Part 2

Siellä täällä näkyy kuin katkeraksi pilkaksi vesisäiliöitten pitkiä seipäitä, joiden toisessa päässä on kierretystä, kovettuneesta vuodasta tehty sanko ja toisessa hihnoilla kiinnitetyt kivet. Mutta säiliöt ovat tyhjiä; niiden pohja on mustaa ja kuivettunutta mutaa, jossa kuhisee lukemattomia saastaisia eläviä. Hienonhienot pölypilvet, joita heikoinkin tuulenhenkäys synnyttää, takertuvat huohottavan matkustajan kurkkuun, ja jokaisen kuivettuneen korren alla heinäsirkat raivoissaan vaativat terveellistä yökastetta.

Mutta kun äärimmäisin ponnistuksin on matkannut kolmisen penikulmaa näissä hehkuvankuumissa erämaissa, pysähtyy silmä nauttien lepäämään vihannoivaan keitaaseen, joka näyttää äkkiä nousevan hiekasta.

Tämä paratiisi on Hacienda del Milagro.

Siihen aikaan, jota kertomuksemme kuvaa, kuului tähän haciendaan, joka oli seudun rikkaimpia ja suurimpia, kaksikerroksinen päärakennus, joka oli rakennettu _tapiasta_ ja _adoveista_ ja jonka ruo'oista tehty pengermäkatto oli kovaksi tallatulla savella peitetty.

Haciendaan tultiin avaran pihamaan kautta, jonka holvimaisessa portissa oli vahva kaksoisovi ja toisessa puoliskossa pieni käyntiluukku. Julkisivun puolella oli neljä huonetta; ikkunoissa oli rautaiset, kullatut ristikot ja sisäpuolella luukut, ja niissä oli lasiruudut, mikä tähän aikaan tässä maassa merkitsi kuulumatonta loistoa. Pihan eli _pation_ joka sivustalla oli rakennuksia, joissa sijaitsi palvelusväen, _peonien_, lasten y.m. asunnot.

Päärakennuksen alin kerros sisälsi kolme huonetta: jonkunlaisen suuren eteisen, jonka kalustona oli vanhanaikaisia nojatuoleja ja röyhelletyllä sahviaanilla päällystettyjä leposohvia, lavea nopaalipuinen pöytä ja muutamia jakkaroita. Seinillä riippui moniaita kultakehyksisiä muotokuvia, jotka esittivät suvun jäseniä luonnollisessa koossa; näkyviin jätetyt orsihirret oli runsaasti koristettu puuleikkauksilla.

Kaksoisovien kautta päästiin saliin. Pihalle päin oleva puoli oli noin jalan verran muuta lattiaa ylempänä; sitä peitti matto, jolla oli muutamia matalia, omituisilla puuleikkauksilla ja karmosiininvärisellä veralla päällystettyjä jakkaroita ja jalkapieluksia. Tässä huoneessa oli myöskin pieni, neliskulmainen, noin puolen metrin korkuinen pöytä, jota käytettiin ompelupöytänä; se osa oli tarkoitettu naisia varten, jotka siellä istuivat maurilaisten tapaan jalat ristissä. Toisella puolella oli samanlaisella veralla kuin jakkarat ja jalkapielukset päällystettyjä tuoleja. Vastapäätä ovea salin toisella puolella oli makuuhuone vuodekomeroineen korokkeen päässä, jolle oli sijoitettu juhlavuode, ja tätä kaunistivat lukemattomat kultauskoristeet sekä kulta- ja hopeanauhuksilla ja tupsuilla kirjaillut verhot. Lakanat ja päänalaisten päälliset olivat valmistetut mitä hienoimmasta kankaasta, ja niitä reunusti pitsi.

Päärakennuksen takana oli toinen piha, missä sijaitsivat taloushuoneet ja _corral_; tämän pihan takana avautui laaja puutarha, jota ympäröivät muurit. Se oli yli sata syltä laaja, ja siellä kasvoi, se kun oli suunniteltu englantilaiseen tapaan, ulkomaisia puita ja kasveja.

Haciendassa vietettiin juhlaa.

Oli juuri _mantaza del ganado_, -- karjan teurastusaika, -- ja peonit olivat muutaman askelen päähän haciendasta laittaneet aitauksen, johon he päästivät elukat. He eroittivat laihat lihavista, jotka yksitellen päästettiin aitauksesta.

Puolikuunmuotoisella lyömäaseella, jossa oli terävät piikit jalanmitan päässä toisistaan, leikkasi vaquero, joka oli piiloutunut aitauksen veräjän luo, perin taitavasti eläinparkojen takajalkojen kintereet poikki sitä mukaa kuin ne juoksivat hänen ohitseen.

Jos hän sattumalta iski harhaan, mikä tapahtui harvoin, ratsasti toinen vaquero täyttä lentoa eläimen perään, sinkautti suopungin sen sarviin ja piti sitä paikallaan, kunnes edellinen oli leikannut jänteet poikki.

Huolettomana nojautuen haciendan porttia vastaan näytti muuan nelisenkymmenen ikäinen mies, jolla oli yllään aatelisen tilanomistajan upea puku, olkapäillä loistavanvärinen _zarape_, ja jonka päätä vähintäin viisisataa piasteria maksanut panamahattu suojeli laskevan auringon viime säteiltä, johtavan tätä työtä, polttaen maissipaperista kierrettyä savukettaan.

Hän oli ylhäisen näköinen herra, jolla oli hoikka, sorea, hiukan notkoselkäinen, mutta varsin suhteellinen vartalo; hänen hienot kasvonpiirteensä, joissa oli lujuutta ja varmuutta, todistivat vilpittömyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea rautaista tahtoa. Hänen suuret, mustat silmänsä, jotka olivat tuuheitten kulmakarvojen varjossa, olivat verrattoman kauniit, mutta heti kun tavallista suurempi vastoinkäyminen nosti hänen ruskettuneelle iholleen punertavan kajastuksen, kävi hänen katseensa kiinteäksi ja niin voimakkaaksi, ettei kukaan voinut sitä kestää, vaan se pani rohkeimmankin epäröimään ja vapisemaan.

Äärimmäinen hienous ja ennen kaikkea hänen olemuksessaan esiintyvä ylimystön leima ilmaisivat heti ensi silmäykseltä, että tämä mies kuului puhtaaseen ja jaloon kastilialaiseen rotuun.

Hän olikin don Ramón Garillas de Saavedra, vastikään kuvailemamme Hacienda del Milagron omistaja.

Don Ramón Garillas kuului espanjalaiseen sukuun, jonka päämies oli ollut Cortezin paraimpia upseereita ja asettunut asumaan Meksikoon senjälkeen, kun tuo nerokas seikkailija niin ihmeellisellä tavalla oli valloittanut tämän maan.

Ruhtinaallisen omaisuuden perijänä, mutta espanjalaisten viranomaisten hylkäämänä, koska hän oli mennyt naimisiin erään sekarotuisen aztekinaisen kanssa, hän oli kokonaan antautunut maittensa viljelykseen ja laajojen tilustensa parantamiseen.

Oltuaan seitsemäntoista vuotta naimisissa hän oli nyt suuren perheen päänä; siihen kuului kuusi poikaa ja kolme tytärtä, siis kaikkiaan yhdeksän lasta, joista Rafael, sama, jonka olemme nähneet niin häikäilemättä surmaavan vaqueron, oli vanhin.

Don Ramónin ja doña Jesusitan avioliitto oli vain sovinnaisliitto, joka oli solmittu pelkästään omaisuuden takia, mutta kuitenkin se teki heidät verrattain onnellisiksi; sanomme verrattain, sillä kun nuori tyttö oli päässyt luostarista vain mennäkseen naimisiin, eivät he olleet koskaan rakastaneet toisiaan, mutta sen sijaan oli heidän välillään hellä, vilpitön kiintymys.

Doña Jesusita kulutti aikansa askareissa, jotka lasten tähden olivat välttämättömät, elellen intiaaninaistensa parissa; hänen miehensä taas, joka täydellisesti oli kiintynyt tilanomistajan elämän tuomiin velvollisuuksiin, oleskeli melkein alituisesti vaquerojensa, peoniensa ja metsästäjiensä seurassa, niin ettei nähnyt vaimoaan muuta kuin muutamien minuuttien aikana ruokapöydässä, ja väliin hän jäi kokonaisiksi kuukausiksi metsästämään Rio Gilan rannoille.

Meidän on kuitenkin lisättävä, että ollessaan joko poissa taikka kotona don Ramón piti mitä suurinta huolta siitä, ettei hänen vaimoltaan puuttunut mitään ja että hän sai pienimmätkin päähänpistonsa täytetyiksi, säästämättä rahaa tai vaivoja hankkien hänelle, mitä hän näytti toivovan.

Doña Jesusita oli viehättävän kaunis ja enkelimäisen herttainen; hän näytti, jollei mielellään, niin ainakin suuremmitta vaikeuksitta mukautuneen siihen elämään, johon hänen puolisonsa oli pakottanut hänet alistumaan, mutta hänen suurista, mustista, kaihoisista silmistään, hänen kasvojensa kalpeudesta ja ennen kaikkea siitä surumielisyyden vivahduksesta, joka alinomaa varjosti hänen himmeänvalkoista otsaansa, oli helppo päättää, että tässä hurmaavassa kuvapatsaassa asuva palava sielu sekä tämä sydän, joka ei tuntenut edes omaa itseään, oli kokonaan suunnannut huomionsa lapsiinsa, että hän ihaili näitä kaikkein kauneimman ja pyhimmän rakkauden, äidinrakkauden, koko neitseellisellä voimalla.

Mitä don Ramóniin tulee, niin hän oli aina hyvä ja huomaavainen vaimolleen, jota hän ei ollut vaivautunut tutkistelemaan, ja niin hänellä oli oikeus pitää vaimoaan maailman onnellisimpana olentona, jollainen tämä olikin senjälkeen, kun Jumala oli suonut hänen tulla äidiksi.

Aurinko oli vähän aikaa sitten mennyt mailleen, taivaalta rupesi vähitellen katoamaan purppurainen värivivahdus, samalla kun tuli yhä hämärämpi. Jokunen tähti alkoi jo tuikkia taivaalla ja iltatuuli virisi niin pirteänä, että se yöksi ennusti kauheata myrskyä, jollaisia näillä seuduilla saa nähdä usein puhkeavan.

Käskettyään huolellisesti sulkea jäljellä olevan osan karjaa aitaukseen _mayoral_ kutsui koolle vaquerot ja peonit, ja kaikki suuntasivat kulkunsa haciendaan, mistä iltakello heille ilmoitti, että levon hetki vihdoinkin oli käsillä.

Kun taloudenhoitaja kulki viimeisenä isäntänsä ohitse tervehtien kumartamalla, kysyi tämä häneltä:

"Kuulehan, Eusebio, montako nautaa meillä on tänä vuonna?"

"Neljäsataa viisikymmentä, _mi amô_ (isäntäni)", vastasi mayoral, suurikokoinen, kuiva ja laiha mies, jonka pää oli jo harmaantunut ja jonka kasvot olivat parkitun nahanpalasen näköiset, pysäyttäen hevosensa ja ottaen päästään hattunsa, "siis seitsemänkymmentäviisi enemmän kuin viime vuonna; naapurimme jaguarit ja apachit eivät ole tehneet meille suuria vahinkoja viime aikoina."

"Se on sinun ansiotasi, Eusebio", sanoi don Ramón. "Valppautesi on ollut erinomainen; minä osaan kyllä sen palkita."

"Paras palkkioni on se kaunis kiitos, jonka teidän armonne juuri on minulle lausunut", vastasi mayoral, jonka karkeat kasvot loistivat tyytyväisyyden hymystä.-"Eikö minun pitäisi huolehtia samalla tavalla siitä, mikä kuuluu teille, kuin jos se olisi omaani?"

"Kiitos", vastasi aatelismies liikuttuneena pusertaen palvelijansa kättä. "Tiedän sinun olevan minulle uskollinen."

"Elämässä ja kuolemassa, herrani; äitinihän on imettänyt teitä, minä kuulun teille ja teidän perheeseenne."

"Mennään nyt jo, Eusebio!" puhui haciendero iloisena. "Illallinen on valmis, señora on varmaankin jo pöydässä, älkäämme antako hänen odottaa meitä pitempään."

He astuivat molemmat patioon, ja Eusebio, kuten don Ramón oli häntä nimittänyt, valmistautui sulkemaan portit, mikä hänen oli tapana tehdä joka ilta.

Sillä aikaa don Ramón astui haciendan ruokasaliin, jonne kaikki vaquerot ja peonit olivat kokoontuneet.

Tämän ruokasalin koko keskiosan valtasi suunnattoman iso pöytä. Ympärillä oli nahalla päällystettyjä penkkejä ja kaksi puuleikkauksilla koristettua nojatuolia, jotka olivat määrätyt don Ramónille ja señoralle. Näiden takana seinällä riippui neljä jalkaa korkea norsunluinen Kristuksenkuva kahden taulun välissä, joista toinen esitti Jesusta Öljymäellä ja toinen vuorisaarnaa. Siellä täällä irvistelivät kalkilla valkaistuille seinille ripustettuina isännän metsästysretkillään tappamien jaguarien, puhvelien tai hirvien päät.

Pöydässä oli runsaasti _lahuota_, sakeaa, maissijauhoista ja lihasta valmistettua keittoa, _pucheroa_ eli _olla podridaa_ ja _pepiania_; määrätyissä paikoissa pöytää oli _mezcal-palloja_ ja vesikarahveja. Hacienderon viittauksesta alkoi ateria. Vähän myöhemmin puhkesi rajuna aikaisemmin uhannut myrsky.

Satoi rankasti. Joka hetki kirkkaat salamat saivat valot huoneessa tuntumaan himmeiltä, ja niitä seurasi hirvittävä ukkosenjyrinä.

Aterian lopulla myrsky kävi niin kovaksi, että yhtyneiden luonnonvoimien aikaansaama melu esti kuulemasta puhetta.

Ukkonen purkautui kauhistuttavan väkevänä, tuulenpuuska syöksyi saliin rikottuaan ikkunan, kaikki valot sammuivat ja läsnäolevat tekivät peloissaan ristinmerkin.

Tällä hetkellä alkoi haciendan portilla kello kouristuksentapaisesti kajahdella, ja tuiki epäinhimillinen ääni huusi kaksi eri kertaa:

"Auttakaa!... auttakaa!"

"Kautta Kristuksen veren!" huudahti don Ramón syöksyen huoneesta. "Tasangolla surmataan joku."

Kaksi laukausta kajahti melkein samaan aikaan, halki ilman kuului tuskanhuuto, ja kaikki vaipui taas kaamean hiljaisuuden valtaan.

Kalpea salama halkaisi pimeyden, ukkonen jyrähti peloittavasti, ja sitten don Ramón ilmestyi jälleen huoneen kynnykselle kantaen sylissään taintunutta miestä.

Vieras laskettiin penkille, ja hänen ympärillään oli touhua.

Tämän miehen kasvot samoin kuin hänen vaatepartensakaan eivät olleet tavallisuudesta poikkeavia; kuitenkaan ei Rafael, don Ramónin vanhin poika, voinut hänet huomattuaan pidättää kauhua ilmaisevaa elettä, ja hänen kasvonsa kalpenivat.

"Voi!" mutisi hän hiljaa, "sehän on juez de letras!"

Hän oli tosiaankin se tutkintotuomari, jonka olemme nähneet matkaavan Hermosillosta niin upeassa asussa.

Hänen sateessa kastuneet pitkät hiuksensa valuivat hänen rinnalleen, ja puku oli epäjärjestyksessä, veren tahrima ja monesta kohdasta repeytynyt. Oikea käsi puristi laukaistun pistoolin perää.

Don Ramón oli myöskin tuntenut hänet rikosasiain tuomariksi ja oli tiedottomasti luonut poikaansa pikaisen silmäyksen, jota tämä ei voinut kestää.

Doña Jesuitan ja hänen naistensa ymmärtäväisen hoidon ansiosta tutkintotuomari hengähti syvään, avasi haristavat silmänsä, joilla hän tirkisteli ympärillään olevaa seuruetta, näkemättä aluksi mitään ja tullen vähitellen tuntoihinsa.

Yhtäkkiä syvä punastus peitti hänen otsansa, joka oli ollut hetki sitten aivan kalvakka, ja hänen silmänsä välähtivät. Suunnaten don Rafaeliin katseen, joka naulitsi hänet lattiaan näkymättömän kauhistuksen saaliina, hän nousi ylös vaivalloisesti lähestyen nuorta miestä, joka näki hänen tulevan uskaltamatta tätä väistää, laski kätensä raskaasti pojan olkapäälle ja kääntyen _peonien_ puoleen, jotka olivat kauhuissaan näkemästään ja jotka eivät ymmärtäneet tästä mitään, sanoi juhlallisesti:

"Minä, don Inigo Tormentes Albaceyte, Hermosillon kaupungin tutkintotuomari, pidätän tämän miehen kuninkaan nimessä, syytettynä murhasta."

"Armoa!" huusi Rafael, langeten polvilleen ja väännellen käsiään epätoivoisena.

"Voi! voi!" huudahti äitiparka ja vaipui takaisin tuolilleen pyörtyneenä.

III

Tuomio.

Seuraavana aamuna aurinko nousi sädehtivänä taivaanrannalle. Yöllinen myrsky oli täydellisesti selvittänyt taivaan, joka oli nyt syvän sininen; linnut visertelivät iloisina lehtien alle kätkeytyneinä, ja koko luonto näytti saaneen takaisin tavanomaisen juhlavan ilmeen.

Kello soi iloisesti Hacienda del Milagrossa; palvelijat alkoivat hajaantua joka taholle, jotkut vieden hevosia laitumelle, toiset ajaen karjaa keinotekoiselle preirialle, toiset taas suunnaten kulkunsa niityille, kun taas jäljelle jääneet olivat patiolla lypsämässä lehmiä ja korjaamassa hurrikaanin tekemiä vaurioita.

Edellisen yön myrskyn jättämät ainoat jäljet olivat kaksi upeaa kuollutta jaguaria pötköllään haciendan portin edessä, ei kaukana puoliksi ahmitun hevosen raadosta.

Eusebio, joka käveli ympäri patiota tarkkaillen huolellisesti toisten puuhia, määräsi hevosen kalliit varusteet otettavaksi pois ja puhdistettavaksi ja jaguarit nyljettäviksi; kaikki tämä suoritettiin niin pian kuin suinkin mahdollista.

Kuitenkin Eusebio tunsi itsensä hyvin levottomaksi; don Ramón, joka oli yleensä ensimmäisenä liikkeellä haciendalla, ei ollut vielä ilmestynyt.

Edellisenä iltana juez de letrasin hirveän syytöksen jälkeen hacienderon vanhinta poikaa kohtaan oli don Ramón käskenyt palvelijoittensa poistua. Kun hän sitten itse, vaimonsa kyynelistä ja rukouksista välittämättä, oli tukevasti köysillä sitonut poikansa, oli hän opastanut don Inigo d'Albaceyten erääseen yksinäiseen huoneeseen, johon molemmat sulkeutuivat jääden sinne hyvin myöhään yöllä.

Mitä oli tapahtunut tämän keskustelun kuluessa, jolloin varmaankin oli ratkaistu Rafaelin kohtalo? Ei kukaan sitä tiennyt, Eusebio yhtä vähän kuin muut.

Opastettuaan don Inigon huoneeseen, jonka oli laitattanut kuntoon häntä varten, ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä don Ramón palasi poikansa luo, jonka vieressä äitiparka yhä itki. Lausumatta sanaakaan hän otti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseensa, missä laski hänet permannolle vuoteensa viereen. Sitten haciendero lukitsi oven ja asettui makaamaan, kaksi pistoolia kätensä ulottuvilla. Yö kului näin loppuun, isän ja pojan pimeässä luodessa toisiinsa katseita kuin metsän eläimet ja äidin polvistuneena vuodattaessa kyyneleitä kynnyksellä, kun hänen ei ollut lupa itse huoneeseen astua, hiljaa itkien esikoisensa puolesta, joka pian, sen hän kauhistuen saattoi aavistaa, häneltä ainiaaksi riistettäisiin.

"Hm!" mutisi mayoral itsekseen, pureskellen lainkaan sitä huomaamatta sammuneen savukkeensa päätä, "mitähän tästä kaikesta tullee? Don Ramón ei ole se mies, joka armahtaa, hän ei tingi kunniastaan. Jättääkö hän siis poikansa oikeuden käsiin? Vielä mitä! Sitä hän ei tee. Mutta mitä hän siis tekee?" Kunnianarvoisa mayoral ei ollut vielä päässyt pitemmälle päätelmissään, kun don Inigo ja don Ramón näyttäytyivät pihalla.

Molempien miesten kasvoilla oli kova ilme. Varsinkin hacienderon katse oli synkkä kuin yö.

"No, Eusebio", sanoi don Ramón lyhyesti, "satuloi hevonen ja varusta nelimiehinen turvajoukko saattamaan tätä herraa Hermosilloon."

Mayoral kumarsi kunnioittavasti ja antoi heti tarpeelliset käskyt.

"Kiitän teitä tuhannesti", jatkoi don Ramón kääntyen tuomarin puoleen. "Te pelastitte kotini kunnian."

"Älkää olko minulle niin kiitollinen", vastasi don Inigo. "Vannon, että eilen illalla kaupungista lähtiessäni minulla ei ollut vähäisintäkään aikomusta olla teille mieliksi."

Haciendero liikahti.

"Asettukaa minun asemaani. Minä olen ennen kaikkea tutkintotuomari. Joku henkilö murhataan, kelvoton heittiö kylläkin, sen myönnän, mutta ihminen kuitenkin, vaikka huonointa lajia; murhaaja tunnetaan, hän ratsastaa täyttä lentoa kaupungin lävitse keskellä kirkasta päivää kaikkien nähden ja uskomattoman julkeasti. Mitä minun tuli tehdä? Ryhtyä häntä takaa-ajamaan, sitä en ollenkaan epäillyt."

"Se on totta", myönsi don Ramón kumartaen.

"Ja paha minut siinä peri, kun ne lurjukset, jotka minua seurasivat, hylkäsivät minut kuin pelkurit myrskyn ollessa pahimmillaan piiloutuakseen jonnekin, en tiedä minne. Vastoinkäymisen kukkuraksi ryhtyi pari harvinaisen suurta jaguaria minua ahdistamaan; ne olivat kimpussani niin lähellä, että olin jo putoamaisillani maahan kuin möhkäle porttinne luona. Ammuin niistä tosin yhden, mutta toinen oli perin vähällä tarttua minuun hampaillaan, kun tulitte avukseni. Saattaisinko tämän jälkeen vangita sen miehen pojan, joka oman henkensä uhalla on pelastanut henkeni? Se olisi mitä mustinta kiittämättömyyttä."

"Vielä kerran kiitän teitä."

"Ah ei! Mehän olemme kuitit, siinä kaikki. En puhu mitään muutamasta tuhannesta piasterista, jotka minulle olette antanut, koska niillä vain tukin ilvesteni suut; mutta huolehtikaa siitä, don Ramón, ettei poikanne toistamiseen joudu käsiini, sillä en tiedä, miten hänet silloin voisin pelastaa."

"Olkaa huoleti, don Inigo, poikani ei joudu käsiinne."

Haciendero lausui nämä sanat niin synkällä äänenpainolla, että tuomari kääntyi hätkähtäen.

"Varokaa, mitä teette!" lausui hän.

"Olkaa huoleti", vastasi don Ramón, "tahdon vain pitää huolta siitä, ettei poikani joudu mestauslavalle ja siten häväise nimeäni."

Samassa tuotiin hevonen. Rikosasiain tutkintotuomari heittäytyi satulaan.

"Kas niin, hyvästi don Ramón", sanoi hän suopeasti, "olkaa varovainen. Se nuorukainen voi vielä parantaa tapansa, hän on vain vähän vilkas eikä mitään muuta."

"Hyvästi, don Inigo d'Albaceyte", vastasi haciendero kuivasti, mikä ei kaivannut mitään vastausta.

Tuomari pudisti päätään ja iskien molemmat kannukset hevosen kylkiin lähti ratsastamaan täyttä ravia saattojoukkonsa seuraamana, vielä viimeisen kerran kädellään viitattuaan tilanomistajalle hyvästiksi.

Tämä seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa, minkä jälkeen hän ripein askelin palasi haciendaan.

"Eusebio", sanoi hän mayoralille, "soittakaa kelloa, niin että saadaan koolle kaikki peonit ynnä muut haciendan palvelijat."

Katsahdettuaan hämmästyneenä isäntäänsä mayoral kiirehti panemaan toimeen saamansa käskyn.

-- Mitä tämä kaikki tarkoittaa? -- kysyi hän itseltään.

Kellon soidessa maatilan kaikki väki riensi paikalle tietämättä, mistä tämä tavallisuudesta poikkeava kokoonkutsuminen johtui.

Pian he kaikki olivat kokoontuneet suureen saliin, jota käytettiin ruokailuhuoneena. Mitä täydellisin hiljaisuus vallitsi heidän keskuudessaan. Salainen pelko ahdisti heidän sydäntään. He aavistivat, että jotakin kauheata oli tulossa.

Muutaman minuutin odotuksen jälkeen doña Jesusita astui huoneeseen lastensa, paitsi Rafaelin, ympäröimänä ja asettui korokkeelle, joka oli laitettu huoneen toiseen päähän.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen punertavat silmänsä osoittivat, että hän oli itkenyt.

Sitten tuli don Ramón.

Hänellä oli yllään musta samettipuku, jossa ei ollut koristuksia. Raskaat kultavitjat riippuivat hänen rinnallaan, päässä oli leveäreunainen, kotkansulalla koristettu musta huopahattu, ja pitkä, kiiltäväksi hangattu miekka riippui hänen vasemmalla kupeellaan.

Hänen otsansa oli rypyssä, ja kulmakarvat olivat koholla mustien silmien yllä, jotka näyttivät sinkoavan salamoita.

Läsnäolevat värisivät pelosta. Don Ramón Garillas oli pukeutunut tuomarinpukuunsa.

Jollekulle siis tultaisiin antamaan tuomio.

Mutta kenelle?

Kun don Ramón oli asettunut vaimonsa oikealle puolelle, antoi hän merkin.

Mayoral poistui huoneesta. Hetken perästä hän tuli takaisin Rafaelin seurassa.

Nuorukainen oli paljain päin, ja hänen kätensä oli sidottu selän taakse.

Katse alas luotuna, kasvot kalpeina hän asettui isänsä eteen, jota hän kunnioittavasti tervehti.

Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, oli varsinkin keskuksista kaukana olevissa maissa, jotka jatkuvasti olivat alttiina intiaanien hyökkäyksille, perheen päämiehellä vielä säilynyt täysin puhtaana se patriarkallinen arvovalta, jota meidän turmeltunut sivistyksemme kaikin voimin koettaa vähentää ja hävittää.

Isä oli perheessään itsevaltias. Hänen tuomiostaan ei voinut vedota, ja se pantiin mutisematta ja vastustuksetta täytäntöön.

Maatilan väestö tunsi isäntänsä lujan luonteen ja leppymättömän tahdon. He tiesivät, ettei hän milloinkaan antanut anteeksi ja että hän piti kunniataan elämääkin kalliimpana. Sentähden he epämääräisen pelontunteen vallassa valmistautuivat olemaan läsnä näytelmässä, jota isä ja poika kohta esittäisivät.

Don Ramón nousi, loi läsnäoleviin synkän katseen ja heittäen hattunsa jalkojensa juureen sanoi kolkolla äänellä:

"Kuulkaa nyt kaikki. Kuulun vanhaan kristittyyn sukuun, jonka esi-isät eivät koskaan ole tehneet rikosta. Kunniaa on suvussani aina pidetty kalleimpana. Tämän kunnian, jonka esi-isäni ovat minulle jättäneet tahrattomana ja jota olen koettanut pitää puhtaana, on vanhin poikani, nimeni perijä, vastikään häipymättömästi häväissyt. Eilen hän on Hermosillossa eräässä pelipaikassa kinastelun johdosta sytyttänyt talon palamaan, niin että koko kaupunki oli vaarassa syttyä tuleen, ja kun muuan mies ryhtyi häntä pidättämään hänen paetessaan, surmasi hän tämän puukoniskulla. Mitä on sanottava nuorukaisesta, jolla on näin nuorella iällä tällaiset pedon vaistot? Oikeus on pantava täytäntöön, kautta Jumalan! Tahdon julistaa ankaran tuomion!"

Tämän lausuttuaan don Ramón pani kätensä ristiin rinnalleen ja näytti malttavan mieltään.

Kukaan ei uskaltanut lausua sanaakaan syytetyn puolustukseksi. Kaikkien päät olivat alas painuneina, ja heidän rintansa huohottivat.

Rafaelia hänen isänsä palvelijat rakastivat hänen pelkäämättömyytensä takia, joka ei tuntenut mitään vastuksia, ja siksi että hän osasi niin mainiosti ratsastaa ja käyttää kaikkia aseita, ynnä ennen kaikkea hänen avomielisyytensä ja hyväsydämisyytensä takia, jotka olivat hänen luonteensa peruspiirteitä. Varsinkin tässä maassa pidettiin ihmishenkeä vähäarvoisena, ja siksi jokainen oli sydämessään valmis antamaan anteeksi nuorukaiselle ja pitämään hänen rikostaan vain kuumaverisyyden ja äkkipikaisuuden seurauksena.

Doña Jesusita nousi. Estelemättä hän oli aina alistunut miehensä tahtoon, jota hän jo aikoja sitten oli oppinut kunnioittamaan. Paljas ajatuskin puolison vastustamisesta kauhistutti häntä ja pani hänet värisemään, mutta koko hänen sielunsa rakastavat voimat olivat keskittyneet hänen sydämeensä. Hän jumaloi lapsiaan, varsinkin Rafaelia, jonka raju luonne enemmän kuin muut tarvitsi äidin huolenpitoa.