Part 20

Pakolaiset kulkivat heidän ohitseen.

Kun he olivat saapuneet luolan sisäänkäytävän suulle ja heidän juuri piti irroittaa lautta mennäkseen joen yli, näkivät he kuun luodessa vaaleita säteitään toisen lautan. Siinä oli viitisentoista miestä, jotka hitaasti tulivat sinne päin, missä he olivat.

Pakotie oli heiltä katkaistu.

Miten he olisivat voineet tehdä vastarintaa näin suurelle joukolle?

"Mikä kova onni!" kuiskasi kenraali epätoivoisena.

"Oh!" lausui tohtori surkeasti. "Pakosuunnitelmani, joka oli vaatinut minulta niin suuren vaivan!"

Pakolaiset vetäytyivät erääseen kalliorotkoon, ettei heitä havaittaisi. He katselivat sykkivin sydämin, kuinka tulijat, joiden käyttäytyminen näytti yhä epäilyttävämmältä, astuivat lautalta maihin.

XIII

Preirielaki

Huomattavan suuri maa-alue Uskollisen Sydämen asuman luolan edustalta oli raivattu puhtaaksi, puut kaadettu maahan ja tilalle rakennettu sataviisikymmentä tai parisataa mökkiä.

Koko comanchiheimo oli leiriytynyt tähän paikkaan.

Erämiehet, metsästäjät ja punanahkasoturit tulivat keskenään ihmeellisen hyvin toimeen.

Keskellä tätä nopeasti rakennettua kylää, jossa erivärisiksi maalatuilla bisoninnahoilla peitetyt majat oli pystytetty jonkunlaista sopusuhtaisuutta tavoitellen, oli muita suurempi, neuvotteluja varten rakennettu maja. Sen katolla heilui pitkiin riukuihin kiinnitettyjä päänahkoja, ja siellä ylläpidettiin lakkaamatta valtavaa roviota. Leirissä vallitsi mitä vilkkain elämä.

Intiaanisoturit olivat maalatut ja sotatamineilla varustetut aivan kuin he valmistautuisivat sotaretkelle.

Metsästäjät olivat pukeutuneet koreimpiin pukuihinsa ja mitä huolellisimmin puhdistaneet aseensa. He ajattelivat kenties, että he ennen pitkää joutuisivat niitä käyttämään.

Valmiiksi satuloidut hevoset oli pantu vieretysten liekaan, niin että niiden selkään voitiin heti nousta. Niitä vartioitsi kymmenkunta soturia.

Punanahkojen ja erämiesten nähtiin kulkevan edestakaisin kiireissään ja huolestuneen näköisinä.

Mikä oli harvinaista ja melkein tavatonta intiaanien keskuudessa, oli tässä se, että vahteja oli asetettu määrättyjen välimatkojen päähän, jotta he antaisivat merkin, jos joku vieras, olkoon kuka hyvänsä, olisi tulossa.

Kaikki lyhyesti sanoen viittasi siihen, että oli odotettavissa jotakin sellaista, mikä on preirieille luonteenomaista.

Mutta, mikä kummallisinta, Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Musta Hirvi olivat poissa!

Vain Ilomieli huolehti valmistuksista, keskustellen tuon tuostakin vanhan comanchipäällikön kanssa, jonka nimi oli Ehsis, aurinko.

Mutta heidän katseensa olivat vakavat ja heidän otsansa rypyssä. He näyttivät olevan sangen huolestuneita.

Oli se päivä, jona preirierosvojen kapteenin määräyksen mukaan doña Luz oli luovutettava hänelle.

Uskaltaisiko kapteeni tulla? Vai oliko hänen ehdotuksensa ollut vain kerskailua?

Ne, jotka tunsivat tuon rosvon, ja heidän lukumääränsä oli suuri -- melkein jokainen oli saanut kärsiä hänen ryöstöistään -- kallistuivat myönteisen vastauksen puolelle.

Tällä miehellä oli -- ne olivat muuten ainoat ominaisuudet, jotka hänellä tiedettiin olevan -- julma luonne ja rautainen tahto.

Kun hän kerran oli päättänyt tehdä jotakin, teki hän sen kaiken uhallakin.

Ja mitäpä hänellä olisikaan pelättävänä tullessaan toisen kerran vihollistensa luo? Olihan hänellä kenraali vallassaan! Kenraali, joka hengellään vastasi hänen hengestään. Tiedettiin, ettei hän empisi uhrata vankiaan oman turvallisuutensa vuoksi.

Kello oli noin kahdeksan aamulla, ja häikäisevä aurinko valoi runsaasti hohtavia säteitään taululle, jota olemme koettaneet kuvailla.

Doña Luz tuli luolasta Uskollisen Sydämen äidin tukemana ja Eusebion seuraamana.

Molemmat naiset olivat alakuloiset ja kalpeat. Heidän väsyneet kasvonsa ja punertavat silmänsä todistivat heidän itkeneen.

Heti huomattuaan heidät Ilomieli meni heidän luokseen ja tervehti heitä.

"Eikö poikani ole vielä palannut?" kysyi vanha nainen levottoman näköisenä.

"Ei vielä", vastasi metsästäjä, "mutta rauhoittukaa, madame, hän saapuu aivan kohta."

"Hyvä Jumala! En tiedä, miksi minusta tuntuu, että hänen on jonkun kiusallisen tapauksen vuoksi täytynyt matkustaa kauas meistä."

"Ei, madame, minä kyllä olisin siitä saanut tiedon. Lähtiessäni viime yönä hänen luotaan tullakseni teitä rauhoittamaan ja toimeenpanemaan hänen minulle antamansa käskyt hän oli mainiossa kunnossa, joten voitte, uskokaa minua, rauhoittua ja ennen kaikkea luottaa menestykseen."

"Niinpä niin!" kuiskasi vaimoraukka, "mutta olen kahdenkymmenen vuoden aikana yhtä mittaa elänyt alituisten tuskien alaisena. Joka ilta epäilen, etten seuraavana päivänä enää saa nähdä poikaani. Hyvä Jumala, etkö jo armahda minua!"

"Rauhoittukaa, madame", lausui doña Luz hellästi ja syleili häntä. "Voi, minäkin kärsin yhtä suuria tuskia sydämessäni, ja jos Uskollista Sydäntä tällä kertaa kohtaa joku onnettomuus, tapahtuu se enoni pelastukseksi. Jumalani", lisäsi hän, "suo, että hän onnistuisi!"

"Kohta kaikki selviää, luottakaa siihen. Tiedättehän, etten tahdo teitä johtaa harhaan."

"Kyllä", myönsi vanha nainen, "te olette hyvä, rakastatte poikaani ettekä olisi täällä, jos hänellä olisi jotakin pelättävänä."

"Arvostelunne minusta on hyvä, madame, kiitän teitä siitä. En tällä hetkellä voi sanoa teille mitään, mutta olkaa hiukan kärsivällisempi, sitä teiltä hartaasti pyydän. Riittää, kun tiedätte, että hän toimii tehdäkseen señoran onnelliseksi."

"Niin niin", sanoi äiti, "alati hyvä, alati uskollinen!"

"Häntä nimitetään Uskolliseksi Sydämeksi", kuiskasi nuori tyttö punastuen.

"Eikä nimeä ole koskaan sen paremmin ansaittu, madame", lausui erämies innostuneena. "Täytyy kauan elää hänen kanssaan ja tuntea hänet niinkuin minä hänet tunnen, voidakseen oikein häntä arvostella."

"Minä kiitän teitä siitä, mitä sanotte pojastani, Ilomieli", lausui äiti puristaen metsästäjän känsäistä kättä.

"Lausun vain totuuden, madame, olen oikeudenmukainen, siinä kaikki. Oh, elämä preiriellä olisi paljon parempaa, jos kaikki metsästäjät olisivat hänen kaltaisiaan."

"Hyvä Jumala, aika rientää. Eikö hän jo saavu?" kuiskasi äiti katsellen kuumeisen kärsimättömästi ympärilleen.

"Aivan kohta, madame."

"Tahtoisin olla ensimmäinen, joka näkee hänen saapuvan ja toivottaa hänet tervetulleeksi."

"Se, ikävä kyllä, on mahdotonta."

"Miksi niin?"

"Poikanne on käskenyt minun pyytää, että te, samoin kuin señorita, vetäytyisitte luolaan. Hän toivoo, että te ette olisi katselijoina näytelmässä, joka täällä suoritetaan."

"Mutta", intti doña Luz tuskastuneena, "miten saan tietää, onko enoni pelastunut?"

"Olkaa levollinen, señorita. Teidän ei kauan tarvitse olla huolissanne, mutta pyydän, älkää jääkö tänne enää pitemmäksi aikaa. Menkää luolaan, menkää!"

"Kenties se onkin viisaampaa", huomautti vanha nainen. "Totelkaamme, tyttöseni", lisäsi hän hymyillen nuorelle tytölle, "menkäämme luolaan, koska poikani niin tahtoo."

Doña Luz seurasi vastustelematta, mutta luoden salaa taakseen katseita voidakseen nähdä sen, jota rakasti.

"Oi, kuinka onnellista on omistaa äiti!" mutisi Ilomieli tukahduttaen huokauksen ja seuraten katseillaan molempia naisia, jotka häipyivät hämärään luolaan.

Äkkiä intiaanivahdit päästivät huudon, jonka heti toisti muuan neuvottelumajan edessä seisova mies.

Kuultuaan tämän merkin comanchipäälliköt nousivat seisomaan ja astuivat esille majasta, johon olivat kokoontuneet.

Erämiehet ja intiaanisoturit tarttuivat aseisiinsa, järjestyivät riviin majan molemmille puolille ja odottivat.

Tomupilvi vieri tavattoman nopeasti leiriä kohden.

Pilvi hälveni pian, niin että näkyviin tuli joukko ratsumiehiä, jotka lähenivät täyttä lentoa.

Suurimmalla osalla osalla näistä ratsumiehistä oli meksikolaisten gambusinien puku.

Ensimmäisenä heidän joukossaan hypitti pikimustaa ratsuaan mies, jonka kaikki heti tunsivat.

Se oli kapteeni Uaktehno, joka röyhkeästi joukkonsa etunenässä tuli vaatimaan vihattua ehtoa täytäntöön pantavaksi, kuten oli kolme päivää aikaisemmin määrännyt.

Kun preiriellä kaksi joukkoa tapaa toisensa tai kun sotureja tai erämiehiä tulee tervehdyskäynnille johonkin kylään, on yleensä tapana toimeenpanna eräänlainen leikkisota, jolloin ratsastetaan täyttä vauhtia toisiaan vastaan, huudetaan ja ammutaan kivääreillä.

Tällä kertaa ei siitä tullut mitään.

Comanchit ja metsästäjät jäivät synkkinä ja vaiteliaina paikoilleen odottaen aivan hiljaa preirierosvojen saapumista.

Kylmä ja kuiva vastaanotto ei saattanut kapteenia hämilleen. Hänen kulmakarvansa rypistyivät tosin hiukan, mutta muuten hän ei ollut huomaavinaankaan mitään, vaan saapui rohkeasti joukkonsa etunenässä kylään.

Tultuaan neuvottelumajan luokse riviin asettuneiden comanchipäällikköjen eteen nuo kaksikymmentä ratsumiestä pysähdyttivät hevosensa niin äkkiä kuin olisivat muuttuneet pronssipatsaiksi.

Tämä sukkela liike suoritettiin niin taitavasti, että erämiesten, jotka olivat hyvin perillä ratsastustaidosta, oli vaikea pidättää ihailua ilmaisevaa huudahdusta.

Rosvot olivat tuskin saapuneet, kun majan vasemmalla ja oikealla puolella olevat erämies- ja soturirivit levittäytyivät viuhkamaisesti ja sulkeutuivat heidän takanaan.

Nuo kaksikymmentä rosvoa oli täten piiritetty uskomattoman nopeasti, heidät kun nyt ympäröi kehä, jonka muodosti yli viisisataa hyvin varustettua ja mainioilla hevosilla ratsastavaa miestä.

Huomattuaan tämän liikkeen kapteeni tunsi vavahtavansa levottomuudesta. Hän melkein katui, että oli tullut, mutta karkoittaen tämän vastenmielisen tunteen hän hymyili halveksivasti, luullen sittenkin olevansa varma siitä, ettei tarvinnut mitään pelätä.

Hän tervehti sulavasti edessään olevia päälliköitä ja kääntyen Ilomielen puoleen kysyi varmalla äänellä:

"Missä nuori tyttö on?"

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi metsästäjä naurahtaen. "En usko täällä olevan ketään nuorta tyttöä, johon teillä olisi mitään oikeuksia."

"Mitä tämä merkitsee ja mitä täällä aiotaan?" mutisi kapteeni katsellen ympärilleen. "Onko Uskollinen Sydän unohtanut vierailuni luonaan kolme päivää sitten?"

"Uskollinen Sydän ei koskaan unohda mitään", tiuskaisi Ilomieli lujalla äänellä, "mutta hänestähän ei ole kysymys. Kuinka te julkeatte tulla luoksemme mukananne joukkio rosvoja?"

"Hyvä", tokaisi kapteeni pilkallisesti, "huomaan, että koetatte tekeytyä salamyhkäiseksi välttääksenne vastauksen antamista. Mitä tulee uhkaukseen, joka sisältyy lauseenne viimeiseen osaan, niin kiinnitän siihen varsin vähän huomiota."

"Teette siinä väärin, hyvä herra, sillä kun kerran olette tehnyt itsenne syypääksi sellaiseen typeryyteen, että olette itse antautunut käsiimme, niin me emme ole niin ymmärtämättömiä, sen tahdon vain teille huomauttaa, että päästäisimme teidät pakoon."

"Ohoo!" lausui rosvo, "mitä leikkiä tämä on?"

"Sen saatte kohta nähdä, herraseni."

"Minä odotan", vastasi rosvo katsahtaen ärsyttävästi ympärilleen.

"Näissä eräseuduissa, missä kaikki inhimilliset lait poljetaan maahan", jatkoi metsästäjä väräjävällä äänellä, "on ainoastaan Jumalan laki voimassa. Tämä laki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta, senhän tiedätte."

"Entä sitten?" kysäisi rosvo kuivasti.

"Oltuanne jo kymmenen vuotta laista ja omastatunnosta piittaamattoman rosvojoukon päällikkönä", jatkoi Ilomieli tyynesti, "on teistä tullut preirieiden kauhu. Te ryöstätte ja murhaatte valkoisia yhtä hyvin kuin punanahkojakin. Teillä ei ole mitään kotimaata, vain varkaudet ja ryöstöt kuuluvat ohjelmaanne. Matkailijoita, erämiehiä, metsästäjiä, gambusineja tai intiaaneja te ette kunnioita ettekä yleensä ketään, jonka murhaamisella voitte hankkia itsellenne kultaa. Vain muutama päivä sitten te hyökkäsitte rauhallisten matkailijoiden leiriin, jonka meksikolaiset te teurastitte säälittä. Tämän rikosten sarjan tulee päättyä, ja nyt sen loppu on vihdoinkin tullut. Me kaikki, intiaanit ja metsästäjät, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan teidät ja lukemaan teille preirien leppymätöntä lakia."

"Silmä silmästä, hammas hampaasta", ulvoivat läsnäolevat aseitaan heiluttaen.

"Erehdytte suuresti, hyvät isäntäni", vastasi rosvo varmalla äänellä, "jos luulette, että minä ojennan rauhallisesti kurkkuni puukon eteen kuin karitsa, joka teuraaksi viedään. Osasin epäillä sitä, mitä nyt puhutte, ja senvuoksi juuri olen ottanut turvajoukonkin mukaani. Seurassani on parikymmentä rohkeata miestä, jotka osaavat puolustautua, teillä ei siis ole minua vielä vallassanne."

"Katsokaahan ympärillenne, arvoisa herra, niin näette, mikä teitä odottaa."

Rosvo katsahti taakseen. Viisisataa kivääriä oli suunnattuina hänen joukkoansa kohti.

Vavistus kulki hänen jäseniensä kautta, ja hänen kasvonsa kävivät kuolonkalpeiksi. Rosvo ymmärsi, että häntä uhkasi kauhea vaara, mutta tovin mietittyään hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja kääntyen metsästäjän puoleen vastasi pilkallisella äänellä:

"No niin! Mistä johtuvat nuo uhkaukset, jotka eivät voi minua säikyttää? Tiedättehän varsin hyvin, että olen turvassa iskuiltanne. Kuten sanoitte, hyökkäsin muutama päivä sitten meksikolaisten matkailijoiden kimppuun, mutta tiedätte myöskin, että heistä tärkein henkilö nyt on minun vallassani! Jos uskallatte koskea hiuskarvaanikaan, saa kenraali, sen nuoren tytön eno, jota te turhaan koetatte temmata käsistäni, heti hengellään maksaa minua kohdanneen loukkauksen. Uskokaa minua, hyvät herrat, kun sanon: lakatkaa kauemmin yrittämästä säikähdyttää minua, luovuttakaa minulle hyvällä se tyttö, jota vaadin, tai vannon Jumalan nimessä, että kenraali tunnin kuluttua ei enää ole elävien joukossa!"

Äkkiä muuan mies tunkeutui joukon lävitse ja asettuen rosvon eteen huusi hänelle:

"Erehdytte, kenraali on vapaa!"

Tulija oli Uskollinen Sydän.

Kuului ilon sorinaa intiaanien ja metsästäjien riveistä, kun taas rosvot vavahtivat kauhusta.

XIV

Rangaistus

Kenraalin ja hänen kahden toverinsa ei ollut tarvinnut kauan olla epätietoisia.

Pitkän aikaa emmittyään nuo viisitoista miestä laskivat lautan rantaan ja syöksyivät kivääri ryntäysasennossa luolaan kamalasti ulvoen.

Pakolaiset juoksivat iloisina heidän luokseen.

Tulijoitten etunenässä he olivat huomanneet comanchien päällikön, Uskollisen Sydämen ja Mustan Hirven.

Tapahtumain kulku oli ollut seuraava:

Heti kun tohtori kapteenin seurassa oli mennyt luolaan, oli Kotkanpää, varmana siitä, että nyt oli keksinyt preirierosvojen pakopaikan, palannut ystäviensä luokse, joille oli kertonut sotajuonensa onnistumisesta. Ilomieli oli kiiruhtanut Uskollisen Sydämen luo, joka oli heti saapunut. Yhteisesti neuvoteltuaan olivat kaikki päättäneet hyökätä rosvojen kimppuun heidän pesäänsä toisten erämiespartioiden ja punanahkaosastojen preirielle hajaantuneina ja kallioiden suojaan kätkeytyneinä pitäessä vahtia luolan edustalla estääkseen rosvoja karkaamasta.

Olemme nähneet tämän toimenpiteen tulokset.

Kun he olivat ensi silmänräpäyksen omistaneet kokonaan riemastukselle sen johdosta, että olivat miekanlyönnittä onnistuneet tehtävässään, kiinnitti kenraali vapauttajiensa huomion siihen, että kymmenkunta roistoa nukkui luolassa ooppiumin huumaamina, jota urhoollinen tohtori oli heille syöttänyt. Rosvot sidottiin lujasti ja otettiin mukaan. Kun sitten eri partiot oli koottu yhteen, palasi joukko täyttä lentoa leiriin.

Suuri oli kapteenin hämmästys, kun hän kuuli Uskollisen Sydämen huudahduksen, mutta hänen ällistyksensä muuttui epätoivoksi, kun hän huomasi kenraalin tulevan esille, vaikka luuli hänen olevan hyvässä tallessa väkensä vartioimana.

Hän ymmärsi, että kaikki hänen tuumansa olivat menneet myttyyn, kaikki hänen suunnitelmansa tyhjiksi rauenneet, ja että hän tällä kertaa oli auttamattomasti menettänyt pelin.

Verivirta syöksähti hänen päähänsä, hänen silmänsä salamoivat ja kääntyen Uskollisen Sydämen puoleen hän sanoi käheällä ja katkonaisella äänellä:

"Hyvin pelattu! Mutta kaikki ei ole vielä lopussa meidän välillämme, niin totta kuin Jumala ja kosto elää!"

Hän liikahti kuin aikoen karauttaa ratsullaan karkuun.

Mutta Uskollinen Sydän tarttui rohkeasti hänen hevosensa suitsiin.

"Välimme eivät vielä ole selvät", sanoi hän.

Rosvo katsoi häneen tovin veristävin silmin ja kannustaen rajusti hevostaan pakoittaakseen metsästäjän hellittämään otteensa lausui raivon tukahduttamalla äänellä:

"Mitä minusta tahdotte?"

Iskien raudanlujalla nyrkillään hevosta, joka hirnahti tuskasta, Uskollinen Sydän sai sen pysymään paikallaan.

"Teidät on tuomittu", vastasi hän. "Teihin sovelletaan preirielakia."

Rosvo päästi kauhistavan naurun ja vetäen pistoolit vyöltään huusi raivostuneena:

"Onneton se, joka koskee minuun! Tie auki!"

"Ei", vastasi metsästäjä kylmästi. "Te olette nyt joutuneet vangiksi, tänään ette minulta pääse karkuun."

"Kuole siis!" kiljaisi rosvo suunnaten yhden pistooleistaan Uskollista Sydäntä kohti.

Mutta nopeasti kuin ajatus heittäytyi Ilomieli, joka oli tuskallisesti seurannut hänen liikkeitään, ystävänsä eteen, ja tilanteen vakavuus teki hänen ketteryytensä kymmenkertaiseksi.

Laukaus kajahti. Luoti osui kanadalaiseen, joka vaipui verissään maahan.

"Ensimmäinen!" huudahti rosvo villisti nauraen.

"Toinen!" ulvahti Kotkanpää ja hyppäsi kuin pantteri rosvon hevosen selkään.

Ennenkuin kapteeni saattoi liikahtaakaan puolustautuakseen, oli intiaani vasemmalla kädellään tarttunut hänen pitkään tukkaansa, saaden kouraansa aika tukon, ja veti rajusti hänen päätään taaksepäin.

"Kirottu!" huusi rosvo koettaen turhaan vapautua ahdistajastaan.

Nyt tapahtui jotakin, mikä oli kauhusta jähmetyttää kaikki läsnäolevat.

Hevonen, jonka Uskollinen Sydän oli pysyttänyt paikallaan, oli päässyt vapaaksi ja raivoissaan sitä kohdanneesta iskusta ja kaksinkertaisesta taakasta, joka sillä oli selässään, se syöksähti vimmasta hullaantuneena lentoon, mielettömässä juoksussaan ruhjoen ja kaataen kaikki, mitä eteen sattui.

Mutta se kuljetti muassaan kahta ratsastajaansa, jotka sitkeästi painaen reitensä sen kylkiä vastaan taistelivat saadakseen toisensa surmatuksi ja kiemurtelivat kuin käärmeet eläimen selässä.

Kuten sanoimme, Kotkanpää oli kiskonut rosvon pään taaksepäin, painoi polvensa hänen kupeitaan vastaan, päästi vihlovan sotahuudon ja heilutteli kauhistavasti puukkoaan vihollisensa otsan edessä.

"Tapa minut, heittiö!" ulvoi rosvo ja kohottaen äkillisellä liikkeellä vasemman kätensä, jossa hänellä vielä oli pistooli, laukaisi aseensa, mutta luoti katosi avaruuteen.

Comanchipäällikkö katsoi kapteeniin tarkasti.

"Olet raukka!" sanoi hän halveksivasti, "ja vanha akka, joka pelkäät kuolemaa."

Samalla kun hän painoi rosvoa voimakkaasti polvellaan, työnsi hän puukon hänen niskaansa.

Kapteeni päästi korvia repivän huudon, joka sekaantui päällikön voitonulvontaan.

Hevonen kompastui puun juureen ja kaatui nurin. Molemmat taistelijat vierivät maahan.

Yksi heistä nousi pystyyn, comanchipäällikkö, joka heilutti rosvon veristä päänahkaa.

Kapteeni ei kuitenkaan ollut vielä kuollut. Mielettömänä raivosta ja tuskasta ja veren sokaisemana, joka valui virtanaan hänen silmilleen, hän nousi pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun, joka ei ollut odottanut tällaista hyökkäystä.

He kävivät nyt toisiinsa käsiksi koettaen kaataa toisensa nurin ja upottaa toistensa ruumiiseen puukon, jolla kumpikin oli varustettu.

Useita erämiehiä juoksi eroittamaan heitä.

Kun he saapuivat heidän luokseen, oli kaikki jo lopussa.

Kapteeni virui maassa, kahvaa myöten upotettu Kotkanpään puukko sydämessään.

Rosvot, joita heitä ympäröivät erämiehet ja intiaanisoturit olivat pitäneet kurissa, eivät yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan, joka olisikin ollut mahdoton.

Huomatessaan kapteeninsa kaatuneen Frank selitti toveriensa puolesta, että he antautuvat.

Uskollisen Sydämen viittauksesta he heittivät luotaan aseensa, jonka jälkeen heidät sidottiin.

Ilomieli, tuo kunnon kanadalainen, jonka uskollisuus oli pelastanut hänen ystävänsä hengen, oli pahasti, mutta kaikeksi onneksi ei kuolettavasti haavoittunut. Hänet oli kiireesti kannettu luolaan, jossa erämiehen äiti huolehti ensiavun antamisesta hänelle.

Kotkanpää meni Uskollisen Sydämen luo, joka oli jäänyt mietteisiin vaipuneena ja synkkänä seisomaan erääseen puuhun nojautuen.

"Päälliköt ovat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille", sanoi hän. "He odottavat veljeäni."

"Seuraan veljeäni", vastasi metsästäjä lyhyesti. Kun molemmat miehet saapuivat majaan, olivat kaikki päälliköt siellä koolla. Heidän joukossaan olivat myöskin kenraali, Musta Hirvi ja eräitä muita metsästäjiä.

Piipunkantaja toi rauhanpiipun kehää kiertämään. Hän kumarsi hartaasti neljään ilmansuuntaan ja tarjosi sitten vuoron perään kullekin päällikölle tuon pitkän piipun.

Kun piippu oli kiertänyt kehän ympäri, tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan rovioon, mutisi joitakin salaperäisiä sanoja ja poistui. Sitten vanha päällikkö, Aurinko nimeltään, nousi seisomaan ja tervehdittyään neuvoston jäseniä lausui:

"Päälliköt ja soturit, kuulkaa sanojani, joita rintani huokuu ja jotka Elämän Herra on pannut sydämeeni. Mitä aiotte tehdä kahdellekymmenelle vangille, jotka ovat vallassanne? Sallitteko heidän vielä jatkaa ryöstelevää ja murhaavaa elämäänsä? Sallitteko heidän ryöstää vaimonne, varastaa hevosenne ja tappaa veljiänne? Aiotteko kuljettaa heidät lännen jalojen valkoisten veljien kivestä rakennettuihin kyliin? Matka sinne on pitkä, täynnä vaaroja. Sitä vaikeuttavat vuoret ja vuolaat virrat, niin että vangit tällä matkalla voivat päästä karkuun, yllättää teidät nukkuessanne ja teurastaa teidät. Ja sitten, senhän tiedätte, soturit, saavuttuanne kivestä rakennettuihin kyliin, vapauttavat pitkät puukot heidät, punaihoisilla miehillä ei ole oikeutta sieltä odotettavissa. Ei, soturit, Elämän Herra, joka vihdoinkin on saattanut valtaamme nämä julmat roistot, tahtoo, että heidän on kuoltava. Hän on päättänyt tehdä lopun heidän rikoksistaan. Tavatessamme tiellämme jaguarin tai harmaankarhun me tapamme ne. Nämä miehet ovat paljon julmempia kuin jaguari tai harmaakarhu. Heidän tulee tehdä tili vuodattamastaan verestä, silmä silmästä, hammas hampaasta. Kiinnitettäköön heidät kidutuspaaluun. Olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?"

Lausuttuaan nämä sanat vanha päällikkö istuutui. Syntyi tovin kestävä, juhlallinen hiljaisuus. Oli ilmeistä, että kaikki läsnäolevat olivat yhtä mieltä hänen kanssaan.

Uskollinen Sydän odotti jonkun aikaa. Nähdessään, ettei kukaan aikonut vastata puheeseen, nousi hän seisomaan ja lausui:

"Comanchipäälliköt ja soturit ja te, valkoihoiset erämiehet, veljeni", lausui hän lempeällä ja suruvoittoisella äänellä, "sanat, jotka kunnianarvoisa vanhus lausui, ovat oikeat. Preirien turvallisuus vaatii, ikävä kyllä, näiden miesten kuolemaa. Tämä äärimmäinen ankaruus on kauhistavaa, mutta meidän on pakko alistua siihen, jos rauhassa tahdomme nauttia rasittavien ponnistustemme hedelmiä. Mutta vaikka huomaamme, että on pakko noudattaa erämaan leppymätöntä lakia, niin älkäämme osoittako vain huvin vuoksi olevamme ankaria. Rangaiskaamme heitä, koska se on välttämätöntä, mutta rangaiskaamme niinkuin miehet, joilla on sydän, eikä niinkuin julmurit. Osoittakaamme näille roistoille, että panemme oikeuden täytäntöön, että surmatessamme heidät emme kosta heille, vaan että koko yhteiskunta heitä rankaisee. Heidän päällikkönsähän, joka oli heistä kaikkein suurin syyllinen, on jo saanut surmansa Kotkanpään iskuista. Olkaamme sääliväisiä pysyen samalla oikeamielisinä. Antakaamme heidän itse valita kuolintapansa. Älkäämme kiduttako heitä hyödyttömästi. Silloin Elämän Herra hymyilee, ja on tyytyväinen punaisiin lapsiinsa, joille hän suo runsaat saaliit metsästyksissä. Olen puhunut: olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?" [Näin päättyvät intiaanien kaikki puheet.]

Neuvoston jäsenet olivat tarkkaavina kuunnelleet nuoren miehen puhetta. Päälliköt olivat hyväntahtoisina hymyilleet yleville ajatuksille, joita hän oli esittänyt, sillä kaikki, sekä intiaanit että erämiehet, rakastivat ja kunnioittivat häntä. Kotkanpää nousi seisomaan.