliaisuus pakoitti minut jäämään muutamiksi päiviksi tänne.

Kului viikko.

Don Rafael ja hänen perheensä osoittivat minulle ystävällistä kohteliaisuutta, ja elämä kului, ainakin mitä minuun tulee, keskeytymättömässä lumouksessa.

En tiedä, mikä oli syynä, mutta saavuttuani haciendaan kiihoitti kaikki, mitä saatoin havaita, yhä sitä uteliaisuutta, jonka valtaan olin ensi hetkestä joutunut.

Minusta tuntui, että sen onnen, jonka näin säteilevän tämän tyytyväisen perheen jäsenten kasvoista, perustana oli pitkä sarja onnettomuuksia.

He eivät olleet, mikäli saatoin nähdä, niitä ihmisiä, joiden elämä aina oli kulunut tyynenä ja rauhallisena. Kuvittelin, en tiedä miksi, että he vasta kauan kovia koettuaan olivat päässeet onnen satamaan.

Heidän kasvoistaan kuvastui sellainen ylevyys, jonka aikaansaavat vain suuret tuskat. Rypyt, jotka kulkivat vakoina heidän otsallaan, näyttivät kyllin syviltä ollakseen muusta kuin harmista johtuneita.

Tämä ajatus oli niin syvälle juurtunut mieleeni, että huolimatta kaikista yrityksistäni sitä karkoittaa se palasi lakkaamatta entistä itsepintaisempana ja varmempana.

Muutamissa päivissä minusta oli tullut perheen ystävä, ja he tiesivät kaikki, mikä koski minua. He olivat sallineet minun tulla läheisimmäksi tuttavakseen. Huulillani oli kuitenkin alati muuan kysymys, mutta en koskaan rohjennut sitä lausua julki, sillä pelkäsin suuresti tekeväni itseni syypääksi röyhkeään tungettelevaisuuteen tai herättäväni eloon entisiä tuskia.

Kun don Rafael ja minä eräänä iltana palasimme metsästysretkellä, laski hän, ollessamme muutamien askelien päässä talosta, kätensä minun olalleni.

"Mikä teitä vaivaa, don Gustavio?" kysyi hän minulta. "Olette synkkä ja alakuloinen. Onko teidän siis ikävä seurassamme?"

"Älkää epäilkökään sellaista", vastasin vilkkaasti, "en tiedä päinvastoin, millä tavalla voisin teille osoittaa, etten koskaan ole ollut niin onnellinen kuin saadessani olla luonanne."

"Pysykää siis täällä", huudahti hän vilpittömästi, "meidän kodissamme on kyllä tilaa yhdelle ystävälle."

"Kiitos!" lausuin puristaen hänen kättään, "tahtoisin niin mielelläni, mutta... se on mahdotonta. Kuten legendassa mainitussa juutalaisessa, on minussakin paholainen, joka alituisesti huutaa: mene! Minun on täytettävä tarkoitukseni!"

Ja minä huokasin.

"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Olkaa vilpitön! Sanokaa, mikä teitä huolestuttaa. Muutaman päivän aikana olette saattanut meidät kaikki levottomiksi, vaikka kukaan ei ole uskaltanut teille siitä puhua", lisäsi hän hymyillen. "Minä, peeveli soikoon, tartuin rohkeuteeni molemmin käsin, kuten teidän ranskalaisten on tapa sanoa, ja päätin tehdä teille kysymyksen."

"No niin!" vastasin hänelle, "koska te sitä pyydätte, niin minä vastaan. Älkää vain, pyydän, pahastuko vilpittömyydestäni, ja olkaa vakuutettu siitä, että sanoihini vaikuttaa yhtä paljon harrastus kuin uteliaisuus."

"Saammehan nähdä", sanoi hän lempeästi hymyillen, "luottakaa minuun, älkää pelätkö mitään, minä annan teille synninpäästön. Siis asiaan!"

"Tahdon niin mielelläni pitää puhtaan sydämen ja sanoa teille kaikki."

"Niinpä niin, puhukaa siis."

"Kuvittelen mielessäni, en tiedä vain, mistä se johtuu, että te ette ole aina ollut yhtä onnellinen kuin nyt ja että vain monilla onnettomuuksilla olette lunastanut sen onnen, josta nyt nautitte."

Surumielinen hymy väreili hacienderon huulilla.

"Suokaa minulle anteeksi", huudahdin epätoivoisena, "tungettelevaisuus, johon olen tehnyt itseni syypääksi! Se, mitä pelkäsin, on tapahtunut! Älkäämme enää puhuko tästä typerästä asiasta."

Olin tosiaankin kovin pahoillani.

Don Rafael vastasi minulle hyväntahtoisesti:

"Miksi ei? En huomaa kysymyksessänne mitään tungettelevaa. Mielenkiinto, jota meitä kohtaan tunnette, on pakoittanut teidät sen tekemään. Vain rakastaessaan toisia on näin selvänäköinen. Ei, ystäväni, te ette ole erehtynyt. Me kaikki olemme kokeneet kovia kohtaloita. Koska haluatte, saatte tietää kaikki. Kenties tunnustatte, kuultuanne kertomukseni siitä, mitä olemme kärsineet, että me todellakin olemme kalliisti ostaneet onnen, josta nyt nautimme. Mutta menkäämme sisään, meitä luultavasti odotetaan ruokapöytään."

Samana iltana don Rafael pidätti luonaan useita henkilöitä, ja kun hänen käskystään pöytään oli tuotu savukkeita ja mezcalpulloja, lausui hän minulle:

"Ystäväni, tahdon tyydyttää uteliaisuutenne. Ilomieli, Musta Hirvi, Kotkanpää, isäni ja äitini, samoin kuin rakas vaimoni ovat kaikki olleet näyttelijöitä siinä näytelmässä, jonka ihmeellisen juonen saatte kuulla, ja auttavat minua, jos muistini pettää."

Ja sitten, hyvä lukijani, don Rafael kertoi minulle sen, mitä juuri olette lukenut.

Tunnustan, että nämä seikkailut, jotka kertoi niissä itse pääosaa näytellyt henkilö toisten niin huomattavalla tavalla osaa ottaneiden läsnäollessa, tunnustan, että nämä seikkailut herättivät erinomaisesti mielenkiintoani, kuten varmaankaan ei käy teidän. On luonnollista, että ne menettävät paljon minun toistaminani, sillä minä en osaa niihin luoda sitä pirteyttä, joka oli niiden pääasiallisena tenhona.

Kahdeksan päivää myöhemmin lähdin rakastettavan isäntäväkeni luota, mutta sensijaan, että olisin noussut laivaan Guayamassa, kuten aikomukseni ensin oli ollut, lähdin Kotkanpään kanssa retkelle apachien maahan. Tällöin sattuma johti minut näkemään tavallisuudesta poikkeavia ilmiöitä, joista joskus kenties kerron teille, elleivät ne seikkailut, jotka nyt olette lukenut, ole mielestänne olleet liian ikävystyttäviä.

* * * * *

"Arkansasin sissien" päähenkilö esiintyy edelleen romaaneissa "Kapinalipun alla", "Jaguari", "Uljuutta ja viekkautta" ja "Uskollinen Sydän."