Part 21

"Veljeni Uskollinen Sydän on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen ikävuotensa ovat luvultaan pienet, mutta hänen viisautensa on suuri. Olemme onnelliset voidessamme osoittaa hänelle ystävyyttämme. Teemme, niinkuin hän haluaa."

"Kiitos", vastasi Uskollinen Sydän lämpimästi, "kiitos, veljeni. Comanchikansa on suurta ja jaloa kansaa, jota rakastan. Olen onnellinen, kun olen päässyt sen suosioon."

Neuvottelu päättyi, ja päälliköt poistuivat majasta. Vankeja, jotka oli koottu yhteen ryhmään, vartioi tarkasti muudan soturiosasto.

Julkinen kuuluttaja kutsui koolle kaikki heimokunnan jäsenet ja kylään hajaantuneet metsästäjät.

Kun kaikki olivat koolla, ryhtyi Kotkanpää puhumaan. Kääntyen rosvojen puoleen hän lausui:

"Valkoiset koirat! Nyt on mahtava comanchikansa, jonka laajat metsästysalueet käsittävät suuren osan maan pintaa, etevien päälliköittensä kautta päättänyt kohtalostanne. Elettyänne kuin villit pedot kavahtakaakin kuolemasta pelkurien, vanhojen akkojen tavalla. Olkaa rohkeita, kenties silloin Elämän Herra säälii teitä ja ottaa teidät kuoltuanne _eskennaniin_, siihen nautinnon paikkaan, missä ikuisesti metsästelevät ne rohkeat miehet, jotka ovat pelotta katsoneet kuolemaa silmiin."

"Olemme valmiit", vastasi Frank tyynesti, "kiinnittäkää meidät kidutuspaaluun, keksikää mitä julmimpia kidutuksia. Kuitenkaan ette näe meidän kalpenevan."

"Veljemme Uskollinen Sydän", jatkoi päällikkö, "on puhunut puolestanne. Teitä ei kiinnitetä kidutuspaaluun. Päälliköt sallivat teidän itse valita kuolintapanne."

Nyt tuli näkyviin muuan niiden valkoihoisten luonteelle ominainen piirre, jotka kauan elettyään preiriellä ovat alkaneet luopua esi-isiensä tavoista omistaakseen intiaanien käsityskannan. Kotkanpään tekemä ehdotus synnytti rosvoissa suuttumuksen myrskyn.

"Millä oikeudella Uskollinen Sydän on puhunut puolestamme?" huudahti Frank. "Luuleeko hän siis, että me muka emme ole miehiä? Arveleeko hän, että kidutukset voisivat saattaa meidät huudahtamaan ja vaikeroimaan, mikä olisi arvoamme alentavaa? Ei, ei! Vietäköön meidät kidutettaviksi. Se, mitä meille tekisitte, ei ole koskaan niin julmaa kuin se, mitä me panisimme teidän kansakuntanne soturit kärsimään, jos he joutuisivat käsiimme."

Kun intiaanit kuulivat nämä kopeat sanat, värisivät he vimmasta, kun taas rosvot ylpeinä puhkesivat riemuhuutoihin.

"Koirat! kaniinit!" ulvoivat he, "comanchit ovat vanhoja akkoja, joille pitäisi antaa hameet."

Uskollinen Sydän astui esille.

Syntyi jälleen hiljaisuus.

"Olette ymmärtäneet väärin päällikön sanat", puhui hän; "se, että annamme teidän itsenne valita kuolintapanne, ei ole häväistys, vaan kunnioituksen osoitus, joka teidän osaksenne suodaan. Tässä on väkipuukkoni, teidät vapautetaan siteistä, niin että puukko voi kiertää kädestä käteen ja upota vuoron perään rintoihinne! Mies, joka vapaana ollen empimättä, yhdellä iskulla, tappaa itsensä, on uljaampi kuin se, joka kidutuspaaluun sidottuna herjaa pyöveliänsä saadakseen pikemmin kuolettavan iskun, kun ei jaksa kärsiä tuskiaan."

Tavattoman voimakkaat hyväksymishuudot seurasivat näitä metsästäjän sanoja.

Rosvot neuvottelivat tovin katseillaan, ja sitten he kaikki tekivät ristinmerkin ja huusivat yhteen ääneen:

"Hyväksymme!"

Joukko, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut niin meluisa ja rähisevä, tuli nyt hiljaiseksi ja säyseäksi, odottaen jännittyneenä kauheaa näytelmää, joka pian suoritettaisiin heidän edessään.

"Vapauttakaa vangit siteistä", komensi Uskollinen Sydän.

Käsky pantiin heti toimeen.

"Puukko tänne!" sanoi Frank.

Metsästäjä antoi sen hänelle.

"Kiitos ja hyvästi", lausui rosvo varmalla äänellä ja puoleksi avaten puseronsa upotti, hitaasti ja hymyillen kuin olisi nauttinut kuolemisestaan, puukon kahvaa myöten rintaansa.

Hänen kasvonsa kävivät vähitellen kuolonkalpeiksi, ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Luoden ympärilleen harhailevia katseita hän hoippui kuin juopunut ja kaatui maahan.

Hän oli kuollut.

"Minun vuoroni!" huudahti seuraava rosvo ja kiskaistuaan vielä höyryävän väkipuukon toverinsa haavasta työnsi sen rintaansa.

Hän vaipui edellisen ruumiin päälle.

Hänen jälkeensä oli kolmannen rosvon vuoro, sitten neljännen ja niin edespäin. Kukaan ei empinyt, kukaan ei osoittanut heikkouden merkkejä, kaikki kaatuivat hymyillen ja kiittäen Uskollista Sydäntä kuolemasta, joka oli hänen ansiotaan.

Läsnäolijat olivat kauhuissaan nähdessään tällaisen joukkomestauksen, mutta samalla heidät oli hurmannut tämä hirvittävä näky. He olivat niin sanoaksemme huumaantuneet veren hajusta ja seisoivat siinä tuijottavin silmin ja huohottavin rinnoin voimatta kääntää katsettaan toisaalle.

Vihdoin oli jäljellä vain yksi rosvo. Hän katseli tovin ruumisläjää, joka virui hänen vieressään. Vetäen sitten puukon edellisen miehen rinnasta hän lausui hymyillen:

"Oi, miten onnellista, kun saa kuolla noin hyvässä seurassa. Mutta minne, hiisi vie, oikein joutuukaan kuoltuaan? Mutta miten hölmö minä olen, pianhan saan sen tietää."

Ja salamannopeasti hän iski puukon sydämeensä.

Hän kaatui kuolleena maahan.

Tämä kauhistuttava ihmisteurastus ei ollut kestänyt neljännestuntiakaan! [Tässä kohtauksessa on kaikki historiallisesti ja täsmällisesti totta. Kirjoittaja on apachien alueella ollut näkemässä samanlaista mestausta.]

Ei kukaan rosvoista ollut iskenyt kahta kertaa, kaikki olivat kuolleet yhdestä iskusta.

"Antakaa minulle tuo puukko", lausui Kotkanpää vetäen sen vielä höyryävänä viimeisen rosvon värähtelevästä ruumiista, "se on soturilla hyvä ase." Ja hän pisti sen aivan kylmästi vyöhönsä pyyhittyään sitä ruohoon.

Rosvoilta nyljettiin päänahat, ja heidän ruumiinsa kannettiin leirin ulkopuolelle.

Ne jätettiin korppikotkien ja urubujen raadeltaviksi, jotka niistä saivat runsaan päivällisen ja nyt jo verenhajun kerääminä liitelivät niiden yläpuolella ilosta kamalasti kirkuen.

Kapteeni Uaktehnon pelätty joukkio oli perinjuurin tuhottu.

Tällaisia rosvojoukkoja oli, ikävä kyllä, kuitenkin muitakin preiriellä.

Mestauksen jälkeen intiaanit menivät huolettomina majoihinsa. Heille se oli ollut vain yksi niistä tavallisista näytelmistä, joihin he jo kauan olivat saaneet tottua ja jotka eivät kykene järkyttämään heidän hermojansa.

Erämiehet sensijaan, karkeasta elämästä huolimatta, jota he viettivät, ja siitä, että he olivat tottuneet näkemään verta vuodatettavan, vieläpä itsekin sitä vuodattamaan, hajaantuivat ahdistunein rinnoin ja sydän kipeänä tästä kauhistuttavasta verilöylystä.

Uskollinen Sydän ja kenraali suuntasivat askelensa luolaan.

Naiset, jotka olivat olleet sulkeutuneina maanalaisen luolan sisäosiin, eivät tietäneet mitään siitä hirveästä näytelmästä, joka äsken oli esitetty, ja verisestä sovituksesta, joka tuli sen päättäjäisiksi.

XV

Anteeksianto

Kenraalin ja hänen sisarentyttärensä jälleennäkeminen oli perin liikuttava.

Tuo vanha sotilas, joka viime aikoina oli kokenut niin kovia, oli onnellinen saadessaan painaa rintaansa vasten tämän viattoman lapsen, joka oli koko hänen perheensä ja kuin ihmeen kautta oli pelastunut häntä uhanneesta onnettomuudesta.

He unohtuivat pitkäksi aikaa keskustelemaan. Kenraali tiedusti innostuneesti, miten tyttö oli elänyt vankeusaikana, ja sai itse tehdä selkoa, millaisten vaarojen alaiseksi oli joutunut ja miten huonoa kohtelua oli saanut kestää.

"Mitä nyt aiotte tehdä, eno?" kysyi tyttö lopettaen keskustelun.

"Niin, lapseni!" vastasi kenraali alakuloisena tukahduttaen huokauksen. "Meidän on viipymättä lähdettävä näistä kamalista seuduista ja palattava Meksikoon."

Nuori tyttö tunsi sydäntään ahdistavan, vaikka hän sisimmässään tunnusti, että heidän oli pikaisesti palattava kotimaahan. Lähteminen merkitsi sitä, että oli jätettävä hänet, jota hän rakasti, erottava hänestä voimatta toivoa, että mahdollisesti hänet vielä tapaisi, erottava miehestä, jonka ihmeteltävää luonnetta hän oli yhä enemmän ja syvemmin oppinut kunnioittamaan saadessaan olla likeisessä tuttavuudessa hänen kanssaan ja joka nyt oli tullut välttämättömäksi hänen elämälleen ja onnelleen.

"Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet niin alakuloinen, silmäsi täyttyvät kyynelillä", tiedusteli hänen enonsa puristaen lämpimästi hänen kättään.

"Oi, eno!" vastasi tyttö valittaen, "miksi en olisi suruissani kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut näinä muutamina päivinä? Sydämeni vuotaa verta."

"Se on totta. Kauheat tapahtumat, joiden todistajina olemme saaneet olla, ja kärsityt uhrit ovat enemmän kuin riittävänä aiheena surumielisyyteen, mutta vielä olet niin nuori, lapseni, että vähän ajan kuluttua nämä tapaukset ovat mielessäsi vain muistona kovista kokemuksista, joita et enää, Jumalan kiitos, tarvitse pelätä joutuvasi kärsimään."

"Lähdemmekö siis kohdakkoin?"

"Jo huomenna, jos mahdollista. Mitä minä enää täällä tekisin? Itse taivas ilmaisee olevansa minua vastaan, koska se pakoittaa minut luopumaan jatkamasta tätä retkeä, joka onnistuessaan olisi tehnyt minut onnelliseksi vanhoilla päivilläni. Mutta Jumala ei tahdo, että saisin lohtua. Tapahtukoon hänen tahtonsa", lisäsi hän hartaana.

"Mitä tarkoitatte, eno?" kysyi nuori tyttö vilkkaasti.

"Ei mitään, joka voisi tällä hetkellä herättää mielenkiintoasi, lapsi. On siis parasta, ettet sitä tiedäkään ja että minä yksin kärsin kaikki. Olen vanha ja siis jo tottunut kärsimään", huomautti kenraali surunvoittoisesti.

"Eno raukka!"

"Kiitos ystävyydestä, jota minua kohtaan osoitat, lapseni, mutta jättäkäämme tämä puheenaihe, joka saattaa minut murheelliseksi. Puhukaamme hiukan, jos niin haluat, näistä kunnon ihmisistä, joille olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa."

"Uskollisesta Sydämestä", kuiskasi doña Luz punastuen.

"Niin", myönsi kenraali, "Uskollisesta Sydämestä ja hänen äidistään, tuosta rakastettavasta naisesta, jota en Ilomieli-paran haavoittumisen vuoksi ole vielä voinut kiittääkään ja jonka ansiota on, kuten olet sanonut, ettei sinulta ole puuttunut mitään."

"Hän on hellästi kuin äiti huolehtinut minusta."

"Miten voisin koskaan maksaa velkani hänelle ja hänen ylevälle pojalleen? Oi, miten onnellinen hän varmaankin on, kun hänellä on sellainen poika. Niin, sellaista onnea ei minulle ole suotu, minä olen yksin!" huokasi kenraali alakuloisena antaen päänsä painua käsiensä varaan.

"Entä minä?" kysyi nuori tyttö mielistelevällä äänellä.

"Oh! Sinäkö?" vastasi soturi sulkien hänet hellästi syliinsä. "Sinä olet rakas tyttäreni, mutta minulla ei ole poikaa!..."

"Se on totta!" kuiskasi tyttö mietteisiin vaipuen.

"Uskollinen Sydän", jatkoi kenraali, "on liian verraton luonne suostuakseen ottamaan minulta mitään. Mitä on siis tehtävä? Miten voisin maksaa kiitollisuudenvelkani hänelle? Miten antaisin hänelle tunnustukseni niistä suunnattomista palveluksista, joita hän meille on tehnyt?"

Syntyi tovin kestävä hiljaisuus.

Doña Luz kumartui kenraalin puoleen ja painaen suudelman hänen otsalleen lausui hänelle matalalla ja väräjävällä äänellä, kätkien kasvonsa hänen olkansa taakse:

"Eno, minä olen keksinyt tuuman."

"Puhu, pienoiseni", vastasi hän, "puhu pelkäämättä, kenties Jumala on antanut sinulle tuon ajatuksesi."

"Teillä ei ole poikaa, jolle voisitte perintönä jättää nimenne ja suunnattoman omaisuutenne, eikö niin, eno?"

"Niin!" mutisi kenraali, "luulin voivani kerran jälleen löytää pojan, mutta se toivo on ikuiseksi ajoiksi kadonnut, sillä tiedäthän, lapseni, että olen yksin!"

"Uskollinen Sydän, yhtä vähän kuin hänen äitinsäkään, ei tahdo ottaa teiltä mitään."

"Se on totta."

"Luulen kuitenkin olevan keinon, jolla heidät voisi siihen velvoittaa, suorastaanpa pakoittaakin."

"Ja se keino on?" kysyi kenraali vilkkaasti.

"Eno, koska olette niin suruissanne siitä, ettei teillä ole poikaa, jolle kuoltuanne voisitte luovuttaa nimenne, niin miksi ette voisi ottaa Uskollista Sydäntä pojaksenne?"

Kenraali katsahti häneen. Tyttö oli aivan punainen, ja koko hänen ruumiinsa värisi.

"Oi, sinä sydänkäpyseni", lausui kenraali sulkien hänet hellästi syliinsä, "tuumasi on suurenmoinen, mutta se on mahdoton käytännössä toimeenpantavaksi. Olisin onnellinen ja ylpeä, jos minulla olisi sellainen poika kuin Uskollinen Sydän, mutta olethan itse sanonut, että hänen äitinsä rakastaa häntä intohimoisesti. Hän on varmaankin arka tästä rakkaudesta eikä ikinä suostuisi sitä jakamaan vieraan kanssa."

"Kenties!" väitti tyttö.

"Ja lisäksi", lisäsi kenraali, "vaikka hänen äitinsä rakkaudesta häneen mahdollisesti suostuisikin siihen, koska hänen poikansa täten saisi yhteiskunnallisen aseman -- äidit pystyvät suurimpiin uhrauksiin lastensa onnen hyväksi --, niin kieltäytyisi siitä Uskollinen Sydän itse. Luuletko näet, rakkaani, että tämä mies, saatuaan kasvaa erämaassa, missä koko elämä on kulunut odottamattomissa ja jännittävissä partioseikkailuissa suurenmoisen luonnon piirissä, suostuisi luopumaan tästä ihanasta eräelämästä, jossa on niin paljon sekä suloisia että kauhistuttavia kokemuksia, saadakseen hiukan kultaa, jota hän halveksii, ja nimen, joka hänelle on hyödytön? Ei, ei, hän menehtyisi kaupungeissamme. Hänenlaiselleen erikoisihmiselle meidän sivistyksemme olisi kuolettava. Unohda tämä tuumasi, tyttökulta, sillä hän kieltäytyisi siitä, se on varmaa."

"Kuka tietää?" sanoi tyttö olkapäitään kohauttaen.

"Kutsun Jumalan todistajaksi", jatkoi kenraali innostuneena, "että olisin onnellinen, jos onnistuisin. Kaikki toiveeni täyttyisivät, mutta mitä hyödyttää antautua mielettömien haaveiden tuuditeltavaksi? Hän kieltäytyisi, kuuletko! Ja minun olisi pakko myöntää hänen tekevän siinä oikein!"

"Yrittäkää ainakin, eno", vastasi tyttö kuitenkin, "sillä vaikka ehdotukseenne tulisi kielteinen vastaus, niin olisitte sentään osoittanut Uskolliselle Sydämelle, että te ette ole kiittämätön, vaan osaatte antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee."

"Tahdotko, että niin teen?" kysyi kenraali, joka ei muuta niin toivonut kuin että tyttö olisi oikeassa.

"Sitä toivon, eno", vastasi tyttö syleillen häntä salatakseen ilonsa ja punastumisensa; "minusta tuntuu, en tiedä miksi, että asia onnistuu."

"Olkoon siis menneeksi", mutisi kenraali surumielisesti hymyillen, "pyydä Uskollista Sydäntä ja hänen äitiään saapumaan luokseni."

"Viidessä minuutissa tuon heidät luoksenne", huudahti tyttö säteilevänä.

Ja syöksähtäen pois kuin gaselli nuori tyttö juoksi luolan eri sokkeloiden lävitse.

Jäätyään yksin kenraali painoi alakuloisena päänsä alas ja vaipui syviin ja synkkiin mietteisiin.

Muutaman minuutin kuluttua olivat Uskollinen Sydän ja hänen äitinsä doña Luzin opastamina saapuneet hänen eteensä.

Kenraali kohotti päänsä, tervehti kohteliaasti saapuneita ja pyysi kädellään viitaten sisarentytärtään poistumaan. Nuori tyttö lähti sykkivin sydämin.

Luolassa vallitsi puolihämärä, joka aiheutti sen, ettei aivan selvästi voinut eroittaa esineitä. Omituisen oikun vuoksi oli Uskollisen Sydämen äiti pannut _rebozan_ päähänsä niin, että se kokonaan verhosi hänen kasvonsa.

Vaikka kenraali tarkasteli häntä hyvin tiukasti, ei hänen onnistunut nähdä hänen piirteitään.

"Olette kutsunut meidät luoksenne, kenraali", aloitti Uskollinen Sydän iloisesti. "Kuten huomaatte, olemme heti kiiruhtaneet täyttämään toivomuksenne."

"Kiitän teitä tästä innosta, ystäväni", vastasi kenraali. "Ensin lausun teille kiitollisuuteni niistä arvokkaista palveluksista, jotka olette minulle tehnyt. Se, mitä nyt lausun teille, ystäväni, -- pyydän, että sallitte minun käyttää teistä tätä nimitystä -- kuuluu myöskin hyvälle ja erinomaiselle äidillenne kiitoksena siitä hellästä huolenpidosta, jota hän on osoittanut sisarentyttärelleni."

"Kenraali", vastasi erämies liikuttuneena, "kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, jotka korvaavat minulle kaikki, mitä luulette olevanne minulle velkaa. Tullessanne avuksenne olen vain täyttänyt päätökseni olla koskaan jättämättä lähimmäistäni pulaan. Uskokaa minua, kun sanon, etten halua muuta palkintoa kuin sen, että pidätte minusta. Riittävänä palkkiona siitä vähästä, mitä olen tehnyt, on se tyydytyksen tunne, joka minua tällä hetkellä elähyttää."

"Haluaisin kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, haluaisin kuitenkin toisella tavalla palkita teitä."

"Palkita minua!" huudahti reipas nuori mies peräytyen ja punastuen.

"Antakaa minun puhua loppuun", jatkoi kenraali innostuen; "jos se ehdotus, jonka aion esittää, on teille mieleen, niin pyydän teitä minulle vastaamaan yhtä vilpittömästi kuin minä puolestani teen teille kysymykseni."

"Puhukaa, kenraali, minä kuuntelen."

"Ystäväni, matkallani preirielle oli pyhä tarkoitus, jota en ole kyennyt saavuttamaan! Tiedätte, miksi se on mahdotonta. Miehet, jotka kuuluivat saattojoukkooni, ovat kaatuneet vierestäni. Jäätyäni melkein yksin olen havainnut, että minun on pakko luopua yrityksestä, joka, jos se olisi onnistunut, olisi tehnyt minusta onnellisen niiksi muutamiksi päiviksi, jotka minulla enää on elettävinä. Jumala on ankarasti rangaissut minua. Olen nähnyt kaikkien lasteni kuolevan. Yksi ainoa olisi kenties vielä elossa, mutta hänet ajoin kerran ajattelemattoman ylpeänä luotani. Kun nyt olen päässyt elämäni ehtooseen, on taloni tyhjä, kotini kylmillään. Olen yksin, voi minua onnetonta! Vailla omaisia ja ystäviä, vailla perillistä, jolle kuoltuani voisin jättää, en omaisuuttani, vaan nimeni, jonka pitkä sarja esi-isiäni on minulle jättänyt tahrattomana. Tahdotteko korvata minulle perheeni, joka minulta puuttuu, vastatkaa, Uskollinen Sydän, tahdotteko tulla pojakseni?"

Lausuessaan nämä sanat kenraali oli noussut seisomaan ja tarttunut nuoren miehen käteen ja pusersi sitä nyt lujasti kyynelet silmissä.

Kuullessaan tämän odottamattoman tarjouksen metsästäjä oli jäänyt hämmästyneenä ja sydän sykkien paikalleen tietämättä, mitä vastaisi.

Hänen äitinsä heitti äkkiä rebozan päästään ja näin paljastaen säteilevät ja äärettömän riemun kirkastamat kasvonsa asettui molempien miesten väliin, laski kätensä kenraalin olalle, katsoi häneen tarkasti ja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Vihdoinkin! Don Ramón de Garillas! Pyydät siis takaisin tätä poikaasi, jonka niin julmasti parikymmentä vuotta sitten karkoitit luotasi!"

"Nainen, mitä tarkoitatte?" kysyi kenraali tukahtuneella äänellä.

"Tarkoitan, don Ramón", jatkoi nainen ylevällä, majesteettisella äänellä, "että minä olen doña Jesusita, sinun vaimosi, ja että Uskollinen Sydän on poikasi Rafael, jonka kirosit."

"Oi!" huudahti kenraali vaipuen polvilleen maahan kasvot kyynelien valamina. "Anna anteeksi, anteeksi, poikani!"

"Isäni!" huudahti Uskollinen Sydän syöksähtäen hänen luokseen ja aikoen nostaa hänet ylös, "mitä teette?"

"Poikani", lausui vanhus melkein mielettömänä surusta ja riemusta, "en nouse tästä asennosta, ennenkuin olen saanut anteeksi."

"Nouse, don Ramón", kehoitti doña Jesusita lempeällä äänellä; "jo pitkän aikaa on äidin ja pojan sydämissä ollut sinua kohtaan vain rakkautta ja kunnioitusta."

"Ah!" lausui vanhus syleillen heitä vuorotellen kuin juopuneena, "tämä on liian suuri onni. En ansaitse julman käyttäytymiseni jälkeen tulla näin onnelliseksi."

"Isä", vastasi metsästäjä ylevästi, "minulle tuomitsemanne rangaistuksen ansiota on, että minusta on tullut kunniallinen mies. Unohtakaa siis menneet tapahtumat, jotka ovat enää vain muisto, ja ajatelkaa ainoastaan tulevaisuutta, joka teille hymyilee."

Samassa doña Luz saapui arkana ja hämillään.

Heti hänet huomattuaan kenraali riensi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja vieden hänet doña Jesusitan luo, joka ojensi hänelle käsivartensa, lausui säteilevin katsein:

"Sisarentyttäreni, voit pelotta rakastaa Uskollista Sydäntä, hän on oma poikani. Jumala on suonut äärettömässä hyvyydessään, että löysin hänet juuri sillä hetkellä, kun olin menettänyt kaiken toivoni sellaisesta onnesta!"

Nuori tyttö huudahti ilosta ja kätki hämillään kasvonsa doña Jesusitan syliin tarjoten kätensä Rafaelille, joka peittäen sen suudelmillaan vaipui hänen jalkainsa juureen.

Loppusanat

Oli kulunut tuskin muutamia kuukausia kreivi de Raousset Boulbonin retkestä.

Tähän aikaan olivat ranskalaiset hyvässä maineessa Sonorassa.

Kaikki meidän maastamme kotoisin olevat matkailijat, jotka sattuma johdatti tähän Amerikan osaan, saivat varmasti, minne hyvänsä pysähtyivät, mitä lämpimimmän ja sydämellisimmän vastaanoton.

Kuljeskelemiseen taipuisan luonteenlaatuni johdattamana olin lähtenyt Meksikosta ilman muuta tarkoitusta kuin saada nähdä tätä maata.

Ratsastaen oivallisella mustangilla, jonka muuan eränkävijäystäväni oli suopungilla pyydystänyt ja minulle lahjoittanut, olin matkustanut koko Amerikan mantereen halki. Olin toisin sanoen pienin päivämatkoin tapani mukaan ja koko ajan yksinäni tehnyt tuon muutaman sadan penikulman pituisen matkan, kulkien yli lumipeitteisten vuorien, suunnattomien erämaiden, vuolaiden virtojen ja rajujen koskien vain saapuakseni _harrastelijana_ katsomaan espanjalaisia kaupunkeja, jotka koristavat Tyynenmeren rantaa.

Olin ollut matkalla jo viisikymmentäseitsemän päivää, kulkien kuin todellinen tyhjäntoimittaja ja pysähtyen, minne oikkuni kulloinkin käski telttani pystyttämään.

Lähestyin kuitenkin suunnittelemani matkan päämäärää, sillä olin enää muutaman penikulman päässä Hermosillosta, tuosta muureilla ympäröidystä kaupungista, jossa oli viisitoista tuhatta asukasta ja jota oli puolustanut yksitoistatuhatta vakinaisiin joukkoihin kuuluvaa miestä, päällikkönään kenraali Bravo, yksi Meksikon parhaita ja rohkeimpia upseereja, kun sen kimppuun pelottomasti hyökkäsi kreivi de Raousset johtaen vain noin kahtasataaviittäkymmentä ranskalaista ja valloitti sen kaksi tuntia kestäneen pistintaistelun jälkeen.

Aurinko oli mennyt mailleen. Hetki hetkeltä tuli yhä pimeämpi.

Yli kahdeksanpenikulmaisen päivämatkan rasittamana ravasi hevosparkani, jota muutamien päivien aikana olin hiukan liikaa hoputtanut päästäkseni aikaisemmin Guayamaan, vain vaivaloisesti, kompastuen joka askeleella tiellä oleviin kiviin.

Minä itsekin olin perin uupunut, miltei kuolla nälkään, niin etten olisi millään ehdolla halunnut viettää vielä yhtä yötä paljaan taivaan alla.

Pelkäsin eksyväni pimeässä. Turhaan etsin näköpiiristä valontuiketta, joka olisi opastanut minua ihmisasunnolle. Tiesin, että Hermosillon ympäristöstä voisin tavata useita haciendoja, maatiloja.

Kuten kaikissa ihmisissä, jotka kauan ovat viettäneet kuljeksivaa elämää, joutuen sen aikana lakkaamatta olemaan suuremmassa tai pienemmässä määrässä kiusallisten sattumien leikkikaluna, on minussakin hyvä annos filosofiaa, mikä onkin välttämätöntä, kun matkustaa, varsinkin Amerikassa, missä ihminen suurimman osan aikaansa on oman tarmonsa varassa, eikä hänellä ole hyötyä vieraan apuun luottamisesta.

Tyydyin kohtalooni kunnon miehen tavoin, kaihoisin huokauksin luopuen toivomasta illallista ja yösijaa. Kun yö kävi yhä synkemmäksi, niin ettei enää hyödyttänyt kuljeskella pimeässä kenties aivan päinvastaiseen suuntaan kuin minne minun olisi ollut päästävä, aloin etsiä ympäriltäni leiripaikaksi sopivaa kohtaa, voidakseni sytyttää nuotion ja kerätä hiukan ruohoa ratsulleni, joka samoin kuin minäkin oli kuolla nälkään.

Se ei ollut helppoa näissä polttavan auringon kuivaksi paahtamissa seuduissa, joita peitti pölynhieno hiekka. Kauan etsiskeltyäni keksin kuitenkin erään riutuneen puun, jonka varjossa oli kasvullisuutta, tosin jokseenkin niukkaa.

Olin juuri laskeutumaisillani hevosen selästä, kun korviini kantautui kaukaa hevosen astunnasta syntyvä ääni. Ratsastaja tuntui tulevan samaa tietä kuin minäkin ja lähestyi nopeasti.

Jäin liikkumattomaksi.

Ratsastajan tapaaminen yöllä Meksikon kentillä on aina sopiva aihe mietiskelyille.

Tuntematon, jonka tällaisissa oloissa tapaa, saattaa kyllä olla kunniallinen ihminen, mutta olisin pannut mitä hyvänsä vetoa siitä, että tämä oli lurjus.

Tällaista epäillessäni latasin revolverini ja odotin.

Minun ei tarvinnut kauvan odottaa.

Viiden minuutin kuluttua ratsastaja tavoitti minut.

"_Buenas noches, caballero_, -- hyvää iltaa, herra, --" lausui hän minulle ohimennessään.

Siinä tavassa, millä tämä tervehdys minulle lausuttiin, oli jotakin niin vilpitöntä, että epäilykseni äkkiä hälvenivät.

Vastasin tervehdykseen.